Tuomas Kyrö on kirjoittanut muutaman kirjan, hirveän liudan Mielensäpahoittaja-tarinoita ja nyt tällaisen omakuvan, tai jotain sinnepäin.
Kirjassa Kyrö muistelee paljon lapsuuttaan, lapsuuden urheilusankareita, ja pohdiskelee niitä näitä oman hahmonsa kautta, omien kokemusten ja muistojen muodossa. Kirjassa on paljon triviaa Kyrön elämästä, jonka todenmukaisuudesta ei tietenkään voi olla varma - eikä se ole oikeastaan edes tärkeää.
Teksti on ihan letkeää, hyvin Kyrön tyylistä. Samanlaista jutustelua mitä olemme tottuneet näkemään telkkarissa. Hauskaa, nokkelaa, mutta... aika yhdentekevää lopulta.
Tätä kirjaa lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo. Miksi tämä on kirjoitettu? Teoksessa ei oikein ole mitään pointtia, ei mitään sanomaa, eikä Kyrö ainakaan vielä ole niin suuri taiteilija, että elämänkertaa pitäisi kirjoitella jo etukäteen. Kaveri on ollut levoton lapsi, ryhtynyt sitten kirjailijaksi ja saanut vähän menestystäkin. Hienoa. Mutta entäs sitten? Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa.
Jos yöpöydällä olisi ollut odottamassa joku toinen kirja, olisin ehkä lopettanut tämän kirjan kesken. Muttei ollut, joten luin loppuun. Nyt kun kirjan lukemisesta on n. puolisen vuorokautta, en oikeastaan muista yhtään mitään mitä siinä sanottiin. Melko... tyhjä teos.
Kaksi kirjoituskonetta, ei jatkoon. Olisi mielestäni myös hienoa, jos Kyrö kirjoittaisi taas jotain muutakin kuin Mielensäpahoittajaa, koska hänen uransa alkupään kirjoissa oli oikeasti jotain aika kiinnostavaa. Esimerkiksi Liitto oli oikeasti varsin hieno teos. Mielensäpahoittaja taas... ei niinkään.
