En yleensä pidä tämän tyylin kirjoista; kirjoista, joissa eri henkilöhahmot kertovat samaa tarinaa omasta vinkkelistään. Yleensä se tuntuu minusta teennäiseltä, tarkoitushakuiselta, mutta tällä kertaa vahva tarina kantoi tyylittelyn... no, tyylillä.
Kirjan chili-huumeilu oli hauska väännös todellisuudesta. Narkki kuin narkki, oli kama sitten mitä tahansa. Mihinkään Trainspotting-tyyppiseen deekuilulla juhlistamiseen tässä kirjassa ei sorruttu, korkeintaan vihjattiin - jälleen kerran koska tarina ei enempää tarvinnut.
Kirjan varsin Orwellimainen kaiken kieltävä hallitusmuoto sinänsä oli aika tylsä ja entuudestaan tuttu, eikä ainakaan itselläni mitenkään erityisen ajatuksia herättävä. Valtiovalta toimi ikään kuin kulissina tarinalle, eikä siihenkään varsinaisesti keskitytty sen kummemmin.
Jollain kumman tavalla moneen suuntaan risteävä, hieman sekavakin tarina kuitenkin vei mukanaan. Kirja oli ahmittavaa luettavaa; kieli sujuvaa, tarinan rytmi ja kuljetus erittäin luontevaa ja hahmot välttelivät ilmeisimpiä kliseitä vallan mainiosti. Loppuratkaisu oli ehkä aavistuksen pannukakku mutta mikäs siinä, ei kai ihan kaiken tarvitsekaan räjähtää.
Kaikenkaikkiaan mieluinen lukukokemus. Neljä chiliä!
torstai 26. tammikuuta 2017
maanantai 23. tammikuuta 2017
Iain M. Banks: Pintakuvio
Diggaan scifistä. Avaruus, jee! Isot teemat, monimutkaiset tarinat, teknologian ja ihmisenä olemisen jännitteet, kaikki hienoja juttuja. Luen myös paljon scifiä. Välillä minulla on kausia jolloin en lue juuri mitään muuta. Iain M. Banks on yksi tieteiskirjallisuuden arvostetuimpia kirjailijoita. Minun pitäisi siis takuuvarmasti pitää Banksin kirjoista...
Enpä vaan pidä. En muuten tykkää sormusten herrastakaan yhtään, vaikka nörttinä sen kuuluisi kai olla minulle jotenkin tosi merkittävä opus. Mielestäni se on ihan puppua. Pönttöpäät vaeltavat eestaas kliseisen tarinan varjolla ja hyvät on hyviä ja pahat pahoja ja yllätys pyllätys, mitenkäs lopussa sitten käykään. Pyh.
Pintakuvio on hehkutettu ja kehuttu Banksin kirja, josta en vaan saanut otetta. Luin sen kyllä kokonaan - ihan sujuvaa tekstiä, hyvää kieltä ja tarinan kuljetusta, mutta jotenkin... tarkoitushakuista. En oikein osaa selittää, mutta minulle tuli tästä kirjasta mieleen visuaalinen kuva Banksista tyhjän paperin edessä päättämässä, että kirjoitanpa nyt Iain M. Banksin mahtavan kirjan. Jotenkin tämä kirja yrittää vähän liikaa.
Ehkä se on liian hyvä? Ehkä en vain tajua jotain?
No, joka tapauksessa, en oikein innostunut tästä kirjasta samoin kuin en oikein ole innostunut Banksin muistakaan kirjoista. En ole kovin montaa niistä lukenut, ehkä kolme tai neljä, joten ehkäpä jätän tämän kirjan vielä epävarmojen kategoriaan ja yritän lukea tuotannosta muita kirjoja. Joskopa sitten aukeaisi tämänkin suuruus.
Kirjassa mennään kauheasti, pitkin poikin avaruuden ääriä ja taistellaan hurjasti. On ihmeellisiä vempeleitä, robotteja, avaruusaluksia ja ties mitä kaikkea tulevaisuuden juttua. Ja tietenkin hyviksiä ja pahiksia, ja taustoja jotka rullataan auki pikkuhiljaa, sopivasti annostellen. Ja siltikin, jotenkin kokonaisuus ei vain loksahda kohdalleen. Tätä ei oikein voi lukea hömppäviihteenä koska teemat ovat aika isoja ja vakavia, mutta taas kovin vakavaksi pohdiskeluksi kirja on aika pseudo-filosofinen ja jopa vähän lapsellinen.
