Utopia on Nevadan autiomaahan rakennettu valtava, huippumoderni huvipuisto. Huvipuisto joutuu kiristäjien kouriin, laitteita sabotoidaan ja vaatimuksia esitetään. Tekoälytutkija, robotiikan erikoismies ja monien laitteiden suunnittelija joutuu keskelle tapahtumia - ja arvatenkin paha saa taas palkkansa, hyvä voittaa ja kaikki pelastuvat. No melkein kaikki, toki muutama viaton sivullinen joutuu uhriksi matkan varrella.
Lincoln Child kirjoittaa ihan sujuvaa teknotrilleriä, mutta voi hyvät ihmiset miten puistattavan muovinen kirja loppujen lopuksi on. Jos jollain algoritmillä ottaisi kaikista keskitason kirjoista ja elokuvista kaikkien kohtausten keskiarvot ja kaikkien henkilöiden vähiten kiinnostavat piirteet, yhdistäisi ne pötköksi ja painaisi kirjaksi, lopputulos voisi olla juurikin tämä kirja. Ehkä onkin?
Kirjan henkilöhahmoista yksikään ei ole kiinnostava tai uskottava. Kaikki ovat kuin käytettyjen kliseiden jämävarastosta kaivettuja ja loputtoman yhdentekeviä, samoin kuin henkilöiden väliset "jännitteet". Että ihanko totta miespuolinen päähahmo ihastuu älykkääseen avustajaansa? Ei kai... Ja ettäkö ihanko oikeastiko äidittä jäänyt teini angsteilee ja kiukuttelee, vaikka on lopulta kultainen ja ihana? Voi moooooorjes.
Tarina sinänsä on ihan sujuvaa, tapahtumia piisaa ja ikävyyksillä mässäillään kiitettävästi. Kirja on tosin aivan liian pitkä. Jatkuvasti sivukaupalla eri henkilöiden umpitylsää pseudofilosofista pähkimistä ja menneisyyden haamuja, jotka eivät liity mihinkään mitenkään. Puolet vähemmän sivuja olisi ollut hyvä aloitus.
Soveltuu hyvin unettomuuteen tai tosi tylsälle matkalle, esim. lentokoneen odottamiseen. Kaksi kiperää tilannetta; toinen sujuvasta tekstistä ja toinen siitä että kirja kuitenkin lopulta loppui. Kiitos siitä!
maanantai 30. lokakuuta 2017
maanantai 23. lokakuuta 2017
Irvine Welsh: Paska
Irvine Welsh tunnetaan varmastikin parhaiten Trainspotting-elokuvan pohjana olleesta kirjastaan. Paska on tyyliltään samansuuntainen, viina, huumeet ja kaikenlainen sikamainen käytös ovat tälläkin kertaa pääosassa. Kirjan takakannen mukaan
"Paska on mestariteos"
Ei ole. Ei tämä nyt ehkä huono kirja ole muttei kuitenkaan kovin hyväkään. Pääosassa on poliisi joka käyttäytyy erittäin huonosti, ja jonkinlaisena jännittävänä loppuhuipennuksena tarjotaan menneisyyden traumoja sun muuta... paskaa. Tyyppi on silti ääliö. Traumoja voi käsitellä muutenkin kuin loukkaamalla muita ihmisiä.
Kieli on tyyliseikkana erittäin alapäävoittoista, ja varmaan jonkun mielestä "todella nerokasta", mutta oikeastaan kyllä vain tylsää. Kun sanoo "vittu" n. sata kertaa sivulla, se menettää tehonsa ja muuttuu vain tylsäksi. Ja niin käy tässä tapauksessa oikeastaan koko kirjalle. Itse en ainakaan jaksa olla kovin kiinnostunut päähenkilön seuraavista tapahtumista, tyyppi on tympeä ja omahyväisyydessään epäkiinnostava.
Huonostihan sille tietenkin käy. Ja hyvä niin.
Muuten hyvä kirja mutta liikaa kikkailua törkeydellä. Liiallinen törkeys on kuitenkin vain liiallista törkeyttä. Kaksi kirosanaa.
"Paska on mestariteos"
Ei ole. Ei tämä nyt ehkä huono kirja ole muttei kuitenkaan kovin hyväkään. Pääosassa on poliisi joka käyttäytyy erittäin huonosti, ja jonkinlaisena jännittävänä loppuhuipennuksena tarjotaan menneisyyden traumoja sun muuta... paskaa. Tyyppi on silti ääliö. Traumoja voi käsitellä muutenkin kuin loukkaamalla muita ihmisiä.
Kieli on tyyliseikkana erittäin alapäävoittoista, ja varmaan jonkun mielestä "todella nerokasta", mutta oikeastaan kyllä vain tylsää. Kun sanoo "vittu" n. sata kertaa sivulla, se menettää tehonsa ja muuttuu vain tylsäksi. Ja niin käy tässä tapauksessa oikeastaan koko kirjalle. Itse en ainakaan jaksa olla kovin kiinnostunut päähenkilön seuraavista tapahtumista, tyyppi on tympeä ja omahyväisyydessään epäkiinnostava.
