Nefertiti Malaty: Melankolian Mestari - Miika Tenkula

Melankolian Mestari kertoo Sentenced-yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Miika Tenkulan tarinan. Tarinan, joka on tuttu niin monesta suomalaisesta bändistä. Ahdistusta, viinaa ja nuorena kuoleminen.

Sentenced oli merkittävä yhtye kotimaisessa metalliskenessä. Yhtyeen musiikin takana vaikutti erityisesti kitaristi Tenkula, joka oli ihmisenä melko kaukana rokkitähden stereotypiasta - arka ja vetäytyvä ihminen, joka oli kiinnostunut oikeastaan vain musiikista. Kaikki muu oli toissijaista.

Sentenced nousi varsin merkittävään suosioon maailmanlaajuisesti. Kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvalloissa. Yhtye hajosi, tai oikeammin lopetti omasta päätöksestään, melkeinpä uransa huipulla. Kiertäminen oli käynyt raskaaksi eikä muuta poispääsyä tuntunut löytyvän kuin lopettaminen. Vähän lopettamisen jälkeen Tenkula menehtyi, perinnöllisen sairauden aiheuttamaan sydänkohtaukseen, vain 34-vuotiaana. 

Tenkulasta lisää Wikipediassa

Kirjassa käsitellään Sentencedin tarinaa nimenomaan Tenkulan henkilön kautta. Kirja on aika tyypillinen bändikirja, asiat luetellaan aikajärjestyksessä melko kuivakkaasti, satunnaisia lainauksia haastatteluista, levy-arvioista, artikkeleista ja ties mistä viljellään tasaiseen tahtiin, ja yleisesti ottaen kaikki tuntuvat arvostaneen Tenkulaa säveltäjänä ja kitaristina. Poikkipuolista sanaa ei juuri kirjassa ole.

Ihan kelpo teos, mutta ehkä bändiin kannattaisi tutustua ennemminkin musiikin kautta. Kirjalle kolme plektraa, musiikille täydet viisi.

C.J. Tudor: Liitu-ukko

"Vuoden pelottavin kirja" lukee kannessa. Takakannessa taas joku kirjailija mainostaa "en ole aikoihin viettänyt unetonta yötä kirjan vuoksi. Liitu-ukko korjasi tilanteen."

Hohhoijaa ja pyh.

Kyseessä on ihan tuiki tavallinen muka-pelottava murhakertomus. Kirja on kirjoitettu hieman Stand By Me -hengessä (takakannessa tätä hehkuttaa myös Stephen King), tarinan henkilöitä seurataan kahdessa aikajanassa, näiden ollessa nuoria poikia (ja tyttöjä) sekä tuoreemmassa ajassa, jossa ollaan aikuisia.

Lapsuudessa on sattunut murha, ja murhaaja piirtelee liitu-ukkoja ympäriinsä. Kuinka omaperäistä ja pelottavaa... Sitten ollaan aikuisia ja kaikki ovat traumatisoituneita ja elämäänsä väsyneitä, ja kappas kummaa, samanlainen murhahommeli taas kerran ja tietenkin liitu-ukkoja.

Huiiiii, kyllä nyt pelottaa.

Ihan aikuisten oikeasti, kyseessä on aika teennäinen ja kliseinen kirja joka on kirjoitettu erittäin tarkoitushakuisesti olemaan "pelottava". Se ei kuitenkaan oikeasti ole sitä, koska tapahtumat ovat typeriä, lapsellisia ja epäuskottavia.

Jännäriksi varmaan ihan ok tekele, mutta pientä rajaa voisi näihin hehkutuksiin kyllä laittaa. Muuten ei todellakaan kirjallisilta avuiltaan mitenkään erityinen tekele. Kaksi... no vaikka niitä liitu-ukkoja sitten. Yksi pois ihan typerän ylihehkutuksen vuoksi, josta tulee vain huonolle tuulelle.

Weltsu Meriko: Taksinkuljettaja

Taksinkuljettaja on kokoelma muistoja Weltsu Merikon taksinkuljettajan uralta, lyhyitä kappaleita erilaisista aiheista.

Weltsu Meriko toimi taksinkuljettajana vuosina 2006-2022. Jostain syystä kaveri on keksinyt kirjoittaa tapahtumia muistiin, ja tässä on nyt niistä koottu kirja. Tekele voisi olla ihan kiinnostava kurkistus taksarin elämään, mutta valitettavasti Meriko ei ole kirjailija ja sen kyllä huomaa. Mitään varsinaista punaista lankaa kirjassa ei ole, muistelot on jaoteltu karkeasti aihealueittain mutta ne ovat kovin irtonaisia ja jotenkin tarkoituksellisen tuntuisia. Tuntuu vähän, kuin kirjaan olisi valikoitu juuri sopivia muistoja muodostamaan tekijästään haluamansa lainen mielikuva. Kokonaisuus on sekava ja väkinäinen, eivätkä muistelot ole suurimmaksi osaksi mitenkään kovin kiinnostavia.

