Christian Rönnbacka: Tuonen Korppi

Porvoolainen paljasjalkapoliisi Antti Hautalehto ratkoo taas hirveyksiä. Tällä kertaa Sipoosta löytyy ensin ihmisen käsi, sitten loputkin ihmisestä, eikä oikein mitään selkeää johtolankaa. Kunnes tietenkin lopulta sellaisia alkaa paljastua.

Hautalehto ja muut Porvoon poliisit heittävät taas läppää ratkoessaan rikoksia, mutta tällä kertaa ehkä aavistuksen vähemmän ylilyöden. Edelleen toki ollaan varsin teennäisen tyylin puolella, mutta tämä linja kun on valittu niin sillä on kai sitten mentävä. Erityisesti Hautalehdon rakkauselämä on kuin suoraan Pepsodent-mainoksesta.

Itse rikostarina taas on jotenkin vähän hassusti rytmitetty. Suurimman osan kirjasta ei olla kovin lähelläkään ratkaisua, kun taas viimeisillä sivuilla yhtäkkiä kaikki selviääkin ja se siitä, nips ja naps homma pakettiin. Tätä olisi ehkä voinut hieman hioskella vielä, mielestäni, mutta ihan hyvää menoahan tämä. Itseäni ilahduttaa aina omat, tutut nurkat - on hupaisaa kun voi mielessään nähdä paikkoja ja tietää suurinpiirtein, missä milloinkin mennään.

Kolme ö-luokan kökkövitsiä. Lukeehan näitä, mutta mitään pysyvää muistijälkeä ei kyllä pääse syntymään.

Stanislaw Lem: Isännän Ääni

Isännän Ääni on erikoinen kirja, ja sitähän on Lemiltä totuttu odottamaan. 

Kirja on perustuvinaan kuvitteellisen professori Peter Hogarthin jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin. Tarina on tavallaan yksinkertainen: avaruudesta on vastaanotettu signaali, jonka uskotaan olevan keinotekoinen, jonkinlainen viesti. Sille annetaan nimeksi Isännän Ääni, ja professorin Hogarth kutsutaan mukaan tiedemiesryhmään, joka pyrkii selvittämään viestin sisältöä.

Asetelma sinänsä on scifissä melko paljon koluttu, kirjoja ja elokuvia samoista lähtökohdista piisaa. Mutta Lemin kirja onkin eri tavalla rakennettu. Varsinaisen viestin sisältö ei ole kovin merkittävässä osassa tarinaa, vaan Hogarth pohdiskelee ja pähkäilee milloin mitäkin, filosifisesti ja yhteiskunnallisesti ja tieteellisesti jotenkin aiheeseen liittyvää - tai liittymätöntä. Näitä pohdintoja on paljon, ja ne poukkoilevat välillä erittäinkin villisti. Sekaan mahtuu myös joitain aika hämmästyttäviä oivalluksia, vai mitä olet mieltä tästä 1960-luvulla kirjoitetusta lausahduksesta nykyihmisen perspektiivistä:

"Miten käy, kun totuuden vapaanakaan kajahtelevaa ääntä ei enää kuulla tietotekniikan kehityksen johdettua tilanteeseen, jossa parhaiten saa sanansa perille se, joka huutaa kovimmalla äänellä?"

Sosiaalinen media, nettikommentointi, anyone? Aika hyvin heitetty vuosikymmenten takaa.

Varsinainen viesti, Isännän Ääni, jää lopulta mysteeriksi, eikä kirjan tarina oikein ala eikä lopu, kulkeepahan vain omia polkujaan. Koukuttavaa, joskin hieman hämmentävää luettavaa. Neljä pientä ydinpommia.

A.J. Ryan: Verenpunainen Sumu

Seitsemän henkilöä herää muistinsa menettäneinä veneeltä, joka on automaattiohjauksessa. Keitä he ovat? Minne menossa? Miksi? Kuka on kaiken takana?

Verenpunainen sumu on aika veikeästi avautuva tarina. Henkilöiden muisti ei varsinaisesti palaudu, vaan he päättelevät ominaisuuksistaan mitä ovat kenties olleet ennen. Tarinan vene on automaattiohjauksessa, mutta pian kyytiin saadaan puhelin jonka kautta tuntematon ääni jakelee ohjeita etenemiseen.

