Kassandra Montag: Tulvan Jälkeen

Waterworld, mutta ei kuitenkaan ihan.

Tulvan Jälkeen kertoo ajasta, no, tulvan jälkeen. Vesi on noussut ja peittänyt alleen suurimman osan maailmasta. Vain ylänköalueet ja vuorten huiput ovat enää kuivaa maata, kaiken muun peittää meri. Myra on jäänyt yksin ollessaa raskaana, hänen miehensä on paennut heidän ensimmäisen lapsensa kanssa. Vuosia myöhemmin Myra sinnittelee toisen lapsensa kanssa ja etsii yhä esikoistaan.

Kirja on aika perinteinen post-apokalyptinen seikkailu. Mennään jonkun perässä, tällä kertaa lapsen ja ehkä kuivan maan, toivon paremmasta elämästä. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista seikkailua, on pahiksia ja tietenkin vähän romantiikkaakin. Ei siis mitään uutta auringon alla tälläkään kertaa.

Kirja on kuitenkin ihan kohtuullisen hyvin kirjoitettu. Aika paljon pohditaan tunteita, menetystä ja toivoa, ja niissä vellominen on itselleni vähän tarpeettoman tuntuista - jotenkin muovista, amerikkalaista tekotunteilua. Samoin ehkä kirjan pahikset ovat aika kliseisiä, tosi pahoja mutta samalla helppoja niittää kumoon tuosta vaan.

Ihan kelvollista seikkailua joskaan ei mitään kovin ihmeellistä. Ei sisällä kovin syvällistä yhteiskunnallista pohdintaa, mille olisi tällaisessa tilanteessa ollut hyvin tilaa. Kolme silliä.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Hämähäkkijumala on sekava kirja, jossa hauskat ja nokkelasti "erilaiset" ideat ovat selvästi kirjan tarinaa tärkemäpiä.

Kirjan keskeinen hahmo on Paksu Charlie. Tämä on tietämättään hämähäkkijumalan poika. Charliella on myös veli, Spider, joka on aikamoinen mulkero ja sotkee ja sählää Charlien asiat melko huolella.

Charlie toikkaroi läpi kirjan mitä erilaisimmissa tilanteissa, toden ja epätoden sekoittuessa monin tavoin. Sekaan on sotkettu tarinoita hämähäkistä, Anansista, ja tiikeristä, jotka vuorotellen omistivat kaikki tarinat. Ja sitten on kaikenlaista taikuutta ja kuoleman jälkeistä elämää ja tottakai vähän nilkkimäistä bisnesmiestä ja pusipusi romantiikkaa.

Ihan kiva, varmaankin, mutta kokonaisuus on kyllä vain sekava ja väsyttävää luettavaa. Tarinan punainen lanka katoaa jo kättelyssä, jonninjoutavat tarinat tiikereistä ja hämähäkeistä ovat, no, jonninjoutavia, ja Paksu Charlie on aika tylsä tyyppi.

En hirveästi innostunut tästä kirjasta. Tuntui aika teennäiseltä, ikään kuin kirjoittaja olisi päättänyt olla tosi luova ja erikoinen, ja sitten listannut kaikki ideansa pötköön ja kutsunut sitä kirjaksi. Kaksi limeä.

Jari Tervo: Revontulten Tie

On vuosi 1973. Jari, Rovaniemeläinen koulupoika, havainnoi maailmaa ympärillään, kirjoittaen muistikirjoihinsa kaikenlaista. On koulunkäyntiä, tyttöjä, perhettä ja ympäröivää maailmaa.

Kirja etenee hauskalla tavalla kotisuomesta suureen maailmaan. Opettajan kanssa ryhdytään osallistumaan politiikkaan, agitoimaan kommunismin ilosanomaa, vaikkei pieni Jari siitä vielä juurikaan mitään ymmärrä. Sitten lähdetään perheen kanssa matkalle Moskovaan, ja opettajan kanssa kansainväliselle rauhanleirille Berliiniin.

Moskovan matka on hupaisa perheloma, jossa lähinnä aikuiset ovat nolostuttavia. Berliiniin sen sijaan mennään "poikien kesken". Opettaja pistää kuitenkin ranttaliksi, halpa olut vie mennessään, ja Jari jää melko yksin havainnoimaan ympärillään kuhisevaa suurta maailmaa.

