Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Hämähäkkijumala on sekava kirja, jossa hauskat ja nokkelasti "erilaiset" ideat ovat selvästi kirjan tarinaa tärkemäpiä.

Kirjan keskeinen hahmo on Paksu Charlie. Tämä on tietämättään hämähäkkijumalan poika. Charliella on myös veli, Spider, joka on aikamoinen mulkero ja sotkee ja sählää Charlien asiat melko huolella.

Charlie toikkaroi läpi kirjan mitä erilaisimmissa tilanteissa, toden ja epätoden sekoittuessa monin tavoin. Sekaan on sotkettu tarinoita hämähäkistä, Anansista, ja tiikeristä, jotka vuorotellen omistivat kaikki tarinat. Ja sitten on kaikenlaista taikuutta ja kuoleman jälkeistä elämää ja tottakai vähän nilkkimäistä bisnesmiestä ja pusipusi romantiikkaa.

Ihan kiva, varmaankin, mutta kokonaisuus on kyllä vain sekava ja väsyttävää luettavaa. Tarinan punainen lanka katoaa jo kättelyssä, jonninjoutavat tarinat tiikereistä ja hämähäkeistä ovat, no, jonninjoutavia, ja Paksu Charlie on aika tylsä tyyppi.

En hirveästi innostunut tästä kirjasta. Tuntui aika teennäiseltä, ikään kuin kirjoittaja olisi päättänyt olla tosi luova ja erikoinen, ja sitten listannut kaikki ideansa pötköön ja kutsunut sitä kirjaksi. Kaksi limeä.

Jack Vance: Ihmisen Paluu

Ihmisen Paluu on kokoelma novelleja sekä yksi pienoisromaani - mikä niiden ero sitten lieneekään - arvostetulta tieteiskirjailijalta, Jack Vance:lta.

Tarinat ovat varsin fantasiapainotteisia ja periaatteessa ihan oivaltavia. On galaksin hallitsijan valintaa ja siihen liittyvää filosofista pohdintaa. On vieraita oliomuotoja jossain määrittelemättömissä maailmoissa, näiden erilaisia ja outoja tapoja ja uskomuksia. Kummallisia olosuhteita, erilaisia historioita. Kaikki palaset olisivat ikään kuin kasassa, ja itsekin olen kova scifi-fani, mutta... en silti oikein osaa innostua näistä kertomuksista. 

Siinä missä fantasiapuoli on ihan oivaltavaa, kaikenlaista erilaista ja outoa on keksitty, on itse tarina jäänyt pahasti poikapuolen asemaan. Näissä tarinoissa ei ole oikein mitään mielenkiintoista. En vaan löydä niistä mitään tarttumapintaa.

Ehkä jollekin toiselle tämä aukeaa, mutta itse en voi kyllä suositella. Yksi outo olio.

Joe Abercombie: The Devils

The Devils on fantasiakirjallisuutta, jota en yleensä lue mutta mikäs siinä, hyvähän se vain on astua oman tontin ulkopuolelle silloin tällöin.

Kirja seuraa Alexin, nuoren varkaan ja katujen kasvatin tarinaa. Alex saa kuulla olevansa prinsessa ja valtakunnan todellinen hallitsija. Nyt pitäisi vain päästä valtaistuimelle - matka sinne on pitkä ja vaarallinen, joten Alex saa saattajakseen joukon epätavallisia sankareita, the Devils: munkki, ihmissusi, vampyyri, kuolematon ritari, ammattihuijari, maagikko ja haltija.

Ja sitten lähdetään vaeltamaan halki Euroopan. Tarina asettuu jonkinlaiseen vinksahtaneeseen versioon Euroopasta, maat ovat osin tuttuja mutta meno on sekavaa. Kaikki tuntuvat olevan sodassa kaikkia vastaan... jaa, no, sellaistahan Euroopan historia kyllä onkin.