Äh. Jotain muuta väliin, vaikka ruotsalaista pullansyöntidekkaria.
Kaksi mustaa aukkoa.
Enpä vaan pidä. En muuten tykkää sormusten herrastakaan yhtään, vaikka nörttinä sen kuuluisi kai olla minulle jotenkin tosi merkittävä opus. Mielestäni se on ihan puppua. Pönttöpäät vaeltavat eestaas kliseisen tarinan varjolla ja hyvät on hyviä ja pahat pahoja ja yllätys pyllätys, mitenkäs lopussa sitten käykään. Pyh.
Pintakuvio on hehkutettu ja kehuttu Banksin kirja, josta en vaan saanut otetta. Luin sen kyllä kokonaan - ihan sujuvaa tekstiä, hyvää kieltä ja tarinan kuljetusta, mutta jotenkin... tarkoitushakuista. En oikein osaa selittää, mutta minulle tuli tästä kirjasta mieleen visuaalinen kuva Banksista tyhjän paperin edessä päättämässä, että kirjoitanpa nyt Iain M. Banksin mahtavan kirjan. Jotenkin tämä kirja yrittää vähän liikaa.
Ehkä se on liian hyvä? Ehkä en vain tajua jotain?
No, joka tapauksessa, en oikein innostunut tästä kirjasta samoin kuin en oikein ole innostunut Banksin muistakaan kirjoista. En ole kovin montaa niistä lukenut, ehkä kolme tai neljä, joten ehkäpä jätän tämän kirjan vielä epävarmojen kategoriaan ja yritän lukea tuotannosta muita kirjoja. Joskopa sitten aukeaisi tämänkin suuruus.
Kirjassa mennään kauheasti, pitkin poikin avaruuden ääriä ja taistellaan hurjasti. On ihmeellisiä vempeleitä, robotteja, avaruusaluksia ja ties mitä kaikkea tulevaisuuden juttua. Ja tietenkin hyviksiä ja pahiksia, ja taustoja jotka rullataan auki pikkuhiljaa, sopivasti annostellen. Ja siltikin, jotenkin kokonaisuus ei vain loksahda kohdalleen. Tätä ei oikein voi lukea hömppäviihteenä koska teemat ovat aika isoja ja vakavia, mutta taas kovin vakavaksi pohdiskeluksi kirja on aika pseudo-filosofinen ja jopa vähän lapsellinen.
Äh. Jotain muuta väliin, vaikka ruotsalaista pullansyöntidekkaria.
Kaksi mustaa aukkoa.
keskiviikko 18. tammikuuta 2017
Jack Campbell: Taipumaton (Kadonnut Laivasto #1)
Tässäpä kirja jollaisia luin lapsena, uudelleenlämmitettynä. Kaikin puolin sujuvaa tekstiä ja jotenkin kova yritys olla jotain muuta kuin suoraviivainen sankaritarina avaruudesta ja sotilaista, vaikka juuri sellainen onkin. Tämä on juuri sitä scifiä jota scifiä tuntemattomat sen ajattelevat olevan: lennetään avaruudessa, soditaan ja räiskitään ja ollaan niin sankaria että morjes.
Luin koko kirjan aika nopeasti. Kieli on hyvää ja tarinan kuljetus aika sujuvaa, vaikka paikoin vähän puuduttavan kulunutta. Mitään kovin omaperäistä kirja ei tarjoa. On vastentahtoinen sankari, laivaston rautainen komentaja joka on kaikin puolin vihollita parempi joka käänteessä, suunnattomia avaruuden etäisyyksiä ja juuri sopiva määrä menetyksiä - ei tosin koskaan varsinaisista tutuksi käyvistä hahmoista. Perusjuttua siis.
Kirjan päähahmon ajatuksissaan käymä mukasyvällinen moralistinen pohdiskelu on ajoittain melko rasittavaa. Samoin muiden hahmojen sotilaallisen kunnian ylilyönneillä kikkailu ja kaiken turhuuden alleviivaaminen puuduttaa. Koko homman on kirjoittanut jo aika moni kirjailija aikaisemminkin, kulissien ollessa milloin laivaston purjealukset, milloin jalkaväen hyökkäykset tai vaikkapa lentolaivueen tohinat.