Kirja on kirjoitettu Jarin näkökulmasta, hieman poukkoillen, mutta sellaisiahan muistiinpanot tapaavat ollakin. Jari on vakava poika, ei rieku eikä kieku, vaan on mukana, katselee ja kuuntelee kun asiat tapahtuvat ympärillä. Tytötkin kiinnostavat, erityisesti eräs Irene, mutta tästä on vain sivujuonteeksi. Aikuisten maailma tuntuu kiinnostavan enemmän.

Tarina on lämmin ja selkeästi 1970-luvun oranssi. Vahva suositus, mukavaa luettavaa ja taitavasti kirjoitettu. Neljä hippiä.

Marko Immonen: Kostonhautoja

Olipas monimutkainen ja sakea juoni. Ja hölmöä toimintaa.

Mika on isä joka on menestynyt urallaan hyvin. Juuso hänen poikansa joka saa kirjan aluksi pahasti kuonoonsa. Tästä alkaa paljastua juoni, johon liittyy kansainvälinen rikollisliiga, rahanpesua ja väkivaltaa. Seuraavat parisataa sivua kaikki sinkoilevat eestaas kuin päättömät kanat, kukaan ei toimi järkevästi eikä meiningissä ole oikein mitään tolkkua.

Mika on tyhmä. Yritää koko ajan itse selvittää kuviota, ja tekee samalla poliisin työn vaikeammaksi. Juuso on myös tyhmä, mutta rikolliset ne vasta tyhmiä ovatkin - ruumiita tulee, mutta sitten kun kohteena on sympaattinen, tarinan keskeinen hahmo, tämä jätetäänkin eloon ja lähdetään itse paikalta pois, niin että ihmepelastuminen varmasti onnistuu.

Loppuratkaisu on myös sekava. Nimiä alkaa tulla lisää, juonen kiemurat lisääntyvät ja monimutkaistuvat ja lopulta en ainakaan itse tiennyt ihan varmasti, mistä oikeastaan oli kysymys. 

Sekava ja tarpeettoman kliseinen, en kehtaisi suositella. Kaksi räjähdystä.

Jonathon King: Vajo Pimeässä

Nyt on kyllä niin perusjännäri kuin olla voi, kaikki pakolliset kuviot eikä oikeastaan yhtä ainoaa omaperäistä ajatusta.

Max Freeman on entinen poliisi, joka nyttemmin meloskelee kanootillaan Floridan Evergladesin suistossa. Ja ratkoo siinä sivussa rikoksia. Tällä kertaa joku tappaa vanhoja naisia, ja juoneksi paljastuu näiden ottamat henkivakuutukset. Joku aikoo ilmeisesti lyödä rahoiksi.

Koko asetelma on ihan typerä. Jos joku on saanut henkivakuutukset itselleen, eiköhän tuosta jäisi kiinni jos joka viikko menisi lunastamaan kuolleen vanhuksen vakuutuksesta rahat. Lisäksi itse murhastelu on teetetty täysin epästabiililla tyypillä, joka ihan varmasti on ketjun heikko lenkki.

Kirja on ihan sujuvaa ja menevää, mutta niin täydellisen mielikuvituksetonta että on vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. No, kirja ei ole kauhean pitkä, siitä ehkä plussaa.

Tasan keskitien kolme napanöyhtää.

Tuomas Lius: Sudenkorennon Kesä

Toimintajännäri on kyllä hassu kirjallisuuden laji. Kaavamaista ja väkinäistä, täysin yllätyksetöntä huttua - ja lukijoita piisaa.

Sudenkorennon Kesä on oikeastaan aika hölmö kirja. Sen tarina sijoittuu 1980-luvun Joensuuhun, mikä on sinänsä ihan hupaisa miljöö, mutta aikakaudesta ei oteta mitään irti. Joensuu päätyy kansainvälisen vakoilun ja toiminnan näyttämöksi, ja nuori poika Jesse päätyy koko tohinan keskipisteeseen.

Käy ilmi, että Jessen naapurissa asuva vanhempi herrasmies onkin jotain ihan muuta. Samoin Jessen äitiä kiinnostava Jukka. Herrat havittelevat äärimmäisen vaarallista sotateknologian edistysaskelta, ja on jo aika varhaisessa vaiheessa täysin selvää miten tarina tulee päättymään. Hohhelis hoijaa.