Fantasiakirjallisuuden haaste on varmaankin pakolliset kuviot. On pakko olla haltijoita ja vampyyrejä ja ihmissusia, ja on pakko vaeltaa vaarallinen matka, ja on pakko taistella ja on pakko voittaa, ja on pakko menettää joku ja plaa plaa. Tässä kirjassa on vedetty kieli poskessa, seksiä ja kökköhuumoria on ängetty joka väliin ja toimintaa piisaa. Pohjimmiltaan tarina on silti sama: sankarit vaeltavat vaarojen halki ja päätyvät lopulta onnellisesti sinne minne pitikin.

Kirja on myös aika pitkä, vähempikin olisi riittänyt. Mutta meneehän tuo mäiske ja hulina jos sellaisesta tykkää. Kolme örkkiä.

Camilla Kantola: Linnunsolu

Linnunsolu on Camilla Kantolan esikoisromaani, ja ihan kelvollinen sellainen vaikkei mitenkään kaikkein omaperäisin olekaan. Toisaalta tieteiskirjallisuus genrenä on kyllä sellainen, että omaperäisyys ei ole aina ihan helppoa - monia aiheita on kaluttu väsymykseen asti.

Tällä kertaa ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, vieraalla planeetalla. Ihmiskunta käyttää planeettaa arvokkaiden metallien kaivoksena, tuhoten samalla planeetan alkuperäisen asujaimiston elinoloja - tämä on siis se ei-niin-omaperäinen juttu, samanlaista tarinaa on kerrottu jo aika moneen kertaan.

Planeetalla elää myös toisinajattelijoita, ihmisiä jotka haluaisivat huomioida alkuasukkaiden tilanteen. Löytyy myös vastarintaliikettä ja salaisuuksia.

Kantola kuljettaa tarinaa melko sujuvasti yhden kertojahahmon kasvun kautta. Ardri - kyseinen kertoja siis - on kirjan alussa nuorukainen, ja kirja seuraa vuosien aikana tämän kehitystä ja tekemisiä. Poikkeuksena joillekin samoista aiheista ammentaville kirjoille, tällä kertaa politiikka on vahvassa roolissa. Ardri päättyy politiikkaan ja yrittää sen keinoin saada aikaan muutoksen. 

Kun muutos ei onnistu, siirrytään toimintaan, jossa ei sitten olekaan enää juuri mitään erikoista. Lopussa ei oikein ole mitään kiinnostavaa, eikä loppuhuipennus ole mitenkään erityisen huipennus.

Ihan kelpo kirja ja toivon, että Kantola kirjoittaa vielä lisääkin. Kolme myyrää.

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan Kevät

Hämmentävä kirja. En oikein osaa päättää, mitä mieltä olen tästä tekeleestä.

Euroopan Kevät kertoo jostain lähitulevaisuudesta. Kyse on dystopian ja utopian yhdistelmästä - dystopia Tanskan maahanmuuttajille, joita raijataan Afrikkaan perustettuun kaupungintapaiseen, ja utopia Tanskalaiselle paremmalle väelle, joille perustetaan oma kaupunki, Lolland, jossa kaikki on paremmin ja hienompaa, dronet tekevät työt ja eläimetkin osaavat puhua.

Kirja on kai tarkoitettu jonkinlaiseksi yhteiskuntapoliittiseksi kritiikiksi tai kannanotoksi, mutta henkilöhahmot ovat niin pökerryttävän epäkiinnostavia, että mistään on vaikea kiinnostua. Välillä kirja käy lähes pornon puolella, seksiä piisaa ja sitä kuvataan ehkä poikkeuksellisen tarkasti - mutta miksi? Mitään lisäelementtiä se ei tarinan muotoutumiselle tuo.

Samoin Afrikkaan perustetussa siirtolaisten "kaupungissa" viivähdetään jonkin aikaa, mutta... taas miksi? Sekään ei oikein aukea, eikä tuo tarinaan muuta kuin yhden sivupolun lisää.

Tai ehkä tarkoitus onkin sanoa, että kaikki ovat tylsiä ääliöitä? Siihen ehkä lähtisin mukaan.

En itse oikein välitä tästä kirjasta. Samoista teemoista on kirjoitettu paljon paremminkin. Kaksi pökälettä.