Huonostihan sille tietenkin käy. Ja hyvä niin.
Muuten hyvä kirja mutta liikaa kikkailua törkeydellä. Liiallinen törkeys on kuitenkin vain liiallista törkeyttä. Kaksi kirosanaa.
maanantai 16. lokakuuta 2017
Michael Moorcock: Maailmantuskan Soturi
Maailmantuskan soturi on melkeinpän fantasiakirjallisuutta. Mukana on paholainen, toisia maailmoja, demoneja ja jopa lohikäärme. Muttei kuitenkaan aivan.
Kirjan (anti-?)sankari von Bek törmää tietämättään Lusiferin kämpille ja kohtaa siellä... no tietenkin kauniin naisen. Kumpikin on kadotettuja sieluja ja siten siis Lusiferin omia. Lusifer pölähtää mukaan kuvioon ja tarjoaa mahdollista ulospääsyä, joka kuitenkin edellyttää aikamoista seikkailua. Von Bekin pitäisi löytää parannus maailmantuskaan ja päästää Lusifer anomaan armoa jumalalta.
...no voi morjes. Jos itselläni on jotain aihealueita joista en piittaa tippaakaan, niin jumalahöpinät on kyllä yksi niistä. En vain osaa suhtautua aiheeseen mitenkään vakavasti - ajattelen usein, että jos saman tarinan kirjoittaisi joulupukista samanlaisella paatoksella, lopptulos olisi teknisesti ihan samaa huttua mutta varmaan aika harva sitä kovin tosissaan ottaisi.
Tämä kirja onnistui silti olemaan ihan kelpo lukemista. Uskonnolliset teemat olivat lopulta kuitenkin aika pienessä osassa, pääosan vei perustason seikkailu paikasta toiseen ja loppua kohden hieman filosofisempi pohdinta, joskin aika pökkelö sellainen. Lopussa sankari toki saa naisensa ja kaikki on hyvin.
Jos yhtään fantsun suuntaan on taipumusta, tämä voi olla ihan mieluisakin kirja. Kolme mystistä demonia.
Kirjan (anti-?)sankari von Bek törmää tietämättään Lusiferin kämpille ja kohtaa siellä... no tietenkin kauniin naisen. Kumpikin on kadotettuja sieluja ja siten siis Lusiferin omia. Lusifer pölähtää mukaan kuvioon ja tarjoaa mahdollista ulospääsyä, joka kuitenkin edellyttää aikamoista seikkailua. Von Bekin pitäisi löytää parannus maailmantuskaan ja päästää Lusifer anomaan armoa jumalalta.
...no voi morjes. Jos itselläni on jotain aihealueita joista en piittaa tippaakaan, niin jumalahöpinät on kyllä yksi niistä. En vain osaa suhtautua aiheeseen mitenkään vakavasti - ajattelen usein, että jos saman tarinan kirjoittaisi joulupukista samanlaisella paatoksella, lopptulos olisi teknisesti ihan samaa huttua mutta varmaan aika harva sitä kovin tosissaan ottaisi.
Tämä kirja onnistui silti olemaan ihan kelpo lukemista. Uskonnolliset teemat olivat lopulta kuitenkin aika pienessä osassa, pääosan vei perustason seikkailu paikasta toiseen ja loppua kohden hieman filosofisempi pohdinta, joskin aika pökkelö sellainen. Lopussa sankari toki saa naisensa ja kaikki on hyvin.
Jos yhtään fantsun suuntaan on taipumusta, tämä voi olla ihan mieluisakin kirja. Kolme mystistä demonia.
maanantai 9. lokakuuta 2017
Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet
Vanhahtavaa scifiä. Sinänsä vanhempi scifi on aika hauskaa; on hupaisaa lukea, miten esimerkiksi vuotta 2000 visioitiin 50 vuotta aikaisemmin - eipä osunut kovin moni ennustus ihan kohdilleen, vaikka jotkut toki. Lentävät autot - vanha vitsi toki - eivät ehkä ole ihan arkipäivää, mutta mukana kannettavat kommunikaatiolaitteet ja kaikenkattava verkkoyhteys ovat jo aika lähellä totuutta.
No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.
Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.
Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!
Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.
Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.
No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.
Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.
Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!
Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.
Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.
tiistai 3. lokakuuta 2017
Richard Morgan: Muuntohiili
Muuntohiili on ihn hyvää perus scifiä; on hiukan ovelaa ideaa, jonkun verran toimintaa ja jännitystä, pari juonenkäännettä sopivissa kohdin ja riittävän rouhea päähenkilö. Kuitenkin... jotain jää ikään kuin puuttumaan...
Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.
Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.
Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.
Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.
Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.
Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.
Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.
Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.
Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.
Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)