lauantai 22. elokuuta 2026

David Suchet: Hercule Poirot ja Minä

David Suchet on näytellyt televisiossa Hercule Poirot'ia yli kaksikymmentä vuotta, yli kuudessakymmenessä elokuvassa. Aikamoinen rupeama!

Tässä kirjassaan Suchet raottaa hieman elämäänsä kuuluisan salapoliisin näyttelijänä. Kirja on hetkittäin ihan mielenkiintoinen, mutta mitään kovin intiimiä kurkistusta kulisseihin siinä ei kuitenkaan ole. Lähinnä luetellaan jaksoja, joissa Suchet on näytellyt - sekä näyttelijän muita töitä. Erikoisesti, Poirot'n tarina ei juuri koskaan ollut varma työ, vaan joka vuosi piti jännittää jatkuvatko kuvaukset seuraavana vuonna. 

Suchet tekee paljon muitakin elokuvarooleja ja näyttelee myös teatterissa. Näitä listataan paljon, jopa hämmästyttävät määrät. Herra on kyllä ollut ahkera. Poirot on kuitenkin jonkinlainen elämäntyö, niin pitkän siivun se näyttelijän urasta on ottanut. Lopulta kaikki Agatha Christien Poirot -tarinat tulevat elokuvalliseen muotoon, ja Suchet näyttelee niissä kaikissa belgialaista, hieman eksentristä salapoliisia.

Poirot-hahmon ja tarinoiden ystäville varmasti mielenkiintoista luettavaa, mutta muuten aika tarpeeton kirja - kiinnostavampiakin elämäkertoja on olemassa. Kolme kävelykeppiä.

keskiviikko 19. elokuuta 2026

Kimmo Aroluoma: Kingston Wallin Perintö

Kimmo Aroluoma on kirjoittanut jo pari muutakin kirjaa musiikin saralta, ja tällä kertaa ollaan tarunhohtoisen Kingston Wallin kimpussa.

Kingston Wall oli 1990-luvun alussa pääkaupunkiseudulta ponnistanut rock-yhtye, joka saavutti kulttiaseman erikoisella musiikillaan ja väkevällä live-esiintymisellään. Yhtye yhdisteli rokkia, progea ja jopa konemusiikkia estoitta ja oli varsin merkittävässä roolissa kotimaisen musagenren yhdessä tienhaarassa.

Yhtyeen nokkamies Petri Walli kuoli 1995, jolloin yhtye lakkasi toimimasta. Vuonna 2019 järjestettiin kuitenkin tribuuttikiertue jossa mukana olivat yhtyeen yhä elossa olevat jäsenet Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki. Kimmo Aroluoma toimi kiertueella Kie von Herzenin kitarateknikkona.

Kirjassa Kimmo pohtii nuoruuttaan, jossa Kingston Wall oli suuri vaikutus. Myöhemmin, tribuuttikiertueen myötä, Kimmo hurahtaa pohtimaan yhtyeen alkuperäistä soundia, sen syntyä ja soittimia sekä efektilaitteita, joista soundi lähti. Kirjassa seurataan Kimmon salapoliisintyötä. Laitteita ja soittimia löytyykin kovan etsimisen jälkeen, ja historian yksityiskohdat täydentyvät nippeli nippeliltä.

Kirja on paitsi matka Kingston Wallin historiaan ja soundiin, myös Kimmon omaan musadiggailuun ja liki maaniseen aiheeseen hurahdukseen. Kimmo tunnistaa tämän itsekin ja kuittailee aiheesta muutaman kerran kirjan sivuilla, mikä on aika hienoa.

Kirja on ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille Kingston Wallin ystäville, kotimaisen rokin ja progen ystäville, yleensäkin musadiggareille ja kenelle tahansa, jolle musiikki ja sen tekeminen on jollain tavalla lähellä sydäntä. Itse en yhtyeestä koskaan innostunut, mutta kirja oli silti mielenkiintoista luettavaa.