Emmi Itäranta: Kudottujen Kujien Kaupunki

Pidin Emmi Itärannan edellisestä kirjasta (Teemestarin Kirja) varsin paljon, joten olin aika innoissani tästä. En kuitenkaan päässyt tämän kirjan kanssa ihan samoihin sfääreihin, vaikka edelleen ilahduttavan erilainen kirja onkin kyseessä.

Eletään saarella, joka on kudottu täyteen seittiä, ja seitistä tehdystä langasta edelleen kudottuja kankaita, seiniä, kujia. Unien näkeminen on kielletty. Kun eräänä päivänä Seittien Talon pihasta löytyy nainen, jonka käteen on tatuoitu toisen naisen - kirjan päähahmon - nimi, alkaa kudelma purkautua odottamattomasti.

Kirja on tyylillisesti erittäin hienoa, jopa hieman itsetarkoituksellisesti kikkailevaa. Ymmärrän (luulen ainakin ymmärtäväni), mitä Itäranta tällä tavoittelee; omaa tyyliään, jossa kerronnan muoto on osa tarinaa. Teemestarin Kirjassa tämä toimi mielestäni paremmin, tässä kirjassa tyylissä on hieman raskas sävy, itsetarkoituksellista otetta. Tarina on myös melko sekava, on vaikea saada siihen otetta, mikä puolestaan korostaa tyylin irrallisuuden tunnetta.

Kokonaisuutena melko hyvä kirja, mutta tarina jää muodon jalkoihin eikä oikein pääse esiin. Kolme korallin oksaa.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo kirjoittaa hyvin, sen pituinen se. No ei ihan sen pituinen se, mutta kyllä on ilo lukea hyvin kirjoitettua kirjaa. Sinisalo on muutenkin mainio kirjoittaja, ja Ukkoshuilu on mielestäni ihan hänen parhaimpiaan.

Kirjassa kuljetaan kahdessa ajassa, muinaisessa Assyriassa sekä nykysuomessa. 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua kauppias Joona joutuu kurjaan kiipeliin joka vie aina vain varmemmin kohti tuhoa. Joona pakenee vihollisiaan ja joutuu lopulta myrskyn kouriin - myrskyn, joka nousee kuin kutsuttuna, juuri oikeaan aikaan.

Nykyhetkessä taas meteorologi Leena Lind joutuu yrityskauppojen myötä ensin irtisanotuksi ja sitten nöyryyttävään pestiin heikolla palkalla. Pärjättäv on, joten Leena tekee työtä käskettyä, tasapainoillen pienen lapsensa äitinä ja uraansa takaisin havittelevana ammattilaisena. Leenan työ liittyy säähän, sen ilmiöihin ja ennustamiseen, mutta pikkuhiljaa alkaa käydä selväksi että uudella työnantajalla on muutakin mielessä.

Tämä kirja on erikoinen sekoitus tyylilajeja. Ensin on historiallista seikkailua ja aavistus mystiikkaakin (no ei kyllä kovin paljoa). Sitten on ihmissuhdedraamaa nykyajassa, joka sekin on kohtuullisen sujuvasti kirjoitettua (vaikka aiheena tosi väsynyttä). Sitten sotketaan menneisyyden arvoitukset nykypäivään melkeinpä toimintaseikkailuna, ja lopuksi... no en tiedä, aika erikoinen on loppukin.

Kaikki on kuitenkin kirjoitettu sujuvasti ja luontevasti, missään kohdin ei tule tylsää tai uuvuttavaa oloa. On ilo lukea hyvän kirjailijan tekstiä!

Neljä huilua.

Eric Linklater: Kuussa Tuulee

Kun kuussa tuulee, on pienten tyttöjen syytä olla erityisen kilttejä, sillä kaikenlaisista tuhmuuksista seuraa silloin tavallistakin suurempia hankaluuksia. Sen saavat Dinah ja Dorinda tuta, kun heidän isänsä on poissa eivätkä tytöt millään malta olla pelkästään kilttejä.

