Piia Leino: Aarteidesi Aikakirjat

Suomalaisella scifillä menee hyvin, ja siitä sopii kiittää hyvin pitkälle naiskirjailijoita. Ei niin, että kirjailijan sukupuolella yleensä olisi mitään merkitystä, mutta scifiä on laajalti pidetty miesten - poikien - juttuna, minkä kotimaiset naiskirjailijat osoittavat täysin perättömäksi ajatukseksi.

Eletään tulevaisuudessa. Menneisyydessä - meidän nykyajassamme - rikkaat ihmiset ovat voineet pakastuttaa ruumiinsa syväjäähän siinä toivossa, että tulevaisuudessa heidät osataan sulattaa jälleen eläviksi, ja kaikki sairaudet tai muut vaivat parantaa. Ihan näin ei kuitenkaan kirjan tulevaisuudessa vielä ole käynyt. Sen sijaan pakastettujen ihmisten ajatuksiin on päästy käsiksi, ja niihin myydään lippuja. Kuka vaan voi kokea toisen ihmisen muistot, tunteet, ajatukset, korvausta vastaan.

Oula on aarteenmetsästäjä. Aarteet ovat menneisyyden pakastettujen ihmisten kätkemiä, niin ainakin uskotaan, ja Oula yrittää löytää aarteet louhimalla pakastetun menneisyyden ihmisen ajatuksia. Toiveena on osua sellaiseen hetkeen, jolloin menneisyyden ihminen on ajatellut aarteen kätkemistä, tai jopa kätekmisen hetkeen. Ajatuksia saadaan kuitenkin luettua vain satunnaisessa järjestyksessä, joten niitä on kahlattava mahdollisesti loputtomiin, jos aikoo osua kultasuoneen.

Onko kultasuonta edes olemassa? Entä jos pakastettu menneisyyden ihminen onkin läsnä, jos tajunta onkin vielä hereillä? Näitä, ja muitakin seikkoja pohditaan kirjassa ikään kuin rivien välissä, tekemättä mistään erityisen selkeää numeroa. Itse huomasin välillä ihmetteleväni, mistä tässä kirjassa on oikein kysymys. Sitten kuitenkin pääsin taas kärryille - tai ehkä luotin siihen, että tarina lopulta vie minut oikealle polulle. Ja niin toki kävikin.

Kirjassa heitellään osuvasti kritiikkiä meitä, nykyihmisiä kohtaan; kuinka tuhlaavaisia ja typeriä olemme. Heitot ovat erittäin osuvia, mutteivät kuitenkaan päällekäyviä - ne on helppo ohittaa ja olla jopa huomaamatta, jos keskittyy vain tarinaan. Tarinaan, joka itsessään on ehkä hieman heppoinen. Kirja on kuitenkin vangitsevan kiehtova se erilaisuuden ja omaperäisyyden vuoksi. Itse ainakin nautin suunnattomasti tällaisesta kekseliäästä scifistä ainaisen avaruustaistelun sijaan. Lisäksi kirja on kauniisti kirjoitettu, tarinan kuljetus on sujuvaa eivätkä henkilöhahmotkaan ole ihan muovisimmasta päästä.

Mainio kirja, ilo lukea ja kova suositus scifin ystäville. Neljä hajoamatonta muoviesinettä.

Ernest Hemingway: Nick Adamsin Tarina

Hemingwayn pappa osaa kirjoittaa! Hemingway kirjoitti kokopitkien kirjojen lisäksi paljon novelleja, joista 16 kertoi hahmosta nimeltä Nick Adams. Tarinat julkaistiin sekalaisessa järjestyksessä, ja vasta kun Hemingwayn jo kuoltua löytyi kahdeksan tarinaa lisää, huomattiin niiden kertovan jokseenkin saman henkilön elämästä. Tässä kirjassa nuo kaikki 24 novellia on vihdoin liitetty yksien kansien väliin ja asetettu aikajärjestykseen, pojasta mieheksi.

Vaikka "vanhoja mestareita" tai klassikoita yleensäkin on helppo sivuuttaa tuhahtelemalla niiden olevan yliarvostettuja - joskus niin varmasti onkin - on monesti kuitenkin syynsä sille, miksi joitain kirjailijoita arvostetaan. Mielestäni Hemingway ei ole lainkaan yliarvostettu, päinvastoin. Näissäkin tarinoissa on jotain syvästi koskettavaa, inhimillistä ja aitoa. Lisäksi kieli ja kerronta on myös kirjallisesti hienoa, mitä ei kovin usein pääse sanomaan - hirmu usein esimerkiksi nykyajan jännityskirjoissa kerronta on lähes mekaanista juonen kuljetusta, vailla kielellistä hienoutta, tyyliä, tai muutakaan erityistä ansiota.

Novelleissa seurataan siis Nick Adamsin elämää, pieninä erillisinä katkelmina. Osa tarinoista on hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, osa kymmenien sivujen pituisia. Jotkin tarinat ovat erittäin hienoja kertomuksia, jotkut... no, jotkut ovat kyllä vähän kökköjäkin. Ei mestarikaan aina osu maaliin.

