sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Isaac Asimov & Robert Silverberg: Yö Saapuu

Tähän on kiva päättää lukuvuosi: hyvä kirja!

Itselleni tieteiskirjallisuuden keskeinen kiehtovuus liittyy ajatusten herättämiseen, ei juurikaan avaruustaisteluihin tai örkkeihin tai muuhun seikkailuun. Hyvässä scifissä pohditaan asioita, leikitään ajatuksilla, jotka liippaavat jollain tavalla läheltä todellisuutta sellaisena kuin me sen tunnemme. Toki ajatus voi joskus lentää pitkälle ja korkealle, ja on hyvä seikkailukin monesti ihan maukasta luettavaa, mutta tällaiset Asimovin kaltaiset kirjailijat ovat kuitenkin erityisesti sydäntä lähellä.

Yö Saapuu on kirjoitettu jo aiemmin julkaistun novellin ympärille, sitä laajentaen taustoilla ja lisäselostuksella. En ole pelkkää novellia erikseen lukenut, mutta se lienee kirjan keskimmäinen osa, noin suurin piirtein. Robert Silverbergin muuta tuotantoa en tunne, mutta tämän tekeleen perusteella taidan kyllä tutustua herran aikaansaannoksiin.

Kirjassa pohditaan tuntemattoman kohtaamista sivilisaation tasolla, yksilöiden kautta. Eletään toisessa maailmassa; maailmassa jossa kotiplaneettaa kiertää useita aurinkoja. Koskaan ei ole pimeää. Kun sitten lopulta kuitenkin pimeys saapuu ja ihmiskunta näkee tähdet ensimmäisen kerran, ja avaruuden äärettömyys vyöryy päälle, seuraa kaaos. Jengi ns. sekoaa. Huolella.

Noin lyhykäisyydessään kuvailtuna juoni kuulostaa aika pöhelöltä, mutta kirja on kirjoitettu todella taitavasti. Tuleva pimeys alkaa raottua arkeologian ja uskonnon historian kautta tavalla, jossa varsinaiset tähtitieteilijät ovat jäädä jalkoihin. Tapahtumien kulku kerrotaan yksilötasolla siten, että kunkin yksilön omakohtaiset uskomukset ohjaavat paitsi yksilön toimintaa, myös kokonaisuutta. Reaktiot pimennykseen ja niistä seuraavat tapahtumat ovat jossain määrin uskottavasti kuvattuja; niin uskottavasti kuin nyt fiktiivisessä teoksessa on ylipäätään tarpeen.

Pimennyksen jälkeen maailma syöksyy kaaokseen, ja kirjan loppuosa kuvailee paitsi kaaosta myös siitä selviytymistä. Jos jotenkin pitäisi arvottaa osioita erikseen, on mielestäni kirjan alku varsin vaikuttava; miten tapahtumat alkavat valjeta. Keskiosa, kun tapahtumat vyöryvät päälle, on myös hyvä, mutta loppuosa on ehkä jo aavistuksen heikompaa - kenties osin siksi, että verrokki-osiot ovat niin kovatasoisia.

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Scifi-faneille tietenkin, ja niille jotka eivät tieteiskirjallisuudesta vielä mitään tiedä (täh, onko se mahdollista?) tässä on erittäin, erittäin hyvä "porttihuume"-teos aiheeseen. Viisi aurinkoa!

tiistai 25. joulukuuta 2018

Philip K. Dick: Anna Kyynelten Tulla, Pyysi Poliisi

On kirjaa nimellä siunattu, on. Philip K. Dick on mielestäni parhaillaan silloin, kun asetelma on sopivasti nyrjällään jo alusta asti. Tässä kirjassa Jason Taverner on julkkis, teeveestä tutu ja laulajanakin tunnettu. Kunnes herää eräänä eräänä aamuna ja huomaa, ettei häntä olekaan olemassa - kukaan ei ole kuullutkaan Jason Tavernerista.

Riemastuttavan Dick:iä, juuri sitä mistä hänet parhaiten tunnetaan. Otetaan arkipäiväinen tilanne ja ravistellaan se päälaelleen, ilman selityksiä. Pistetään lukijan aivot töihin, annetaan niille ajateltavaa.

Tämä kirja olisi ollut mielestäni erittäin hyvä, ellei se lopussa sortuisi juurikin selittelyyn. Kummallisuudelle keksitään selitys, joskin toki aika pimahtanut mutta kuitenkin jotenkin muka uskottava. Siihen saakka tarina on aika hauska; siinä ei oikein ole päätä eikä häntää, mutta olemattomuuden teemalla leikittely on hauskaa aivojen venyttämistä. Tarina rullaa ja henkilöhahmot ovat, no, melko siedettäviä jos nyt ei mitenkään erityisen merkillepantavia.

Dickin ystäville suositeltavaa luettavaa, scifin ystäville varmaankin joo, muille ehkä ei niinkään. Dick-kontekstissa kolme leimaa väärennettyyn paperiin.

torstai 20. joulukuuta 2018

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri

Muovisin, epäkiinnostavin kirja pitkään aikaan. Tuntuu ihan einesmaksalaatikolta, kirjoitettu täysin laskelmoiden olemaan "tosi kiinnostava" kirja, ja metsään menee. Kirjassa seurataan täysin epäkiinnostavien ihmisten tylsää elämää ja jonninjoutavia pohdiskeluja huttukirjallisuuden kuningattaren, Jane Austenin kirjojen teemoilta, eikä mihinkään väliin mahdu mitään kiinnostavaa. Kaikki henkilöt ovat sydänjuuriaan myöten muovisia ja teennäisiä, eikä näiden välisillä "jännitteillä" saisi edes taskulamppua välkähtämään.

Soopaa, ei kannata haaskata aikaansa tätä lukemalla. Yksi ämpärillinen kaurapuuroa.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Taavi Soininvaara: Vihan Enkeli

Ratamo ratsastaa jälleen, ja voi morjes, jos voi väsyneemmän juonen keksiä kuin raamattuun kilahtanut sarjamurhaaja niin… enpä tahdo siitä kuulla. Sanottakoon se nyt tässä ihan selkeästi: raamattu on umpitylsä ja ihan loppuu kaluttu, eikä sitä pitäisi enää käyttää yhteenkään kirjaan juonenpalasten yhteenliittämiseen, niin kuraa kuin onkin.

No joo, se siitä. Vihan Enkeli on ihan perusjännäri. On isoja ilkeitä monikansallisia yrityksiä (onko muunlaisia olemassakaan? Ei varmaan ainakaan dekkareissa), luonnonsuojelijoita jotka menevät liian pitkälle ja häikäilemättömiä poliitikkoja. Ja tietenkin superpoliisi joka lopulta selvittää sotkun. Tällä kertaa tarinassa huidotaan ympäri eurooppaa ja uhkana on aina ydinvoimalan räjäyttämiseen asti kaikenlaista harmia. Soppaa hämmentää häiriintynyt sarjamurhaaja joka pohdiskelee raamatun höpinöitä ja näkee itsensä, no, vihan enkelinä.

Yhtään omaperäistä sivua kirjassa ei ole, mutta helppo tätä on lukea. Sanat ovat tuttuja, niiden järjestyskin pääosin moneen otteeseen koeteltu ja yllätykset on jätetty sopivasti muiden kirjoitettavaksi. Kolme perusharmaata tähteä, ihan ok ajanvietettä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Ernest Cline: Ready Player One

Nörttifiilistelyä! Muistan kun lapsena näin ensimmäisen kerran War Games -elokuvan, ja mietin jo silloin miksei tietokoneisiin ja nörtsäilyyn liittyviä leffoja tehdä enempää. Nykyään se ihmetyttää vieläkin enemmän kun huomioi, kuinka paljon esimerkiksi ohjelmoijia on olemassa.

Ready Player One on Gibsonin Neurovelhon suora perillinen. Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa - ei tosin hirveän kaukaisessa, jos vähänkään ympärilleen katsoo - jossa suuri osa ihmiskunnasta viettää aikansa kirjautuneena simulaatioon, peliin, virtuaaliseen todellisuuteen. Olen itse jonkun verran leikkinyt esimerkiksi Second Life -virtuaalimaailman kanssa, ja tunnistan tämän ilmiön erittäin hyvin. Virtuaalimaailmassa kaikki on parempaa kuin todellisuudessa, ja siihen on helppo koukuttua hyvinkin vakavasti.

Kirjan tapahtumat alkavat kun eksentrinen miljardööri, virtuaalimaailman alkuperäinen kehittäjä kuolee ja hänen testamenttinsä paljastuu eräänlaiseksi kilpajuoksuksi. Virtuaalimaailmaan on piilotettu joukko avaimia joista annetaan epämääräisiä vihjeitä, ja ensimmäiselle kaikki vihjeet selvittäneelle on luvassa kaikki. Rahaa, mainetta, kunniaa ja ties mitä.

Tämä on varmaan aika tylsähkö kirja, jos ei satu olemaan kovan luokan nörtti - ja vähintään 40-vuotias, väittäisin. Nimittäin, hyvin suurta osaa kirjassa näyttelevät erilaiset viittaukset tietotekniikan todelliseen historiaan; muistatko esim. TSR-80:n? Tai Arcade:n? Entäs Zork:in? No niin justiinsa. Jos noista nousee hymy huulille niin tämä kirja on enemmän kuin maukas pala - jos taas et tiedä yhtään mistä on kyse, anna ehkä olla. Kyseessä ei ole mikään kirjallinen suurteos, vaikkakin ihan sujuvasti kirjoitettua viihdettä ja mäiskettä ja meininkiä tarjoillaan isolla kädellä alusta loppuun. Ehkä pitkittyneet taistelukohtaukset virtuaalitodellisuudessa ovat vähän uuvuttavia (taidan olla jo liikaakin yli neljänkymmenen), mutta muuten tyhjäkäyntiä ei juurikaan esiinny.

Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kyllä ihan silkkaa paskaa.

Nörteille viiden tähden opus, muille ehkä… kaksi?

torstai 6. joulukuuta 2018

Ursula K. Le Guin: Taivaan Työkalu

Jos oli edellinen kirja aikamoista puppua, niin tämä on ihan toisesta laidasta, erittäin hyvä kirja. Le Guin on aika monen scifi-klassikon kynäillyt, ja ainakin omalta osaltani tämä kuuluu teosten parhaimmistoon.

Kirja kertoo Geroge Orr nimisestä miehestä, jonka unet muuttavat todellisuutta. Georgen uneksiessa asiat muuttuvat, mutta kaikille muille uusi asiaintila on aina ollut - kukaan muu ei tiedä erilaisesta menneestä aikajanasta. George yrittää olla nukkumatta, käyttää liikaa lääkkeitä ja joutuu pakolliseen psykiatriseen hoitoon. Hoitava lääkäri havaitsee todellisuutta muuttavat unet ja ryhtyy käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa, hyvää tarkoittaen mutta kuitenkin vain oman näkemyksensä mukaisesti. Lopulta asiat alkavat mennä pieleen, tietenkin - todellisuuden luonne ei noin vain alistu muokattavaksi, vaan seuraa toinen toistaan sekopäisempiä muutoksia joiden hallitseminen on aina vain vaikeampaa.

Kirjan teemana on lopulta jonkinlainen yksilönvapaus ja vastuu. Tarina on kerrottu hienosti, se punoutuu ja rakentuu kuin vaivihkaa valtaviin teemoihin pienten ihmisten ja pienten tapahtumien kautta. Henkilöitä ei ole monta, eikä varsinaisesti mitenkään merkittävää toiminnallista meininkiä, mutta silti tarina etenee koko ajan reippaasti. Hyvin luontevasti.

Kirja ei saarnaa, vaikka sellaiselle polulle olisi näillä teemoilla varmasti ollut helppo lipsahtaa. Tarinassa ei myöskään ole päälleliimattua opetusta tai muutakaan itsestäänselvyyttä, vaan sen merkitystä joutuu ihan oikeasti itse pohtimaan. Se jos mikä on harvinaista herkkua.

Suosittelen lämpimästi kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville, tai aiheesta uteliaille. Viisi vaihtoehtoista ja samalla vääjäämätöntä tulevaisuutta!

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Gordon R. Dickson: Sotilas Ei Kysy

Seuraa syvällinen luento kirjallisuudesta: On mahdollista kirjoittaa heppoisesti, kirjallisesti vähin ansioin mutta silti kiinnostava tarina. On myös mahdollista kirjoittaa yhdentekevä tarina joka on kuitenkin niin hienosti kirjoitettu, että sitä on mukava lukea. Ja sitten on Gordon R. Dickson, joka kirjoittaa tylsää tarinaa huonosti.

Älä lue tätä kirjaa, hukkaan menee aikasi. Aamen. Yksi tähti.

torstai 22. marraskuuta 2018

Simon Ings: Rautakalan Kaupunki

Simon Ings on kirjoittanut muutaman aika tiukan Scifi-teoksen. Näissä on kovan tieteiskirjallisuuden lisäksi kyberpunk-tyylisiä viittauksia, jossain määrin dystooppista maailmankuvaa ja Blade Runner -tunnelmaa. Rautakalan Kaupunkin on hänen tuotannossaan varsin erilainen teos, eikä pelkästään hyvässä.

Kirja kertoo kaupungista joka on olemassa jotenkin omassa todellisuudessaan. Kapunki toimii taikuuden ja taiteen voimin, mutta viime aikoina näihin liittyvät rituaalit eivät ole enää tehonneet niin kuin ennen. Taiteilijat yrittävät selvittää muinaisia rituaaleja, josko niiden pariin palaaminen toimisi paremmin. Samaan aikaan kaupunki rapistuu ja eriskummalliset, mustiin pukeutuneet naiset valtaavat alaa.

Kirjassa ei suoraan sanoen tunnu olevan päätä eikä häntää, itse en ainakaan tajunnut - enkä tajua vieläkään - mistä siinä on kysymys. Jotenkin ehkä yritetään kertoa rajallisessa maailmassa elämisestä, mutta kaikenlainen sekoilu vie tarinaa vähän väliä eri suuntiin, eikä mitään punaista lankaa tunnu syntyvän. Kirjan loppukin on vain... loppu. Mitään ei selviä, mitään ei oikeastaan edes tapahdu, mitä nyt päähenkilö havaitsee toistavansa samaa kaavaa kuin isänsä, ja se siitä.

Ehkä olen vain tylsä, mutta en pidä tällaisesta kirjallisuudesta lainkaan. Yksi kala.

torstai 15. marraskuuta 2018

Robert Harris: Kolmannen Valtakunnan Salaisuus

Kolmannen Valtakunnan Salaisuus kertoo toisenlaisesta maailmasta, jossa Hitler onnistui kahinoissaan ja Natsisaksa on voimissaan, kattaen lähes koko Euroopan alueen. Kirjan päähenkilö on Poliisi joka saa tutkittavakseen kuolemantapauksen, joka vaikuttaa aluksi melko tavanomaiselta itsemurhalta tai tapaturmalta. Tutkimukset kuitenkin avaavat melkoisen matopurkin ja leviävät aina valtakunnan ylimpiin johtohahmoihin saakka, kunnes lopulta alkaa paljastua kammottavia totuuksia.

Kirja on kirjoitettu aluksi dekkarina, ja sellaisena se pysyykin aika pitkälle. Harris kuljettaa tarinaa vaivihkaa kohden kirjan lopullista muotoa, jossa Saksalaisessa totuudessa eläneille alkaakin valjeta asioiden oikea laita, eikä totuus ole mukavaa - tai helppoa.

Tästä kirjasta on vaikea kertoa paljoa ilman, että tulisi paljastaneeksi juonesta liikaa. Sanottakoon sen verran, että kyseessä on mielestäni erittäin hyvä kirja; hienosti rakennettu tarina ja hyvin kuljetettu juoni. Paikoitellen teos on ehkä hieman pitkäpiimäinen, mutta loppua kohden jännitys kohoaa tasaisesti saavuttaen aikamoiset mittasuhteet.

