Taavi Soininvaara: Sokea Oraakkeli

Sokea Oraakkeli on Ratamo-sarjan kuudeskymmenes miljoonas osa, ainakin ja vähintään, eikä kovin kiinnostava sellainen vaikka tarinassa olisikin ollut aineksia kaikenlaiseen.

Sokea Oraakkeli kertoo "ekoterroristeista", elikäs ihmisistä joiden tahto suojella luontoa on niin voimakas, että he eivät kaihda kovien keinojen käyttämistä. Tämä on dekkareissa usein toistuva kaava, eikä Soininvaara ole keksinyt aiheeseen oikeastaan mitään omaperäistä.

Sinänsä tarina on ihan menevää, on takaa-ajoa, murhastelua, kiperiä tilanteita ja Arto Ratamo, joka tässä kirjassa on oikeastaan täysin tarpeeton. Rikokset ja maailmaa uhkaavan vaaran ratkaisevat aivan muut henkilöt. Täydellisen ei-omaperäisesti maailman tuhoamista ajavaksi suurkonnaksi on saatu taas rikas arabi. Hienosti keksitty.

Kirjallisuuden mäkkäri-annos, tai ehkä paremminkin Hesburgeria, mutta mielestäni aika heikkotasoinen esitys. Kyllä jännityskirjoissakin voisi olla jotain omaperäisyyttä tai kekseliäisyyttä, edes tarinan osalta jos henkilöhahmot ovatkin vakiopahvia.

Kaksi öljylähdettä.

Sami Tissari: Krysa

Kotimaista scifihköä, vaihtoehtoista tulevaisuutta ja vieläpä hienosti kirjoitettuna - kyllä kiitos! Sitä löytyy tästä teoksesta jonka ilokseni voin todeta olevan varsin mainio tekele.

Krysa kertoo kuvitteellisesta tulevaisuudesta (tai nykyisyydestä) jossa Neuvostoliitto on kehittänyt ajattelevan koneen, jonkinlaisen keinoälyn, ja onnistunut vieläpä yhdistämään koneet maailmanlaajuiseksi verkoksi. Koneet tekevät ihmisten puolesta kaiken: tieteen ja tutkimuksen, valmistuksen, ajavat autoa ja rakentavat sähkölinjat. Lisäksi koneet ovat luoneet valtavan joukon synteettisiä ihmisiä jotka ovat ottaneet paikkansa ihmisten seassa - ja osin syrjäyttäneet nämä - yritysten johdossa ja politiikassa.

Tavallisella ihmisellä ei juurikaan ole mitään käyttöä.

Kirja on kirjoitettu vekkulimaisesti, poukkoillen ja eri aikajanoilla edeten. Tyylistä tulee varsin vahvasti mieleen Kurt Vonnegut - tyyli on toteavaa, tapahtumat usein melko absurdeja ja niitä ikään kuin havainnoidaan ulkopuolelta, vaikka kertoja onkin läsnä. Pidän itse Vonnegutista varsin paljon joten tämä ei suinkaan ole huono seikka, vaan tyyli on varsin mainio ja osuu kirjan sisältöön erittäin hyvin.

Tarina on ripoteltu täyteen herkullisia, pähkähulluja yksityiskohtia. Keltainen Ford Taunus, ydinparistolla käyvä lasten lelunukke, köyhtynyt Bill Gates hakkaamassa halkoja ja niin päin pois. Mielikuvitus on laukannut, mutta varsin vakuuttavasti - kyseessä on Tissarin esikoisteos! - kirjoittaja on osannut pitää sekoilun kurissa ja tuottaa hyvin luontevaa tarinankerrontaa.

Tarina etenee jouhevasti, tylsiä tai turhalta tuntuvia kohtia ei juurikaan ole ja loppuratkaisu on runollisuudessaan niin pöhelö, että siitä ei voi olla pitämättä. Vaikka kirja kertookin näennäisesti vaihtoehtoisesta todellisuudesta, on se alusta loppuun varsin selkeä viittaus meidän aikaamme. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä saarnaa, tyytyy vain toteamaan.

Erittäin vahva lukusuositus, neljä muurahaista.

Jo Nesbø: Verikuu

Harri Holli on täällä taas. Tyyppi on edelleenkin väsyttävä menneisyydessä roikkuva ruikuttaja, eiköä tällä kertaa edes ratkaise mitään rikosta vaan hengailee vain oikeiden poliisien mukana ja ottaa kunnian sattumista.

