Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Laavalasikammio

Pendergast on täällä taas, ja juoni on sekavampi kuin Haminan kaupunki konepesun ja linkouksen jälkeen narulla kuivamassa syysmyrskyssä!

Pendergast on kadonnut ja oletettavasti kuollut. Myös hänen ilkeä rikollinen veljensä Diogenes on kuollut. Ja Constance on kaapattu. Proctor lähtee jahtaamaan Constancea ja katoaa. Mutta Pendergast ei olekaan kuollut. Eikä Diogenes. Constance sen sijaan on. Paitsi etteipäs olekaan. Eikä Diogenes olekaan enää ilkeä. Mutta ikuisen elämän salaisuus on ihmisen häntäluun hermoytimessä, se nyt ainakin on selvää.

Siinä se. Hirveä meininki kun jahdataan kaikki toisiaan eestaas ympäri ämpäri, ammutaan ja räjäytellään ja huijataan, ja ollaan kuitenkin niin kilttejä ja ystävällisiä että siirappi valuu sivujen välistä.

Aikamoista soopaa ja ehkä taas vähän liian pitkä, ja vähän liian ylilyövä tarina. Mutta viihdykkeeksi miksipä ei. 

Kolme kissaa ja hiirtä.

Ahmad Khalid Tawfix: Utopia

Ollaan jossain tulevaisuudessa, tai ehkä aika lähellä nykyaikaa. Uusi synteettinen polttoaine on kehitetty Yhdysvalloissa, ja Egyptin infrastruktuuri, tai oikeammin koko maa romahtaa.

Tawfiq kirjoittaa melko sekavalla tyylillä, mutta kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoisesti. Kun hyväosaiset eristäytyvät omaan yltäkylläisyyteensä ja kyllästyvät, alkaa huono-osaisten elämä vaikuttaa kiinnostavalta. Sitä on siis lähdettävä kohtaamaan, tavalla tai toisella. Tällä kertaa köyhiä kaapataan metsästettäväksi, mikä ei ole ihan omaperäisin mahdollinen juonikuvio.

Kaappausyritys menee kuitenkin pieleen, ja eliittiin kuuluvat ääliöt huomaavatkin pian jääneensä jumiin köyhien puolelle, Utopian muurien ulkopuolelle.

Aihe olisi melko kiinnostava, varsinkin lähi-idän kontekstissa, mutta kirjan tyyli on niin sekava etten ainakaan itse oikein päässyt siihen mukaan. Puolet ajasta en ymmärtänyt kuka on kuka, ja lopun aikaa en ymmärtänyt miksi he tekivät mitä tekivät.

Kiinnostava aihe, heikohko toteutus. Kaksi röttelöä.

Carl Sagan: Ensimmäinen Yhteys

Ensimmäinen Yhteys on jonkinlaista realistista scifiä; se yrittää olla tieteellisesti uskottava ja ainakin jossain määrin mahdollisuuksien rajoissa. Kirja on myös aikamoinen klassikko, ja onpa tästä kai tehty elokuvakin, tai pari.

Ihmiskunta vastaanottaa radioviestin avaruudesta. Viesti vaikuttaa liian täsmälliseltä ollakseen satunnainen, ja jatkuu jatkumistaan. Viestiä ryhdytään tulkitsemaan ympäri maailman, ja pikkuhiljaa siitä paljastuukin merkityksiä. Lopulta viestin sisältö osoittautuu jonkinlaisen koneen rakennusohjeeksi, ja konetta ryhdytäänkin rakentamaan - vaikkei tiedetä, mikä sen tarkoitus on. 

Onko kyseessä vaara ihmiskuntaa kohtaan, vai mahdollisuus oppia jotain meitä huimasti kehittyneemmältä lajilta? Näitä kysymyksiä kirjassa pohditaan henkilötarinan kautta, ja pohdinnoissa on sekä kirjan suola että sen uuvuttavuus. Filosofiset pohdinnat vielä menettelevät, mutta varsin paljon käytetään sivuja myös uskonnollisen kohkaamisen analysointiin ja pseudo-filosofiaan, mikä on hyvin amerikkalaista ja tosi tylsää. Voisiko edes ulkoavaruudesta paljastuvan tuntemattoman älyn ilmeinen olemassaolo syrjäyttää uskonnon kaltaisen aivosyövän? Toivoisin niin, mutta tässä kirjassa uskontoa käsitellään ikään kuin vakavasti otettavana näkökulmana, mikä on kyllä ihan peestä.