Suositeltavaa luettavaa, varsinkin, jos historia kiinnostaa. Viisi kunniamerkkiä.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Robin Cook: Mutantti

Hmmmmnjooo… Mitäköhän tästä nyt keksisi veistellä. Robin Cook kirjoittaa oman tyylinsä mukaista kirjaa joka on täynnä "jännitystä" (joka ei ole kovin jännittävää koska siihen ei liity oikeastaan yhtään yllätysmomenttia, vaan kaiken voi arvata jos on ikinä lukenut yhtään mitään) ja "kiinnostavia" henkilöitä (jotka ovat tasan täydellisen pahvisia hahmoja, kliseiden tynnyrin pohjasakasta muotoiltua muovista huttua), ja nippelitietoa virtaa tuutin täydeltä jotta saadaan uskottavuutta taustatyön huolellisuuden suhteen.

Kyllähän tämän lukee ennen kuin työntää nuppineuloja kynsiensä alle, mutta kolme varttia lukemisen jälkeen en kyllä muista kirjasta juurikaan mitään. Ehkä unilääkkeeksi?

Kaksi lääketieteellistä koetta.

torstai 1. marraskuuta 2018

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä

Ilkka Remes osaa kyllä jännärikirjat. Pääkallokehrääjä on Remeksen ensimmäinen omaa lajiaan, ja on kyllä edelleen yksi Remeksen parhaita kirjoja, ainakin omasta mielestäni.

Kirjassa eletään vaihtoehtoista  - mutta jossain määrin mahdollista - todellisuutta, jossa Neuvostoliitto onnistui 1944 miehittämään Suomen. Syntyi Suomen Demokraattinen Tasavalta, Neuvostoliiton alusmaa joka tottelee nöyrästi ja tekee juuri niin kuin käsketään. Suomi toimii niin propaganda kuin puolustusvoimienkin osalta puskurivyöhykkeenä länttä vastaan.

Joukko isänmaallishenkisiä Suomalaisia kyhää kasaan villin juonen, jolla Neuvostoliitto pakotettaisiin myöntämään Suomelle itsenäisyys. Syntyy kilpajuoksu varastettujen ydinaseiden, kidnapattujen tutkijoiden ja Neuvostoliiton erikoisjoukkojen kesken - voittaja saa kaiken, häviäjä pyyhitään historiasta. Kuinka käy Suomen?

No, lyhyesti tiivistettynä tarina kuulosta ihan pähkähölmöltä ja niin se tavallaan onkin. Remes kuitenkin kuljettaa tarinaa poikkeuksellisen luontevasti. Tarinaan on helppo heittäytyä mukaan, teksti rullaa ja tapahtumien rytmitys on tiukempi kuin rumpukoneella väännetty itäsaksalainen teknobiitti. Kukaan ei ole yli-ihminen, mitään liian hulluja koukeroita ei kehitellä eikä juonen käänteitä ole ollenkaan vaikea uskoa, ainakaan koko aikaa.

Erittäin hyvää jännittelyä, suositeltavaa luettavaa kaikille kevyen viihteen ja jännityksen ystäville. Pistetään piruuksissaan täydet viisi ydinräjähdystä!

torstai 25. lokakuuta 2018

Tim Powers: Anubiksen Portit II

Onpas hämmentävä kirja. Nappasin vahingossa kirjasarjan toisen osan ensimmäisenä luettavaksi, ja se lienee kyllä selkeästi ollut virhe; en meinannut pysyä lainkaan kärryillä, jouduin lukemaan useita sivuja uudestaan, ja siltikin päällimmäiseksi tunteeksi jäi silkka hämmennys.

Kirjassa on kyse noituudesta, aikamatkailusta, paikassa taikuuden avulla siirtymisestä, ruumiin vaihtamisesta ja ties mistä kaikesta. Vauhti on hirveä, vähän väliä päähenkilöt ovat jonkun toisen ruumiissa, sitten ollaan Napoleonin ajan Englannissa ja ykskaks hupsista vaan, Faaraoiden ajan Egyptissä. Ja koko ajan jahdataan… jotain?

Kirja oli kyllä ihan viihdyttävä ja hyvin sujuvaa tekstiä. Jos tykkäät fantasiasta ja/tai scifistä, kai tätä voisi suositella; ehkä kuitenkin ensimmäinen osa ensin? Itselläni meni penkin alle ja luulenpa, että paljolti juuri virheellisen järjestyksen takia.

Kolme taikatemppua.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Mark Haddon: Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus

Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus kertoo Aspergerin syndroomaa sairastavan pojan elämästä. Kirjan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että se on kirjoitettu pojan kertomana, ikään kuin sisältäpäin - ja erinomaisen onnistuneesti.

Aspergerin oireyhtymä on kehityshäiriö joka vaikuttaa keskushermostoon. Aspergerin oireyhtymästä kärsivillä henkilöillä on usein vaikeuksia tunnistaa tunteita tai muita hienovaraisia vivahteita toisissa ihmisissä. Tämän kirjan päähenkilö on fyysisesti täysin toimintakykyinen, mutta tunnekirjoltaan hyvin rajoittunut. Hän ei syö mitään keltaista tai ruskeaa, ei ymmärrä kielikuvia tai huumoria eikä unohda mitään.

Kirja alkaa, kun naapurin koira löytyy pihalta surmattuna. Päähenkilö, Christopher, päättää ottaa projektikseen selvittää kuka koiran surmasi, ja kirjoittaa siitä samalla kirjan. Christopher törmää jatkuvasta "normaalien" ihmisten maailmaan kaikkine tunteineen, haluineen, väärinkäsityksineen ja yleensä ihmisenä olemisen vaikeuksineen - eikä ymmärrä niistä juuri mitään.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Asioita kuvaillaan todella uskottavasti Aspergerin suodattimen läpi, ja asioissa poukkoillaan välillä hämmentävästi mutta kuitenkin aina loogisesti. Elämän järjettömyys näyttäytyy aivan uusissa mittasuhteissa, kun kaikkeen suhtautuu täysin loogisesti. Ei meissä ihmisissä kyllä paljon mitään järkeä ole.

Kirjassa on erittäin surullinen tarina taustalla, mutta myös valtavasti lämpöä ja inhimillisyyttä. Tämän lisäksi tarina on todella sujuvaa ja kieli mukavaa, hyvin soljuvaa. Suosittelen tätä kirjaa varauksetta ihan jokaiselle. Viisi tähtikuviota.

torstai 11. lokakuuta 2018

Stanislaw Lem: Nuha

Lem on aika monipuolinen kirjailija. Yleensä hän kynäilee scifiksi naamioitua yhteiskunnan havainnointia ja jopa kritiikkiä. Tällä kertaa scifi-hyllyyn nostettu kirja taas on melkeinpä dekkari. Melkeinpä. Oikeastaan kyseessä lienee jonkinlainen matemaattis-kemiallinen scifi-dekkari. Juu, en oikein itsekään tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

Kirjan voinee kuitenkin lukea ensisijaisesti dekkarina, hieman ehkä kieli piskessa kirjoitettuna sellaisena. Joukko ihmisiä tulee hulluksi, ja kirjan päähenkilö yrittää selvittää mistä on kysymys. Aika tavallista huttua siis? No ei kuitenkaan. Selvitystyö tehdään Lemin tyylin mukaisesti melko erikoisella tavalla, ja lopputulos, no, se on lievästi sanottuna erilainen.

En pidä tätä Lemin parhaiden kirjojen veroisena, mutta kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisena teoksena. Juttu kulkee ajoittaista filosofista (sekin vielä!) pohdintaa lukuun ottamatta aika hyvin, eikä tarinaa ole pitkitetty tarpeettomalla epäkiinnostavien sivuhahmojen taustoittamisella. Tai ehkä onkin. Lue itse ja ota selvää!

Kolme aivastusta.

torstai 4. lokakuuta 2018

Anatole France: Kuningatar Hanhenjalan Ravintola ja Paistinkääntäjän Pakinoita

Kyseessä on kaksi kirjaa, tai oikeammin yksi on kirja ja toinen kokoelma novelleja. Anatole France on kirjoittanut nämä joskus 1800-luvun loppuvuosina, tarinat on alunperin julkaistu 1893 - ja tämän painoksen on suomentanut Eino Leino.

Kovat on piipussa siis, noin kirjallisia arvoja ajatellen. Ensimmäinen tarina on jonkinlainen veijarikertomus, jossa Kuningatar Hanhenjalan ravintolan paistinkääntäjä, nuori mies, lähtee seikkailemaan mestarinsa ja muutaman muun enemmän tai vähemmän kyseenalaisen henkilön kanssa. Tarinassa on aika paljon samanlaisia aineksia kuin Steinbeck kirjoissaan viljelee; on rakkauden kaipuuta, toveruutta, rahattomuutta, rötöstelyä ja tietenkin ylenmäärin viiniä.

Paistinkääntäjä rakastuu onnettomasti neitokaiseen, joka on kuitenkin varsin kevytkenkäinen ja liehittelee muita miehiä saadakseen näiltä arvokkaita esineitä ja vaatteita. Juodaan paljon viiniä, käyttäydytään typerästi ja joudutaan porukalla pakosalle. Pakomatkalla kohelletaan enemmän ja vähemmän holtittomasti, eikä homma lopu mitenkään mieltäylentävästi.

Kiinnostavaa oli silti havaita, miten yli sata vuotta sitten kirjoitettu tarina kuitenkin toimii täysin luontevasti. Toki uskonnollis-filosofista pohdiskelua on todellakin enemmän kuin riittämiin nykymittapuulla, mutta muuten tarina oli varsin toimiva.

Kirjan toinen puolisko, Paistinkääntäjän Pakinat, sen sijaan oli jo vähän sekavampi tuttavuus. Pakinat ovat oikeastaan novelleja, joiden kertojana on kirjan alkupuolelta tuttu nuori paistinkääntäjä. Osa tarinoista on ihan tavallisia novelleja, joissa on joku koukku tai opetus lopussa, osa taas enemmänkin filosofisluonteista, melko uuvuttavaa pohdintaa. Osa on mielestäni aika tarpeetonta juttua, kenties liitetty kirjaan jotta saadaan sivumäärää kasvatettua.

Hyvä että tuli luettua tämäkin, kaipa jotain yleissivistystä tuli taas hankittua. Kolme paistia vartaassa - lue jos olet muutenkin moniruokainen kirjallisuuden suhteen.

torstai 27. syyskuuta 2018

J.G. Ballard: Super-Cannes

Super-Cannes on jossain määrin erilainen kirja. Se on merkattu Scifiksi, löytyi kirjaston Scifi-hyllystä - eikä kuitenkaan ole oikeastaan lainkaan Scifiä. Kirja sijoittuu aavistuksen verran tulevaisuuteen, suljettuun suuryritysten ja näiden työntekijöiden kaupunkiin; tästä ehkä Scifi-leima, vaikka kyllähän tuollainen on jo melko normaalia tänä päivänä. Isoille yrityksille tarkoitettuja, jopa aidattuja alueita on useissa maissa ympäri maailman.

Kirja on oikeammin ehkä dekkari. Super-Cannes, suljettu suuryritysten kaupunki, vaikuttaa päällepäin paratiisilta. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, onnellisia ja terveitä. Kaupungissa on kuitenkin tapahtunut murha, tai oikeammin useita murhia. Vaikuttaa siltä, että yksi kaupungin asukkaista on tullut hulluksi ja ryhtynyt surmaamaan muita ihmisiä.

Kirjan päähenkilö tulee hulluksi tulleen (oletetusti siis) työntekijän tilalle, tämä kun luonnollisesti sai myös surmansa. Tästä alkaa unenomainen, ehkä hieman huumehöyryinenkin tutkimusmatka tapahtumien todellisen luonteen selvittämiseksi. Kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin aluksi luultiin.

Kirja on minulle hieman raskasta luettavaa, osin siksi, että niin monet kirjan hahmoista ovat avian raivostuttavan typeriä. Kirja on myös ehkä hieman pitkä, joskaan ei pahasti. Sinänsä tarina etenee kuitenkin koko ajan luontevasti, salaisuudet raottuvat tasaiseen tahtiin ja loppua kohden, kun aletaan vihdoin päästä asioiden ytimeen, paljastuu toinen toistaan hurjempia kuvioita joista jokunen onnistui jopa ihan yllättämään - mikä on aina kivaa.

Scifin ja dekkareiden ystäville ihan suositeltava pläjäys. Kolme vanhan auton kaasutinta.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Dean Koontz: Ilman Pelkoa

Tuntuu siltä, että mitä enemmän luen, sitä enemmän alan arvostaa kustannustoimittajia. Varsinkin nimekkäiden jännityskirjailijoiden osalta. Jos tavoitteena on kirjoittaa tiivistunnelmainen jännitystarina, ei siinä oikeasti ole kuin kaksi avainsanaa: tiivis ja jännitys. Jos sitten kirjoittaa kirjan joka ei ole kumpaakaan, ei varsinkaan tiivis, niin… pieleen menee. Kunnollinen, tehokas kustannustoimittaja olisi osannut laittaa räpellyksen silppuriin ennen kuin minä poloinen tuhlaan siihen aikaani. Tai kenties olisi saanut kirjailijan tiivistämään kerrontaansa, noin puoleen.

Koontzin kirjat ovat joskus ihan toimivaa jännitystä. Parhaimmillaan niissä on reippaasti tarinaa, eivätkä ne ole kovin pitkiä. Tällä kertaa on toisin; kokolailla täysin toisin. Kirja on todella pitkä, ja varsinaista tarinaa siinä on hädintuskin novellin vertaa.

Varoitus, seuraa juonipaljastus - koska tässä kirjassa ei ole niin paljon sisältöä, että juonen mahtuisi kiertämään.

Joukko tiedemiehiä - grrr, nuo tieteiskirjallisuuden ikiaikaiset retkut ja ketaleet - on saanut jalostettua eläimistä tälykkäitä. Miksi, siihen ei oteta juurikaan kantaa, paitsi tietenkin pakollinen sotilaallinen näkökulma. Sitten on tapahtunut asioita - joihin ei paneuduta millään tavalla - ja lopputuloksena osa älykkäistä eläimistä on vihaisia ihmisille. Koska jostain syystä. En tiedä miksi. Ei tainnut tietää Koontz itsekään.

Koko kirja tapahtuu käytännössä yhden yön aikana, mikä on selkeästi valittu tyyliseikka. Aikaa on kuitenkin niin vähän, että kaikki kohtaukset - ihmisten kanssa, eri paikoissa jne - on pitänyt venyttää aivan tuskastuttavan, loputtoman pitkiksi. Esimerkiksi omakotitalossa mennään portaita pitkin alakerrasta yläkertaan n. kolmenkymmenen sivun verran.

Haloo?

Ei toimi. Ei totta vieköön vain toimi, koska itse tarina on niin pölhö että se olisi toiminut lähinnä lyhyenä novellina edes jotenkuten. Kirjan päähenkilö on lisäksi aika ärsyttävä Urpo.

En voi suositella tätä kirjaa, paitsi ehkä kovimmille Koontz-faneille, tai jos mökin huussista on paperi loppu niin ehkä sivu kerrallaan pyyhkimiseen. Kaksi vinksahtanutta tiedemiestä.

maanantai 17. syyskuuta 2018

John Kennedy Toole: Neonraamattu

Olipa pitkästä aikaa todella mukava kirja. Neonraamattu on aika perinteinen kerronnallinen kirja, jonka tapahtumissa ja juonessa ei ole mitään tavatonta, mutta kirjan kieli, tyyli ja kuljetus ovat aivan huiman hienoja. John Kennedy Toole oli tämän kirjan kirjoittaessaan vain 16 vuoden ikäinen, mitä on erinomaisen vaikea uskoa, niin tasainen ja huoliteltu teos on.