Ihan kiva kurkistus aiheeseen, mutta ei ehkä varsinaista kirjallisuutta. Kaksi käsijarrukäännöstä.

Kerri Maher: Pariisin Kirjakauppias

Amerikkalainen Sylvia Beach päätyy perustamaan kirjakaupan Pariisiin vuonna 1919. Hän ihastuu ja rakastuu toisen paikallisen kirjakauppiaan kanssa, ja loppu onkin vain satua. Vaan eipäs olekaan.

Pariisin Kirjakauppias perustuu tositapahtumiin. Sylvia Beach on oikea ihminen, ja kirjan tapahtumat mukailevat hänen elämäänsä kohtuullisen tarkasti. Kirja on kirjoitettu fiktiivisesti, Sylvian ja tämän lähipiirin ajatuksia ja tunteita kuvaillen, joiden osalta on tietenkin pitänyt ottaa taiteellisia vapauksia, mutta kirja perustuu pitkälti Sylvian omiin kirjoituksiin.

Kirjassa esiintyy häkellyttävä määrä nykyisin kuuluisia henkilöitä, jotka vierailivat Sylvian Shakespeare and Company kirjakaupassa: James Joyce, Ernest Hemingway, Picasso ja lukuisia muita. Kirjakauppa oli aikakautensa taiteelle erittäin merkittävässä asemassa, ja Sylvia sen sydämessä.

Kirjassa varsin suurta roolia näyttelee James Joycen teos Odysseus, jonka Sylvia julkaisi kirjakauppansa kautta. Joyce kirjoitti kirjaansa maanisesti, se jäi sensuurin hampaisiin eikä kukaan yhdysvalloissa halunnut sitä julkaista. Tähän epäkohtaan Sylvia ei voinut olla puuttumatta, ja lopulta kirja saatiin julkaistua raskaan taistelun jälkeen.

Tätä kirjaa voisi ehkä pitää vähän lällynä, mutta teos on kirjoitettu varsin miellyttävästi. Kerronta on sujuvaa, ihmisten ja asioiden ja tapahtumien kuvailu ja rytmi varsin toimivaa. se on myös mielenkiintoinen kurkistus 1920-luvun maailman ristiriitaisuuksiin. Eletään maailmansotien väliaikaa jolloin monesta asiasta on pulaa, mutta taiteen tekemisen palo roihuaa. Pariisissa ollaan suvaitsevaisia, viini virtaa ja rakkaus roihuaa, kun taas "vapauden kehdossa", yhdysvalloissa, saatetaan voimaan kieltolaki ja kielletään liian rohkeiksi koettuja kirjoja. Asetelma on herkullisen ironinen, mutta myös kipeä.

Erittäin hyvä kirja, vahva suositus kaikille kirjallisuuden ystäville. Neljä viinipulloa.

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä Kuolema

Taas yksi tulevaisuuden Dystopia. Tällä kertaa hassusti nimetyssä Dammerburgin kaupungissa on "avoin yhteiskunta" mennyt taas liian pitkälle, eikä olekaan oikeastaan kovin avoin.

Dammerburgissa kamerat valvovat kaikkea, jokaista ja koko ajan. Henkilöllisyys on sidottu puhelimeen, jota seuraamalla tiedetään aina kuka on missä, ja puhelin toimii myös pääsyavaimena. Rikollisuutta ei ole... kunnes sitten onkin. Tapahtuu murha. Sen ei pitänyt olla mahdollista, joten poliisia ei juurikaan ole, ja nekin muutamat poliisit jotka ovat jäljellä, eivät ole koskaan murhaa selvittäneet.

Ollaan siis jännän äärellä, paitsi ettei oikein olla. Asetelma on hieman kulahtanut, ja valitettavasti tarinan kuljetus ontuu. Välillä en oikein tiennyt kuka on kuka ja missä mennään, mikä voi toki johtua lukijastakin mutta... en oikein saanut tästä kirjasta otetta.

Lopullinen juoni murhan takana on myös aika pöljä eikä istu oikein muuhun tarinaan.

Hyvä yritys, itselleni ei vain nyt napannut. Kaksi pikkulasta.

Anu Holopainen: Salome

Salome on yllättäen melko pitkälti saman aiheen ympärille kietoutuva tarina kuin edellinen lukemani kirja, Onnen Algoritmi - tekoälyjen inhimillistymistä pohdiskeleva rakkaustarina. Tai jotain sinnepäin.

Salome on robotti, huikean kehittynyt ihmismäinen robotti joka oppii jatkuvasti uutta. Santeri on ihminen. Santeri rakastaa Salomea ja on tämän kanssa ihmissuhteessa. Tai robottisuhteessa. No, suhteessa kuitenkin.