Aion kuitenkin lukea kirjasarjan muitakin osia. Tämä on ihan kelpo kirjallisuutta, kunhan ottaa opuksen viihteenä eikä odota siltä mitään syvällistä pohdintaa. Siihen on sitten ihan eri kirjat.
Kaksi avaruuslaivaa.
Luin koko kirjan aika nopeasti. Kieli on hyvää ja tarinan kuljetus aika sujuvaa, vaikka paikoin vähän puuduttavan kulunutta. Mitään kovin omaperäistä kirja ei tarjoa. On vastentahtoinen sankari, laivaston rautainen komentaja joka on kaikin puolin vihollita parempi joka käänteessä, suunnattomia avaruuden etäisyyksiä ja juuri sopiva määrä menetyksiä - ei tosin koskaan varsinaisista tutuksi käyvistä hahmoista. Perusjuttua siis.
Kirjan päähahmon ajatuksissaan käymä mukasyvällinen moralistinen pohdiskelu on ajoittain melko rasittavaa. Samoin muiden hahmojen sotilaallisen kunnian ylilyönneillä kikkailu ja kaiken turhuuden alleviivaaminen puuduttaa. Koko homman on kirjoittanut jo aika moni kirjailija aikaisemminkin, kulissien ollessa milloin laivaston purjealukset, milloin jalkaväen hyökkäykset tai vaikkapa lentolaivueen tohinat.
Aion kuitenkin lukea kirjasarjan muitakin osia. Tämä on ihan kelpo kirjallisuutta, kunhan ottaa opuksen viihteenä eikä odota siltä mitään syvällistä pohdintaa. Siihen on sitten ihan eri kirjat.
Kaksi avaruuslaivaa.
torstai 12. tammikuuta 2017
Denise Rudberg: Yksi Tappava Syrjähyppy
Takuuvarmaa ruotsalaista dekkaria. Tukholma, pullaa, kahvia, traumatisoituneita poliiseja ja ex-poliiseja, syrjähyppyjä, lisää pullaa, tosi pelottava murhaaja, kahviloita ja tietysti romanssintynkää.
Rudberg kirjoittaa kivasti ja tarinan kuljetus on vaivatonta. Ehkä vähän turhan paljon syömistä ja sen pohtimista, mutta toisaalta hyvin rytmitettynä sopivina paloina annosteltuna syöpöttely pysyy juuri ärsytyskynnyksen alapuolella.
Itse tarina, no, onhan näitä. Dekkareiden tarinat ovat usein niin samanlaisia että ne menevät ajatuksissa sekaisin. Voisi helposti sanoa, että tämän kirjan varsinainen tarina on yhdentekevä - ja niinhän se tavallaan onkin, mutta eikö kaunokirjallisuus nyt noin lähtökohtaisesti olekin yhdentekevää? Toisaalta hyvin kirjoitettua dekkaria on vaikea pitää ihan pelkkänä viihteenä, se tuntuisi jotenkin väheksyvän teoksen kirjallisia ominaisuuksia...
Vaikea arvioitava. Sanotaanko näin, että jos yhtään pitää dekkareista ei tämä kirja taatusti ole pettymys. Se on helppo lukea, hyvin rullaava, yllättävä mutta varsin yllätyksettömällä tavalla ja kun viimeinen sivu on luettu, voi helposti tarttua seuraavaan kirjaan ilma, että tästä jää mitään ylimääräisiä ajatuksia päähän pyörimään.
Morjes. Kolme luotia.
Rudberg kirjoittaa kivasti ja tarinan kuljetus on vaivatonta. Ehkä vähän turhan paljon syömistä ja sen pohtimista, mutta toisaalta hyvin rytmitettynä sopivina paloina annosteltuna syöpöttely pysyy juuri ärsytyskynnyksen alapuolella.
Itse tarina, no, onhan näitä. Dekkareiden tarinat ovat usein niin samanlaisia että ne menevät ajatuksissa sekaisin. Voisi helposti sanoa, että tämän kirjan varsinainen tarina on yhdentekevä - ja niinhän se tavallaan onkin, mutta eikö kaunokirjallisuus nyt noin lähtökohtaisesti olekin yhdentekevää? Toisaalta hyvin kirjoitettua dekkaria on vaikea pitää ihan pelkkänä viihteenä, se tuntuisi jotenkin väheksyvän teoksen kirjallisia ominaisuuksia...