Jo Nesbø:n yksi ongelma on, että jokaisen Harri-kirjan sarjamurhaajan pitää olla edellistä ällöttävämpi, ja se alkaa olla jo aika vaikeaa. Tällä kertaa istutetaan loiseläimiä toisten aivoihin ja sitten syödään niitä. Jes, tosi jännää ja hirmu uskottavaa. Harry taas ruikuttaa menneen vaimonsa perään ja on tosi tylsä, eivätkä muutkaan hahmot oikein pahvista erotu.

Unilääkkeeksi ja kärpästen lätkimiseen. Kirjalliset ansiot melko vähäiset. Kaksi kärpästä

Arttu Tuominen: Verivelka

Kotimaista poliisikirjallisuutta, no mikäpä jottei!

Verivelka on tarina ystävyydestä ja ehkä myös kasvamisesta. Parhaista kaveruksista tulee aikuisena täysin erilaiset, toisesta poliisi ja toisesta laitapuolen kulkija. Kun tiet sitten kohtaavat vuosikymmenten jälkeen , on toinen rikoksesta syytetty ja toinen sen tutkija. Kantaako lapsuuden ystävyys, ja mihin asti? Mikä verivelka on maksettavana, ja miten vahva se on?

Kirja on ihan menevää ja sujuvasti kirjoitettua tarinaa. Hetkittäin mieleen tulee jopa Harjunpää, varsinkin lapsuuden kertomuksissa on melko paljon lämpöä.

Muilta osin tarina on lievästi pöljä. Hyvämaineinen poliisi riskeeraa kaiken auttaakseen lapsuudentoveriaan, jota ei ole nähnyt liki kolmeenkymmeneen vuoteen? No mikäpä siinä, varmaan auttaisikin, mutta tapoja olisi toki muita, paljon fiksumpiakin.

Näätämäinen ja neuroottinen yli-hyvis rikostutkija joka heittää kapuloita rattaisiin, on myöskin lievästi väsynyt ja epäkiinnostava hahmo. Tämän tutkimukset myös kuitataan parilla lauseella sivuun, ja koko tarinan ratkaisu on varsin töksähtävä, ihan kuin kirjoituskoneesta olisi loppunut paperi kesken.

Ihan ok iltalukemista toki. Kolme donitsia.

Hugh Howey: Hiekan Poikki

Hiekan Poikki on jonkinmoinen jatko-osa Howeyn kirjalle Hiekka - ja niin kuin jatko-osat melko usein, ei tämä ihan ensimmäisen osan veroinen ole, jos ei toki ihan huonokaan tekele.

Maailma on hukkunut hiekkaan. Hiekka on haudannut alleen kaupungit satojen metrien syvyyteen. Hiekkasukeltajat etsivät muinaisista kaupungeista tavaraa jolla käyvät kauppaa, harvinaisimmat ja syvimmältä löydetyt ovat arvokkaimpia.

Koston kierre on valmis, kun aavikolta saapuu mies joka tuhoaa kokonaisen kaivoskaupungin. Kuuluisaan sukeltajasukuun kuuluvat sisarukset joutuvat tapahtumien myllerykseen ja pyrkivät selviytymään miten vain voivat.

Kirjassa sukelletaan paljon hiekassa, mikä oli edellisessä osassa vielä uutta ja jännittävää. Nyt se alkaa jo vähän toistaa itseään. Samoin autiomaassa haahuilu tuntuu melko joutavanpäiväiseltä kohkaamiselta. Henkilöhahmot eivät myöskään ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Koko kirjasta jää jotenkin yhdentekevä olo - on vaikea kiinnostua näiden ihmisten tekemisistä, vaikka tarttumapintaa kuinka tyrkytetään.

Silti, ihan ok seikkailua sellaisesta pitävälle. Kolme matkalaukkua.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa on erittäin vauhdikasta scifiä, ja jopa aika jännittävää sellaista. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on sekin aika mainio. Onpas kivaa.

Kertojahahmo on yksi Marsiin lähetetystä astronauttiryhmästä. Kun myrsky iskee, on ryhmän paettava pois planeetalta pikavauhtia. Siinä rytinässä Mark Watney - kertoja - jää yksin planeetan pinnalle. Muu ryhmä olettaa tämän kuolleen, mutta näinpä ei ollutkaan.

