Marko Immonen: Kostonhautoja

Olipas monimutkainen ja sakea juoni. Ja hölmöä toimintaa.

Mika on isä joka on menestynyt urallaan hyvin. Juuso hänen poikansa joka saa kirjan aluksi pahasti kuonoonsa. Tästä alkaa paljastua juoni, johon liittyy kansainvälinen rikollisliiga, rahanpesua ja väkivaltaa. Seuraavat parisataa sivua kaikki sinkoilevat eestaas kuin päättömät kanat, kukaan ei toimi järkevästi eikä meiningissä ole oikein mitään tolkkua.

Mika on tyhmä. Yritää koko ajan itse selvittää kuviota, ja tekee samalla poliisin työn vaikeammaksi. Juuso on myös tyhmä, mutta rikolliset ne vasta tyhmiä ovatkin - ruumiita tulee, mutta sitten kun kohteena on sympaattinen, tarinan keskeinen hahmo, tämä jätetäänkin eloon ja lähdetään itse paikalta pois, niin että ihmepelastuminen varmasti onnistuu.

Loppuratkaisu on myös sekava. Nimiä alkaa tulla lisää, juonen kiemurat lisääntyvät ja monimutkaistuvat ja lopulta en ainakaan itse tiennyt ihan varmasti, mistä oikeastaan oli kysymys. 

Sekava ja tarpeettoman kliseinen, en kehtaisi suositella. Kaksi räjähdystä.

Jonathon King: Vajo Pimeässä

Nyt on kyllä niin perusjännäri kuin olla voi, kaikki pakolliset kuviot eikä oikeastaan yhtä ainoaa omaperäistä ajatusta.

Max Freeman on entinen poliisi, joka nyttemmin meloskelee kanootillaan Floridan Evergladesin suistossa. Ja ratkoo siinä sivussa rikoksia. Tällä kertaa joku tappaa vanhoja naisia, ja juoneksi paljastuu näiden ottamat henkivakuutukset. Joku aikoo ilmeisesti lyödä rahoiksi.

Koko asetelma on ihan typerä. Jos joku on saanut henkivakuutukset itselleen, eiköhän tuosta jäisi kiinni jos joka viikko menisi lunastamaan kuolleen vanhuksen vakuutuksesta rahat. Lisäksi itse murhastelu on teetetty täysin epästabiililla tyypillä, joka ihan varmasti on ketjun heikko lenkki.

Kirja on ihan sujuvaa ja menevää, mutta niin täydellisen mielikuvituksetonta että on vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. No, kirja ei ole kauhean pitkä, siitä ehkä plussaa.

Tasan keskitien kolme napanöyhtää.

Tuomas Lius: Sudenkorennon Kesä

Toimintajännäri on kyllä hassu kirjallisuuden laji. Kaavamaista ja väkinäistä, täysin yllätyksetöntä huttua - ja lukijoita piisaa.

Sudenkorennon Kesä on oikeastaan aika hölmö kirja. Sen tarina sijoittuu 1980-luvun Joensuuhun, mikä on sinänsä ihan hupaisa miljöö, mutta aikakaudesta ei oteta mitään irti. Joensuu päätyy kansainvälisen vakoilun ja toiminnan näyttämöksi, ja nuori poika Jesse päätyy koko tohinan keskipisteeseen.

Käy ilmi, että Jessen naapurissa asuva vanhempi herrasmies onkin jotain ihan muuta. Samoin Jessen äitiä kiinnostava Jukka. Herrat havittelevat äärimmäisen vaarallista sotateknologian edistysaskelta, ja on jo aika varhaisessa vaiheessa täysin selvää miten tarina tulee päättymään. Hohhelis hoijaa.

Itse tarinassa yritetään tehdä Jessestä jotenkin elävä, kiinnostava nuori poika, mutta poika käyttäytyy kyllä täysin epä-lapsenomaisesti. Myös tarinassa esiintyvät poika-pahikset ovat idioottimaisen liitoiteltuja. Tarinan ensimmäinen puolikas on ihan mukavaa luettavaa, vaikkei mitään varsinaisesti tapahdukaan - mutta lopun pakollinen rymistely onkin sitten aivan jonninjoutavan typerä.

Eipä kai tällaisen äksön-pläjäyksen mitenkään uskottava kuulu ollakaan, mutta voisi sitä ehkä vähän edes yrittää. Tällaisenaan melko tylsää huttua josta ei kyllä jää minkäänlaista muistikuvaa. Kaksi sudenkorentoa.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen Maailmaan

Suureen Maailmaan on kirja purjelaivojen ajan lopusta, pääosassa Ahvenanmaalaiset purjehtijat ja näiden läheiset.