Kun kone vihdoin saadaan rakennettua, se kuljettaa viisi tiedemiestä (tiedehenkilöä) toiseen galaksiin. Loppu onkin sitten ihan huttua ja tuubaa, ja tuntuu kuin kirjoittaja ei oikein olisi osannut keksiä sopivaa kohtaa lopettaa tarinaa, vaan jatkanut sitä aina vaan kunnes... no ehkä kirjoituskoneesta loppui muste, tai jotain.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, jos ei muuta niin genren kulmakivenä. Kirjana ei kovin kummoinen. Kolme galaksia.

Stephen King: Billy Summers

Nuorena luin aika paljonkin Stephen Kingin kirjoja. Pidin niistä, mutta pikkuhiljaa Kingin saadessa mainetta ja kuuluisuutta, kirjojen pituus kasvoi kasvamistaan eikä niissä enää oikein ollut sellaista napakkaa tiiviyttä, tiheää tunnelmaa. Jossain vaiheessa vain kyllästyin ainaiseen jaaritteluun.

Billy Summers on ensimmäinen lukemani Kingin kirja pitkään aikaan. Ja ihan positiivinen yllätys, melko pitkälle loppua kohden. Jotenkin tuntuu, että kun kirjailijoista tulee tarpeeksi suuria tähtiä, eivät näiden kustannustoimittajat tai muut, jotka lukevat kirjojen ensiversioita, uskalla enää antaa kunnollista palautetta. Tämäkin kirja olisi ollut varmasti parempi hieman tiivistettynä, ja etenkin loppu on aikamoista siirappia.

Billy Summers on salamurhaaja, entinen sotilas joka murhaa rahasta, mutta vain pahiksia. Billy on ihan normaali, fiksu ihminen, mutta on kehittänyt itselleen peiterooliksi hieman yksinkertaisen hahmon. Tämä on aika hyvä keksintö, valitettavasti vain kirjan alkupuolella varsinaisesti käytössä.

Kun Billy saa keikan jonka palkkio on huomattavasti tavallista suurempi, soivat hälytyskellot päässä. Jotain on pielessä, jokin ei ihan täsmää. Billy tekee oman suunnitelmansa, ja pääsee luikahtamaan ansasta mutta jää vaille luvattua palkkiota. Alkaa ajojahti, jossa on perinteisen kostotarinan tunnusmerkkejä sekä pakollinen nainen hädässä. Ja aika paljon muitakin kuluneita kliseitä.

Pako- ja kostoretkensä aikana Billy kirjoittaa kirjaa omasta elämästään. Tämä kirja pääsee menossa oleviin tapahtumiin saakka, mikä on aika hauska tapa sekoittaa fiktiota fiktioon.

King osaa kyllä kirjoittaa, se on todettava. Tarina kulkee, vaikka kuvailevat jaksot ovatkin välillä melko pahvisia ja turhan pitkiä. Kirjan loppu sen sijaan on jotenkin varsin pöljä.

Ihan kohtuullista Kingiä. Kannen mukaan "parasta Kingiä vuosiin" - voipi olla, mutta aikamoista soopaa se muu tuotos on sitten ollut, koska ei tämäkään nyt mitään erityisen loistokasta ole. Kolme laukausta.

Anu Patrakka: Arvoton

Tässä kirjassa on jo potentiaalia rikkoa hieman lajityypin rajoja. Valitettavasti homma hieman lätsähtää, kenties hieman liialliseen varovaisuuteen.

Ollaan Portugalissa - johon kirjailijakin on muuttanut - ja mysteeri alkaa, kun rannalta löytyy ihmisen pää. Avainhenkilöinä on paperiton siirtolainen, portugalissa vetelehtivä suomalaisnainen ja paikallinen poliisi. Kirjassa havainnoidaan siirtolaisten hyväksikäyttöä, julmaa ihmiskauppaa, ja tässä olisikin mielestäni ollut avaimet aika paljon enempäänkin. Mutta kirjaa vaivaa jonkinlainen sekavuus, ei oikein ole selvää onko kyseessä suomalaisnaisen tarina, paikallisen poliisin dekkaritarina vai siirtolaisten elämästä kertova tarina. Kirja poukkoilee näiden välillä jotenkin päämäärättömästi.

Poliisin rikostutkija Monteiro tutkii rikostapausta melko perinteisen dekkarin tyyliin, paitsi että mitään varsinaista poliisin taitoja vaativaa ei tapahdu, kaikki selviää erilaisten sattumien kautta. Suomalaisnainen joutuu ihan omaa hölmöyttään mukaan tapahtumiin, ja kävelee täysin käsittämättömän typerään ansaan suinpäin. 