Vaikea arvioitava. Sanotaanko näin, että jos yhtään pitää dekkareista ei tämä kirja taatusti ole pettymys. Se on helppo lukea, hyvin rullaava, yllättävä mutta varsin yllätyksettömällä tavalla ja kun viimeinen sivu on luettu, voi helposti tarttua seuraavaan kirjaan ilma, että tästä jää mitään ylimääräisiä ajatuksia päähän pyörimään.
Morjes. Kolme luotia.
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Patrick O'Brian: Lohduttomuuden Saari
Meriseikkailu! Tästä ei voi kuin pitää. Tämä kirja on... no enpäs ihan tarkallen tiedä kuinka mones osa sarjaa, jossa seikkailee kapteeni Jack Aubrey lääkäritoverinsa Maturinin kanssa. Kirjoissa liikutaan Englannin laivastossa ympäri maailmaa, rökittäen kaikki poikkiteloin asettuvat vaihtelevalla sujuvuudella.
Kyseessä on yksi kirja ja kirjasarja, jonka pariin palaan aina jokusen vuoden välein. Näiden lukeminen on kuin pieni, salaa nautittu kesäloma, hetki pakoa arjesta huimiin seikkailuihin kaukomaille. Olen lukenut näitä hyvin nuoresta saakka - ehkä näihin kirjoihin liittyy voimakkaita muistikuvia lapsuuden lomista, elämän helppudesta ja kaikesta sen sellaisesta, mikä osaltaan selittää niiden viehätyksen.
Kirjat on kirjoitettu aika reipashenkisinä seikkailuina, mukana annos filosofista pohdintaa ja ajan ilmiöiden tarkastelua. Aikalaiskuvausta on kiva lukea. Koska en tuohon aikaan itse elänyt, en toki tiedä kuinka realistista se on, mutta hauskaa silti, vaikka kylläkin varmaan aika siloiteltua, sankarihommien nimessä. Suurinta huvia on laivojen terminologia, josta tulee väkisinkin mieleen Tintti ja kapteeni Haddoc - tuhannen myrskyn tärskyn märssyä ja täräystä!
Tällä kertaa seikkailu vie pitkien taivalten kautta Australiaan ja ties mine. Lopulta tehdään Titanicit - törmätään jäävuoreen. Laiva vaurioituu pahoin ja nilkuttaa enemmän tai vähemmän autiolle saarelle, jossa korjauksiin ryhdytään. Saari on... lohduton. Kylmä ja märkä. Vieläkö täältä päästään pois? (no totta kai koska sarja jatkuu tämänkin jälkeen).
Mitä parasta luettavaa lomalle tai loman simulointiin. Neljä kanuunankuulaa.
Kyseessä on yksi kirja ja kirjasarja, jonka pariin palaan aina jokusen vuoden välein. Näiden lukeminen on kuin pieni, salaa nautittu kesäloma, hetki pakoa arjesta huimiin seikkailuihin kaukomaille. Olen lukenut näitä hyvin nuoresta saakka - ehkä näihin kirjoihin liittyy voimakkaita muistikuvia lapsuuden lomista, elämän helppudesta ja kaikesta sen sellaisesta, mikä osaltaan selittää niiden viehätyksen.
Kirjat on kirjoitettu aika reipashenkisinä seikkailuina, mukana annos filosofista pohdintaa ja ajan ilmiöiden tarkastelua. Aikalaiskuvausta on kiva lukea. Koska en tuohon aikaan itse elänyt, en toki tiedä kuinka realistista se on, mutta hauskaa silti, vaikka kylläkin varmaan aika siloiteltua, sankarihommien nimessä. Suurinta huvia on laivojen terminologia, josta tulee väkisinkin mieleen Tintti ja kapteeni Haddoc - tuhannen myrskyn tärskyn märssyä ja täräystä!
Tällä kertaa seikkailu vie pitkien taivalten kautta Australiaan ja ties mine. Lopulta tehdään Titanicit - törmätään jäävuoreen. Laiva vaurioituu pahoin ja nilkuttaa enemmän tai vähemmän autiolle saarelle, jossa korjauksiin ryhdytään. Saari on... lohduton. Kylmä ja märkä. Vieläkö täältä päästään pois? (no totta kai koska sarja jatkuu tämänkin jälkeen).
Mitä parasta luettavaa lomalle tai loman simulointiin. Neljä kanuunankuulaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)