Pienestä kylästä lähtee miehiä purjehtimaan ympäri maailman. Rahtia haetaan Australiasta saakka, suuret purjelaivat ovat Ahvenanmaalaisten suuri ylpeydenaihe, mutta niiden aika alkaa olla jo ohi. 

Kirjassa seurataan useamman henkilön elämää ja matkoja. Vähemmän varsinaista merillä seikkailua, enemmän kotielämän haasteita ja pohdintoja. Kirja on aika mukavasti kirjoitettu mutta jotenkin sekava, en oikein saanut siitä otetta. Tuntui vähän siltä, ettei kirjailija oikein osannut päättää mistä tai kenestä tarina varsinaisesti kertoisi, ja lopputuloksena tarina ei oikein kertonut varsinaisesti kenestäkään tai mistään - vaan kaikista ja kaikesta. Purjelaivat ja näiden parissa pyörivät suvut toki toimivat yhdistävänä tekijänä.

Hieman haapuileva ja ikään kuin tuuliajolla oleva tarina, ja muutenkin kertomus on ehkä vähän valju. Juuri kukaan kirjan henkilöhahmoista ei ole oikeasti kiinnostava, eikä tee mitään mielenkiintoista. Sekin olisi ihan ok jos kirja olisi jotenkin muuten koskettava, mutta jotenkin... se tuntuu vähän jopa teennäiseltä.

Kolme mastoa. Mieluumminhan tämän kuitenkin lukee kuin sepeliä söisi.

Robert Heinlein: Tuomiopäivän Komedia

Tuomiopäivän komedia on aikamoinen sekamelska. Uskonnollisuutta, uskonnollisuuden kritiikkiä, scifistelyä ja muuten vaan outoa menoa. Ja lopulta kuitenkin kai rakkaustarina. Vai onko?

Alex Hergensheimer on turistina risteilyaluksella, ja päätyy vedonlyönnillä yllytettynä kävelemään kuumien hiilien päältä. Kaikki menee hyvin, mutta lopulta Alex pyörtyy. Kun hän herää, ei hän olekaan enää Alex - eikä maailma ole entisensä.

Tuomiopäivän Komedian alkuasetelma ja tarinan ensimmäinen puolisko on scifimäinen tai yliluonnollinen. Aina välillä maailma ympäriltä muuttuu, ja Alex - tai Alec - joutuu aloittamaan alusta, rahattomana ja toisinaan vaatteettomana, vierellään vain rakastettunsa, Margrethe. Yhdessä he yrittävät selviytyä Alexin alkuperäiselle kotiseudulle. Miksi? No miksipä ei, mitäpä sitä muutakaan.

Sitten tarina muuttuu hieman uskonnolliseen suuntaan. Tässä kohdin olin itse melko hämmentynyt, enkä hirveän riemuissani koska mielestäni uskonnolliset tarinat ovat yleisesti ihan helvetin tylsiä. Mutta mutta, Heinleinin papalla on kuin onkin nippu yllätyksiä takataskussaan.

Kirja on kaiken kaikkiaan aika riemastuttava. Kahjo, sekopäinen, tolkuton ja hämmentävä, mutta mukavasti yleisiä kliseitä päälaelleen kääntävä. Kieli ja tarinan kuljetus toimivat, ja eri vaiheiden kesto kokonaisuudessa on hyvin tasapainossa.

Suositeltavaa lukemistoa kaikille Scifin ystäville, ja vähän sen ulkopuoleltakin - mitään avaruusaluksia tässä kirjassa ei ole, vaikka muuten ollaankin aikamoisissa sfääreissä. Neljä maailmanmullistusta.

JP Koskinen: Luciferin Oppipojat

Luciferin Oppipojat on melko suoraviivaista scifiä, jonka heikko kohta on sen tarina.

Tarinan päähahmo Gabriel Bonhomme XIV lentelee avaruudessa, tällä kertaa miehistön kanssa matkalla tukahduttamaan kapinaa Olympoksella. Gabriel on ollut Olympoksella aiemminkin, ja saanut siellä tietää salaisuuden jota kukaan muu ei tiedä.