Loppuratkaisu on myös hämmentävän sekava. Sääli, sillä aineksia ihan oikeasti hyvään kirjaan oli olemassa. Nyt tästä ei voi kovin paljon innostua. Kaksi appelsiinia.

Petja Lähde: Yksi Neljästä

Liian monen jännityskirjan / dekkarin kohdalla joutuu sanomaan "ihan kiva", ja niin tälläkin kertaa. Kaavoja on ilmeisen vaikea murtaa.

Rikospoliisi Terhi Nuora tutkii murhia Itä-Helsingissä. Ensimmäinen uhri löytyy pää muovipussissa, ja vaikka tilanne ensin näyttääkin vahingolta, jokin ei täsmää. Pian uhreja ilmestyy lisää, ja kaikki kietoutuu "jännästi" menneisyyteen.

Lähde kirjoittaa sujuvasti ja tämä kirja on helppoa viihdettä, sujuvaa poliisijännitystä. Mutta... se "jokin" puuttuu taas. Tuntuu kuin näitä kirjoja suollettaisiin jostain tehtaasta, kaikki ovat niin samanlaisia. Ja ne iänikuiset päähenkilöiden traumat, hohhoijaa. Miksi kirjailijat kuvittelevat, että päähenkilöille täytyy keksiä jonninjoutavia ja tylsiä, muovisia menneisyyden traumoja? Voisiko joskus olla joku kirja jossa päähenkilölla olisikin ihan ok elämä, ilman näitä kökköjä taustoja?

Parhaina hetkinä Yksi Neljästä tuo etäisesti mieleen Harjunpää-kirjat, mutta se johtuu ehkä enemmänkin tarinoiden sijoittumisesta itäiseen Helsinkiin. Terhi Nuora ei ole kovin kiinnostava henkilöhahmo, eivätkä rikolliset lainkaan uskottavia saati kiinnostavia hekään.

Tasaista suoritusta, jos tämän ottaa riittävän kevyesti niin miksipä ei. Kolme muovipussia.

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 1 - Hälytystila

Murharobotti on jonkinlainen kyborgi, osin orgaaninen ja osin robotti. Sen tehtävä ei oikeasti ole murhaaminen vaan asiakkaidensa suojeleminen, mutta se on työssään niin tehokas että murharobotti on oikeastaan aika hyvin istuva nimi.

Murharobotin Päiväkirjat on jonkinlainen kevyt-scifin ja toiminnan yhdistelmä. Kirjassa joukko tutkijoita vieraalla planeetalla joutuu yllättävän vaaran eteen, ja näiden turvana mukana oleva murharobotti joutuu tositoimiin. Mitään "oikealle" scifille tyypillistä yhteiskunnallista pohdintaa mukaan ei ole ympätty juuri lainkaan, vaan kyse on ihan toimintarymistelystä.

Murharobotti on päässyt eroon sen toimintaa rajoittavasta hallintamoduulista. Se toimii itsenäisesti ja voisi halutessaan murhata myös asiakkaansa, muttei tee niin. Se onkin kirjan varsinainen valopilkku, pohdiskellessaan omaa olemistaan. Murharobotti haluaisi oikeastaan vain sulkeutua omaan koppiinsa ja katsella viihdesarjoja, ihmisistä ja kanssakäymisistä se ei piittaa lainkaan. Samaistun tähän täysin.

Kirja on lyhyt ja aika suoraviivainen rymistely. Ihan hauskaa ajanvietettä, mutta ei mitenkään suurta kirjallisuutta. Takakannen mukaan kyseessä on "moninkertaisesti palkittu scifisarja", mutta en kyllä ymmärrä miksi - hiton paljon parempaakin scifiä löytyy.

Kolme räjähdystä.

Christian Rönnbacka: Tulen Aika

Tulen Aika on Hautalehto-sarjan kirja. Kyseisestä hahmosta on tehty tv-sarjakin, ja kirjoja on jo useampi kappale.

Hautalehto on aika muovinen kopio Jo Nesbø:n Harry Hole:sta - väsyttävä ruikuttaja, omassa surkeudessaan kieriskelevä mukamas nerokas poliisi, joka saa aina kontolleen sarjamurhaajat ja jahtailee näitä omien traumojensa pohdiskelun lomassa. Tällä kertaa ollaan melko ajankohtaisessa aiheessa, joku murhaa ulkomaalaistaustaisia, ja yhteiskunnan jännitteet nousevat.