Tarinoissa ollaan paljon luonnon kanssa tekemisissä. Vaelletaan metsässä, kalastetaan ja metsästetään - ja ryypätään. Luontosuhde on kuitenkin hyvin välitön ja monesti suuremmassa roolissa kuin tarinoiden varsinainen juoni. Tarinat ovat näennäisesti hyvin keveitä kertomuksia hetkistä, joita Nick kokee, mutta niissä on toisinaan voimaa ja tunnetta erittäin paljon. Metsän voi haistaa, neulaset tuntea jalkojensa alla, ja joen kylmän veden aistia ihollaan.

Vahvasti suositeltavaa lukemista kaikille kirjallisuuden ystäville. Neljä taimenta.

Liane Moriarty: Yhdeksän Hyvää, Kymmenen Kaunista

Tämän kirjan kannessa on lainaus:

Kadehdin jokaista joka ei vielä ole lukenut tätä kirjaa

- GRAZIA

Lainaus on ilmeisesti tarkoitettu positiiviseksi, mutta itse ymmärrän sen niin, että tämän kirjan lukeminen oli masentava kokemus, hukkaan heitettyä aikaa jota ei saa takaisin. Näin nimittäin on.

Harvoin olen lukenut näin turhaa kirjaa. Kirja on hemmetin pitkä (n. 450 sivua), täynnä täydellisen epäkiinnostavia henkilöitä ja näiden läpikotaisin muovisia elämiä, ja hirveän jaaritteleva. Varsinainen tarina on myös todella typerä, epäuskottava, epäkiinnostava ja teennäinen.

Tee itsellesi palvelus ja jätä tämä roska lukematta. Nolla tähteä.

Emmi Itäranta: Teemestarin Kirja

Teemestarin Kirja oli ilahduttava yllätys, harvinaisen "kirjallinen" kirja! Ehkä vähän erikoisesti löysin tämän scifi-hyllystä mihin en kenties itse olisi teosta laittanut, vaikka jonkinlainen tulevaisuuteen sijoittuva fantasia kyseessä onkin. Mutta viis siitä, hieno kirja!

Ollaan siis tulevaisuudessa, Suomessa, jossa vesi on käynyt vähiin. Miksi, sitä ei kerrota - ehkä kyseessä on ilmastonmuutos, ehkä joku luonnonkatastrofi, ehkä sota. Sillä ei myöskään ole paljoa merkitystä. Diktatuurimainen hallinto säännöstelee vesivaroja rautaisin, väkivaltaisin ottein. Veden kätkeminen on rikos, josta rangaistuksena on kuolema. Teknologia on taantunut, meistä nykyajan ihmisistä puhutaan entisihmisinä.

Kirjan päähahmo Noria on teemestarien sukua, ja ottaa isänsä jälkeen teemestarin arvon ja toimen. Hän toimittaa teeseremonioita, usein korkea-arvoisille merkkihenkilöille. Norian isällä on salaisuus, jonka hän jättää Norialle - ja joka voi paljastuessaan olla hengenvaarallinen.

Aika monet kirjoista joita on viime aikoina tullut luettua, ei ole kirjallisesti mitenkään erityisiä. Dekkarit ja seikkailu-/toimintakirjat ovat yleensä aika pahvisia - henkilöhahmot yksiuloitteisia ja tarinat täysin ennalta-arvattavista, moneen kertaan käytetyistä palikoista kasattuja. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa tai väärää, mutta hienoja kirjallisia ja kerronnallisia kokemuksia on silti kiva välillä saada. Esimerkiksi ainakin itselleni Steinbeckin kirjoissa henkilöhahmot ovat niin paljon enemmän "elossa" kuin juuri missään nykykirjoissa, että niiden lukeminen on aivan toisenlainen kokemus. Toisenlainen elämys.

Emmi Itäranta tarjoileekin varsin ilahduttavan yllätyksen. Kirjan kerronta on hienoa, jotenkin... teeseremonian kaltaista (ehkä - en ole koskaan osallistunut oikeaan teeseremoniaan, mutta voisin kuvitella sen olevan jotain tällaista)., rauhallista, pohdiskelevaa, kuvailevaa. Sellaista kerrontaa, jossa lukijalle jää oma osuus; kaikkea ei anneta valmiina, rivien väleihin jää varjoja ja kysymyksiä. Myös henkilöhahmoissa on jotain syvällisempää, ainakin Noriassa ja tämän isässä - "sivuhahmot" ovat toki vähemmän erityisiä.

Lisäksi tarinan kuljetus ja käänteet ovat poikkeuksellisia. Tällaisessa tarinassa usein jotenkin tietää, miten tarina kulkee, mitä siinä tapahtuu - mutta ei tällä kertaa. Tarina ikään kuin kulkee omaa polkuaan, virtaa omassa uomassaan kuljettaen hahmoja mukanaan, muttei kuitenkaan etene täysin odotettua polkua. Tarinaan olisi ollut erittäin helppo kirjoittaa jokunen peruskuvio, mutta näin ei Itäranta tee. 

Ja hyvä niin. Erinomainen, tyylikäs kirja, vahva suositus kaikille hyvien kirjojen ystäville. Viisi teekuppia.