Mark huomaa olevansa yksin vieraalla planeetalla, ilman avaruusalusta jolla palata kotiin.

Kirja on semi-uskottavasti kirjoitettu selviytymistarina, kuinka selvitä vieraalla planeetalla puolitoista vuotta. Mark Watney on aikamoinen McGyver, joka osaa tehdä mitä vain avaruusasemalta löytyvistä tarvikkeista. Vaikka erityisesti vahinkotapaukset ovat sellaisia, joista ei varmaankaan oikeasti voisi selviytyä, on meno muuten varsin mielenkiintoista. Kiipelit seuraavat toistaan tauotta, ja Watneyn kuiva huumori oman tilansa suhteen on paikoin oikein toimivaa.

Tarina on erittäin suoraviivainen, juuri mitään (paria pientä poikkeusta lukuunottamatta) takautumia tai taustoittamista ei ole, eikä henkilöiden menneisyyttä juurikaan pohdita. Mikä on ihan hyvä asia, koska tässä kirjassa klaustrofobinen - vai agorafobinen, kun kuitenkin ollaan yksin kokonaisella planeetalla? - tunnelma on tärkeässä pääosassa. Jonkinlainen vaarallisen paniikin tunne on koko ajan läsnä, ja aina kun jokin ongelma selviää ja tulee hetkellinen "huh, tästäkin selvittiin" tunne, on samaan aikaan jo hieman pelottava pelko seuraavasta vaarasta.

Kirjassa on aika paljon matematiikkaa, kemiaa ja muutakin tiedettä, joka voi olla jopa realististakin. Itselläni ei puistokemistin taidot riitä arvioimaan tuota, mutta melko uskottavalta ainakin tuntuu, ja sehän on aina hauskaa.

Oikein mainiota viihdettä, neljä paikkaa paikan päälle!

Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin Takana

Taas mennään ja kovaa. Peilin Takana on jatkoa Karlssonin kirjalle Yön ja Päivän Välissä, ja meno on vähintään yhtä vauhdikasta.

Marko Eldfell on biomuokattu supersotilas, joka pakenee kaikkialla hallitsevaa valvontakoneistoa. Eldfelliä jahtaavat ilkimykset lakoavat kuin heinä myrskyssä, raatoa tulee ja rakennusta sortuu. 

Kirja on mielestäni tosi raskas ja epäkiinnostava. Tarinaa ei ole juuri nimeksikään, jatkuvasti mennään johonkin ja koko ajan taistellaan ja pelastutaan täpärästi. Kirjan olisi voinut kirjoittaa hyvin paljon lyhyemminkin, eikä juuri mitään olisi tarvinut jättää pois.

Rymistelyn ystäville ehkä, mutta meikäläiseen ei uponnut - omassa jaottelussani tällaiset kirjat ovat turhia. Yksi luoti.

Jānis Joņevs: Doom 94

Nyt ollaan metallimuusiikin äärellä, ja varsin oivaltavasti kirjoitettua tarinaa onkin saatu kansien väliin! Doom 94 kertoo nuoren pojan heräämisestä metallimusiikkiin Nirvanan myötä, ja kasvukertomuksen omaisesti kuinka poika ja musiikkimaku kasvavat ja kehittyvät 1990-luvun Latvialaisessa lähiössä.

Tarina on hauska ja ehkä välillä vähän surullinenkin, mutta ilmeisen hyvällä aiheen tuntemuksella kasaan kyhäilty. Kirjailijan on pakko olla jonkinsortin metallipää, niin hienosti kokemukset osuvat maaliin - vastaavat omia muistojani monelta osin, kun itse keksi rokkenrollin ja raskaamman musiikin nuorukaisena.

Kertojahahmo Jānis tuskailee elämän vietävänä. Musiikki antaa tyhjältä tuntuvalle olemiselle sisältöä, ja siihen on helppo mennä mukaan. Ystävät ja muut metallidiggarit kuuluvat laajennettuun perheeseen, jossa Jānis on eniten kuin kotonaan, vaikka tunteekin ilmeisen selvästi ulkopuolisuuden tunnetta. 

Kaikki tuntevat, erityisesti nuorena. Jos sen vain olisi tajunnut tuolloin nuorena, olisi elämä ollut kenties hieman helpompaa.

Alkoholi ja jossain määrin huumeetkin näkyvät ja kuuluvat kuvaan, ja yleinen sekoilu on arkea - tuoden arkeen jotain jännitystä, seikkailua, jotain suurempaa kuin mitä "ne muut" voivat ymmärtää.