Neljä sooloa, ja Kimmolle erityisterveiset - hyvin sä vedät!

perjantai 14. elokuuta 2026

Alastair Reynolds: Jäälinnun Lento

Alastair Reynolds on yksi suosikkikirjailijoistani. Tiukkaa scifiä, avaruuden äärettömyyttä ja huimia seikkailuja. Välillä tosin alkoi tuntua jo siltä, että kirjat olivat hieman itseään toistavia - käykö kaikille hyville kirjailijoille näin? Ura etenee, uudet ideat vähenevät, laatu laskee...?

Ja sitten Reynolds veti ässän hihastaan, ja se ässä on tässä!

Jäälinnun lento on tuttua Reynoldsia mutta silti erilainen. Tälläkin kertaa ollaan avaruudessa, mutta avaruusalus on niin suuri (50 kilometrin mittainen) että sen sisällä on useita kaupunkeja ja järviä. Ja matka on niin pitkä (yli 400 vuotta), että perille pääsevä sukupolvi tuskin muistaa mitään ensimmäisistä matkaan lähteneistä. Ja tämän lisäksi kirja on kuin perinteinen noir-dokkari!

Kirjan päähahmo on Juri Gagarin. Kyllä, juuri se sama Gagarin, uudelleen henkiin herätettynä. Juri toimii aluksessa yksityisetsivänä, selvittelee kaikenlaisia pikku juttuja niin kuin dekkarit yleensäkin. Sitten homma menee vakavaksi. Salajuonia, suuri salaisuus, valtaa pitäviä sukuja ja ruumiita. Kuvio on jossain määrin Reynoldsin muista kirjoista tuttu, sielläkin on Sukuja jotka ovat myyttisiä vallan käyttelijöitä, ja tässä kirjassa voikin aistia jonkinlaisen esinäytöksen monille tuleville teoksille.

Kun aloitin kirjan lukemisen olin hieman varautunut. Dekkarin ja avaruusoopperan sekoittaminen tuntui aika vaikealta, eikä ehkä Reynoldsin tyyliseltä jutulta, joten en odottanut kovin kummoista tekelettä. Toisin kuitenkin kävi. Kirja toimii erittäin hyvin, ja on mielestäni todella mainio tuulahdus uutta virtaa kirjailijan katalogiin. Tämän kirjan voi lukea jopa melkein pelkkänä dekkarina, joskin loppupuolella avaruus tulee kuvioihin mukaan vahvasti. Sukellusveneelläkin ajellaan! Jopas on sekamelska, mutta hämmästyttävän toimiva ja nautinnollinen.

Gagarin päätyy lopulta paljastamaan salaisuuden, jota suvut ovat piilotelleet sukupolvien ajan. Salaisuus ei ole mikään pikkujuttu vaan vaikuttaa kaikkiin, ja kaikkeen. Mitä sitten tapahtui? No se jää auki - ehkä saamme vielä jatko-osan tällekin kirjalle? Sitä odotellessa!

Viisi tähteä, tästä tuli todella hyvä mieli!

maanantai 3. elokuuta 2026

Antti Hyyrynen: Kouvola 2000

Stam1na-yhtyeen nokkamiehenä tunnettu Antti Hyyrynen on myös kirjailija. Kouvola 2000 on herran toinen kirja - ensimmäinen oli Viimeinen Atlantis, samannimiseen levyyn liittyvä tarina. Kouvola 2000 mukailee myös ainakin jossain määrin yhtyeen Elokuutio-levyn tarinoita, ja onpa Elokuutio myös kirjassa mukana. Sellaista monimuotoisuus-taidetta siis.

Kouvola 2000 ei ole mielestäni aivan yhtä onnistunut teos kuin Viimeinen Atlantis. Kirjassa on sinänsä ihan hauska tarina, vuoteen 2000 sijoittuva visio Kouvolasta jonkinlaisena kansainvälisen byrokratian keskittymänä, jossa ilkeät ihmiset juonivat muiden pään menoksi. Tarinassa on aineksia moneen suuntaan, ja luulen jopa ymmärtäväni mitä Hyyrynen tarinassaan koettaa kertoa, mutta itse kerronta on sekavaa ja ajoittain varsin väkinäistä. Kirjassa on täysin tarpeettomia "jännittäviä" kohtauksia, pahikset ovat ilmiselvästi vain sekopäitä eikä juonen tärkeitä paljastuksia oikeastaan tarvita, ne eivät juurikaan vaikuta mihinkään.