Tarina ja tyylikin tuovat itselleni mieleen John Steinbeckin kirjat, mutta tyyli on kyllä huomattavasti vähemmän hassutteleva, suorastaan vakavan toteava. Tarinassa nuori mies kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan hyvinkin uskottavaan tyyliin, nuoren, hieman pöllämystyneen kertojan äänellä. Tarinassa on toki käännekohtia ja huippuja, mutta nämä jäävät jotenkin yleisen kerronnan jalkoihin; eikä se oikeastaan haittaa yhtään, koska tarinan "koukut" ovat aika tavanomaisia.

Joskus hyvä kirja on yhtä juhlaa, kielellistä ilotulitusta tai tarinan mahtipontisuutta ja räiskähtelevyyttä. Joskus taas pienieleistä, hienostunutta tyylikkyyttä. Aina ei tarvitse huutaa ollakseen vaikuttava. Erinomainen kirja, suosittelen kaikille! Viisi pläjäystä.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Tiina Krohn: Kortti Recifestä

Kortti Recifestä on ehkä yksi perinteisimmistä kaunokirjallisista teoksista joita olen lukenut pitkään aikaan. Dekkarit ja scifi ovat saastuttaneet tajuntaani; tähän kirjaan tarttuessani ja varsinkin ensimmäisten sivujen aikana, olin aivan varma etten pitäisi kirjasta - mutta toisinpa kävi. Ohhoh!

Kirja on melkolailla runotyttömäisesti kirjoitettu; kuvailevaa, paikoin rasittavuuteen saakka kliseistä jaarittelua ja jahkailua, jollaisesta en yleensä lainkaan pidä. En oikeastaan pitänyt tälläkään kertaa kirjan tyylistä kovin paljon, mutta onneksi siitä välillä luovutaan ja keskitytään tarinaan. Joka on oikeasti aika hyvä. Kekseliäs, monisyinen ja tietyin varauksin aika uskottavakin.

Tyyli on rasittava ja päähenkilö totaalisen ärsyttävä haahuilija, mutta tarina kantaa niin voimakkaasti että sanotaan nyt vaikkapa neljä sisäelintä. Kannattaa tutustua!

maanantai 10. syyskuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtisade

Jopas nyt. Harvoin on näin huijattu olo kirjan luettuaan. En tunne kirjailijaa entuudestaan joten en tiennyt mitä odottaa, kun nappasin tämän opuksen kirjastosta. Heti alussa kirja vei mukanaan; tarina on sopivan omaperäinen (ei nyt ehkä ihan ainutlaatuinen kuitenkaan) ja mukavalla tavalla kirjoitettu. Selkeästi enemmän pohjoismainen kuin amerikkalainen - esim. jokainen nainen ei ole "kaunis mutta älykäs" vaan ihmiset kuvataan aika luontevasti ihmisinä. Taustatarina on myös mielenkiintoinen: menemättä liiaksi yksityiskohtiin, kaikki elektroniikka maan päällä (tai ainakin ruotsissa) on lakannut toimimasta ja ihmiskunta sinnittelee muinaisin keinoin. Maata viljellään, linnoituksia kohennellaan ja kauppareittejä elvytetään. Purjeveneitä, hevosia ja niin päin pois.

Ihan mielenkiintoista. Mielestäni ainaista pyssyn kanssa hosumista paljon kiinnostavampaa onkin juuri tällainen mitäjossittelu ihan arkisilla asioilla. Mitä jos kännykät simahtaisivat huomenna (jee!)? Mitä jos sairaaloiden laitteet lakkaisivat toimimasta (vähemmän jee)? Ja niin päin pois. Kiinnostavaa luettavaa siis!

...paitsi… puolivälin paikkeilla vaihdetaan vaihdetta, ja mennään neljätoistavuotiaiden mielenmaisemaan. Zombeja, vampyyreitä ja avaruusolioita. AARRRGH! Ei voi olla totta, niin hyvä alku ja niin totaalisen, täydellisen, pohjattoman typerä ja epäkiinnostava loppupuolisko. Kylläpä osaa kiinnostaa kun vaelletaan pitkin peltoja ja ammutaan zombeja (no ei oikeasti yhtään).

Miinus neljäsataa tähteä sen takia, että hyvä alku pilataan ihan täydellisellä sonnalla. Hyi häpeä Lars.

torstai 6. syyskuuta 2018

Arthur C. Clarke ja Gentry Lee: Kehto

Jos veistäisi henkilöhahmot muovista, tarinan muovailuvahasta ja tekstikin olisi kuin kuusivuotiaalta, olisi aika lähellä tätä kyhäelmää. En ymmärrä yhtään - Clarken pitäisi olla oikeasti kovan luokan kirjailija, ja olen hänen muista kirjoistaan pitänyt kovastikin, mutta tämä on kyllä aivan täyttä soopaa.

Juont kirjassa on n. parinkymmenen sivun verran, ja kaikki muut sivut on täytetty Harlekiini-kirjasarjan tyylisellä ihmissuhdehöpinällä josta ei saa kiinnostusta psykedeelisillä sienilläkään. Yhtään henkilöhahmoa ei viitsisi katsoa edes taustapeilistä yliajettuaan, saati sitten että jaksaisi lukea näiden menneisyyden hoooooohhhhhoijjaaaaa "kiinnostavia" tarinoita. Ei jaksa. Menkää pois.

Älä lue tätä kirjaa. Kaksi tähteä koska kannen väri on mukava.

torstai 30. elokuuta 2018

Robert A. Heinlein: Yli-Ihmisen Aika

Heinlein jatkaa ristiriitaisena omassa kirjastossani. Toisaalta kirjat on hyvin kirjoitettu, tarinoissa on hyvin omaperäisiä piirteitä ja erittäin vähän mitään varsinaisen ärsyttävää tai kliseistä. Toisaalta kirjojen varsinainen juonen kaari on välillä aivan  hukassa. Niin kuin tässäkin kirjassa.

Yli-Ihmisen Aika kertoo jostain tulevaisuudesta, jossa ihmistä jalostetaan hallitusti paremmaksi versioksi itsestään. Yhteiskunnassa vallitsee väkivallan mahdollisuuteen perustuva kohteliaisuus, monet kantavat aseita mukanaan ja ovat näin hallitsevassa asemassa aseettomien suhteen.

Varsinainen tarina on kuitenkin jotenkin ihan hukassa. Kirja alkaa ensin jonkinlaisena yhteiskuntapohdiskeluna, juonessa on mukana kapinallisia ja tiedemiehiä ja ties mitä. Sitten yhtäkkiä luiskahdetaan melkein rakkaustarinan kautta pohdiskelemaan kuolemanjälkeistä elämää ja telepatiaa, ja sitten… kirja vaan jotenkin loppuu ykskaks.

En oikein osaa suhtautua tähän kirjaan mitenkään. Ehkä en vain tajunnut jotain, ehkä en ole riittävän kehittynyt, riittävän yli-ihminen. Scifidiggarille silti lienee pakko suositella - muille ehkä ei.

Kolme kaksintaistelua.

maanantai 27. elokuuta 2018

Frank Schätzing: Pedot

Huh huh. Pitäisi varmaankin olla joku sääntö, että yli tuhannen sivun mittaisia kirjoja ei saisi kirjoittaa. Schätzing täräyttää nelinumeroisille sivumäärille niin että rytisee, ja pakko sanoa että kylläpä olisi ollult kustannustoimittajan punakynälle käyttöä. Liian pitkä.

Kyseessä on ekologinen trilleri. Valaat alkavat käyttäytyä aggressiivisesti ihmisiä kohtaan, ja pian perässä seuraavat muutkin merenelävät. Meren pohjasta löytyy myös putkilomatoja, miljoonittain, ahmimassa metaanijäätä. Jään kadottua mannerrinteet romahtavat, tsunamit pääsevät valloilleen ja katastrofit sen kun eskaloituvat hurjemmiksi.

Sopassa on mukana melko perinteinen jengi, tiedemiehiä ja armeijaa. Tietenkin armeijan porukka on pahiksia ja tieteentekijät - pakollisia pettureita lukuunottamatta - hyviksiä. Hirmu paljon mahtuu siis kliseitä näin pitkään kirjaan.

Periaatteessa kirjan tarina on hyvä; kiinnostava ja sopivan omaperäinen. Varsinainen jekku jota en toki tässä paljasta, on ainakin oman lukukokemukseni perusteella ainutkertainen oivallus. Erittäin jees! Mutta mutta… kuinka monta kymmentä sivua jaarittelua ja yhdentekevien henkilöiden taustoittamista voi jaksaa yhdessä kirjassa? Ei ainakaan ihan näin montaa, se on selvää. Henkilöitä on paljon, osa selkeitä statisteja ja pääosan esittäjätkin aika väsyttäviä tyyppejä.

Parhaimmillaan tarina rullaa hyvin. Teksti on helppolukuista, tapahtumia riittää hyvin rytmitettynä ja juonenkäänteet ovat kohtuullisen sujuvia. Sitten seuraa taas melkeinpä tavallisen kirjan mittainen haapuilu ja väsähtänyttä pseudofilosofista jahkailua. Kirja on niin paksu että sen parissa nukahtaminenkin on suorastaan vaarallista: jos pidät kirjaa yläpuolellasi, liiskaudut kuin itikka, ja jos taas alapuolellasi voit todennäköisesti katkaista niskasi kun nojaat tähän tiiliskiveen.

Suosittelen, mutta varauksella - kärsivällisyyttä tarvitaan. Menkööt silti neljä megatsunamia koska tarinan tietyt osat ovat erittäin omaperäisiä ja hyvin keksittyjä.

perjantai 17. elokuuta 2018

Michael Crichton: Suora Lento

Michael Crichton lienee parhaiten tunnettu Jurassic Park elokuvan käsikirjoittajana. Kaveri on kynäillyt muutenkin kovalla profiililla tunnetuksi päätyneitä juttuja, mutta tämä kirja on jotenkin onnistunut jäämään tutkan alapuolelle. Aiheestakin, voisi todeta, sillä opus on varsin yhdentekevä.

Kyseessä on lento-onnettomuuksiin liittyvät salajuonittelut ja niiden selvittely. Kaikenlaisia ongelmia tapahtuu tietylle lentokonemallille, ja suoraselkäinen - kaunis mutta älykäs - nainen ryhtyy selvittämään ongelmien aiheuttajaa. Vastaan hankaavat niin ärsyttävät sensaationnälkäiset toimittajat kuin ilmiselvästi rahanahneet pomot, joille valuutta menee aina ihmishenkien edelle. Hohhoijaa. Onneksi lopussa paha saa palkkansa ja niin päin pois.

Kirjan lukemalla selviää muutamakin asia lentokoneteollisuudesta (solakot!), osa varmaan jopa melko todenperäistäkin tietoa, mutta pääosin kirja on kyllä aikamoista puppua. Käänteet ovat puisevia, henkilöhahmot epäkiinnostavia ja tarina tuhanteen kertaan käytetty. Juttu kuitenkin kulkee ihan mukavasti, kirja on helppo lukea ja nopea unohtaa.

Kolme siipeä.

torstai 9. elokuuta 2018

Ilkka Remes: Teräsleijona

Riku Tanner on vauhdissa jälleen, Ilkka Remeksen kirjassa Teräsleijona. Teräsleijona on Remeksen kirjoista mielestäni heikoimmasta päästä; puuduttavan pitkä, ja ihmissuhdekuvauksien kirjoittajana Remes on suurinpiirtein yhtä lahjakas kuin käkikello josta on vieteri poikki. Teräsleijonan huoltajuusdraaman käänteissä ei ole järjen hiventä - tai no, ei kai niissä oikeastikaan ole, mutta Remes kyllä kirjoittaa aiheesta todella uuvuttavan huonosti. Henkilöt ovat aivan totaalisia teletappeja eikä repliikeissä tai reaktioissa ole päätä eikä häntää.

Varsinainen tarinakin on ehkä tavanomaista monimutkaisempi. Taustalla jylläävä salajuoni on aika huima, taisin tyrskähtää ääneen nauramaan kun se lopulta selvisi. No, joku tekosyy pitää olla sankarin rymistelylle ja pahisten paukuttelulle tietenkin, olkoon se nyt sitten kuinka pöhelö hyvänsä.

Voi olla, että jos tämän kirjan olisi lukenut nimettömänä, en olisi tunnistanut Remeksen tekeleeksi. Kirja ei ole mitenkään ihan sysipaska, mutta monet muut Remeksen kirjat ovat kyllä parempia. Kyllähän tämänkin lukee mieluummin kuin vaikkapa hieroo ankan kakkaa kainaloihinsa, mutta mitään kovin järisyttävää kokemusta ei kyllä ainakaan omalle osalleni syntynyt.

Kaksi harhalaukausta. Lue jos et muutakaan tekemistä keksi.

perjantai 3. elokuuta 2018

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Pitkästä aikaa hyvä kirja, kylläpä tuntuu kivalta! Vaikka kirja itsessään on kyllä aika kaukana kivasta. Tom Rob Smithin tekele Lapsi 44 on todella kylmäävä kuvaus Stalin ajan neuvostoliitosta, vainoharhojen täyttämästä epätodellisen tuntuisesta dystopiasta, joka kuitenkin pohjaa vahvasti todellisuuteen. Kirja on välillä niin hyytävää luettavaa, että tuntuu pahalta ajaltella sen olevan melko realistista ajankuvaa. Niin se kuitenkin taitaa olla.

Kirjan päähenkilö Lev työskentelee valtion turvallisuuspalvelulle. Täydellisessä valtiossa ei tietenkään ole rikollisuutta; silti ihmisiä pidätetään jatkuvasti mitä mielipuolisimmin perustein. Ja koska valtio ei voi erehtyä, on jokainen pidätetty automaattisesti syyllinen. Sairasta? Kyllä vain.

Lev ajautuu kuitenkin vaikeuksiin oman vakaumuksensa alkaessa rakoilla. Ajatuksiin nousee vaarallisin kaikista: entä jos valtio ei olekaan aina oikeassa? Jo ajattelemalla näin voi päätyä hankaluuksiin, ja niinhän siinä tietenkin käy. Lev alennetaan, hänen perhettään rangaistaan ja ylipäätään kaikilla on entistäkin kurjempaa.

Samalla Lev on kuitenkin saanut elämälleen merkityksen. Hän aikoo selvittää murhan; murhan joka täydellisessä valtiossa ei ole mahdollista, ja johon ei siis kukaan muu usko.

Kirja on hienosti kirjoitettu kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun vainoharhaisuus ja pakkokeinot kohtaavat. Silloin ei ole kenelläkään kivaa. Nekin, jotka ovat niskan päällä ja saavat tehdä mitä tykkäävät, joutuvat kuitenkin pelkäämään koko ajan. Kuka tahansa voi milloin tahansa ilmiantaa kenet tahansa, olipa tämä syyllinen tai syytön. Oikeutta on turha haikailla, kun koneisto on lähtökohtaisesti omasta mielestään erehtymätön.

Kirjan heikointa antia on ehkä muutama vähän perinteisempi toimintakohtaus, jotka olisi voinut jättää kirjoittamatta, tai ainakin muotoilla enemmän tyyliin soveltuviksi. Näitä on kuitenkin vähän - suurin osa kirjasta on todella hienosti kirjoitettua tarinaa.

Suosittelen lämpimästi kaikille jännäreiden ja dekkareiden ystäville. Vähän vaihtelua Nordic Noir -ähkyyn. Täydet viisi ilmiantoa.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Harry Harrison & Leon Stover: Stonehenge - Atlantiksen tuho

Harry Harrison tunnetaan paremmin scifi-kirjoistaan, ja varsinkin Ruostumaton Teräsrotta -sarjastaan. Tällä kertaa hän on lyöttäytynyt yhteen Leon Stoverin kanssa; Stover on antropologi, ja hänen käsialaansa on kirjan varsin realistinen sisältö. Harrisonin kynänjälkeä ei tunnistaisi jos herran nimi ei komeilisi kirjan kannessa, sen verran erilainen teos on kyseessä, kuin hänen paremmin tunnettu tuotantonsa.