Kirjan loppu on ehkä vähän erikoinen mutta mikäs siinä, voi sen noinkin kertoa.

Oikein hieno kertomus, vahva suositus varsinkin jos itse pidät metallista tai noin yleensä raskaammasta musiikista. Neljä bändiä!

Fredrik Backman: Mies, Joka Rakasti Järjestystä

Ove on kärttyinen vanha mies, aika lailla samaa kaliiberia kuin Mielensäpahoittaja. Oven vaimo on kuollut, ja Ove haluaisi myös kuolla. Kirjassa Ove yrittää kuolla monta kertaa, mutta aina menee pieleen. Aina tapahtuu jotain joka vie huomion.

Jonkinlainen buumi näitä "mielensäpahoittajia" on ollut viime vuonna, ja tästä(kin) kirjasta on tehty elokuvakin, A Man Called Otto, jossa pääosaa näyttelee Tom Hanks. Kirja on ihan onnistunut tekele aiheen tiimoilta, vaikka aihe onkin oikeastaan aika suppea eikä itsessään kovin kiinnostava.

Kirjan alkupuolisko on melkeinpä uuvuttava. Ove kierii omassa tympeydessään ja on kaikki muita kohtaan paskamainen ja todella ärsyttävä. Itse en jaksaisi tuollaista aikuisvauvaa katsella hetkeäkään. Kirjan teemana on Oven oikeudenmukaisuuden taju; selkeän oikein-väärin rajan ymmärtäminen ja kaike mustavalkoisuus. Johonkin saakka se toimiikin, mutta toistoa toistoa toistoa on ehkä vähän liikaa - juu tuli jo selväksi että Ove ajattelee asioista vähän yksioikoisemmin kuin me muut ja on sen vuoksi... niin mitä, symppiskö? Ei varsinaisesti, lähinnä vain todella rasittava.

Tarina kuitenkin muuttuu pikkuhiljaa sivuhahmojen ottaessa enemmän roolia. Monet näistä tuntuvat jopa pitävän Ovesta - miksi, en voi ymmärtää. Ove kokee velvollisuudekseen auttaa näitä erilaisissa askareissa, ja loppua kohden meno jopa hieman piristyy - Ove ei toki, mutta kun on paljon tekemistä, ei ehdi kuolemaan.

Pienellä editoinnilla tästä olisi saanut ehkä vielä napakamman teoksen, mutta ihan mukiinmenevä (lasiin kulkeva? outo sana tuo) tekele tällaisenaankin. Kevyttä hömppää, kolme Saabia.

Heidi Airaksinen: Maa Jota Ei Ole

Maa Jota Ei Ole kertoo 1920-luvun Saksasta Suomalaisin, seksuaalisen identiteettinsä kanssa kipuilevin henkilöhahmoin.

Freddy ja Harriet eivät ole kotonaan omissa kehoissaan. He matkustavat Berliiniin tapaamaan kuuluisaa tohtoria, joka osaa auttaa ja on jopa toteuttanut leikkauksia, joilla sukupuolta voidaan korjata. Harriet kuitenkin sekaantuu tahtomattaan murhaan, josta alkaa dekkarimainen seikkailu.

Murhamysteeri on melko tavanomainen ja ihan mukiinmenevä. Erilaista kontekstia tuovat 1920-luvun saksan jännitteet sekä seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat päähahmot. Osa hahmoista on enemmän, osa vähemmän järjissään, mutta kaikki joutuvat elämään jatkuvassa salaisuuksien, salailun ja pelon ilmapiirissä.

Kerronta on melko toimivaa, joskin ehkä hetkittäin hieman pitkitettyä. Hyvin toimivana yksityiskohtana Freddyn ja Harrietin "alkuperäistä" sukupuolta ei varsinaisesti kerrota, vaan se jää jotenkin hämärän peittoon - niin kuin oikein onkin, koska kyseinen asia ei ole näille henkilöille itselleenkään mitenkään yksiselitteinen tai helppo.

1920-luvun Berliinin kuvaus on melko ohut, sitä olisi ehkä toivonut enemmänkin. Nyt lähinnä vietetään aikaa yökerhoissa juhlien, ja poliisilaitoksen putkassa.

Kiinnostava ja ihan mainio teos. Kolme tanssiorkesteria.