Aluksella on mukana muita ihmisiä sekä joukko kyborgeja. Yksi kirjan "juttuja" on nimetä ihmisiä ja kyborgeja raamatullisesti - on Matteusta ja Tuomasta ja Gabriel tietty jne jne - mikä on oikeasti todella väsyttävän typerää. Sen on tarkoitus nivoutua yhteen kirjan varsinaisen yllätyksen kanssa, mutta jotenkin yhteys ei toimi, sillä ei oikein tehdä mitään. On vain porukkaa jolla on raamatusta napatut nimet, ja se siitä.

Kirja on ihan hyvin kirjoitettu ja tarinan kuljetus sujuvaa. Matka Olympokselle sisältää omat yllätyksensä ja pientä jännitystäkin, tavallaan. Mutta kun lopulta päästään perille ja juoni paljastuu, se on... hölmö. Koko hommassa ei ole oikein mitään kiinnostavaa. Salaisuus on niin naurettava, että sen pitäminen salaisuutena ei ole mitenkään järjellisesti perusteltavissa, vaan koko "jännitys" lätsähtää täysin pannukakuksi. On todella vaikea kiinnostua kirjan henkilöiden kohtaloista, kun kaikki vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta.

Hyvin kirjoitettu tyhmä tarina jossa on aivan jonninjoutavaa muka uskonnollista pseudofilosofista lätinää. Kaksi kyborgia.

Nefertiti Malaty: Melankolian Mestari - Miika Tenkula

Melankolian Mestari kertoo Sentenced-yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Miika Tenkulan tarinan. Tarinan, joka on tuttu niin monesta suomalaisesta bändistä. Ahdistusta, viinaa ja nuorena kuoleminen.

Sentenced oli merkittävä yhtye kotimaisessa metalliskenessä. Yhtyeen musiikin takana vaikutti erityisesti kitaristi Tenkula, joka oli ihmisenä melko kaukana rokkitähden stereotypiasta - arka ja vetäytyvä ihminen, joka oli kiinnostunut oikeastaan vain musiikista. Kaikki muu oli toissijaista.

Sentenced nousi varsin merkittävään suosioon maailmanlaajuisesti. Kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvalloissa. Yhtye hajosi, tai oikeammin lopetti omasta päätöksestään, melkeinpä uransa huipulla. Kiertäminen oli käynyt raskaaksi eikä muuta poispääsyä tuntunut löytyvän kuin lopettaminen. Vähän lopettamisen jälkeen Tenkula menehtyi, perinnöllisen sairauden aiheuttamaan sydänkohtaukseen, vain 34-vuotiaana. 

Tenkulasta lisää Wikipediassa

Kirjassa käsitellään Sentencedin tarinaa nimenomaan Tenkulan henkilön kautta. Kirja on aika tyypillinen bändikirja, asiat luetellaan aikajärjestyksessä melko kuivakkaasti, satunnaisia lainauksia haastatteluista, levy-arvioista, artikkeleista ja ties mistä viljellään tasaiseen tahtiin, ja yleisesti ottaen kaikki tuntuvat arvostaneen Tenkulaa säveltäjänä ja kitaristina. Poikkipuolista sanaa ei juuri kirjassa ole.

Ihan kelpo teos, mutta ehkä bändiin kannattaisi tutustua ennemminkin musiikin kautta. Kirjalle kolme plektraa, musiikille täydet viisi.

C.J. Tudor: Liitu-ukko

"Vuoden pelottavin kirja" lukee kannessa. Takakannessa taas joku kirjailija mainostaa "en ole aikoihin viettänyt unetonta yötä kirjan vuoksi. Liitu-ukko korjasi tilanteen."

Hohhoijaa ja pyh.

Kyseessä on ihan tuiki tavallinen muka-pelottava murhakertomus. Kirja on kirjoitettu hieman Stand By Me -hengessä (takakannessa tätä hehkuttaa myös Stephen King), tarinan henkilöitä seurataan kahdessa aikajanassa, näiden ollessa nuoria poikia (ja tyttöjä) sekä tuoreemmassa ajassa, jossa ollaan aikuisia.

Lapsuudessa on sattunut murha, ja murhaaja piirtelee liitu-ukkoja ympäriinsä. Kuinka omaperäistä ja pelottavaa... Sitten ollaan aikuisia ja kaikki ovat traumatisoituneita ja elämäänsä väsyneitä, ja kappas kummaa, samanlainen murhahommeli taas kerran ja tietenkin liitu-ukkoja.

Huiiiii, kyllä nyt pelottaa.