Mutta valitettavasti kaikki yhteiskunnalliset kuviot jäävät kokonaan taustalle, ja kirja keskittyy pelkästään Hautalehdon ja nuoren naispoliisin perus urpoiluun. Tietysti jonkinlaista kanssakäymistä, ja tietysti kummallakin henkilökohtaisia (todella epäkiinnostavia) menneisyyden haamuja, ja hohhoijaa.

Mielestäni Rönnbackan kirjoista ehkä heikoin esitys. Alkaa "Remes"-tauti vaivata; kirjoittaminen sujuu, mutta lopputulos muuttuu pahviseksi ja jopa muoviseksi. Mitään omaperäistä ei tähän kirjaan enää ole sattunut mukaan, ja kaikki kohdat joissa sellaista olisi voinut tuoda mukaan tarinaan, ohitetaan komeasti kolmen korttelin päästä.

Kelpo jännäriä, mutta suoraan sanoen kannet ja kirjailijan nimen voisi vaihtaa eikä kukaan huomaisi mitään - todella mielikuvituksetonta.

Kaksi luotia.

Tiina Raevaara: Uinuva Solu

Bioterrorismia Helsingissä! Veset tietenkin kuvioissa mukana, ja äiti tyttärineen kaiken keskellä.

Tiina Raevaara kirjoittaa sinänsä ihan sujuvasti, vaikka minä-kertoja onkin vähän väkinäiseltä tuntuva ratkaisu. Sen sijaan juoni on... aika tylsä. Joo kyllä, biologista terrorismia, huu on jännää, mutta tästä kirjasta puuttuu mielestäni kaikenlainen uskottavuus. Ja sen myötä jännittävyys.

Aseeksi tarkoitettu biologinen uhka on jostain aiemmasta kirjasta lainattu mystinen "ekskavaatti" jota on nyt jotenkin "paranneltu". Mitään motiiveja tai muutakaan selitystä asioille ei oikeastaan ole, ja venäläisetkin vain piipahtavat - ehkä - lopussa tekemässä omia temppujaan parin lauseen verran.

Pääkelmistä ei saa mitään irti, eikä tämän kätyreistä. Miksi? Kuka? Miten? Ei mitään. Sen sijaan huokaillaan tyttären syömisistä ja ollaan ahdistuneita. Aiheessa olisi ollut aineksia paljon enempäänkin.

Kyllä tähänkin kirjaan nukahtaa, mutta mitään muistijälkeä ei lukemisesta jää. Kaksi koeputkea.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

Jyrki Erra kirjoittaa mielenkiintoisen erilaisella tavalla. Hänellä on selvästi asiantuntemusta taiteesta ja kulttuurista, mutta myös kirjallista silmää olla snobbailematta. Ainakin osan aikaa - välillä mennään kyllä vähän rajamailla.

Kirjassa suomalainen taiteilija Axel sekaantuu kuuluisan Caravaggion (wikipedia: Caravaggio) maalausten väärennösten maailmaan. Maalauksista maksettavat summat ovat tähtitieteellisiä, joten ihmishenkiäkin uhrataan sumeilematta. Axel joutuu puristuksiin maalauksia havittelevien ja niiden aitoudesta kiinnostuneiden tahojen väliin. 

Kirjassa kerrotaan paljon maalaamisesta, erityisesti tietenkin Caravaggion tekemisistä, myös eri aikajanalla liikkuvan kerronnan myötä. Isossa osassa on myös maalausten aitouden todistaminen. Kirja on melko hyvin kirjoitettu ja kuten alussa mainitsin, mukavan erilainen kuin jännäri yleensä. Tästä olisi voinut kirjoittaa pökkelön DaVinci-Koodi tyyppisen rymistelyn, mutta Erralla on selkeästi enemmän tyylitajua. Jonkun verran toimintaakin on mukaan tullut, mutta se on jotakuinkin järjellistä eikä pelkkää kohkaamista.

Kirjan rivien välissä on aistittavissa ilahduttavassa määrin taiteen, kulttuurin ja sivistyksen arvostusta. Pidän siitä. Tätä lukiessa tuli hyvä mieli, vaikka lopulta tarina olikin ehkä hieman liian tekemällä tehty ja tarpeettoman monipolvinen. Pienellä tiivistämisellä erinomainen suoritus.

Kannattaa. Neljä pensseliä.