Kuussa Tuulee on Eric Linklaterin alunperin omille lapsilleen kirjoittama kirja, mutta sopii se hyvin muidenkin luettavaksi - myös aikuisten. Kirja on valloittava fantasiaseikkailu, jonka pääosassa ovat sisarukset Dinah ja Dorinda. Nämä väsyvät olemaan kaiken aikaa pelkästään kilttejä, ja siitäpä seikkailu alkaa. Ensin tytöt muuttuvat kenguruiksi ja päätyvät eläintarhaan, ja lopulta päätyvät Bombardiaan ilkeän tyranni Hulagun vangeiksi.

Tarina on ihan pähkähassu mutta varsin vangitseva, viattomuudessaan höpsö ja jossain määrin oman aikakautensa tuote. Sota ja kuri ovat läsnä, mutta eivät määritä lasten elämää. Fantasia, eläinten välinen toveruus ja oikeudenmukaisuus ovat koko ajan teemoina, mutteivät kuitenkaan liiaksi alleviivattuina.

Valloittava teos, suosittelen kaikille lempeiden satujen ystäville. Neljä tassua.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten Valtakunta

Scifiä vai Fantasiaa? Enpäs tiedä, mutta väliäkö tuolla. Zoo City - Eläinten Valtakunta on ihan toimiva kirja, ja miellyttävällä tavalla kekseliäs.

Kirjan päähenkilö Zinzi kantaa selässään laiskiaista, joka antaa Zinzille maagisen kyvyn löytää kadonneita asioita. Zinzi toimiikin jonkinlaisena etsivänä Zoo Cityssä, slummissa, josta haluaa pois. Poispääsyyn tarvitaan kuitenkin rahaa, ja sitä ole, vain velkaa.

Zoo Cityn asukkailla on eläimet, minkälaiset kenelläkin. Haikara, krokotiili, jänis - kaikkea löytyy. Eläimet antavat kantajilleen kykyjä, jonkinlaisia maagisia voimia, joista on enemmän tai vähemmän hyötyä - joskus melkein pelkästään riesaa. Eläimiä kantavat - eläimelliset - asuttavat Zoo Cityä, jossa tavanomainen laki ei juurikan päde. 

Kun Zinzi saa mahdollisuuden tienata kerralla jättipotin, jonka avulla hän voisi aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuu hän mahdollisuuteen kaksin käsin. Seuraa dekkarimainen tarina kadonneen löytämisestä, joka kuitenkin sekoittuu pikkuhiljaa magiaan, voodoon kaltaisiin rituaaleihin ja jopa toimintaseikkailuun.

Kirja on mainion oivaltava ja tarina aika hienosti kerrottu. Vain loppua kohden lipsutaan ehkä turhan paljon toimintaseikkailun puolelle. Olisipa kiva, jos joskus uskallettaisiin kirjoittaa jännitystä ilman verta ja suolenpätkiä. Verihurmoksella ja väkivallalla mässäily on aivan turhaa ja melko tylsää.

Kiehtova kirja, ilman muuta lukemisen arvoinen. Neljä eläintä.

Nora Roberts: Heräämisen Aika

Heräämisen Aika on jonkinlainen versio Harry Potterista. Päähenkilö on naispuolinen ja velhoilun sijasta ollaan jonkinlaisia menninkäisiä tai keijuja tai jotain muuta vastaavaa, mutta muuten kaava on aika pitkälti sama.

Breen Kelly on kiltti hissukka, opettaja, jonka elämä on tylsää ja harmaata. Sitten yks kaks yllättäen hän saa tietää olevansa upporikas, ja lähtee Irlantiin tutkimaan juuriaan ja etsimään isäänsä. Irlannissa Breen päätyy johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa keijut ja menninkäiset mellastavat. Meneillään on kai jonkinlainen konflikti. Breen huomaa omaavansa maagisia kykyjä, ja...

...ja tässä kohdin, pakko myöntää, jätin kirjan kesken. Sitä ei tapahdu usein, mutta nytpä tapahtui. Fantasia ei vain ole meikäläisen mieleen (en ole lukenut Harry Potter kirjojakaan), minkä lisäksi tämä kirja on niin laskelmoidun imelä, niin täysin tuotteistetun tuntuinen, etten vaan jaksanut.

Sori siitä. Nolla menninkäistä.