Tällä kertaa seikkaillaan muinaisen Atlantiksen ympäristössä. Päähenkilö, Mykeneen prinssi Ason joutuu pakenemaan ns. käpälämäkeen, joka lopulta osoittautuu hilpeäksi Englanniksi. Ason jumittuu saarelle pitkäksi aikaa ja ryhtyy kokoamaan armeijaa paikallisväestöstä. Siinä sivussa rakennetaan Stonehenge. Näin minun kirjoittamanani koko juttu kuulostaa tietenkin aivan typerältä, mutta kirjassa homma esitetään kyllä varsin uskottavasti ja ilmeisesti ainakin pääosin melko hyvin historian tulkintaan perustuen.

Historian osalta kirja on ihan kivaa luettavaa, mutta muuten se on kyllä aikamoista huttua. Taistella mäiskitään eestaas, sankari pärjää aina ja hurme peittää maan. Ja sitten sama uudestaan. Ja uudestaan… Esimerkiksi Atlantiksen tuhosta olisi voinut satuilla enemmänkin, samoin Stonehengen rakentamisesta - vaikka sitä kyllä aika seikkaperäisesti esiteltiinkin.

Aika mitäänsanomaton opus, ei voi juurikaan suositella. Kaksi mäiskäytystä pronssisella miekalla.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Taavi Soininvaara: Punainen Jättiläinen

No nyt on taas salaliittoa. Suomi onkin vain KGB:n rahanpesua varten järjestetty juoni. Vai onko sittenkää? Entä mitä haluaa salaperäinen Mundus Novus järjestö - avaruuden valloitusta vai jotain vielä suurempaa?

Soininvaara kirjoittaa aika Ilkka Remes-mäisesti menevää jännitystä. Teksti on kulkevaa, henkilöhahmot sopivan traumaattisia ja näiden teot ja sanat sopivan mitäänsanomattomia. Salajuonet ovat suuria, roistot ilkeitä ja poliisi... niin, poliisi on pihalla.

Onneksi on Leo Kara, mies jolla on enemmän henkilökohtaisia traumoja kuin joulupukin pikkuveljellä. Karan traumat liittyvät tietenkin juuri kyseessä olevaan salajärjestöön, joten jäljille päästään reippaasti. Aikaa varsinaiseen toimintaan pääsemiseen ei juurikaan kulu, ja sitten kun vauhtiin on päästy niin vauhtia myös piittaa. Pahisten kanssa leikitään hippasta, jäädään koko ajan kiinni mutta aina päästään viime tingassa karkuun, ja rosvojen Bond-tyylinen hidas mässäily hyvisten tappamisessa kostautuu kerta toisensa jälkeen.

Lopulta kirja alkaa kyllä toistaa itseään. Tumpelot superrikolliset ovat todella epäuskottavia, ja jatkuvat karkaamisen näiden kynsistä myös. Voisiko joku pahis joskus vain surmata kiinni saamansa hyviksen saman tien? Pärjäisi ehkä paremmin kelmihommissa.

Lopulta kaikki paljastuu… paitsi ettei paljastukaan, vaan käy ilmi että tässä olikin vasta alkusoitto. Jatkoa odotellessa siis. Ihan hyvää jännitystä, mökille tai lentokoneeseen.

Kolme ylimääräistä lapsuuden traumaa.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Gary Gibson: Final Days

Luin pitkästä aikaa kirjan alkuperäiskielellä. Onneksi Gibson kirjoittaa melko suoraviivaista kieltä, vaikka jonkun verran scifityyliin keksiikin omia sanojaan ja teknologioita - lukeminen oli silti helppoa.

Final Days kertoo, no, viimeisistä päivistä. Ihmiskunnan kohtalo on kysymyksessä. Sekalainen joukko toisistaan näennäisen irrallisia tapahtumia kutoutuu vyöryksi, jonka seurauksena aika heittää häränpyllyä ja ihmiskunnan tulevaisuus on vaarassa. Ehkä.

Kivointa tässä kirjassa on mielestäni hyvin kuljetettu tarina ja se, että uhkaksi koettua asiaa ei voida oikein varmuudella selittää tai varmistaa. Ilmaan jää jopa kysymysmerkki, onko uhka sittenkään tulkittu oikein. Entä jos se ei olekaan uhka vaan mahdollisuus? Tai jotain avian muuta?

Ajalla leikkiminen toimii myös hienosti, aivot eivät millään meinaa pysyä kärryillä kun tulevaisuuden menneisyydessä ihmetellään tulevaa joka onkin jo mennyttä… aargh! Tähän ei kuitenkaan juututa liikaa, vaan kirjan henkilöhahmoillekin ajatus on niin hämmentävä että se ohitetaan toisinaan vain olankohautuksella. Ihan sama kun en kuitenkaan ymmärrä.

Hienoa scifiä, ihan parhaasta päästä. Toimintaa, pohdintaa (vapaa tahto, voiko ajassa matkustaminen tulevaisuuteen lukita tulevan niin, että vapaa tahto ei enää olekaan mahdollista?), menoa ja meininkiä ja ihan kelvollisia joskaan ei mitenkään erityisen syvällisiä tai kiinnostavia henkilöhahmoja.

Suosittelen ehdottomasti kaikille vähänkään scifiin pain kallellaan oleville lukijoille. Neljä planeettaa.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Dean R. Koonz: Pelon Kasvot

Hohhoijakkaa, sarjamurhaajia taasen. En oikein jaksa syttyä niistä enää, se on mielestäni aika turhanpäiväinen pelottelumuoto - ei oikeasti kovin pelottavaa. No, mutta Koontz nyt kuitenkin sellaisesta kirjoittaa ja kirja hyllystä tarttui kouraan joten…

Pelon Kasvot on ihan mukiinmenevää jännitystä, kunhan riman pitää riittävän alhaalla. Tunnistamaton sarjamurhaaja sarjamurhastelee ihmisiä New Yorkissa, ja kaikkia pelottaa. Sitten esiin astuu kirjan päähenkilö jolla tietenkin on traumaattisia muistoja ja kokemuksia, ja lopulta ne on voitettava kun sarjamurhastelija on kannoilla.

Tällä kertaa kiipeillään pilvenpiirtäjän kylkeä ja pari pientä ylläriäkin on loppuun osattu leipoa, joista yksi jopa hieman yllätti; siitä lisäpiste. Ihan toimivaa kesähömppää mutta en kyllä pari tuntia kirjan lukemisen jälkeen enää muistanut edes päähahmojen nimiä, että sellasta.

Kolme tarpeetonta väkivaltakohtausta.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Lee Child: Epäilty

Lee Child ja kirjojensa vakiohahmo Jack Reacher ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa… juoni on itse asiassa melkein sama kuin aina. Reacher tulee paikalle, ratkaisee jutun ja tappaa tylysti ihmisiä vasemmalta ja oikealta ja jotenkin kummasti se on aina ihan okei. Kosto, nääs, on jees silloin kun hyvis hoitelee pahiksen. Jep jep.

No, tässä tapauksessa kirjassa on jonkun verran dekkarin aineksia. Juonikuviossa on salaisuuksia jotka paljastuvat pienissä paloissa, pikkuhiljaa. On epäiltyjä, syyttömiä uhreja ja tietenkin huimaa päättelykykyä. Niin ja väkivaltaa. Kas, kun metsässä partioivan tomppelin saa ampua ihan vaan korostaakseen omaa pointtiaan, Jep jep.

Tällä kertaa ollaan ajassa ennen Reacherin irtautumista armeijasta; ajassa ennen ensimmäistä varsinaista Jack Reacher tarinaa. Ajatuksena on kai jotenkin taustoittaa ja avata yksinäisen sankarin menneisyyttää, mutta se jää vähän puolitiehen kun herra mösjöön menneisyys on aivan tismalleen tasan tarkkaan samaa kuin myöhemmät vaiheet.

Sinänsä sujuva kirja mutta sisällöltään kyllä aika yhdentekevä, ja hieman paheksun - setämäisesti, tiedättehän - sitä miten "hyvä" tyyppi saa niin vapautuneesti lahdata "pahoja" tyyppejä. En jotenkin vain osaa nähdä sitä hienona tai siistinä meininkinä.

Kaksi nappia otsaan, kiitos ja päivää.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Uusi Atlantis on mitä perinteisintä seikkailujännitystä. Tällä kertaa ollaan syvällä merenpinnan alapuolella, meren pohjaan rakennetussa tutkimuskeskuksessa jossa uumoillaan löydetyn Atlantiksen kadonneen sivilisaation. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin yksiselitteinen, se käy aika nopeasti ilmi. Tutkimuskeskuksessa hyörii nimittäin tiedemiesten lisäksi sotilaita ja sabotööri.

Meren pohjassa sijaitsevan tutkimuskeskuksen mahdollistamaa klaustrofobista fiilistä ei ehkä hyödynnetä ihan niin paljon kuin voisi, mutta muuten kyseessä on kelpo kesäjännäri. Käänteitä riittää, ja vaikkeivät ne kovin yllättäviä tai omaperäisiä aina olekaan, on Child ihan oiva juonenkuljettaja. Kirja on helppo lukea, ja sen verran paksu että silllä on myös hyvä mäiskiä kärpäsiä - pöydänjalan alle se on ehkä liian tuhti, paitsi tietenkin jos pöytä keikkuu tosi pahasti.

Kuvaavaa lienee, että vaikka periaatteessa pidin kirjasta ja vaikka sen lukemisesta on tätä kirjoittaessa vain pari päivää, en muista yhdenkään päähenkilön nimeä, ja juonen käänteetkin muistuvat mieleen vain pinnistäen.

No, aina ei tarvitse syödä Michelin-ravintolassa, eikä aina tarvitse lukea vain korkeakulttuuriksi luokiteltuja klassikoita. Tämän parissa vierähti pari iltaa ihan sujuvasti.

Kolme laboratoriotakkia.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

George Orwell: Puilla Paljailla

Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku nimettömämpi tapaus, tuskinpa olisi yksikään kustantaja kiinnostunut. Nimessä on voimaa. George Orwell kirjoittaa tässä mukamas omakohtaisia kokemuksia - mahdollisesti osittain näin onkin mutta ehkä köyhyyden taakkaa on rikkaan suvun vesa hieman liioitellut. Köyhäilyä harrastetaan ensin Pariisissa, ah niin taiteellisen boheemisti, ja myöhemmin Lontoossa ja sen ympäristössä.

Köyhyys ei tässä tapauksessa toimi edes kiinnostavana sosiaalipornona, se on vaan tylsää. Jengillä ei ole juurikaan rahaa, mutta viini virtaa. Koen itse köyhäilyn esittämisen jotenkin kunniallisempana kuin… no, ei-köyhäilyn, tavattoman väsyneenä ajatuksena. Mielestäni ihminen voi olla kunniallinen ja jopa kiinnostava olematta varsinaisesti köyhä, ja toisinpäin, köyhä voi olla tylsä. Ja tylsiä ihmisiä tämä kirja on täynnä.

Orwell ei edes kirjoita kovin kiinnostavasti. Koko kirja on oikeastaan vain tapahtumien havainnointia, vailla minkäänlaista tarinan tynkää. Silloin tällöin hän yltyy jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen pohdiskeluun, mutta ei silloinkaan - nykymittapuilla - mitenkään kovin omaperäisesti. Ehkä ajan hammas on osunut tähänkin pähkäilyyn aika rankasti, kun kaikki oivallukset tuntuvat niin kovin aikansa eläneiltä.

Kuriositeettina tämän kirjan voisi lukea, mutta muuten en kyllä suosittele. Kaksi viinipullloa.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Taavi Soininvaara: Inferno.fi

Arto Ratamo is back! Ratamo seikkailee jälleen Soininvaaran kirjassa tuttuun tyyliinsä, jonkinlaisena Jo nesbön kotimaisena, vähän kulahtaneempana eikä ehkä ihan niin koviksena. Ratamokin on toki kovempi jätkä kuin normaalit poliisit ja lisäksi hyvä isä, vakavamielinen ajattelija ja muutenkin ihana heppu.

No joo. Inferno.fi on oikeastaan aika menevä kirja. Suomalaismies löytyy Miamista surmattuna, joukko dokumentteja rintaansa teipattuna. Dokumentit liittyvät ohjelmistoyritykseen, joka tekee pankkien maksuliikenteeseen liittyvää salaista ohjelmistoa, joten panokset ovat kovat.

Hämärän tapahtuman ympärillä hyörivät lisäksi Kiinalaiset ja Venäläiset tiedusteluorganisaatiot, sekä jonkinlainen myyrä, tietovuotaja. Onko myyrä (jonka peitenimi on Koira) Supon omassa organisaatiossa, jossain yrityksessä, täysin itsenäinen toimija vai kenties jonkun tiedustelupalvelun leivissä, kas siinäpä pulma.

Inferno.fi kantaa aika hyvin. Hiukan tietenkin puupäistä yhden miehen showta, mutta loppuhuipennusta ja salaisuutta vedätetään aika hyvin, ihan loppumetreille asti. Oli kiva kerrankin lukea kirja, jossa oli pienimuotoinen yllätysmomentti vielä lopussa - en ainakaan itse tiennyt kuka  Koira on, ennen kuin se lopulta paljastettiin. Tämänkin jälkeen on vielä toinen ylläri tuloillaan, ei mitenkään järisyttävä mutta hyvin toimiva kuitenkin.

Henkilöitä on ehkä hieman liiaksikin asti, mutta toisaalta jos niitä olisi vähemmän, olisi yllärin pitkittäminen ollut huomattavasti vaikeampaa. Henkilöt ovat myös aika perus dekkarihenkilöitä, yksipuolisia ja tylsiä, hyvin kliseisesti jotain tiettyä ihmistyyppiä edustavia. Mutta niinhän tämän tyylilajin kirjoissa yleensä onkin, eikä siinä mitään.

Ihan menevää roinaa. Lopun yllätys nosti pisteitä, joten sanotaan vaikka neljä veristä jäljeä lumihangessa.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Carl Hiaasen: Onnenkoukkuja

Luin joskus kauan sitten enemmänkin Hiaasenin kirjoja. Muistan aluksi pitäneeni niistä, mutta toistoa toistoa toistoa oli jotenkin liikaa, ja kirjat alkoivat tuntua puuduttavilta. Sama vika on myös tässä kirjassa, Onnenkoukkuja.

Kirjan tarina on ihan hauska. On lottovoittaja joka on hyvis, ja samalla kierroksella toinen lottovoittaja joka on... no ei ainakaan hyvis. Vähän pahis, mutta pääosin kuitenkin ehkä tyhmis. Ja tyhmis haluaa myös hyviksen lottovoiton koska oma ei riitä. Ja niin alkaa ajojahti joka saa avian poskettomat mittasuhteet. Kovaa mennään ja tyhmiä ollaan; hyvät kärjistetyn hyviä ja pahat - tai siis tyhmät - myös avian huikean kärjistettyjä.

Hahmot ovat niin amerikkalaisen muovisia kuin vain olla voivat. Kirja on aika pitkä, joten siihen on saatu tungettua melkein kaikki kulahtaneet kliseet mitä maa päällään kantaa, ja pari uuttakin on jo keksitty. Tai miten olisi lottovoittaja joka on puhtoisistakin puhtoisin, hyvä, kaunis, älykäs, sporttinen ja toimelias nainen joka ensin ei voi sietää avukseen rientävää hieman renttua mutta kaikinpuolin oikeamielistä, urheaa ja älykästä miestä. Onneksi lopulta kuitenkin rakkaus roihahtaa, seksiä piisaa ja hyvyys siirappisoituu asteikolla äitelän ja imelän ohi niin että heilahtaa. Jos joku yllättyy tämän kirjan juonikuvioista yhtään kertaa, niin onneksi olkoon, lienet juuri lukenut ensimmäisen kirjasi.

