Pauli Jokinen: Tammisunnuntain Uhri

Tammisunnuntain Uhri on melko perinteiseen dekkarityyliin kirjoitettu poliisi-rosvo-kirja, mutta sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, mikä tuo tarinaan oman lisänsä.

Tarina alkaa, kun kadulta löytyy vainaja. Poliisin ehdittyä paikalle, on ruumis kuitenkin hävinnyt. Tästä alkaa - melko tavanomainen - johtolankojen perässä toikkarointi ympäri Helsingin, ja pian onkin selvää, että tapahtumaan liittyy paljon muutakin kuin ensialkuu vaikutti.

Tarina seuraa kahden poliisin ja politiikassa mukana olevien henkilöiden toimia. Kuvioihin liittyy vahvasti myös vakoilu, neuvosto-venäjä on lähellä ja sota selkeänä muistissa. Elämä on muutenkin vaikeaa, köyhyys ja kurjuus vaivaa, edes poliisiasemaa ei ole varaa lämmittää talvella kunnolla.

Helsingin ja aikakauden kuvaus on kiinnostavaa ja toteutettu hyvin maltillisesti, se ei vie tarinalta liikaa tilaa. Kerronta on muutenkin toimivaa, jos kohta melko suoraviivaista, melko saman tyylistä kuin nykydekkareissakin. Tilanteesta toiseen mennään johtolangan perässä, uusi vinkki löytyy ja sitä seurataan, ja niin päin pois. Sattumallakin on toki roolinsa.

Aikakauden poliittinen suhmurointi on myös merkittävässä roolissa. IKL, Vihtori Kosola ja kumppanit, hämmentävät soppaa, ja kansakunnan kohtalo on veitsenterällä. Hahmoista osa perustuu todellisiin, osa on keksittyjä, mutta tarina itsessään on fiktiivinen.

Mukavaa luettavaa, vähän vaihtelua perus maksalaatikkoon. Neljä ahventa.

Christian Rönnbacka: Henna Björk: Jahti

Henna Björk on Rönnbackan toinen luottohahmo, Porvoolaisen Antin ohella. Hahmot ovat käytännössä yksi ja sama henkilö; oikeamieline, kova, älykäs mutta inhimillinen poliisi joka yhdistää tavanomaisen poliisityön ja kovan toiminnan tuosta vaan, läppää heittäen.

Jahti on tarinanan aika hurja. Jahdin kohde on lapsisotilaita käyttänyt sotarikollinen, ja jahdissa on mukana tämän entinen sotilas, nykyinen aikuinen, kaikkine traumoineen. Lapsisotilaat ja kaikki muut julmuudet joita uutisista olemme nähneet Sierra Leonessa tehdyn, eivät ole mitään kevyttä viihdettä. Aiheesta olisi voinut kirjoittaa varsin paljon synkemmänkin tarinan, nyt pysytään heppoisessa toimintajännärissä, jossa rikollinen olisi ihan yhtä hyvin voinut olla joku kioskiryöstäjä, poislukien muutamat pakolliset väkivallalla mässäilyt.

Rönnbacka kirjoittaa hyvää ja sujuvaa perusjännäriä, jossa on vielä rahtunen omaleimaisuutta. Joissain kirjoissa se pääsee paremmin pintaan, toisissa vähemmän - ja tässä kirjassa ehkä nimenomaan vähemmän. Kirja on aika "perus", hyvässä ja huonossa mielessä. 

Menevää toimintahuttua, kolme timanttia.

Katy Brent: Kuinka Murhata Mies ja Päästä Pälkähästä

Tämä kirja on samaan aikaan hattarapäistä hölynpölyä ja hyytävän kammottava. Erikoinen yhdistelmä? Kyllä, ja vieläpä aika surullisesta syystä.

Kirja seuraa Kitty Collinsin elämää. Kitty on sometähti joka ei oikeasti tee mitään muuta kuin bilettää ja postaa someen. Täydellinen hattarapää. Kitty myös murhaa miehiä ja, no, pääsee pälkähästä.