Kaikkea ympäröi sumu. Verenpunainen sumu. On vaikea nähdä pidemmälle. On selvää, että jotain kammottavaa on tapahtunut, mutta vastauksia ei löydy ennen kuin lähestytään kohdetta.

Kirjan tarina on aika pölvästimäinen, mutta ihan menevästi kirjoitettu. Tarinan puolesta tässä olisi ollut ainekset tiivistettynä novelliin, kirjaksi juttu on ehkä hieman pitkä. Monet kirjan henkilöistä ovat myös aika yhdentekeviä, eikä loppuratkaisukaan ole mitenkään looginen tai uskottava, vaikka jonkinmoisena yllätyksenä esitelläänkin.

Ihan mukiinmenevää tuomiopäivän scifiä, hieman pitkitettynä ja vähän tarpeettomalla rymistelyllä ryyditettynä, ei mitään mullistavan omaperäistä mutta ei nyt huonokaan. Kolme punaista rupea.

Tapani Bagge: Pomminvihreät Renkaat

Eletään vuotta 1952, Helsingin olympiakisoja edeltävää aikaa. Mujunen, yksityisetsivä, saa toimeksiannon estää olympiastadionin räjäyttämisen, ja siitäkös se jännitys sitten alkaa.

No, jännitys ja jännitys. Dekkareiden ikiaikainen ongelma on tietenkin omaperäisyys, kuinka kirjoittaa genreen mitään uutta ja mielenkiinstoista. Siinä Bagge ei mielestäni onnistu hirveän hyvin, kirja on aika pahvinen ja epäkiinnostava. Stadin slangia ja karjalan murretta ripotellaan väleihin, mennyttä Helsinkiä kuvaillaan satunnaisesti mutta itse tarina on aika pöhelö - ja taas kerran pahikset saavat heitä jahtaavan hyviksen kiinni ties kuinka monta kertaa, mutta eivät mitenkään voi päästää tätä hengiltä, eivät vaikka ovat valmiita räjäyttämään tuhansia ihmisiä kuoliaaksi. 

Mujunen on hahmona aika väsynyt, niin kirjassa kuin yleisestikin. Tällaisia vanhoja konkareita jotka ajattelevat älykkäästi ja saavat lopulta rosvot aina kiinni, on jo ihan tarpeeksi. Mujusen traumat ja historia ovat myös aika epäkiinnostavia, on vaikea saada jännitystä aikaiseksi kun keskeisen hahmon eloonjäänti tuntuu täysin yhdentekevältä.

Kirjassa on myös aika liuta sivuhenkilöitä, ehkä vähän tarpeettomankin paljon. Näiden sutkautellessa ja letkautellessa sangen yllätyksettömästi, itse tarina kulkee suoraan eteenpäin, johtolanka kerrallaan, kunnes lopulta päättyy aikamoisen harmaana.

Kieli on toimivaa, kerronta hyvin rytmitettyä, mutta jotenkin tästä vain ei pysty innostumaan. Vähän kuin einesmaksalaatikkoa vetelisi. Kaksi muilutusta, ei jatkoon.

Colm Tóibín: Brooklyn

Brooklyn on kirja 1950-luvun euroopasta ja amerikasta, köyhyydestä ja toivosta, jonka päähenkilönä toimii nuori Irlantilainen nainen, Eilis.

Eilis matkustaa kotoaan Irlannista Yhdysvaltoihin, New Yorkin Brooklyniin, työpaikan perässä. Työ on kaupassa myyjänä, mutta Eilis haaveilee paremmasta ja aloittaa opiskelun kirjanpitäjäksi - jos pääsisi vaikka konttoriin töihin!

Tarina on aika suppea. On pelkoa ja toivoa, ja tietenkin romanssi. Eilis joutuu myös ikävän tilanteen pakottaman käymään takaisin kotona, Irlannissa, ja matka sotkee tilannetta aika pahasti. Lopulta hän kuitenkin palaa takaisin Brooklyniin.

Kirja on kirjoitettu huolellisesti. Sotien jälkeisen Euroopan, erityisesti Irlannin karu köyhyys ja rajalliset mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin kerrotaan hiljaa, rivien välissä. Samoin amerikan suuremmat rikkaudet ja mahdollisuudet tulevat esiin Eilisin omien epävarmuuksien verhoamana. Mikään ei ole helppoa, tämä ei ole mikään Disney-tarina - mutta toisaalta kurjuuksissakaan ei vellota, Eilis elää ihan hyvää, turvallista elämäänsä. Ilkeitä tai pahoja ihmisiä ei tarinassa ole, eikä mitään varsinaisen dramaattista tai suureellista, ja ehkä juuri sen vuoksi se tuntuukin niin aidolta, elämältä.