Kirja on myös liian pitkä. Varsinaisen seikkailun ja päähenkilöiden oheen on viritetty toinen toistaan sekopäisempiä sivuhenkilöitä ja näiden yhdentekeviä kohtaloita, jotka vain kasvattavat sivumäärää. Ehkä kirjailija on käyttänyt ulkoistettua kirjoittajaa, joka on laskuttanut sivumäärän mukaan? Siltä ainakin välillä tuntuu.

Kuitenkin melko kepeää meininkiä; lue jos jaksat, uneen tällä pääsee ainakin. Kaksi kilpikonnaa.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Michael Crichton: Aikamatka

Michael Crichton lienee tunnetumpi Jurassic Parkin kirjoittajana, mutta muistaakseni tätäkin kirjaa mukaileva elokuva on joskus tehty. Niin tai näin, Aikamatka on ihan lajityyppiinsä kultaista keskitietä ja Crichtonin tyylin mukaista juttua.

Ilkeä ja ahne suuryhtiö on kehittänyt tavan matkustaa menneisyyteen, ja tietenkin homma menee pieleen. Jokunen matkustaja jää menneeseen, ja heitäpä on sitten lähdettävä sieltä etsimään. Alkaa seikkailu jossa pieni ryhmä historian opiskelijoita ja arkeologeja säntäilee eestaas keskiaikaisen sodan keskellä, ja toimintaa riittää.

Kirja on oikein hyvää kesäluettavaa, jos ja kun ei takerru historiallisiin yksityiskohtiin tai uskottavuuteen. Pääosin kyseessä on seikkailukirja. Jotkin kuvaukset keskiajan menosta ja meiningistä ovat kyllä melko kiinnostavia, mutta itse en osaa ollenkaan arvioida kuinka paikkansapitäviä.

Aikamatkailu sinänsähän on toki aina kiehtova aihe, ja niin se on tälläkin kertaa. Kirjassa ei ilman aikamatkailuun liittyvää jännitystä olisi juuri mitään; eikä siinä nytkään mitään kovin omaperäistä ole. Onpahan kuitenkin ihan menevää ja sujuvaa seikkailua.

Lue pois tai polta saunassa, ihan miten vaan. Kolme mätkäisyä miekalla.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Clive Cussler: Poseidonin Nuoli

No jopas nyt, taas tuli kaksi kirjaa samalta kirjailijalta peräkkäin. Toisaalta näiden höttökirjojen osalta sikäli hyvä taktiikka että toiseen kirjaan ei tarvitse keskittyä sitäkään vähään mitä ensimmäiseen, koska homman nimi on enemmän tai vähemmän sama.

Clive Cussler kirjoittaa - takakansitekstiä lainatakseni - merten Indian Jonesin, Dirk Pitt:in seikkailuista. Vertaus on seikkailun puitteissa melko osuva, mutta Pitt ei kyllä ole läheskään yhtä cool tai karismaattinen kuin Indiana Jones. Lähinnä mieleen tulee Barbien poikaystävä Ken - hohtavat hampaat, oletettavasti heti aamusta täydellinen kampaus ja "vahva mutta älykkyyttä viestivä leuka". Tai jotain.

No joo, asiaan. Nyt ollaan siis kansainvälisen vakoilun kuvioissa. Kiinalaiset ryökäleet yrittävät varastaa USAn sotilassalaisuuksia, ja sehän nyt ei tietenkään käy päinsä. Alkaa kilpajuoksu jossa rosvot - taas kerran - ovat sinnikkäitä mutta toivottoman huonoja ampujia, ja Pitt pelastuu kerta toisensa jälkeen täpärästi. Ja kyllä, merellä liikutaan tälläkin kertaa aika paljon.

Tässä kirjassa pistetään Panaman kanava aika surutta tuusannuuskaksi; mitäpä väliä sillä, että maailmankauppa pysähtyy, kunhan kelmi saadaan kiinni just eikä melkeen tässä ja nyt. Vähän myös räjäytellään orjakauppiaiden omaisuutta ja pelastetaan tietenkin orjat siinä sivussa. Ai niin, lisäksi löydetään sata vuotta kateissa ollut sukellusvene joka on puoliksi näkyvissä; sitä nyt vaan ei ole kukaan muu sattunut sataan vuoteen hoksaamaan.

Hohhoijaa. Tämä kirja on todella sujuvaa muovikelmutettua einestuubaa. Ehkä aavistuksen menevämpi kuin edellinen (en muuten edes muista edellisen nimeä vaikka luin sen vain viikko sitten, niin loistava se oli) joten olkoon ja menköön: kolme sukellusta pohjamutiin kesän kunniaksi.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Clive Cussler: Puolikuu Nousee

Clive Cussler on kirjoittanut ison nipun Dirk Pitt-seikkailuja, joista tämä on... ties kuinka mones. Kyseessä on aika perinteinen toimintaseikkailu, jossa hyvikset heiluvat pitkin maailmaa ja pahikset luuhaavat nurkissa, ilmestyen aina sopivin ajoin melkein onnistumaan. Lopuksi hyvikset tietenkin voittavat.

Cusslerin Dirk Pitt-kirjojen oma erottautuminen massasta liittyy meriteemaan. Dirk (ja isänsä, josta käytetään vain nimeä Pitt) on amerikkalainen merentutkija, ja iso osa seikkailuista tapahtuukin laivoilla, veneillä, sukellusveneillä tai rannan läheisyydessä.

Tällä kertaa metsästetään muinaismuistoja, uskonnollisia aarteita, joita tietenkin hamuavat myös roistot. Seikkailu on menevää mutta ehkä aavistuksen kulahtanutta, ainakin juonenkäänteiden osalta. Mitään kovin yllättävää ei tapahdu, ja läheltä piti -tilanteita viljellään kyllästymiseen asti. Roistot eivät myöskään luonnollisestikaan osaa ampua; isokin joukko konetuliasein aseistautuneita pahiksia onnistuu ampumaan sankareista ohi, kerran toisensa jälkeen, suorastaan liikuttavalla varmuudella.

Tai mitä sanotte - huom, juonipalajastus! - tuhansia vuosia sitten kadonneesta, mittaamattoman arvokkaita muinaisjäänteitä kuskanneesta laivasta, joka löytyy hyväkuntoisena, kaikki aarteet mukanaan, rannalla olevasta luolasta. Sinne nyt vaan ei kukaan ole sattunut pariin tuhanteen vuoteen kävelemään sisään. Jep jep.

Noo, ihan hyvää kesäviihdettähän tämä, jos ei kummempia odota. Pistetään nyt vaikka kolme harhalaukausta tosi läheltä, ihan vaan koska pahikset on surkeita.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Lee Child: Etsintäkuulutettu

Jack Reacher on taas menossa, ja konnat lakoavat verihurmeeseen. Etsintäkuulutettu on ties monesko Jack Reacher tarina, eikä edes niistä mitenkään hyvästä päästä. Tarina on puuduttava, ylipitkä ja epäuskottava, tavallistakin enemmän. Lisäksi loppuratkaisun petoksen petoksen petoksen petturit -kuvio on aika pöhelö.

No, kelmejä kuitenkin suolataan ja teilataan ihan tosta noin vaan, eikä kukaan koskaan kysele Reacheriä edesvastuuseen. Murha lienee kuitenkin murha vaikka olisikin kova jätkä, eikö? No ei tässä maailmassa. Jos on tarpeeksi kovis, saa ampua ihmisiä ihan mielin määrin.

Pyh. Aikamoista ajanhukkaa. Tätä en voi suositella edes kevyenä viihteenä, sen verran kömpelö ja epäkiinnostava tarina on. Yksi harhalaukaus.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Flann O'Brien

Tämä kirja on jonkin ihmeellisen päättelyketjun lopputuloksena luokiteltu scifiksi, mutta en kyllä oikein osaa olla samaa mieltä. Toisaalta, en myöskään osaa keksiä mitään muutakaan luokittelua, sen verran kummallisesta kirjasta on kyse.

Kolmas Konstaapeli on melkeinpä jännityskirja, noin niin kuin aluksi. Tapahtuu ryöstömurha, ja tekijöiden välille syntyy epäluottamus saaliista. Perusjuttua siis. No tavallaan, mutta mutta... Pian käy ilmi, että murhattu mies ei ehkä olekaan kuollut. Sitten päädytään poliisien kynsiin. Poliisien, joilla on oma atomiteoria, pohjaton fiksaatio polkupyörävarkauksiin ja joista yksi askartelee toinen toistaan pienempiä sisäkkäisiä arkkuja, joista viimeiset ovat niin pieniä että niitä on mahdoton nähdä edes suurennuslasilla. Mystinen kolmas konstaapeli kummittelee myös taustalla.

Kaiken tämän ohella viljellään (toivottavasti kuvitteellisesen) markiisi De Selbyn omintakeista filosofiaa pitkinä pohdintoina ja alaviitteinä, joissa ei kyllä ole päätä eikä häntää. Markiisi muunmuassa on vahvasti sitä mieltä, että vesi on liian väkevää ja sitä pitää pyrkiä laimentamaan. Ja että katsomalla vastakkain asetettuihin peileihin, näkee menneisyyteen niin kauas kuin vain jaksaa katsoa.

Kirja on paikoitellen ihan hauskaa sekoilua, mutta ehkä liian pimahtanutta minun mieleeni. En voi olla ajattelematta kirjailijaraukkaa, jolla on ilmiselvästi ongelmia mielenterveytensä kanssa. Tai vakava huumeongelma. Kenties molempia. Mutta jos tykkäät sekoilusta ja erikoisista jutuista niiden itsensä vuoksi, tässäpä oiva pläjäys.

Kolme konstaapelia, ihan vain koska se sopii monella tavalla moneen asiaan.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Huovinen: Porsaan Paperit

Veikko Huovinen on metka kirjailija, itselleni oikein mieluisa. Huovisen kirjoissa on usein näennäisesti pinnallista hihittelyhuumoria, välillä vähän roisiakin, mutta usein vasta pohtimalla paljastuva alavire, joka tuppaa olemaan hyvin inhimillinen ja lempeä. Niin on tälläkin kertaa. Porsaan Paperit on kokoelma lyhyitä tarinoita jotka nivoutuvat jotenkuten yhteen eläinteeman kautta, mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisistä.

Tarinat ovat eri ikäisiä, alkaen 1960-luvulta aina 1980-luvulle, ja sen jotenkin huomaa. Ensimmäiset tarinat ovat yksinkertaisempia ja pelkistetympiä, melkein pelkkiä hassutteluja. Loppua kohden - tarinat ovat kirjassa aikajärjestyksessä - juttuihin tulee lisää syvyyttää, erilaisia kerroksia ja erilaisia tulkintoja mahdollistavia vivahteita. Itse pidin oikeastaan enemmän loppupään tuotannosta, vaikka kyllä alkupäässäkin aikamoisia helmiä oli. Vai mitä mieltä olette kotkasta joka paritellessaan hekottelee, että olisipa nyt tunnettu luontokuvaaja puskassa väijymässä niin saisi kuvata petolinnun persettä? Vino huumorintaju siinä linnulla...

Suositeltavaa luettavaa huumorin ja etenkin Huovisen ystäville, ja miksei eläinten ystäville noin yleensäkin. Lyhyet tarinat on myös helppo lukaista vaikka yksittäisinä palasina. Suosittelen!

Neljä ahmivaa mäyräkoiraa.

torstai 3. toukokuuta 2018

M. John Harrison: Valo

Valo on ns. kovan luokan scifiä. Tämän kirjan lukeminen edellyttää ehkä jonkin verran alan harrastuneisuutta, ja selkeää kiinnostusta aihetta kohtaan. Sillä Valo ei ole helppoa luettavaa.

Harrison ei paljon selittele tapahtumien tai henkilöiden taustoja, vaan toimintaan rymistelään suoraan sekaan. Valkoinen Kissa on K-teknologian avaruusalus - minkä ihmeen K-teknologian? No mietipä sitä. Seria Mau on sen ohjaksissa, ilmeisesti, ehkä, jotenkin, paitsi ettei olekaan ja sitäpaitsi kaikki tapahtuu nanosekunneissa, samalla kun Matematiikka vetelee naruista taustalla. Siis mitä?

No sitä, että vasta lukemalla kirjaa riittävän pitkälle alkaa kaikesta sekavasta vyörytyksestä muodostua jonkinlainen käsitys tapahtumista. Jotka tosin tapahtuvat eri aikakausilla ristiin rastiin siten, ettei sitäkään oikein osaa aina hahmottaa.

Tekeeköhän kirjailija tahallaan kiusaa, vai onko tässä jotain oikeasti takana? No ainakin mielestäni lukukokemus on vaikeudesta huolimatta aika eheä, eli ei tätä nyt ihan hatusta ole repäisty. Aika monelle asialle löytyy jotain kautta kuitenkin selitys, tai ehkä ainakin syy. Ja lopussa, niin kuin usein tehdään, erilliset säikeet vedetään yhteen, tosin ehkä aavistuksen verran teennäisesti mutta kuitenkin.

Mutta mistä kaikessa oli oikeastaan kysymys? No sitä en kyllä oikein saanut selville.

Koville scifi-diggareille silti suositeltavaa lukemista, aika... mieleenpainuva kokemus. Neljä nanosekunnin mittaista piipahdusta erilaisissa ulottuvuuksissa ja vaikka yksi kvantti vielä kaupan päälle. Revi siitä

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Gordon R. Dickson: Erehtymisen Taito

Dorsai-trilogian ensimmäinen osa.

Tällä kertaa on kyseessä "hohhoijaa ei taas tätä" osaston kirja. Dicksonin Dorsai-trilogia kertoo ylivertaisista (haukotus) Dorsai-sotilaista (hoijakkaa) jotka lyövät ylivertaisuudellaan ällikällä vanhan ihmiskunnan kotiplaneetan Maan (no niin tietenkin) ja myöhempien siirtokuntien (yllätys) väkeä. Dorsait ovat kerta kaikkiaan paljon ovelampia (toki) ja muutenkin parempia (tietty) kuin kukaan muu, että onnistuvat joka käänteessä jallittamaan ja voittamaan... no, kaikki.

Kirja on suoraan sanoen todella, todella tylsä. Sinänsä ihan ansiokkaasti kirjoitettu eikä mitenkään erityisen ärsyttävä, paitsi että... jos nyt lähdetään vaikka siitä että päähenkilö on totaalisen täydellinen pökkelö, ja että päähenkilön ylivertaisuus oikeastaan perustuu vain siihen tosiasiaan, että kaikki muut ovat ihan täysiä taukkeja, niin johan on markkinat. Jatkuvaa monologia, kerrotaan miksi ja miten onnistuttiin jallittamaan, ja aina toinen osapuoli vain kuuntelee kiltisti... Voisiko joku pahis joskus ihan vaan ampua sen omahyväisyydessä paistattelevan pompöösitaiteilijan?

En jaksa näitä enää, paitsi että yksi tätä sarjaa vielä hyllyssä. Onneksi edes luin nämä aivan väärässä järjestyksessä, ensin kolmannen, nyt ensimmäisen ja viimeiseksi keskimmäisen osan. Siitäs sait! Kuka nyt on ylivertainen, häh, kuka?

Kaksi über-pitkää monologia ja nekin vain siksi että kirjassa on alku ja loppu. Kaikki siinä välissä on suurinpiirtein tarpeetonta.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Robert A. Heinlein: Seitsemän Miehen Sota

Heinleinin kirja Seitsemän Miehen Sota on aika perinteistä poikain seikkailu-scifiä, tosin sillä sivuhuomautuksella että aika on jälleen tehnyt tepposensa. Kirja on kirjoitettu aluperin vuonna 1940, ja tämän päivän mittapuulla se on paitsi aika yllätyksetön, myös sangen rasistinen.