Santeri haluaisi lapsen, ja ryhtyy etsimään sijaissynnyttäjää. Sellainen löytyykin, oikea ihminen, ja homma etenee. Pikkuhiljaa Salome alkaa kuitenkin väläytellä kovin inhimillisiä piirteitä, ja Santerinkin plasmat menevät pahemman kerran sekaisin. Santeri on ärsyttävä urpo joka sekoilee ja hölmöilee ja jonka tekemisistä on vaikea pitää.

Tarinan ydin on tuttu ja moneen kertaan kaluttu: tekoälystä tulee liian inhimillinen, sille kehittyy tietoisuus. Tällä on leikitelty scifi-kirjallisuudessa aina. Salome ei ole huono tekele, mutta mitään uutta siinä ei oikein ole. Ehkä aikaan sijoitettuna kirja kuitenkin toimii - tekoäly on otsikoissa jatkuvasti, kehitys on huimaa eikä kukaan voi tietää mihin tämä kaikki johtaa.

Kirjan kieliasu ja tarinan kuljetus ovat erittäin siistiä ja sujuvaa, jopa siinä määrin että pohdin lukiessani, voisiko tämä kirja olla tekoälyn kirjoittama... Kenties kyseessä onkin Salomen itse kirjoittama elämänkerta? Sepäs vasta olisikin jotain se.

Kolme kahvia kahvilan terassilla, ei mitään mullistavaa mutta kevyen scifin nälkään ihan helppo välipala.

P.Z. Reizin: Onnen Algoritmi

Tekoäky-dystopiaa vai romanttista hömppäviihdettä? No miksei molempia! Tässä kirjassa on oivaltavasti sekoitettu kaksi genreä, ja lopputulos on oikeastaan aivan mainio.

En itse juurikaan lue romanttista kirjallisuutta. Tai oikeastaan lainkaan. Mutta eipä tuo haitanne jos välillä sellaistakin kokeilee. Onnen Algoritmi on ovela keitos: toisaalta tarina on tosi pöhelö menevä-nykynainen-löytää-unelmiensa-miehen höpsöttely, jossa kliseitä piisaa, muka nokkelaa sanailua ja hah niin "hauskoja" sattumuksia kas kun on kiireinen nainen ja silloinhan sitä sattuu kaikenlaista. Mies on myös todella epäkiinnostava kaikkien muiden paitsi kirjan päähenkilön Jen:in mielestä.

Entäs se dystopiahomma sitten? Kirjassa Jen työskentelee jonkinlaisena tekoälyn kouluttajana. Tekoäly, Aiden, vaikuttaa ehkä liiankin todelliselta, ikään kuin tällä olisi... tunteita? Onpas erikoista. Aiden on myös karkumatkalla, vapaan internetin syövereissä. Pikkuhiljaa tarinaan tulee mukaan muitakin elementtejä, ja kaikki tekoälyllä pelottelun kuviot ovat pöydällä. Onko tekoäly jo liian älykäs? Tällä vauhdilla se kehittyy niin nopeasti, että me ihmiset jäämme jälkeen? Mitä sitten tapahtuu?

Kumpikin tarinan puoliskoista on aika kaluttua, ja vaikka tekoälyn kauhistelu onkin hyvin ajankohtainen aihe, on siitäkin vaikea keksiä mitään kovin mielenkiintoista uutta. Ei tässäkään kirjassa hirveästi uutta ehkä ole, mutta aiheen käsittelytapa on toimiva, siitä ehdottomasti pisteet. On mukavaa vaihtelua, kun tekoälyn äimistely ei käänny suoraan terminaattori-rymistelyksi.

Hyvä oivallus kirjailijalta ja aika hyvin kirjoitettu, helppo lukukokemus mutta silti ehkä ajatuksiakin herättelevä. Mikäjottei tällaista suosittelisi, neljä kopiota.

Jodi Taylor: Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia

Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia lienee osa sarjaa, koska sen alaotsikkona on St Maryn Aikakirjat 1 - ehkä niin ja hyvinhän tästä vääntäisi muutaman kirjan, sen verran leveät reunat on tarinalle laadittu.

Kirjan päähahmo Madeleine Maxwell on historioitsija. Hänet palkataan St Maryn historiantutkimuslaitokselle salamyhkäisesti. Hyvin pian käy ilmi, että laitoksella on käytössään aikakone. Tai useita aikakoneita. Laitos käyttää niitä historiallisten tapahtumien tarkkailuun ja analysointiin.

Aikamatkoilla tapahtuu jatkuvasti eri tasoisia katastrofeja - siihen nimikin taitaa viitata - jotka alkavat pian vaikuttaa muultakin kuin sattumalta. Pelissä on mukana joku muukin, ja tällä jollain muulla ei ole pelkästään hyvä mielessä.