Tähän asti täysin yllätyksetöntä eikä oikeastaan mitenkään kovin kiinnostavaa.

Mutta.

Kirjassa on erittäin painostava ja vakava alavire, jota ei tuoda esiin mutta jonka itse ainakin huomasin lukiessani. Osittain tämä johtuu ehkä siitä, että omassa perheessäni on kaksi nuorta naista, joiden kautta olen joutunut asiaa ajattelemaan enemmänkin. 

Me elämme maailmassa, jossa naiset joutuvat jatkuvasti pelkäämään koskemattomuutensa, jopa henkensä edestä. Viattomintakin hauskanpitoa ystävien kanssa leimaa jatkuva olan yli vilkuilu, baarissa juomien vahtiminen, kotiin päästyä viestien lähettäminen kavereille kertoen, että ollaan päästy turvallisesti perille. Väkivallan uhka on aivan liian konkreettisesti läsnä.

Äärimmäisen surullista, ja valitettavan todellista. Tätä puolta asioista ei tuoda kirjassa mitenkään ilmiselvästi esiin, mutta se on vahvasti läsnä ja "hattarapäisen" tarinan kuljettavana voimana. Se puoli kirjasta on todella rankkaa, ja surullista.

Riipivän diippi kirja, joskin hienosti naamioitu muka höttöiseen tarinaan. Neljä somepostausta.

Michael Connelly: Aavikon Tähti

Bosch ja Ballard ovat täällä taas. Tällä kertaa pengotaan kylmiä tapauksia, ratkaisematta jääneitä rikoksia - ja ratkaistaan ne tietenkin.

Tarinassa on kaksi erillistä rikosta joita tutkitaan. Näiden kanssa menee välillä sekaisin, mutta kirja on aika hyvin jäsennelty ja lopulta homma kuitenkin toimii. 

Bosch on jo eläkkeelle jäänyt vanha kettu, jolla on oma, lähes suomalaisesta käyvä hiljainen, jääräpäinen tyylinsä. Ballard taas on nuorempi rikostutkija, joka saa ohjattavakseen tiimin, joka erikoistuu näiden selvittämättömien rikosten tutkintaan.

Tiimin muut jäsenet ovat aika merkityksettömiä eikä niihin kovin montaa riviä tekstiä haaskatakaan. Pakollisiin kuvioihin kuuluu niljakas politikointi sekä sisäpiiriin liittyvä petturi. Vähän takaa-ajoa, ja toki lopulta paha saa palkkansa.

Tämä kirja on jotenkin niin peruskamaa, että on todella, todella vaikea keksiä mitään sanottavaa. Sama kirja on kirjoitettu jo ainakin kolme miljoonaa kertaa. Takakannen hehkutus "Loisteliasta rikoskirjallisuutta" on taas jonkun sellaisen heitto, joka ei ole aiemmin lukenut yhtään dekkareita. Tai mitään muutakaan.

Perus. Ok, mutta aika meh, täysin unohdettu kahden päivän sisällä lukemisesta. Kolme jotain.

Christian Rönnbacka: Kostajan Merkki

Tällä kertaa tavanomaisempaa, ja ehkä vähän tylsempää Hautalehto-seikkailua.

Ulkomaiset pahikset ovat bäck, ja voi kuinka ovatkin pahoja. Toisaalta heillä olisi tuhat kertaa mahdollisuus toteuttaa kostonsa, mutta ei kun ei voi, kun pitää antaa hyville tyypeille mahdollisuus. Ja niinhän siinä taas käy, että Hautalehto ja toverinsa, luiskaotsaista läppää heittävät Porvoon poliisit pilaavat taas rosvojen suunnitelmat.

Rönnbacka kirjoittaa hyvin, ja tykkään itse lukea näitä kirjoja osin myös tapahtumapaikkojen vuoksi, joista monet ovat itselleni tuttuja. Sen sijaan tarinoina nämä "kovis" jutut joissa ulkomailta tulevat todella pelottavat murhaajat hilluvat pitkin Porvoota ja sitten kuitenkin lopulta jäävät auttamatta kakkoseksi paljain jaloin keikaroivalle hipsterille... no, nämä tarinat ovat kyllä vähemmän kiinnostavia.