Muistan lukeneeni tämän kirjan lapsena, joskus 1980-luvulla, enkä silloin saanut ollenkaan samanlaista tunnetta. Toisaalta olin itsekin aika nuori, en ehkä osannut edes ajatella koko asiaa. Niin ajat muuttuvat. Kirjassa käydään sotaa: Amerikka on kukistunut ja Pan-Aasialaiset ovat niskan päällä. Näitä kuvataan aika hätkähdyttävästi keltaisiksi apinoiksi, ja esitetään muutenkin ihan täysinä idiootteina, julmureina.

Tarina itsessään on aika peruslinjoilla. Sota on hävitty mutta pieni joukko ylivertaisen älykkäitä (kuinkas muutenkaan) miehiä ryhtyy vastarintaan, ja kas kummaa, niin kääntyy laiva. Sitkeät Amerikkalaiset tiedemiehet perustavat uskonnon, jonka varjolla tehdään myyräntyötä - värvätään lisää joukkoja, kehitetään ylivertaisia sädeaseita ja muutenkin ollaan parempia kuin... no, keltaiset apinat. Lopputuloksen toki arvaa jo ihan alkumetreillä.

Sinänsä ihan sujuva seikkailu, mutta kirjalliset ansiot jäävät kyllä melko vaatimattomiksi. Kolme uskonnollista rituaalia.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Dean R. Koontz: Varjostaja

Varjostaja on aika perinteinen jännityskirja, eikä Koontzin tekeleistä mitenkään omaperäisin. Parhaimmillaan Koontz on jopa aika kekseliäs, mutta nyt on kyllä käyty kulahtaneiden ajatusten jätesangolla aika isolla kauhalla.

Ajetaan autolla yhdysvaltain halki, idästä länteen. Joku seuraa. Yritetään päästä pakoon muttei meinaa onnistua (vaikka sankareilla on urheiluauto ja takaa-ajajalla kuorma-auto, hohhoijaa). Lopulta seuraa pakollinen yhteenotto. Takaa-ajaja on tietenkin väkivaltainen mielipuoli, ja ei-ehkä-niin-kovin-yllättäen hyvikset voittavat.

Teksti on melkein parhaimmillaan matkakertomuksena, kun kuvaillaa seutuja joiden läpi ajetaan. Kaikki muu on aika pökkelöä ja yhdentekevää. Henkilöhahmot ovat enemmän kuin kliseisiä ja juonenkäänteet niin ennalta-arvattavia ettei edes naurata. Teksti sentään rullaa kohtalaisesti, eikä Stephen Kingin tyyliseen poskettomaan pitkittämiseen sorruta - kirja on armeliaan lyhyt.

Kevyttä kesätuubaa, tai voihan tällä pyyhkiä peensä jos rullatavara loppuu. Kaksi tööttäystä.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Philip K. Dick: Simulantit

Philip K. Dick ei ole helppo kirjailija, eikä Simulantit ainakaan itselleni helppo kirja. Dick on tieteiskirjallisuudesta pitävälle jonkinlainen automaattinen pakkopulla: Dick on niin arvostettu, että tietenkin hänen kirjoistaan on pidettävä. Minä en vaan aina pidä. Mielestäni esimerkiksi juurikin tämä Simulantit on aika kulahtanut kyhäelmä.

Olisi mielenkiintoista nähdä sama kirja eri kirjailijanimellä julkaistuna: kuinka paljon suitsutusta syntyy pelkän nimen perusteella?

No, asiaan. Simulantit kertoo maailmasta jossa yhteiskunta on muuttunut lopultakin turvalliseksi. Valkoisessa talossa valtaa pitää presidentti ja tämän puoliso, ensimmäinen nainen, joka on jonkinlainen julkkis-idoli koko kansakunnalle. Presidentin valtakausi kestää neljä vuotta kerrallaan, mutta ensimmäinen nainen on ja pysyy.

Ylettömään turvallisuuteen kyllästyneet ihmiset karkaavat Marsin siirtokuntaan etsimään oikeaa elämää. Mutta kuten Dickin kirjoissa yleensä, mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kuka esimerkiksi onkaan ensimmäinen nainen? Tai presidentti? Ja mitä ihmettä aikamatkustuksen avulla tulevaisuuteen tuotu Hitlerin valtakunnanmarsalkka Hermann Göring tekee tarinassa?

Kirjan tyyli on hieman vanhahtavaa - kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1964 - mutta sen tulevaisuusvisiot ovat aika toimivia. Aikamatkustuksen sekopäisyydellä leikitellään jonkun verran, ja välillä meno äityy niin levottomaksi että on todella työlästä pysyä kärryillä kaikissa käänteissä, ja erityisesti henkilöhahmoissa joita riittää enemmän kuin lääkäri määrää. Tarina taas, no, varsinainen yllätys on aika helposti arvattavissa, mutta paljastukseen johtava polku sen sijaan jäi itselleni lopulta aika hämäräksi. En kokenut tarinaa tai hahmoja varsinaisesti edes kovin kiinnostaviksi.

Ehkä pakollista luettavaa Scifi-diggareille ja varsinkin Dickin ystäville, muille en oikein kyllä suosittelisi. Kaksi aikahyppyä.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Michael Moorcock: Viimeisten Aikojen Valtiaat II: Outo Kiihko

Moorcockin Outo Kiihko jatkaa Viimeisten Aikojen Valtiaat sarjaa. Tässä trilogian toisessa osassa meno on yhtä pähkähullua kuin ensimmäisessä osassa, mutta ehkä jotenkin hauskempaa, vapautuneempaa. Silkka hassuttelu saa enemmän sijaa varsinaisen millään mittarilla vakavasti otettavan scifin kustannuksella.

Maapallolla eletään lopun aikaa. Ihmiskunta on jo kauan sitten antanut piut ja paut vakavamielisyydelle, ja huvittelee sydämensä kyllyydestä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistään mitään, historia on unohtunut ja automaattiset laitteet valmistavat kaiken minkä kuvitella saattaa - eikä kukaan tiedä miten. Saati välitä. Kunhan on hauskaa.

Ainoastaan Jherek suree ajan pyörteisiin kadottamaansa Rouva Underwoodia. Tämä on ilmeisesti palannut omaan aikaansa, 1800-luvun viimeisille vuosille Lontooseen. Erinäisen kohelluksen päätteeksi Jherek saa mahdollisuuden siirtyä samalle aikakaudelle, ja soppa on porisemassa.

Jherek ei tiedä käytännössä mistään mitään. Mitä tarkoittaa Moraali? Entä miten jätteitä valmistetaan? Miksi asioita vaihdetaan toisiin, rahaksi kutsuttuihin tavaroihin? Näistä ja lukuisista muista kummastelun aiheista syntyy joukko sekavia kohellustilanteita joissa ei suoraan sanoen ole päätä eikä häntää, mutta hauskaa on. Taisin ihan hihitellä pari kertaa!

Lopulta aikamatkailun paradoksaalisuus saa voiton, ja rakastavaiset - tavallaan - päätyvät väärään aikaan, ilman aikakonetta ja ilman mahdollisuutta siirtyä mihinkään tuntemaansa aikaan tai paikkaan. Ja kolmatta osaa odotellessa...

Ihan kelpo kohellus. Hauskempi kuin ensimmäinen osa, ja ilahduttavan lyhyt. Kolme Latia (mitä ovat Latit? Lue kirja niin tiedät!).

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Roald Dahl: Rakkaani, Kyyhkyläiseni

Rakkaani, Kyyhkyläiseni on Roald Dahlin muutamasta novellikokoelmasta myöhemmin koottu kokoelmateos. Kirjassa on viitisentoista (no en jaksa laskea) novellia, jotka on kirjoitettu pääosin 1950-luvulla.

Novellit ovat aivan ihastuttavia! Tekee mieleni käyttää termiä "vanhan ajan", kun kuvailen näitä tarinoita. Näissä itse tarina ja henkilöt ovat pääosassa, ei niinkään muotoseikat tai erityinen tyylittely, vaikka kieli onkin sangen rikasta - ja toki silläkin leikitellään välillä hyvinkin hauskasti. En muista milloin olisin viimeksi hihitellyt ja hykerrellyt ääneen kirjaa lukiessani näin paljon. Tulin tästä kirjasta erittäin iloiseksi :-)

Kertomukset ovat pieniä tarinoita ihmisistä ja kohtaloista, ja kussakin on jonkinlainen koukku, loppuhuipentuma, jonka joskus arvaa jo etukäteen mutta monesti se on silti herkullisen yllättävä. Kuin suklaamunan sisältä löytyvä yllätys, paitsi että oikeasti kiinnostava. Takakannessa kertomuksia sanotaan jännitystarinoiksi, mutta sitä ne eivät varsinaisesti ole, vaan enemmänkin perinteisiä, yllätyksen sisältäviä kertomuksia ihmiskohtaloista, virheistä, juonittelusta ja sattumasta.

Suosittelen tätä kirjaa varauksetta kaikille kirjallisuuden ystäville! Viisi jekutusta!

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Joe Haldeman: Loputon Sota

Loputon Sota on näennäisestä helposta scifi-rymistelyn fiiliksestään huolimatta ihan kiinnostava teos. Se kertoo - jossain määrin - William Mandella -nimisestä sotilaasta joka etenee avaruudessa muukalaisia vastaan käydyn sodan aikana arvossa kuin huomaamatta, mitättömästä alokkaasta aina vaan korkeampaan rooliin. Sotaa kydään avaruudessa jossa pitkät välimatkat aiheuttavat aikadilaatiota ja staasissa vietetty aika muutenkin ajan kulumista eri tahtiin, jolloin kotimaailmalla asiat muuttuvat tavoilla, joita avaruudessa seilaavat sotilaat eivät osaa kuvitellakaan.

Loputon Sota on selkeästi sodanvastainen teos. Tai no, selkeästi ja selkeästi. Ironinen, lakoninen sodanvastaisuus on välillä vaarassa hävitä rivien väleihin; tämän kirjan voisi kai lukea huolimattomasti ihan pelkkänä seikkailuna, sotateoksena. Sitä se ei siis kuitenkaan ole. Kaikessa on sotimisen järjettömyyttä kuvaava vire; lähes kaikki, mitä sotilaat sodassa tekevät on lopulta täysin absurdia, järjetöntä. Lopussa järjettömyys paljastuukin, totaalisesti.

Järjetöntä on olettaa automaattisesti vieraan haluavan pahaa.

Kirjan kieli on ihan sujuvaa, tarina kulkee rullaavasti eikä teos ole liian pitkä. Välillä tuntuu hieman siltä, että kirjaa kirjoitettaessa ei ole ollut ihan suunta selvillä, mutta lopuksi kuitenkin aina päästään taas raiteille. Loppu on lähellä olla todella traaginen, mutta onneksi... no enpäs kerrokaan! Lue itse.

Neljä urheaa mutta tarpeetonta hyökkäystä tuntemattoman kimppuu.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

James Tiptree Jr.: Hävittäjä

Hävittäjä on aika tylsä kirja, suoraan sanoen. Oikeastaan kiinnostavampi on itse kirjailija: James Tiptree Jr., tai oikealta nimeltään Alice Bradley Sheldon. Sheldon / Tiptree kirjoitti vuosikymmeniä salanimellä, salaten paitsi henkilöllisyytensä, myös sukupuolensa. Taiteilijanimen inspiraatio tuli marmelaadipurkin kyljestä. Aikaisemmin, ennen kirjailijauraa, hän työskenteli USA:n ilmavoimien tiedustelupalvelussa ja haaveili taidemaalarin urasta.

Sheldonin elämän loppupuolta varjostivat mielenterveyden ongelmat, ja loppu olikin aika dramaattinen: Sheldon ampui sokeutuneen aviomiehensä ja itsensä, soitettuaan ensin lakimiehelleen ilmoittaakseen aikeensa. Tuollaista luulisi tapahtuvan enemmän vain elokuvissa ja kirjoissa, aikamoista.

Niin se kirja... No, ensinnäkin nykymittareilla luettuna Hävittäjän juoni ei ole ihan kauhean omaperäinen. Vastaavia sepustuksia on tuotettu vaihtelevalla menestyksellä jo useita. Hävittäjä saattaa olla jonkinlainen edelläkävijä kylläkin, joten ehkä tuoreeltaan luettuna samanlaista tuttuuden tunnetta ei olisi tullut.

Sen lisäksi kirja on pitkä, nimenomaan tarinan sisältöön verrattuna. Todella, todella pitkä. Loputtomat jahkailujaksot jotka eivät kuljeta tarinaa eteenpäin eivätkä kerro oikeastaan mitään mistään, ovat uuvuttavaa luettavaa. Kun vielä lisäksi ympätään soppaan välillä KOKONAAN ISOILLA KIRJAIMILLA KIRJOITETUT, USEIDEN SIVUJEN MITTAISET PÄTKÄT JOITA ON AIVAN USKOMATTOMAN ÄRSYTTÄVÄ LUKEA, ei voi kuin todeta ettei tätä kirjaa ihan välttämättä kannata lukea. Lähinnä ehkä kuriositeettina, tai jos satut olemaan kovan luokan scifi-diggari niin ehkä sitten. Muut pysyköön kauempana.

Kaksi ääliömäistä sukupuolella muka nokkelasti leikittelevää tylsää oivallusta.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Ray Loriga: Tokio ei Välitä Meistä Enää

Tätä kirjaa on vaikea luokitella Scifiksi, mutta toisaalta ihan yhtä vaikea mitenkään muutenkaan. Kirja on sanalla sanoen erikoinen.

Tokio ei Välitä Meistä Enää on unenomainen kertomus maailmasta, jossa unohtamisesta on tullut tavoiteltavaa. Ainoa laillinen huume aiheuttaa muistinmenetyksen, hallitusti, paitsi liikaa käytettynä. Kirjan päähenkilö on kyseistä huumetta myyvä kaupparatsu joka lopulta sekaantuu omaan myyntiartikkeliinsa ja... unohtaa.

Kirja kerrotaan sirpaleisesti. Päähenkilön muisti on paitsi menetetty myös sekaisin, kuin ravistelty laatikollinen palapelin paloja. Niitä tarkastellaan sieltä täältä, ja kokonaisuudesta muodostuu kuva joka voi olla oikea - tai aivan yhtä hyvin ei. Tapahtumien kulku, merkitykset, aika ja paikkakin jäävät oikeastaan lukijan vastuulle.

Kirjaa oli ainakin omasta mielestäni erittäin vaikea lukea, varsinkin aluksi. Pikkuhiljaa tyylille - kikkailulle, josta muuten yleensä en pidä ollenkaan - alkaa lämmetä, ja se muodostuu osaksi tarinaa. Outo, sekava ja vaikeasti hahmotettava tyyli on oikeastaan ainoa luonteva tapa kertoa pirstaloituneen muistin tarina.

Tarina itsessään ei oikeastaan hahmotu, jos sellaista kirjassa onkaan. Ehkä kyseessä onkin muoto ennen sisältöä? Oli miten oli, pidin tästä kirjasta, mikä yllätti itseni aika tavalla. Olin täysin valmistautunut inhoamaan koko roskaa, mutta eipä käynyt niin. Kaikkea sitä...

Suosittelen varauksella: tätä kirjaa ei oikein voi lukea "vasurilla", vaan keskittymistä tarvitaan. Ehkä myös vähän lukevalle tässä voi olla melkoisen haastava pala haukattavaksi.

Kahdesta neljään sekavaa muistikuvaa, tilanteen ja lukijan mukaan.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Taavi Soininvaara: Venäläinen Vieras

Nyt ei kyllä voisi tietää lukeeko Ilkka Remeksen, Risto Isomäen vai Taavi Soininvaaran kirjaa. Kaikki ovat kirjoittaneet samasta teemasta ja kaikkien tyyli on aika lailla samanlainen. Ihme hommaa. Onkohan nuo kaikki oikeasti robotteja?

No, tällä kertaa jänskäillään Soininvaaran vakiosankarin Arto Ratamon seurassa. Erikoinen tilanne syntyy kun Suomen pääministeri menehtyy auton ratissa. Ensisilmäykseltä itsemurhalta näyttänyt turma alkaa pikkuhiljaa paljastua joksikin ihan muuksi, ja kokonainen valheiden ja salajuonten kudelma alkaa selvitä.