Itse tarinassa yritetään tehdä Jessestä jotenkin elävä, kiinnostava nuori poika, mutta poika käyttäytyy kyllä täysin epä-lapsenomaisesti. Myös tarinassa esiintyvät poika-pahikset ovat idioottimaisen liitoiteltuja. Tarinan ensimmäinen puolikas on ihan mukavaa luettavaa, vaikkei mitään varsinaisesti tapahdukaan - mutta lopun pakollinen rymistely onkin sitten aivan jonninjoutavan typerä.

Eipä kai tällaisen äksön-pläjäyksen mitenkään uskottava kuulu ollakaan, mutta voisi sitä ehkä vähän edes yrittää. Tällaisenaan melko tylsää huttua josta ei kyllä jää minkäänlaista muistikuvaa. Kaksi sudenkorentoa.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen Maailmaan

Suureen Maailmaan on kirja purjelaivojen ajan lopusta, pääosassa Ahvenanmaalaiset purjehtijat ja näiden läheiset.

Pienestä kylästä lähtee miehiä purjehtimaan ympäri maailman. Rahtia haetaan Australiasta saakka, suuret purjelaivat ovat Ahvenanmaalaisten suuri ylpeydenaihe, mutta niiden aika alkaa olla jo ohi. 

Kirjassa seurataan useamman henkilön elämää ja matkoja. Vähemmän varsinaista merillä seikkailua, enemmän kotielämän haasteita ja pohdintoja. Kirja on aika mukavasti kirjoitettu mutta jotenkin sekava, en oikein saanut siitä otetta. Tuntui vähän siltä, ettei kirjailija oikein osannut päättää mistä tai kenestä tarina varsinaisesti kertoisi, ja lopputuloksena tarina ei oikein kertonut varsinaisesti kenestäkään tai mistään - vaan kaikista ja kaikesta. Purjelaivat ja näiden parissa pyörivät suvut toki toimivat yhdistävänä tekijänä.

Hieman haapuileva ja ikään kuin tuuliajolla oleva tarina, ja muutenkin kertomus on ehkä vähän valju. Juuri kukaan kirjan henkilöhahmoista ei ole oikeasti kiinnostava, eikä tee mitään mielenkiintoista. Sekin olisi ihan ok jos kirja olisi jotenkin muuten koskettava, mutta jotenkin... se tuntuu vähän jopa teennäiseltä.

Kolme mastoa. Mieluumminhan tämän kuitenkin lukee kuin sepeliä söisi.

Robert Heinlein: Tuomiopäivän Komedia

Tuomiopäivän komedia on aikamoinen sekamelska. Uskonnollisuutta, uskonnollisuuden kritiikkiä, scifistelyä ja muuten vaan outoa menoa. Ja lopulta kuitenkin kai rakkaustarina. Vai onko?

Alex Hergensheimer on turistina risteilyaluksella, ja päätyy vedonlyönnillä yllytettynä kävelemään kuumien hiilien päältä. Kaikki menee hyvin, mutta lopulta Alex pyörtyy. Kun hän herää, ei hän olekaan enää Alex - eikä maailma ole entisensä.

Tuomiopäivän Komedian alkuasetelma ja tarinan ensimmäinen puolisko on scifimäinen tai yliluonnollinen. Aina välillä maailma ympäriltä muuttuu, ja Alex - tai Alec - joutuu aloittamaan alusta, rahattomana ja toisinaan vaatteettomana, vierellään vain rakastettunsa, Margrethe. Yhdessä he yrittävät selviytyä Alexin alkuperäiselle kotiseudulle. Miksi? No miksipä ei, mitäpä sitä muutakaan.

Sitten tarina muuttuu hieman uskonnolliseen suuntaan. Tässä kohdin olin itse melko hämmentynyt, enkä hirveän riemuissani koska mielestäni uskonnolliset tarinat ovat yleisesti ihan helvetin tylsiä. Mutta mutta, Heinleinin papalla on kuin onkin nippu yllätyksiä takataskussaan.

Kirja on kaiken kaikkiaan aika riemastuttava. Kahjo, sekopäinen, tolkuton ja hämmentävä, mutta mukavasti yleisiä kliseitä päälaelleen kääntävä. Kieli ja tarinan kuljetus toimivat, ja eri vaiheiden kesto kokonaisuudessa on hyvin tasapainossa.