Kelpo toimintaa mutta vähän ehkä puuduttavan puolella jo. Kolme käpyä.

Charles Bukowski: Siinä Sivussa

Siinä Sivussa on jossain määrin erikoinen tapaus: kirjan tarina ei ole kovin kiinnostava vaan oikeastaan aika jonninjoutava, mutta silti kirja oli varsin miellyttävä lukukokemus. Kuis ny näin?

Siinä Sivussa seuraa kertojaminän kasvamista pikkulapsesta nuoreksi aikuiseksi. Kirjassa ei oikein tapahdu mitään erityistä, kaveri kasvaa, tappelee, ryyppää - tyypillistä Bukowskia siis. Henry - kertoja, Bukowskin ilmeinen omakuva ainakin jossain määrin - on melko tavallinen nuori jolla on hyvin tavallisia ajatuksia. Kuten jokainen nuori, hän tuntee olevansa erilainen ja yksinäinen, ja haaveilee paremmasta tulevaisuudesta.

Henry myös aloittelee kirjoittamista, mikä selvästi viittaa Bukowskin omaan elämään. Taiteilijaelämä, ryyppääminen ja rällääminen on myös vahvasti kuvioissa mukana. Naisten perään haikaillaan, mutta mitään sen kummempaa ei oikein osata tehdä.

Tarina on siis varsin ennalta arvattava eikä erityisen kiinnostava, mutta kerronnassa on kuitenkin jotain kiehtovaa. Ehkä Bukowskin erityislaatuisuus onkin juuri siinä, miten tarina kerrotaan eikä niinkään varsinaisessa juonessa. Itse ainakin pidin tästä kirjasta enemmän kuin olisin etukäteen uskonut.

Neljä nyrkkiä naamaan, ja saman verran olutta perään.

Christian Rönnbacka: Majakka

Antti Hautalehto ja hupaisat kanssapoliisinsa seikkailevat taas!

Tällä kertaa ollaan Söderskärin majakan maisemissa, sekä tietysti Porvoon seudulla. Pidin tästä kirjasta osin maisemien vuoksi, kyseinen majakka on itselleni tuttu veneilyharrastuksen kautta, ja moni muukin paikka joissa kirjassa vieraillaan.

Toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta ehkä enemmän kuin Rönnbackan muista kirjoista, on tarinan maltillisuus. Nyt Hautalehto ei ole supersankari eikä rikollinen mikään sadistinen sarjamurhaaja, vaan tarinassa on oikeastaan jopa Harjunpään tyyppistä pienimuotoisuutta. Rikollinen saadaan lopulta kiikkiin ihan vain huolellisen, arkisen poliisityön ja pienten sattumien avulla.

Veitsi-fetisismi ja Jone Nikulan änkeäminen tarinaan sen sijaan ovat todella väsyneitä harhapolkuja.

Muuten tarina on ihan mainio ja jopa melko uskottavakin. Poliisit heittävät taas tekohauskaa läppää, mutta tällä kertaa ehkä vähän vähemmän päälleliimatusti. Koiran kohtalo koskettaa, ihmisten ei niinkään.

Ihan hyvää luettavaa, sujuvaa tarinankuljetusta ja paikoin jopa melkein uskottavan tuntuista poliisitoimintaa. Neljä pikkusikaria.

Juska Salminen: Valon Varjossa

Juska Salminen toimi HIM-yhtyeen kosketinsoittajana muutaman vuoden. Tämä kirja kertoo tuosta ajasta, ja vähän sen ulkopuoleltakin.