Harmi sinänsä, sillä Hyyrynen on kyllä ihan hyvä kirjoittaja. Ehkä tässä kirjassa olisi tarvittu parempaa kustannustoimittajaa tai muuta kumppania, ja hieman enemmän kokonaisuuden hallintaa.

Kaksi leimaa, ei jatkoon mutta mielelläni luen kyllä lisää Hyyrysen teoksia, jos niitä vielä syntyy.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2026

Aamos Honka: Punainen Verkko

Aamos Honka (salanimi) on kirjan lievetekstin mukaan oikeasti tiedustelualalla työskentelevä henkilö, ja ehkä se jotenkin näkyy tässä kirjassa. Meno on aika... no, tiedustelupavelumaista, jos se nyt on edes sana.

Punainen Verkko voisi aivan hyvin olla myös Ilkka Remeksen kirja. Tarina ja toiminta on samaan tyyliin putkimaista, henkilöt yksiuloitteisia pökkelöitä, jokaisella on vain yksi luonteenpiirre joka on jollain tavalla, jossain vaiheessa tarinalle merkityksellinen. 

Sen sijaan kirjan tapahtumat ovat melko kiinnostavasti kynäiltyjä, erityisesti tässä hetkessä maailman aikaa. Tekoälyn avulla tehdyt feikkivideot ovat hyvin paljon tätä päivää ihan todellisuudessakin, samoin erilaiset mustamaalauskampanjat, maalittaminen ja muut ikävät ilmiöt. 

Kuka muuten muistaa, kun internet alkoi tulla arkipäivään? Sitä hehkutettiin silloin demokratian edistäjänä; seuraisi tietenkin vain pelkkää hyvää kaikille, kun jokaisella olisi kaikki maailman tieto käytettävissään. No, ihan niin ei homma mennyt, ei oikeastaan sinne päinkään. Jossain määrin kylmäävänä voisi pitää tämän hetken tekoälyhuumaa, jota tungetaan joka tuutista hyvin samanlaisin, pelkästään positiivisin ja maailmaa parantavin argumentein. Jos olisi skeptisyyteen taipuvainen, voisi ennen lopullista vuorille pakenemista päästää pienen ironisen hymähdyksen...

Mutta joo, takaisin kirjaan. Kirjassa siis joku (pahat) hyökkää demokraattisia valtioita (hyvät) vastaan niin netissä kuin ilmeisesti vähän ihan oikeassakin maailmassa. Suomalainen tiedusteluyhteisö sekaantuu tapahtumien kulkuun, kansainvälisten toimijoiden kanssa. Lopulta vähän piipahdetaan pahisten mailla murhastelemassa, ja sitten kaikki onkin taas hyvin.

Honka kirjoittaa ihan menevästi, mutta tyyli on tosiaan varsin suoraviivaista kerrontaa. Mitään kirjallisia elämyksiä tästä teoksesta ei löydy, mutta eipä tuo menoa haitanne. Ihan kelvollista jännäriä, paljon huonompiakin on julkaistu.

Lajissaan kelpo pläjäys, ajankohtaisuuden varjolla neljä väärennettyä viestiä.

maanantai 13. heinäkuuta 2026

Arturo Pérez-Reverte: Kapteeni Alatriste

Kapteeni Alatriste on aika perinteinen veijaritarina, joskin aika vaatimattomalla veijariuden määrällä, eikä tarinakaan päätä huimaa.

Kapteeni Alatriste, joka ei oikeastaan ole kapteeni vaan kyseessä on ainoastaan lempinimi, seikkailee 1600-luvun lopun Espanjassa. Kapteeni on ollut sotilas, ja sittemmin siirtynyt yksityisille markkinoille, joilla hän ja hänen miekkansa ovat kenen tahansa ostettavissa.

Kirjassa Kapteeni ottaa vastaan toimeksiannon ja muuttaa mieltään kesken tapahtumien. Tästäkös tietenkin soppa syntyy, ja arvoisan Kapteenin henkiriepu on löyhässä. Tarinaa kertoo Kapteenin aseenkantaja, nuori poika joka havainnoi ja raportoi tapahtumia varsin poukkoilevasti.