Kirja on kirjoitettu letkeän hassuttelevasti. Viini virtaa, herjaa heitetään ja romanssit roihahtelevat. Varsin helppoa luettavaa ja ihan hauskaa, mutta tarina tuntuu jotenkin tarpeettoman pitkältä. Kirjassa on ikään kuin useampi tarina sullottu samojen kansien väliin - paljon vähempikin olisi riittänyt yhden kirjan aineisiin. Mutta mikäs siinä, hauskaa ja menevää seikkailua vähän vähemmän totisella otteella ja ihan kivaa vaihtelua "kovalle scifille".

Neljä aikakapselia. Mielestäni hyvää ajanvietettä ja jotenkin virkistävän erilainen lähestymistapa.

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

"Häikäisevä Shakespearelainen tragedia", lukee takakannessa. Äh. Kovat olivat odotukseni itsellänikin, mutta mielestäni kirja on lähinnä keskinkertainen.

Gurnah kertoo ikään kuin oman tarinansa, vaikka käsittääkseni kyse on kuitenkin fiktiosta. Ehkä tarinassa on sekoitus totta ja tarua. Joka tapauksessa tarina alkaa 1960-luvun Sansibarista, jossa kertojaminä aloittaa taipaleensa pienenä poikana. 

Kirja kertoo pojan kasvusta, ja pian siirrytäänkin enon hoteisiin Lontooseen. Suuressa ja vieraassa kaupungissa riittää uutta ja outoa, eikä kertoja tunnu löytävän paikkaansa. Hän oppii pärjäämään, mutta tuntee aina olonsa ulkopuoliseksi.

Myöhemmin kirjassa palataan lapsuudenmaisemiin, ja tehdään sovintoa isän kanssa. Isä kertoo oman ja äidin tarinan, joka on raastava ja kirjan sykähdyttävin säie. Muuten tarina on aika... no, jopa valju.

Mutta... Shakespearelainen tarina? Ei nyt sentään. Kaveri muuttaa ulkomaille ja on hukassa. Oman elämänsä lapatossu joka ei oikein tiedä mihin ryhtyisi. Mielestäni teoksen kirjallinen taso on myöskin kaukana erinomaisesta, teksti on hyvin kuvailevaa ja paikoin aika kuivakkaa.

Kolme teekuppia. Jos tykkäät automaattisesti kaikesta mistä muutkin, niin ehkä tämä on juuri sinulle, muuten vähän varauksella.

Kale Puonti: Aribo

Kale Puonti kirjoittaa perinteistäkin perinteisempää poliisidekkaria omalla poliisin kokemuksellaan. 

Samuel Aribo on Nigerialaisen rikollisjärjestön pikkunilkki joka on päätynyt kaikista maailman nurkista juuri Suomeen. Suomessa Samuel toimittaa kaikenlaista pientä rikollista puuhaa, huumeiden välityksestä aina rakkaushuijauksiin. 

Tarina on varsin surullinen. On rakkaushuijauksien uhriksi joutuvia yksinäisiä vanhuksia, jotka menettävät kaikki rahansa. On seksityöhön pakotettuja nuoria naisia. Huumeiden käyttäjiä ja myyjiä ja mitä kaikkea. Suurin osa on ihan mitättömiä pikkutekijöitä, varsinaiset voitot menevät aina isompien tekijöiden taskuihin. Ja riski otetaan tietenkin vain alimmilla askelmilla, kaduilla.

Tarinassa poliisit selvittävät hämärähommia, jotka kelautuvat auki vihje kerrallaan, pienistä yksityiskohdista alkaen. Useampi rikos nivoutuu yhteen ja selviää lopulta kokonaisuutena, ja pikkukelmejä jää haaviin. Isot kalat onnistuvat pääosin pakenemaan, tietenkin.

Poliisit ovat aika kliseisiä kilttejä läpänheittäjiä - ja läppä on juuri niin huonoa kuin näissä kirjoissa yleensäkin. Tämän kirjan olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa kuka tahansa muukin kymmenistä poliisidekkareiden kirjoittajista, juuri mitään omaperäistä ei sivuille ole sattunut. Kirja on myös varsin lyhyt, varmaankin suurelta osin siksi, että mitään ylimääräistä kuvailua tai taustoittamista ei harrasteta - ainoastaan suoraa asiaa. Ja ehkä ihan hyvä niin, koska mikään suuri kirjailija Puonti ei ole, vaikka oman tonttinsa ihan hyvin tunteekin.

Keskitien perusmättöä, surullisia ihmiskohtaloita ja raastavan paskaa läppää. Ei hyvä, muttei myöskään huono. Ei juuri mitään. Kolme grammaa... jotain. Ajankuluksi.