Mukava tarina, erittäin kivaa luettavaa ja tarinaan on helppo uppoutua. Neljä nailonsukkaa.

Chen Qiufan: Jättömaa

Jättömaa on semi-realistista scifiä, ei lennellä avaruudessa mutta hiukka ehkä kuitenkin fiktion puolella.

Piisaari on saari jossa jätteenkäsittelijät purkavat muualta tuotua jätettä, elektroniikkaromua, hyödyllisiksi komponenteiksi ja materiaaleiksi. Työ on likaista ja vaarallista, ja terveydelle haitallista erilaisten kemikaalien ja saasteiden vuoksi. Saarella pitävät valtaa klaanit, jotka päämiestensä johdolla tekevät erilaisia hämäriä diilejä ties kenen kanssa.

Mimi on yksi jätteenkäsittelijöistä. Kun valtakamppailu saarella saa kierroksia ulkopuolisten sotkeutuessa kuvioihin, Mimi huomaa yllättäen olevansa kaiken toiminnan keskiössä.

Kirjassa on hieman William Gibsonin kyberpunk-henkeä, mutta tarina itsessään on jotenkin sekava. On vaikea saada otetta eri toimijoiden motiiveista. En kirjan luettuani vieläkään oikein tiedä, mistä oli kysymys, mitä eri henkilöt oikein tavoittelivat. Pientä lisäkierrettä antaa kohtuullisen laaja henkilögalleria ja joidenkin osalta vielä erilliset kutsumanimet, joiden kanssa on kyllä tekemistä jos meinaa pysyä kärryillä.

Lopun rymistely on tarpeettoman pitkä ja ennalta arvattava, eikä sellaisena kovin kiinnostava. Kirjasta jää vähän ontto olo, tuntuu, että paljon parempaankin olisi ollut eväät mutta jotenkin kirjoittajalla ei oikein itselläänkään ehkä ollut ihan selvää, mikä oli homman ydin.

Kolme proteesia, ei merkittävän hyvä kirja muttei nyt huonokaan.

Kassandra Montag: Tulvan Jälkeen

Waterworld, mutta ei kuitenkaan ihan.

Tulvan Jälkeen kertoo ajasta, no, tulvan jälkeen. Vesi on noussut ja peittänyt alleen suurimman osan maailmasta. Vain ylänköalueet ja vuorten huiput ovat enää kuivaa maata, kaiken muun peittää meri. Myra on jäänyt yksin ollessaa raskaana, hänen miehensä on paennut heidän ensimmäisen lapsensa kanssa. Vuosia myöhemmin Myra sinnittelee toisen lapsensa kanssa ja etsii yhä esikoistaan.

Kirja on aika perinteinen post-apokalyptinen seikkailu. Mennään jonkun perässä, tällä kertaa lapsen ja ehkä kuivan maan, toivon paremmasta elämästä. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista seikkailua, on pahiksia ja tietenkin vähän romantiikkaakin. Ei siis mitään uutta auringon alla tälläkään kertaa.

Kirja on kuitenkin ihan kohtuullisen hyvin kirjoitettu. Aika paljon pohditaan tunteita, menetystä ja toivoa, ja niissä vellominen on itselleni vähän tarpeettoman tuntuista - jotenkin muovista, amerikkalaista tekotunteilua. Samoin ehkä kirjan pahikset ovat aika kliseisiä, tosi pahoja mutta samalla helppoja niittää kumoon tuosta vaan.

Ihan kelvollista seikkailua joskaan ei mitään kovin ihmeellistä. Ei sisällä kovin syvällistä yhteiskunnallista pohdintaa, mille olisi tällaisessa tilanteessa ollut hyvin tilaa. Kolme silliä.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Hämähäkkijumala on sekava kirja, jossa hauskat ja nokkelasti "erilaiset" ideat ovat selvästi kirjan tarinaa tärkemäpiä.

Kirjan keskeinen hahmo on Paksu Charlie. Tämä on tietämättään hämähäkkijumalan poika. Charliella on myös veli, Spider, joka on aikamoinen mulkero ja sotkee ja sählää Charlien asiat melko huolella.