Kasassa on ihan kivat ainekset kohtuullisen viihdyttävään tarinaan, mutta kirja on kyllä aika ohukaisesti kirjoitettu. Suurimassa roolissa tuntuu olevan nimien luetteleminen, kuka on kenenkin kummin kaiman serkku, vailla minkäänlaista liitosta itse tarinaan. Kirjassa on myös kuvitteellisen runoilijan värssyjä jonkin verran. Sen sijaan itse tarina on todella mitätön, käytännössä hädin tuskin novellin aineistoksi riittävä, ja sekin vähä on kerrottu kuin vasemmalla kädellä huitaisten, vailla kummempaa tyyliä tai kiinnostavuutta.

Melko heikko esitys. Kyseessä on ilmeisesti kirjasarjan ensimmäinen teos, mutta ainakaan itselleni ei tullut lainkaan sellainen olo, että kiinnostaisi yhtään palata jatko-osien pariin. Kaksi miekanpistoa.

maanantai 6. heinäkuuta 2026

Christian Rönnbacka: Mennyt Mies

Porvoon poliisista päivää! Taas läppä lentää ja rosvoa pistetään kuriin, kun Hautalehto ja muut huuliveikot metsästävät olematonta ruumista.

Porvoon suunnalta löytyy mökki jonka postilaatikkoa ei ole tyhjennetty aikoihin. Omistajaan ei saada yhteyttä. Poliisi epäilee filunkipeliä, mutta ilman ruumista on vaikea todeta asiassa rikosta. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tapahtua, ja tuleehan niitä ruumiitakin lopulta.

Samaan aikaan Porvoon ja Sipoon seudun mökeissä tapahtuu sarja murtoja, joiden erikoispiirteenä mökeistä ei varasteta mitään. Murtojäljet ovat kiistattomat ja esineitä on siirrelty, mutta kaikki on tallessa, tiskitkin tiskattu. Mitähän nyt taas.

Ja miten tarinaan liittyy parvekkeeltaan heitetty venäläinen oligarkki?

Tällä kertaa Hautalehdon ja kumppanien meno on hieman vähemmän väkinäistä kökkövitsi-maratonia, vaikka toki sellaistakin sekaan mahtuu. Hetkittäin kirjan tunnelma on jopa hieman Harjunpään tyylinen, kun vihjeiden selvittämiseksi tehdään ihan oikeaa poliisityötä. Lopulta kaikki kiertyy, yllätys yllätys, rahan ympärille.

Paremman pään Hautalehto-kirjoja mielestäni, vähemmän hölynpölyä vaikka pääosan Antin romanssi onkin melko tarpeeton elementti muuten jännitykseen ja toimintaan keskittyvässä tarinassa. Kolme mökkiä, kyllähän tämä kulkee.

torstai 2. heinäkuuta 2026

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Kotkanpesä kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta jossa Saksa voitti toisen maailmansodan. Ei ehkä kaikkein omaperäisin idea - taaskaan.

Samaa ideaa on palloteltu ennenkin, ehkä tunnetuin on Philip K. Dick:in kirja Man in the High Castle (josta on tehty myös varsin puuduttava tv-sarja). Ajatusleikit ovat sinänsä hauskoja, mutta mitään kovin kekseliästä tässä kirjassa ei kyllä ole. Tuntuu siltä, että Ilkka Remes kirjoittaa Ilkka Remeksen kirjoja, aina saman tuntuisia. Vähän kuin kokki jolla on useita eri reseptejä mutta aina samat mausteet.

Sinänsä kirja on ihan mukiinmenevää perusjännitystä. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pahat natsit ja näiden ilkeät juonet päihittävät tietenkin kirkasotsaiset suomalaiset. Meno on lähes täydellisen epäuskottavaa, ja erityisesti loppuratkaisu on suorastaan hölmö. Kirjan rytmitys on kuin suoraan toimintaelokuvan käsikirjoituksesta, ja henkilöt yhtä muovisia.

Kirjallisuuden einespitsaa - ja sehän myy! Kaksi ilkimystä - kolmannen olisi saanut vähän tiivistämällä, turhia rönsyjä ja muka jännittäviä käänteitä on nyt liikaa.

torstai 25. kesäkuuta 2026

Stanislaw Lem: Eeden

Viisi tieteilijää haaksirikkoutuu avaruusaluksellaan tuntemattomalle planeetalle, ja siitäkös se soppa keittyy.