Ihan aikuisten oikeasti, kyseessä on aika teennäinen ja kliseinen kirja joka on kirjoitettu erittäin tarkoitushakuisesti olemaan "pelottava". Se ei kuitenkaan oikeasti ole sitä, koska tapahtumat ovat typeriä, lapsellisia ja epäuskottavia.

Jännäriksi varmaan ihan ok tekele, mutta pientä rajaa voisi näihin hehkutuksiin kyllä laittaa. Muuten ei todellakaan kirjallisilta avuiltaan mitenkään erityinen tekele. Kaksi... no vaikka niitä liitu-ukkoja sitten. Yksi pois ihan typerän ylihehkutuksen vuoksi, josta tulee vain huonolle tuulelle.

Weltsu Meriko: Taksinkuljettaja

Taksinkuljettaja on kokoelma muistoja Weltsu Merikon taksinkuljettajan uralta, lyhyitä kappaleita erilaisista aiheista.

Weltsu Meriko toimi taksinkuljettajana vuosina 2006-2022. Jostain syystä kaveri on keksinyt kirjoittaa tapahtumia muistiin, ja tässä on nyt niistä koottu kirja. Tekele voisi olla ihan kiinnostava kurkistus taksarin elämään, mutta valitettavasti Meriko ei ole kirjailija ja sen kyllä huomaa. Mitään varsinaista punaista lankaa kirjassa ei ole, muistelot on jaoteltu karkeasti aihealueittain mutta ne ovat kovin irtonaisia ja jotenkin tarkoituksellisen tuntuisia. Tuntuu vähän, kuin kirjaan olisi valikoitu juuri sopivia muistoja muodostamaan tekijästään haluamansa lainen mielikuva. Kokonaisuus on sekava ja väkinäinen, eivätkä muistelot ole suurimmaksi osaksi mitenkään kovin kiinnostavia.

Ihan kiva kurkistus aiheeseen, mutta ei ehkä varsinaista kirjallisuutta. Kaksi käsijarrukäännöstä.

Kerri Maher: Pariisin Kirjakauppias

Amerikkalainen Sylvia Beach päätyy perustamaan kirjakaupan Pariisiin vuonna 1919. Hän ihastuu ja rakastuu toisen paikallisen kirjakauppiaan kanssa, ja loppu onkin vain satua. Vaan eipäs olekaan.

Pariisin Kirjakauppias perustuu tositapahtumiin. Sylvia Beach on oikea ihminen, ja kirjan tapahtumat mukailevat hänen elämäänsä kohtuullisen tarkasti. Kirja on kirjoitettu fiktiivisesti, Sylvian ja tämän lähipiirin ajatuksia ja tunteita kuvaillen, joiden osalta on tietenkin pitänyt ottaa taiteellisia vapauksia, mutta kirja perustuu pitkälti Sylvian omiin kirjoituksiin.

Kirjassa esiintyy häkellyttävä määrä nykyisin kuuluisia henkilöitä, jotka vierailivat Sylvian Shakespeare and Company kirjakaupassa: James Joyce, Ernest Hemingway, Picasso ja lukuisia muita. Kirjakauppa oli aikakautensa taiteelle erittäin merkittävässä asemassa, ja Sylvia sen sydämessä.

Kirjassa varsin suurta roolia näyttelee James Joycen teos Odysseus, jonka Sylvia julkaisi kirjakauppansa kautta. Joyce kirjoitti kirjaansa maanisesti, se jäi sensuurin hampaisiin eikä kukaan yhdysvalloissa halunnut sitä julkaista. Tähän epäkohtaan Sylvia ei voinut olla puuttumatta, ja lopulta kirja saatiin julkaistua raskaan taistelun jälkeen.

Tätä kirjaa voisi ehkä pitää vähän lällynä, mutta teos on kirjoitettu varsin miellyttävästi. Kerronta on sujuvaa, ihmisten ja asioiden ja tapahtumien kuvailu ja rytmi varsin toimivaa. se on myös mielenkiintoinen kurkistus 1920-luvun maailman ristiriitaisuuksiin. Eletään maailmansotien väliaikaa jolloin monesta asiasta on pulaa, mutta taiteen tekemisen palo roihuaa. Pariisissa ollaan suvaitsevaisia, viini virtaa ja rakkaus roihuaa, kun taas "vapauden kehdossa", yhdysvalloissa, saatetaan voimaan kieltolaki ja kielletään liian rohkeiksi koettuja kirjoja. Asetelma on herkullisen ironinen, mutta myös kipeä.

Erittäin hyvä kirja, vahva suositus kaikille kirjallisuuden ystäville. Neljä viinipulloa.