Margaret Atwood: Viimeisenä Pettää Sydän

Tämä kirja löytyi scifi-hyllystä ja vaikka kirjassa onkin jonkin verran dystooppista tulevaisuusvisiota, on kyseessä mielestäni ehkä kuitenkin enemmänkin rakkaustarina, tai ainakin sellaisen suuntaan vahvasti kallellaan.

Kirjan päähenkilöinä on pariskunta Stan ja Charmaine, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin maailmantalouden syöksykierteessä. He asuvat autossa ja yrittävät pärjätä päivästä toiseen, kunnes eteen aukeaa mahdollisuus parempaan elämään: muuttamalla vapaaehtoisesti suljettuun kaupunkiin he saisivat oman asunnon, työpaikat ja oikean, normaalin elämän. Ainoana vastineena heidän tulee viettää puolet ajastaan vankilassa, joka toinen kuukausi.

Kuten aina, kaikki ei olekaan niin kuin aluksi vaikuttaa. Kaupungissa tapahtuu outoja, ja (tietenkin) kaiken takaa paljastuu kauhistuttava totuus.

No sellaistahan se tuppaa olemaan, yleensä jos joku on liian hyvää ollakseen totta, sitä se myös silloin on.

Kirja on vähän sekava. Se alkaa kertomuksella Stanin ja Charmainen elämästä, ensin kurjuudessa ja sitten suljetussa kaupungissa. Siitä sitten lipsahdetaan erikoiseen ihmissuhdepyöritykseen, ja lopussa esiinnytään Elviksenä Vegasissa ilman mitään sen suurempaa järkevää selitystä - tai no, selitys kyllä on mutta se ei jotenkin istu koko tarinaan mitenkään. Charmainen rakkaus- ja muut huolet saavat myös tuskastumiseen asti rivejä, sitä kliseisen vellomisen määrää ei oikein millään jaksa. Sivu toisensa perään tuskaista huokailua joka ei oikein liity mihinkään eikä varsinkaan johda mihinkään.

Ei mitenkään erityisen hyvä kirja, perus-huttua. Atwood pystyy kyllä parempaankin. Kolme saapasta.

Frank Herbert: Dyyni

Ei voi muuta kuin todeta, että perhanan hyvä kirja - toimii edelleen.

Dyyni on kirjoitettu jo vuonna 1965! Kirja on kestänyt aikaa erinomaisesti, sen voisi aivan hyvin uskoa olevan kirjoitettu juuri lähivuosina. Yksi selittävä tekijä on, että scifi-kirjoille epätyypilliseen tapaan teknologia ei juurikaan ole esillä tässä kirjassa. Usein vanhoissa scifi-kirjoissa esitelty "tulevaisuuden teknologia" vaikuttaa pitkän ajan jälkeen, no, vanhalta, ja tekee näin kirjoista hieman selkeämmin oman aikansa tuotoksia. Dyynissä näin ei ole, vaan keskiössä ovat ihmiset ja näiden väliset valtasuhteet.

Kirja on oikeastaan enemmän seikkailutarina kuin scifiä. Valtasuvut taistelevat planeetan herruudesta, planeetan, jolla on arvokasta tuotantoa, Rohtoa, jota muut planeetat ostavat. Valtataistelua hämmentää Keisari, josta ei voi olla ihan varma kenen puolelle tämän suosio asettuu, ja Kilta joka valvoo avaruuskuljetuksia.

Oikeastaan kirja on melkoista saippuaoopperaa, mutta scifimäisissä tunnelmissa. Vaikka kirja on pitkä, kulkee tarina hyvin. Kerronta on sujuvaa joskin vähän turhan paljon toistellaan samoja asioita, ja yleisesti ottaen mukavaa luettavaa.

Ekologiset teemat ovat usein tieteiskirjallisuudessa vahvasti läsnä, ja Dyyni on kai jonkinlainen esi-isä genressään. Arvostus on mielestäni ansaittua. Neljä jättiläismatoa.

Jules Verne: Kuun Ympäri

Kuun Ympäri on suoraa jatkoa Maasta Kuuhun teokselle. Kirjassa - kirjoissa - laukaistaan kolme miestä matkalle kuuhun suuressa luodissa, jota varten rakennetaan valtava kanuuna. Pum vaan, sinne menevät!

Kirja on aikanaan ollut varmaankin jotakuinkin vakavamieliseksi tarkoitettu, mutta nykytiedon valossa lipsahtaa jo campin puolelle. Matkan teoriaa todistellaan paljon, on pitkiä jaksoja matematiikkaa ja muuta teorisointia, joka menee ainakin meikäläiseltä pitkälti ohi. Sitten taas avaruuslennon aikana auotaan aluksen ikkunoita aina tarpeen tullen, jotta saadaan heitettyä roskat ulos ja mitattua avaruuden lämpötilaa.

Kuuhun ei aivan päästä, mutta kuun asukkaiden olemassaoloa pohditaan kovasti. Kuun pimeällä puolella nähdään selvästi meriä ja ilmaa, joten jotain siellä pitäisi elää. Omassa matkassa on pari koiraa ja kanoja, joilla oli tarkoitus asuttaa kuuhun meikäläistä eläinkuntaa.

Ihan pähkähullu kirja mutta omalla tavallaan hauska. Kolme kierrosta kuun ympäri.

Antti Tuomainen: Kaivos

Kaivos on melkein perinteinen dekkari, mutta kuitenkin aika raikas ja mielestäni onnistunut versio vanhasta aiheesta.

Päähahmo on toimittaja, jolla on kliseisen yllätyksetön tausta: on parisuhdeongelmaa, pieni lapsi, työnarkomaniaa ja itsepäistä "vaistoa" joka osoittautuu tietenkin olevan oikeassa. Tuskaillaan perheen ja työn välissä, vaimo ei ymmärrä, asiat unohtuvat ja aina tulee sanomista, menneisyys hiipii nykyaikaan - aika hohhoijaa, mutta kai näitä taustoja pitää jotenkin tunkea mukaan, että saadaan sivumäärä täyteen. Sinänsä tälläkään kertaa taustatarina ei mitenkään vaikuta varsinaiseen juoneen, joten voipi tuon hyppiä ylikin jos ei tarvitse unilääkettä.

Varsinainen tarina taas on askeleen verran toimivampi. Kaivoksella tapahtuu hämäriä asioita, joista toimittaja lähtee ottamaan selvää. Juonta paljastamatta lopputulos on ehkä aika yllätyksetön, mutta tarinan kuljetus kyllä toimii. Osa tarinan käänteistä on varsin epäuskottavaa, vaan eipä uskottavuus ole ennenkään ollut jännityskirjojen mittatikku. Tuomainen kirjoittaa sujuvasti, homma kulkee, ja oikeastaan vain ihan loppu on vähän turhan töksähtävä - ensin on kaikenlaista mysteeriä ja salaperäisyyttä, sitten käännät sivua ja kaikki onkin ohi ja onnellinen siirappilopetus käsillä. 

Kelpo viihdettä, ei lainkaan huonoimmasta päästä. Laitetaan nyt vaikka kolme joulukuusta.