Charlie toikkaroi läpi kirjan mitä erilaisimmissa tilanteissa, toden ja epätoden sekoittuessa monin tavoin. Sekaan on sotkettu tarinoita hämähäkistä, Anansista, ja tiikeristä, jotka vuorotellen omistivat kaikki tarinat. Ja sitten on kaikenlaista taikuutta ja kuoleman jälkeistä elämää ja tottakai vähän nilkkimäistä bisnesmiestä ja pusipusi romantiikkaa.

Ihan kiva, varmaankin, mutta kokonaisuus on kyllä vain sekava ja väsyttävää luettavaa. Tarinan punainen lanka katoaa jo kättelyssä, jonninjoutavat tarinat tiikereistä ja hämähäkeistä ovat, no, jonninjoutavia, ja Paksu Charlie on aika tylsä tyyppi.

En hirveästi innostunut tästä kirjasta. Tuntui aika teennäiseltä, ikään kuin kirjoittaja olisi päättänyt olla tosi luova ja erikoinen, ja sitten listannut kaikki ideansa pötköön ja kutsunut sitä kirjaksi. Kaksi limeä.

Jari Tervo: Revontulten Tie

On vuosi 1973. Jari, Rovaniemeläinen koulupoika, havainnoi maailmaa ympärillään, kirjoittaen muistikirjoihinsa kaikenlaista. On koulunkäyntiä, tyttöjä, perhettä ja ympäröivää maailmaa.

Kirja etenee hauskalla tavalla kotisuomesta suureen maailmaan. Opettajan kanssa ryhdytään osallistumaan politiikkaan, agitoimaan kommunismin ilosanomaa, vaikkei pieni Jari siitä vielä juurikaan mitään ymmärrä. Sitten lähdetään perheen kanssa matkalle Moskovaan, ja opettajan kanssa kansainväliselle rauhanleirille Berliiniin.

Moskovan matka on hupaisa perheloma, jossa lähinnä aikuiset ovat nolostuttavia. Berliiniin sen sijaan mennään "poikien kesken". Opettaja pistää kuitenkin ranttaliksi, halpa olut vie mennessään, ja Jari jää melko yksin havainnoimaan ympärillään kuhisevaa suurta maailmaa.

Kirja on kirjoitettu Jarin näkökulmasta, hieman poukkoillen, mutta sellaisiahan muistiinpanot tapaavat ollakin. Jari on vakava poika, ei rieku eikä kieku, vaan on mukana, katselee ja kuuntelee kun asiat tapahtuvat ympärillä. Tytötkin kiinnostavat, erityisesti eräs Irene, mutta tästä on vain sivujuonteeksi. Aikuisten maailma tuntuu kiinnostavan enemmän.

Tarina on lämmin ja selkeästi 1970-luvun oranssi. Vahva suositus, mukavaa luettavaa ja taitavasti kirjoitettu. Neljä hippiä.

Marko Immonen: Kostonhautoja

Olipas monimutkainen ja sakea juoni. Ja hölmöä toimintaa.

Mika on isä joka on menestynyt urallaan hyvin. Juuso hänen poikansa joka saa kirjan aluksi pahasti kuonoonsa. Tästä alkaa paljastua juoni, johon liittyy kansainvälinen rikollisliiga, rahanpesua ja väkivaltaa. Seuraavat parisataa sivua kaikki sinkoilevat eestaas kuin päättömät kanat, kukaan ei toimi järkevästi eikä meiningissä ole oikein mitään tolkkua.

Mika on tyhmä. Yritää koko ajan itse selvittää kuviota, ja tekee samalla poliisin työn vaikeammaksi. Juuso on myös tyhmä, mutta rikolliset ne vasta tyhmiä ovatkin - ruumiita tulee, mutta sitten kun kohteena on sympaattinen, tarinan keskeinen hahmo, tämä jätetäänkin eloon ja lähdetään itse paikalta pois, niin että ihmepelastuminen varmasti onnistuu.

Loppuratkaisu on myös sekava. Nimiä alkaa tulla lisää, juonen kiemurat lisääntyvät ja monimutkaistuvat ja lopulta en ainakaan itse tiennyt ihan varmasti, mistä oikeastaan oli kysymys. 

Sekava ja tarpeettoman kliseinen, en kehtaisi suositella. Kaksi räjähdystä.