Eeden on jotenkin Jules Vernen tyylinen seikkailukirja, paitsi että Lemin tapaan melko erikoinen. Viisi eri tieteenalojen edustajaa, joilla ei ole edes nimiä vaan ainoastaan Kyberneetikko, Insinööri, Fyysikko, Tohtori ja Koordinaattori, ovat reippaita tieteilijöitä, kirkasotsaisia toiminnan miehiä. Naisia ei tietenkään ole mukana. Vieraalle planeetalle haaksirikkoudutaan myös aivan kuten perinteisissä seikkailukirjoissa laivoilla tuntemattomille saarille, koko homma on lähinnä pienoinen epämukavuustekijä josta reippaudella ja älyllä kyllä selvitään.

Planeetta, jolle tiedemiehet haaksirikkoutuvat on nimeltään Eeden. Se luonto on outoa ja planeetan asujaimisto vielä oudompaa. Sopivasti toki planeetalla on ihmisille hengityskelpoista ilmaa, vettä juotavaksi ja kaikki on muutenkin passelisti. Ihmiset kuitenkin suhtautuvat planeetan asukkeihin tyypilliseen tapaan pelolla, joka johtaa väkivaltaan. Ampuahan sitä pitää kaikkea mitä ei tunnista.

Itse tarina on aika tyhmä. Sekoillaan eestaas planeetalla, ja sitten parilla viimeisellä sivulla saadaankin raketti kuntoon ja lähdetään takaisin. Mitään kovin selkeästi tarinaksi tunnistettavaa ei synny, millään ei tunnu olevan merkitystä tai tarkoitusta. Sen sijaan kaikkea ihmeellistä kuvaillaan, ja voi kuinka kuvaillaankaan. Sivu sivun perään kerrotaan mitä kaikkea outoa ja ihmeellistä Eedenissä tulee vastaan - ja sitä on ihan perhanan uuvuttava lukea.

Yleensähän kirjassa kerrotaan ja kuvaillaan toki asioita, mutta vain sellaiselle tasolle, että asioiden merkitys aukeaa. Loppu jää lukijan mielikuvituksen vastuulle. Tässä kirjassa taas juuri millään ei ole oikein merkitystä tarinan kannalta, mutta silti kaikkea kuvaillaan yhtäaikaa tarkasti ja sekavasti.

Pidän Lemin kirjoista, mutta tämä on mielestäni niistä heikommasta päästä. Kaksi örkkiä, ei voi oikein vakavissaan suositella.

maanantai 22. kesäkuuta 2026

Christian Rönnbacka: Tuonen Korppi

Porvoolainen paljasjalkapoliisi Antti Hautalehto ratkoo taas hirveyksiä. Tällä kertaa Sipoosta löytyy ensin ihmisen käsi, sitten loputkin ihmisestä, eikä oikein mitään selkeää johtolankaa. Kunnes tietenkin lopulta sellaisia alkaa paljastua.

Hautalehto ja muut Porvoon poliisit heittävät taas läppää ratkoessaan rikoksia, mutta tällä kertaa ehkä aavistuksen vähemmän ylilyöden. Edelleen toki ollaan varsin teennäisen tyylin puolella, mutta tämä linja kun on valittu niin sillä on kai sitten mentävä. Erityisesti Hautalehdon rakkauselämä on kuin suoraan Pepsodent-mainoksesta.

Itse rikostarina taas on jotenkin vähän hassusti rytmitetty. Suurimman osan kirjasta ei olla kovin lähelläkään ratkaisua, kun taas viimeisillä sivuilla yhtäkkiä kaikki selviääkin ja se siitä, nips ja naps homma pakettiin. Tätä olisi ehkä voinut hieman hioskella vielä, mielestäni, mutta ihan hyvää menoahan tämä. Itseäni ilahduttaa aina omat, tutut nurkat - on hupaisaa kun voi mielessään nähdä paikkoja ja tietää suurinpiirtein, missä milloinkin mennään.

Kolme ö-luokan kökkövitsiä. Lukeehan näitä, mutta mitään pysyvää muistijälkeä ei kyllä pääse syntymään.