Sitten Suomen sähköverkko romahtaa. Kaikilta on sähköt pois. Mitä ihmettä oikein tapahtuu, ja kuka on sen kaiken takana?

No hitto. Ei kai voi pahemmin pilata jännitystä vaikka möläyttääkin, että Venäjähän se siellä taas. Hohhoijaa. Voisiko joskus olla joku muukin vihollinen suomen kimpussa, vaikka Ruotsi vaihteen vuoksi? Tai Kanada? Alkaa väsyttää jo nämä Venäjä-hysteriat.

No, tarina on sitä tuttua huttua, mennään ristiin rastiin vihjeiden ja rikollisten perässä ja vyyhti ensin tihenee ja sitten selkenee, kunnes lopuksi... no arvaatte kyllä. Ihan hyvää ja menevää luettavaa, vaikkei kyllä omaperäisyydellään loista.

Kolme "yllättävää" käännettä.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Christian Rönnbacka: Kaikki Mikä Kiiltää

Kaikki Mikä Kiiltää on Rönnbackan viides dekkari, jonka pääosassa seikkailee Antti Hautalehto. Monesta muusta dekkaristista ilahduttavasti poiketen nyt pyöritään Porvoon ympäristössä. Ja voi kuinka paljon kansainväilistä rikollisliigaa pikkukaupungissa pyöriikään!

Tällä kertaa paikalliset pikkunilkit sekaantuvat tietämättään isojen poikien kuvioihin. Salakuljetuskeikka menee pieleen ja rikollisliiga lähettää oikeasti kovat jätkät Porvoolaisen nuorison perään. Takaa-ajo on vauhdikas, virvelöidään hauki mökin rannasta ja tungetaan nuuskaa huuleen. Välillä sitten vähän väkivaltaillaan, mikä tietenkään ei ole poliisin mieleen.

Kirja on varsin sujuva ja helppolukuinen, välillä jopa vähän heppoinen. Tarinaa ei ole ihan koko kirjan mitalle riittänyt, vaan "äijämäisellä läpänheitolla" on pitänyt pitkittää joitain kohtauksia ihan hieman liiaksikin asti. Kun on kova kiire hälyttää apujoukkoja aseistettujen rikollisten perään, ei luulisi puhelinaikaa käytettävän huonojen vitsien väkinäiseen viljelyyn - mutta tässä kirjassa se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Henkilöhahmot ovat juuri perus-dekkarikamaa. Pääosan poliisi on vähän erikoinen mutta moraaliltaan taipumaton, hauska ja älykäs. Tämän naisystävä on tietenkin kaunis ja älykäs ja jatkuvasti himokas lääkäri, joka ei kuitenkaan tuppaannu eikä marmata poliisin työstä - mies ei toki tingi työstään naisen vuoksi, ehei. Työkavereissa on myös erilaisia epäpersoonia, yksi on naistenmies ja toinen huuliveikko ja niin päin pois, tarkasti vain yksi luonteenpiirre per henkilö.

Helppolukuista huttua ja Porvoo-meininki kiva pikkulisäys. Kolme haukea.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Taavi Soininvaara: Marsalkan Miekka

Marsalkan Miekka voisi ihan yhtä hyvin olla Ilkka Remeksen kuin Taavi Soininvaaran kirja, niin perusteellisen tasaisen varma oman genrensä edustaja se on. Mukana on menoa ja meininkiä, historiallisia salaisuuksia, tietenkin vieraan vallaan pelottava valtakoneisto ja agentit, politiikkaa ja juonitteluja, loputon liuta läheltä-piti tilanteita ja tottakai romanssintynkää.

No ei siinä mitään. Hyvä höttö voi olla ihan kivaa luettavaa, ja niin on nytkin. Marsalkan Miekka on mystinen muinaisjäänne, jonka löytyminen olisi syystä tai toisesta Venäjälle aivan käsittämättömän hirveää, ja jota siis jahdataan lähinnä Suomessa. Marsalkan Miekka on piilotettu ja sen jahtaaminen tapahtuu vihjeiden perusteella, kuten vanhoissa seikkailuissa: aina yhden vihjeen löydyttyä se paljastuukin vain vihjeeksi seuraavaan sijaintiin, ja niin päin pois.

Kirjan sekaan on sijoiteltu paljon historiaa, joka on pääosin toki kaunokirjallista fiktiota mutta nivottu yhteen tosielämän tapahtumiin niin, että jonkinlainen uskottavuus pääsee syntymään. Tarinan kontekstissa toki tapahtumat ovat ihan luontevia ja uskottavia, ja ne ovat mukava lisä muuten aika suoraviivaiseen toimintaseikkailuun.

Henkilöhahmot ovat... no, sanotaanko vaikka että herra Maksalaatikko ja neiti Kaunis-Mutta-Älykäs ovat taas kuvioissa mukana. Soininvaara ei taida edes yrittää tehdä hahmoistaan kiinnostavia. Itse en ainakaan jaksaisi näiden pahvipäiden seuraa edes kahvikupin aikaa. Menneisyyden traumatkin voisivat ihan hyvin olla mistä tahansa miljoonasta jo kirjoitetusta dekkarista tai jännityskirjasta. Roistot on roistoja ja hyvikset hyviksiä, paitsi petturi jolla tosin on tietenkin erittäin hyvä syy petturuuteensa joten saakoon anteeksi, ei siinä mitään.

Kirja on muuten ihan hyvää huttua, mutta lopussa toisto alkaa jo vähän puuduttaa. Loppuratkaisu on myös valju: kun lopulta paljastuu Marsalkan Miekan todellinen sisältö, tulee väistämättä huijattu olo - tälläkö olisi jotain merkitystä maailmanpolitiikassa? Höpö höpö.

Kolme ovelaa sivujuonen mutkan jekutusta.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Stephen King: Painajainen

Voi morjes. Stephen Kingin Painajainen on tietenkin arvostettu ja tykätty teos, mutta eipä vain kolahtanut itselleni. Mielestäni kirja on ylipitkä, tylsä ja tarpeeton.

Kirja on siis erinomaisen perinteinen vampyyritarina, joskin on huomattavaa, että Painajainen on kirjoitettu vuonna 1975 joten se on ehkä myös osaltaan ollut luomassa kyseistä perinnettä. Vampyyrit nyt vuonna 2018 ovat totaalisen väsähtänyt ja kulahtanut aihe, josta en kyllä usko irtoavan enää yhtään mitään kiinnostavaa.

Luin itse Draculan lapsena, ehkä 12-vuotiaana tai niillä paikkeilla. Muistan kirjan olleen niin pelottava, etten voinut lukea sitä kuin päivänvalossa. Illalla en edes ottanut sitä makuuhuoneeseen mukaan vaan jätin olohuoneeseen yöksi. Taisin nähdä painajaisiakin aika pitkään. Draculan jälkeen on aina tuntunut, että muut vampyyrijutut ovat vain uudelleenlämmittelyä.

Kingin kirjan heikoin puoli on mielestäni sen pituus. Heittämällä puolet liian pitkä - varsinainen tarina on aika simppeli ja suoraviivainen, mutta King on kokenut tärkeäksi kertoa jokaikisen - vain vampyyrin ruoaksi päätyvän - sivuhenkilön taustat ja mielenliikeet, tyhjänpäiväiset pohdinnat ja pseudofilosofiset havainnot maailmanmenosta. Näitä tulee sivutolkulla, ja sitten hups vaan, sinne meni sekin henkilö. Kuvaukset ovat myös sanalla sanoen aika kliseisiä, mitään kovin kiinnostavaa ne eivät tarjoa.

Moni arvostaa Kingin kuvailevaa, maalailevaa tyyliä. Pikkukaupungin menoa kuvaillaan myös kymmeniä sivuja, ja se tulee kyllä selväksi. Tulisi vähemmälläkin. Suomalaisittan myös 1970-luvun Amerikkalainen pikkukaupunki on aika paljon vähemmän kiinnostava kuin King ehkä luulee.

Suosittelen King-faneille, tai jos et ole vielä vampyyriaiheisia kirjoja lukenut niin ehkä johdantona oikeasti hyviin kirjoihin. Dracula!

Kaksi puremanjälkeä kaulassa, ja pliis, pliiiiiis editoikaa niitä tekstejänne, kirjailijat!

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Isaac Asimov: Säätiö

Nyt ollaan klassikon äärellä. Säätiö on Isaac Asimovin Säätiö-trilogian ensimmäinen osa; trilogian, josta lopulta julkaistiin kai kahdeksan kirjaa. No joo, aina ei jarrutella, jos juttua pukkaa niin on kirjoitettava. Olen aiemmin lukenut kaikki tähän sarjaan kuuluvat kirjat, ja jos nyt en ihan väärin muista olivat ne kutakuinkin laadukkaita ja sikäli perusteltuja.

Säätiö on siis sarjan ensimmäinen teos, jossa esitellään Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tieteenala, joka perustuu tapahtumien ennustamiseen matemaattisesti, erittäin tarkasti. Seldon havaitsee, että galaktinen imperiumi on romahtamassa, vain muutaman vuosisadan kuluttua imperiumi ajautuisi alennustilaan joka kestäisi tuhansia vuosia ennen uuden kukoistuksen nousua. Romahdusta ei voida enää estää, niin suuret ja vääjäämättömät voimat ovat kyseessä. Nousua edeltävän alennustilan kestoa voidaan kuitenkin merkittävästi lyhentää, jos toimeen ryhdytään heti. Näin saa alkunsa Säätiö; tiedemiesten yhteisö, jonka tehtävänä on vaalia sivistystä ja tiedon valoa pimeinä aikoina.

Kirja kertoo Säätiön alkutaipaleesta, sen kehittymisestä pienestä, kaukaiselle planeetalle eristetystä yhteisöstä merkittäväksi tekijäksi lähiavaruudessaan. Ajan kuluessa erilaiset kriisit koettelevat kasvavaa Säätiötä, sen ottaessa yhteen naapureidensa kanssa milloin uskonnollisista syistä, milloin teknologisista tai kaupallisista. Säätiö nousee aina voittajaksi, kiitos Seldonin huolella suunnitteleman polun.

Säätiö kertoo jonkinlaisesta kuvitteellisesta tulevaisuuden historiasta. Sitä voidaan hyvästä syystä pitää paitsi tieteiskirjallisuuden merkkiteoksena, myös jonkinlaisena vertauskuvallisena meidän oman maailmamme tilan tarkasteluna. Säätiön vaiheet ja kriisit ovat melko inhimillisä, hyvin samankaltaisia kähinöitä joita näemme maan päällä jatkuvasti. Säätiö on tosin utopistinen, yhden ihanteen puolesta työtä tekevä joukko, jonka kaltaista tuskin maan päällä tullaan näkemään.

Kirja on kirjoitettu 1951, ja ikä alkaa jo näkyä. Atomivoimaa pidetään kirjassa jonkinlaisena kehityksen kulminaatiopisteenä, eikä esim. nykyisen internetin kaltaista tiedonvälityksen mahdollistavaa teknologiaa ole kirjassa mukana lainkaan - Säätiö vaalii galaktista tietoa ihan perinteisin kirjoin ja paperein, kirjastoissa ja tutkijakammioissa, mikä tuntuu vanhanaikaiselta. En jotenkin usko, että tämän päivän nuori pitäisi tätä kirjaa kovin kiinnostavana, ellei sitten anekdootin tapaisesti kurkistuksena historiaan; miten ennen kuviteltiin tulevaisuuden muotoutuva, ja kuinka hyvin moiset ennustukset osuivat maaliin.

Itselleni kirja on tärkeä jo siitäkin syystä, että muistan lukeneeni tämän jo hyvin nuorena, alle 15-vuotiaana ensimmäisen kerran. Muistan pitäneeni kirjaa todella huimana kertomuksena. Kun nyt taas tartuin kirjaan, olin hieman jännittynyt; miltä sen lukeminen nyt tuntuisi? No, pannukakku latistui. En saanut ihan samanlaista vautsivau-elämystä enää. Teksti sinänsä on ihan hyvin rullaavaa, mutta kauhean selittelevää ja jaarittelevaa. Seldonin Kriisit ovat myös oikeastaan jatkuvasti saman jankkaamista, eikä lopputulos yllätä yhtään ketään.

Kirja on varmasti toiminut aivan eri tavalla 1950-luvulla, tai vielä ajalla ennen internetin yleistymistä, mutta nyt sen pinnalla on selvä pölykerros jota ei saa oikein hinkkaamallakaan pois. Suosittelen silti varauksetta, jos ei muuten niin kurkistuksena Scifin historiaan.

Neljä kriisiä.

torstai 22. helmikuuta 2018

Donald E. Westlake: Comeback

Comeback on Donald E. Westlaken Parker-kirjasarjaa. Westlake on ehkä tunnetumpi Dortmunderin toilailuista kertovista kirjoistaan, mutta Parkerista on tehty jo ainakin pari elokuvaakin.

Parker on kova jätkä. Näillä kirjoilla ei ole mitään tekemistä Dortmunderin hassuttelujen kanssa, vaan kyseessä on ainoastaan todella kovaa toimintaa. Turpaan tulee, pyssyt paukkuvat ja Parker pysyy tyynenä. Oikean koviksen tunnistaa siitä, että tämän ei tarvitse todistella kovuuttaan - riittää, että pistää kaikki vastustajat nippuun, pakettiin ja multiin sujuvasti ja eleettömästi.

Parker osallistuu tällä kertaa - taas - ryöstöön. Ryöstön jälkeen yksi rikostovereista yrittää ryöstää saaliin ja murhata Parkerin, mutta persiilleen menee. Alkaa takaa-ajo, ja ruumiita tulee.

Parkerin otteet ovat kovia, suoraviivaisia ja tehokkaita. Rosvoilussa ei ole mitään leikin aihetta, mutta silti Parkeria kuvaillaan jotakuinkin ihaillen, mitä itse hieman vierastan. Toisaalta, ei kai rikollisuudessa mitään hauskaa olekaan.

Kovan toiminnan ystäville ehdottoman suositeltavaa ja sujuvaa luettavaa. Neljä luotia, kaikki samaan kohtaan silmien väliin, vähän niin kuin Robin Hoodin nuolet, tiättekö? No juu just sillai.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Dean Koontz: Jään Kahleissa

Jään Kahleissa on Dean Koontzin varhaistuotantoa, uusiksi julkaistuna. Kirja on jonkinlainen kumarrus Alistair MacLeanin suuntaan, melko selkeä vanhanajan seikkailukertomus: on amerikkalaisia ja venäläisiä, sotilaita ja tutkijoita, huikea selviytymistarina ja koko liuta toinen toistaan täpärämpiä pelastumisia.

Kuinka lähelle kuilun reunaa voi moottorikelkka pysähtyä sankari kyydissään? No ainakin niin lähelle, että etusukset ovat reunan ulkopuolella, tietenkin! Ja sen voi tehdä ainakin pari-kolme kertaa yhden kirjan aikana.

Joukko tutkijoita jää vangiksi jäätiköstä irronneelle jäävuorelle, joka on - tietenkin - täynnä räjähteitä jotka on - tietenkin - ajastettu räjähtämään - luonnollisesti - keskiyöllä ja joita ei - tietenkään - voi millään estää räjähtämästä. Joukossa on myös joku, joka tahtoo jollekin toiselle pahaa - kuinkas muutenkaan. Ja lopulta - täydellistä - päivän pelastaa venäläinen sukellusvene!

Morjes.

Tarina on vähän puuduttavaa, eikä kahdeksan hengen ryhmään piiloutuneen murhaajan henkilöllisyyden arvuuttelu jaksa kiinnostaa lainkaan. Loppuratkaisukin on aika selvää jo parin ensimmäisen sivun jälkeen, joten kovin jännittäväksi kirjaa ei voi kuvailla. Uskottavuus on myös... no, eipä sitä kyllä juurikaan ole. Juoni on siis aivan totaalista tuubaa vailla järjen hiventäkään, mutta sinänsä tarina on ihan sujuvaa mäiskintää. Lentokoneessa luettuna meni aivan hyvin pari tuntia aivot tyhjäkäynnillä.