Suositeltavaa lukemistoa kaikille Scifin ystäville, ja vähän sen ulkopuoleltakin - mitään avaruusaluksia tässä kirjassa ei ole, vaikka muuten ollaankin aikamoisissa sfääreissä. Neljä maailmanmullistusta.

JP Koskinen: Luciferin Oppipojat

Luciferin Oppipojat on melko suoraviivaista scifiä, jonka heikko kohta on sen tarina.

Tarinan päähahmo Gabriel Bonhomme XIV lentelee avaruudessa, tällä kertaa miehistön kanssa matkalla tukahduttamaan kapinaa Olympoksella. Gabriel on ollut Olympoksella aiemminkin, ja saanut siellä tietää salaisuuden jota kukaan muu ei tiedä.

Aluksella on mukana muita ihmisiä sekä joukko kyborgeja. Yksi kirjan "juttuja" on nimetä ihmisiä ja kyborgeja raamatullisesti - on Matteusta ja Tuomasta ja Gabriel tietty jne jne - mikä on oikeasti todella väsyttävän typerää. Sen on tarkoitus nivoutua yhteen kirjan varsinaisen yllätyksen kanssa, mutta jotenkin yhteys ei toimi, sillä ei oikein tehdä mitään. On vain porukkaa jolla on raamatusta napatut nimet, ja se siitä.

Kirja on ihan hyvin kirjoitettu ja tarinan kuljetus sujuvaa. Matka Olympokselle sisältää omat yllätyksensä ja pientä jännitystäkin, tavallaan. Mutta kun lopulta päästään perille ja juoni paljastuu, se on... hölmö. Koko hommassa ei ole oikein mitään kiinnostavaa. Salaisuus on niin naurettava, että sen pitäminen salaisuutena ei ole mitenkään järjellisesti perusteltavissa, vaan koko "jännitys" lätsähtää täysin pannukakuksi. On todella vaikea kiinnostua kirjan henkilöiden kohtaloista, kun kaikki vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta.

Hyvin kirjoitettu tyhmä tarina jossa on aivan jonninjoutavaa muka uskonnollista pseudofilosofista lätinää. Kaksi kyborgia.

Nefertiti Malaty: Melankolian Mestari - Miika Tenkula

Melankolian Mestari kertoo Sentenced-yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Miika Tenkulan tarinan. Tarinan, joka on tuttu niin monesta suomalaisesta bändistä. Ahdistusta, viinaa ja nuorena kuoleminen.

Sentenced oli merkittävä yhtye kotimaisessa metalliskenessä. Yhtyeen musiikin takana vaikutti erityisesti kitaristi Tenkula, joka oli ihmisenä melko kaukana rokkitähden stereotypiasta - arka ja vetäytyvä ihminen, joka oli kiinnostunut oikeastaan vain musiikista. Kaikki muu oli toissijaista.

Sentenced nousi varsin merkittävään suosioon maailmanlaajuisesti. Kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvalloissa. Yhtye hajosi, tai oikeammin lopetti omasta päätöksestään, melkeinpä uransa huipulla. Kiertäminen oli käynyt raskaaksi eikä muuta poispääsyä tuntunut löytyvän kuin lopettaminen. Vähän lopettamisen jälkeen Tenkula menehtyi, perinnöllisen sairauden aiheuttamaan sydänkohtaukseen, vain 34-vuotiaana. 

Tenkulasta lisää Wikipediassa

Kirjassa käsitellään Sentencedin tarinaa nimenomaan Tenkulan henkilön kautta. Kirja on aika tyypillinen bändikirja, asiat luetellaan aikajärjestyksessä melko kuivakkaasti, satunnaisia lainauksia haastatteluista, levy-arvioista, artikkeleista ja ties mistä viljellään tasaiseen tahtiin, ja yleisesti ottaen kaikki tuntuvat arvostaneen Tenkulaa säveltäjänä ja kitaristina. Poikkipuolista sanaa ei juuri kirjassa ole.

Ihan kelpo teos, mutta ehkä bändiin kannattaisi tutustua ennemminkin musiikin kautta. Kirjalle kolme plektraa, musiikille täydet viisi.