Lue pois jos keittiön pöytä ei keiku. Kaksi jääluolaa.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Jari Tervo: Layla

Layla on Jari Tervolta aika yllättävä teos. Tervolta odottaa ehkä hirtehishuumoria, hieman slapstickia ja annoksen melankoliaa, mutta nyt mennään kyllä aika huiman synkkiin vesiin.

Luin kirja jälkeen muutaman muunkin ihmisen mietteitä siitä. Kirjassa puidaan aika rankasti Kurdien väkivaltaa, kunnian nimissä tehtyä jopa omien lasten murhia. Itse olen Kurdien kulttuurin suhteen aivan täysi ummikko, olisin aivan hyvin voinut uskoa kutakuinkin kaiken kirjassa kuvatun, mutta ilmeisesti Tervo on kuitenkin - täysin oikeutetusti toki - ottanut jonkin verran kirjallisia vapauksia. Lopputulos on silti karua kertomaa. Jos tämä tarina liippaa edes kahdeksan postinumeroalueen etäisyydeltä totuutta, on siinäkin jo liikaa.

Kirjan päähahmo Layla pakenee kotoaan väkivaltaa, henkensä edestä, ja päätyy ihmiskaupan uhrina huoraksi Helsinkiin. Laylan haluavat tappaa tämän omat perheenjäsenet, eikä ihmiskauppiaisiin tietenkään voi luottaa vaan tyttö myydään useaan kertaan. Valonpilkahduksia ei sivuille juurikaan mahdu.

Laylan polku risteää suomalaisen huoraksi päätyvän viinaan sortuneen äidin, ja tätä parittavan epäonnistuneen yrittäjän kanssa. Sopassa häärivät myös maahanmuuttajat ja paikalliset rasistit. Kenelläkään ei mene hyvin. Kenelläkään ei juurikaan ole valoisia tulevaisuudennäkymiä.

Pienin ja heikoin saa aina kärsiä. Pienintä ja heikointa riistetään aina.

Kirja on paikoitellen niin saastaisen kammottavaa luettavaa, että se jäi minulta ensimmäisellä kerralla kesken. Kun nyt vihdoin sain kirjan loppuun, olo oli hieman hämmentynyt. Jotenkin loppua kohden Tervon huumorikirjailija pääsi puskemaan esiin; vaikka kirjassa ei suoranaisia hassutteluja viljelty, oli lopun kuvaus jotenkin... pöhelö. Ehkä liian siististi laitettiin kaikki tarinan langanpäät nippuun, ja jokunen juonikuvio äityi suorastaan epäuskottavaksi.

Silti kyseessä on mielestäni erinomainen kirja, jonka lukemista suosittelen varauksetta kaikille. Vaikka tarinan yksityiskohdista olisi mitä mieltä hyvänsä, vaikka ne olisivat kuinka virheellisiä, kokonaisuus lienee silti siloitellumpaa kuin todellisuus. Tällaisessa maailmassa me elämme. Jokaisella kohtaamallamme ihmisellä on oma tarinansa, oma historiansa ja tulevaisuutensa. Jokainen on kauppatavaraa jossain pelissä.

Aplodit Jari Tervolle! Viiden tähden suoritus.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Philip K. Dick: Maailma Jonka Jones Teki

Philip K. Dickin kirjat ovat aina itsensä näköisiä. Tai ehkäpä oikeammin niissä kuvattu maailma on aina tunnistettavissa Dickin luomaksi. Maailma Jonka Jones Teki ei tee poikkeusta tähän kaavaan - ei hyvässä eikä huonossa.

Jones on elävä profeetta, mies, joka elää kahdessa ajassa - nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Nämä elämät sekoittuvat ja Jones pystyy ennustamaan tulevaa tarkasti, pelottavan tarkasti. Jones ei kuitenkaan voi muuttaa tulevaa, vaan kaikki tulee joka tapauksessa tapahtumaan juuri niin kuin tulee tapahtumaan. Jones ei esimerkiksi voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa.

Tarinan maailma on - vaihteen vuoksi - dystopiaksi kääntynyt utopia. Yhteiskunta on periaatteessa rauhallinen ja turvallinen, mutta siitä tylsyytenä ja yllätyksettömyytenä maksettu hinta vaikuttaa kenties liian suurelta. Sitä kirjan päähenkilötkin pohtivat, seuratessaan Jonesin liikettä puolelta jos toiseltakin. Soppaa hämmentävät myös avaruudesta pölähtäneet "ajelehtijat", joista kukaan ei oikein tunnu  tietävän mitä - tai ketä - ne ovat. Paitsi Jones.

Kirja on vähän erikoinen mutta niinpä Dickin kirjat tuppaavat yleensä olemaan. Kelpo lukemista mutta ehkä tästä on jo aika vähän ajanut ohi - ekskuis mii huono huumör. Jotenkin... kirja tuntuu vähän kulahtaneelta, ehkä.

Jos tulevaa ei voi muuttaa vaikka sen näkee, niin onko silloin parempi olla tietämättä siitä? Lisääkö tieto tuskaa, ja onko vapaus käypä hinta turvallisuudesta? No en minä tiedä, eikä taida tietää Philip K. Dick sen paremmin, mutta niitäpä sopii pohtia vaikka tämän kirjan parissa.

Kolme avaruusjuttua kuitenkin.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Ahdistelija

Matti Yrjänä Joensuu on (oli) itsekin poliisi, ja sen tosiaan huomaa Harjunpää -kirjoista. Ahdistelija on Nordic Noiria parhaimmillaan, ajalta ennen kuin koko termiä oli edes keksitty. Lisäksi se on erittäin uskottava, mikä ainakin itselleni lisää lukukokemuksen tunteellisuutta huomattavasti.

Olen lukenut dekkareita aika läjän, ja pohjoismaiset dekkarit ovat mielestäni kivoja; jotenkin hahmojen pään sisään on helpompi päästä, kun ympäristö ja kulttuuriympäristö ovat tuttuja. Nesbøn kaltaisten megasuosittujen turinoitsijoiden tekeleiden yksi suuri ongelma on ainakin itselleni kuitenkin tarinoiden epäuskottavuus. Huippuälykkäät sarjamurhaajat, justiinsa joo, niitähän täällä pyöriikin kaikissa nurkissa. Yli-inhimillinen superpoliisi? Hehheh. En myöskään pidä ylettömästä väkivaltaisuudella mässäilystä. Mielestäni painostava pelko syntyy jostain ihan muusta kuin verioopperasta - ja sen oikean painostavan tunteen Joensuu osaa luoda todella suvereenisti.

Ahdistelija, niin kuin moni muukin Joensuun kirja, kertoo pienistä ihmisistä ja pienistä tapahtumista. Ahdistelija on pienikokoinen mies, jonka elämä on mennyt alamäkeä - ei paljoa vaan sen verran, että lukiessa tekee vain mieli sanoa "ryhdistäydy, kyllä se siitä". Mies on silti oman ahdistuksensa vanki; ei löydä poispääsyä. Ja niin hän ajautuu typeryyksiin. Kun ei muutakaan keksi.

Varsinainen tapahtumat liikkeelle sysäävä tekokin on alunperin viaton, mutta vahinko, sattuma, tekee siitä tragedian. Poliisi liittyy tapahtumasarjaan, jonka aikana pienestä huonosta päätöksestä alkunsa saanut tapahtumaketju etenee väistämättömään lopputulemaan. Vaikka "paha" saakin palkkansa, ei tarinassa ole voittajaa - kenellekään ei oikeastaan käy hyvin, ja sen tietää jo ensimmäisiltä sivuilta saakka. Epäonnistuminen, pelko, kipu, menetys, kaikki on läsnä koko ajan.

Harjunpää on myös hahmona aivan toista luokkaa kuin monet muut, joiden taustoja rakennellaan milloin mitenkin hurjilla ja ylilyövillä menneisyyden traumoilla. Äiti on tehnyt itsemurhan, isä räjähti hernekeiton yliannostukseen, sisko löi päänsä avaruusrakettiin, plaa plaa - silti monet jäävät etäisiksi. Harjunpää taas... no, Harjunpäälle ei juurikaan ole tapahtunut mitään erikoista. Ei ole taistellut superrikollisia vastaan, ei pudonnut lentokoneesta, ei taistellut ninjana Korean sodassa. Mutta Harjunpää kokee ja miettii asioita, ja Joensuu kertoo näistä erittäin uskottavasti ja koskettavasti. Esimerkiksi Harjunpään kokema käsittämätön syyllisyys omasta sukupuolestaan tämän vastaanottaessa rikosilmoitusta raiskauksesta; Harjunpää käy läpi niin inhimillisiä tunteita ja hallitsemattomia ajatusketjuja, että vain oikeasti poliisina toiminut on voinut ne kirjoittaa.

Kirjan tarina on traaginen. Kieli on helppoa, ja yllättäen yli kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu kirja ei juurikaan jää aikansa vangiksi - vaikka moni asia olisikin nyt toisin, kännyköiden ja internetin aikakaudella. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille vähänkään dekkareista pitäville.

Viisi poliisiautoa pillit päällä. Revi siitä, Jo Nesbø!

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Magnus Mills: Aidantekijät

Aidantekijät on Millsin esikoisteos; itse en ole herran teoksista muita lukenut, mutta näyttääpä olevan noita muutaman kirjoittanut. Tämän teoksen perusteella täytynee tutustua, sen verran kivaa luettavaa oli.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti aidantekijöistä. Skotlantilaisen firman kolme työntekijää - kaksi duunaria ja yksi työnjohtaja, joka toimii myös tarinan kertojana - rakentavat aitoja komennuksella Englannissa. Aluksi kaikki sujuu kuten normaalissa Skotti-pläjäyksessä, kiroillaan ja juodaan kaljaa. Pikkuhiljaa meno kuitenkin kääntyy aika oudoksi - ruumiita tulee, ja niiden kanssa toimitaan... lievästi sanottuna erikoisella tavalla.

Kirja on helppoa luettavaa, todella sujuvaa kerrontaa ja sopivasti rytmitettyä. Ei tainnut montakaan tuntia tämän parissa kulua. Tarina ei kauheasti rönsyile eikä hahmoja ole kovin paljon, joten kärryillä on helppo pysyä. Kerronta myös pysyy tiiviisti kolmen hengen ydinporukassa.

Lopussa aidantekijät saavat toimeksiannon erikoislaatuisen yrittäjän luo, Englantiin, ja viimeiset käänteet ovat kyllä ihan silkkaa sekavuutta. Pakko myöntää, että en oikein ymmärtänyt kirjan loppua - tiedän kyllä mitä siinä tapahtui ja mihin viitattiin, mutta... no, putosin aidalta päälleni ja sen pituinen se.

Suosittelen kaikille hieman kieron ja tumman huumorin ystäville. Neljä aidantolppaa.

torstai 8. helmikuuta 2018

Dean R. Koontz: Ääniä Yössä

Koontz on ehkä vähän hassusti minulle aina ollut jonkinlainen Stephen Kingin parempi versio - kyllä, myönnän, en oikein pidä Kingin kirjoista, poislukien ehkä uran alkupään tuotanto. Mielestäni Kingin kirjat pilasi tarpeeton pompöösimäisyys, jatkuvasti pidemmät ja pidemmät ja samalla puisevammat ja kliseisemmät kertomukset, joissa varsinainen tarina jäi lopulta aika ohueksi.

Koontz kirjoittaa - siis minun mielestäni - ytimekkäämmin. Ääniä Yössä on jo aika vanha kirja, vuodelta 1987 (herramunjee, 30 vuotta!) ja sen paikoitellen huomaa. Kirjan tarina on myös aika perinteinen: hyvän ja pahan taistelua, tiedemiehiä jotka leikkivät luojaa, palkkamurhaajia ja tietenkin pakollinen ällömakea rakkaustarina jonka osapuolilla on ah niin yllätyksettömän muoviset tragediansa. Ja silti, jollain kumman tavalla juttu toimii.

Kirjan sisällöstä ei voi paljoa kertoa pilaamatta yllätyksiä. Päähenkilö on kuitenkin kova mutta älykäs mies joka kohtaa ujon mutta kauniin naisen. Lisäksi on koira joka on aikamoisen älykäs. Koira on ehkä kirjan paras hahmo, vähiten muovinen. Ja sitten on tietenkin pahikset, sadistinen hullu palkkamurhaaja ja... Sivullinen, kauhuelementti.

Kirja rullaa hyvin. Kerronta on sujuvaa, hyvin editoitua ja täynnä tapahtumia. Mitään ei juuri pähkäillä, ei ainakaan liiaksi asti vaan aina mennään, ja vaikka tapahtumat ovat pitkälti arvattavissa, mutta niihin ei juututa eikä niitä paisutella turhaan. Tämä on aikalailla kirjallisuuden hampurilaisateria - mikäpäs siinä, joskus sellainenkin maistuu.

Ei mitään suurta kirjallisuutta mutta oikein menevää viihdettä vaikkapa työmatkalle tai keikkuvan keittiönpöydän jalan alle. Kolme koiranpentua!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Ronnie Wood: It's Only Rock'n'Roll

Rolling Stones -kitaristi Ronnie Wood kertoo elämästään ja toilailuistaan tässä kirjassa aika mukavaan tapaan. Rokkareiden elämästä kertovia kirjoja vaivaa usein tietty luettelomaisuus, ja niin kai se jollain tavalla täytyy ollakin - tokihan asioita on esitettävä kronologisesti jotta lukijalle piirtyy kuva aikajärjestyksestä, mitä tapahtui milloinkin, mutta samalla tietynlainen tylsä järjestyksen ja laatikkomaisuuden tunne ui vaivihkaa mukaan kerrontaan. Niin ehkä tälläkin kertaa, vaikka noin yleisesti ottaen kirja on kyllä aika kivaa luettavaa. Kieli on sujuvaa ja kerronta melko hauskaa sortumatta (ainakaan ihan koko ajan) pelkkään kännäämisen ja huumeiden kanssa sähläämisen nostalgioimiseen.

Kamaa ja viinaa on tosiaan vedetty enemmän kuin kotitarpeiksi. Jonkinlainen varoittava esimerkki voisi tämäkin heppuli olla nuorisolle: isoistakin kiertueista Rollareiden kanssa saadut miljoonat on hassattu nenään ja kurkkuun ja täysin yhdentekevään bilettämiseen, kaikenmaailman hännystelijöiden kanssa. Ja mitä jää? Velkavuori ja krapula. Lopussa tosin selväpäisyys valtaa miehen, ja vaikuttaa muuttavan elämän suuntaa aika mukavaksi.

Kirjaa lukiessa ehkä jotenkin toivoi kurkistusta myös Rollareiden kulisseihin, ja vaikka siellä paikoin piipahdetaankin niin pääpaino on kuitenkin Woodin omassa elämässä. Muissa bändeissä, perhesuhteissa ja kuvataiteessa. Tyyppi on selvästi taiteilija luita ja ytimiä myöden.

Itselleni Ronnie Wood on aina jäänyt jotenkin etäiseksi, ehkä aika yllätyksettömästi Keith Richardsin varjoon, mutta tämä kirja oikoi kyllä monta tarpeetonta laiminlyöntiä. Tyyppi on selvästi ollut (ja on edelleen!) tärkeä osa Rollareita, ja elää myös omaa elämäänsä täysillä. Note to self: tsekkaa taidenäyttely jos koskaan sattuu lähistölle!

Suosittelen varauksetta kaikille rokkenrollista tai muuten taiteesta kiinnostuneille, ihan jo pelkästään siksi että kirjan kerronta on tosi mukavaa ja helppoa luettavaa. Neljä sointua!