Isossa bändissä soittaminen ei ole pelkästään helppoa, mukana tulee paljon velvollisuuksia. Pitää edustaa, kehittää, kehittyä, jaksaa painaa, aina vaan ja uudestaan. Juska Salminen kertoo tässä kirjassaan nuoruudestaan, kuinka hänestä tuli kosketinsoittaja ja kuinka hän lopulta päätyi HIM-yhtyeeseen. Elo ison, kansainvälisen menestyksen alkuvaiheessa olevan yhtyeen osana oli kuluttavaa, eikä lopulta kestänyt kovin pitkään. Pestin jälkeinen elämä ei myöskään ollut helppoa, mielenterveyden haasteet painoivat miestä - ja olivat kenties myös osasyy HIMin uran päättymiseen.

Juska Salminen kertoo kirjassaan koreilematta matkastaan. Hyviä ja huonoja hetkiä matkalle mahtuu, ja kiertue-elämän taukoamaton paahtaminen käy selväksi. Salminen kertoo kaikesta omin silmin, ja hyvin kohteliaasti - ketään ei dissata eikä erityisemmin syytellä mistään, vaikka joitain hölmöilyjäkin toki vuosien varrelle mahtuu.

Uran jälkeinen kipuilu ja hukassa oleminen on jopa melko raastavaa luettavaa. Entinen rokkitähti spedeilee kännissä ja kamoissa - kuinka tekisikään mieli ottaa tuota nuorta ihmistä korvasta kiinni ja taluttaa pois niin moneen kertaan kuljetulta turhuuksien polulta. Mutta kaipa se polku on itse kuljettava, ennen kuin oikeasti oppii ettei sitä pitkin pääse mihinkään.

Kirja on ihan hauskaa tirkistelyä valtavan tunnetun bändin taipaleen yhden aikakauden osalta. On mukavaa, ettei syyttelevää tai muutenkaan negatiivista sävyä ole lipsunut mukaan. Vaikeaa on ollut, mutta jotenkin on pärjätty ja siitä Juskalle kaikki kunnia, lopulta.

Ihan kelpo bändikirja, jos toki ei mitään uutta kenellekään joka näitä on joskus lukenut. Kolme kaljaa.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää - Väkivallan Virkamies

Ensimmäinen Harjunpää-romaani vuodelta 1976 on todella vakuuttava teos.

Tämä kirja on erinomainen vastapaino nykyaikaiselle, turboahdetulle toimintajännitysdekkarihömpälle. Kun monella nykykirjailijalla on tarve keksiä mitä hurjempia sarjamurhaajia ja mitä kammottavampia ja monimutkaisempia ja verisiä tapoja murhata ihmisiä, on Harjunpään maailma täysin toista ääripäätä. Rikos on vaatimaton, ihmisten elämät pieniä ja poliisin työ arkista puurtamista. Sattumalla on myös erittäin iso rooli.

Pienuudessa, vähäeleisyydessä on juuri Harjunpään tarinoiden viehätys. Siinä, miten arkinen muuttuu merkitykselliseksi, miten mitättömän pienillä yksityiskohdilla - sattumalla - on lopulta valtava merkitys ihmisten elämissä. Yksikin harha-askel voi vaikuttaa lukemattomien ihmisten tarinoihin.

Joensuu kirjoittaa väkevästi. Henkilöhahmot ovat kertaluokkaa uskottavampia kuin monella muulla kirjailijalla. Ihmisten pienet toiveet, tarpeet ja omituisuudet kuvataan herkästi, sivusta katsoen, ikään kuin varoen vaikuttamasta tarkkailun kohteisiin. Harjunpää itse on kuin tavallisuuden merkkipaalu, niin harmaa ja huomaamaton kuin olla voi, silti erittäin merkittävä osa tarinan kokonaisuudessa. Tarinan, jossa jokainen ihminen on vain yksi ratas, jota ilman kokonaisuutta ei olisi.

Harvinaislaatuinen lukukokemus. Täydet viisi sormenjälkeä. Jos yhtään pidät poliisidekkareista, tätä et voi ohittaa.

Risto Isomäki: Viimeinen Erämaa

Viimeinen Erämaa on melkein kiinnostava, liikutaan merellä ja onpa vähän viitteitä sukeltelusta, koskapa juonen käänteet alkavat poikkeuksellisen kehittyneestä sukelluspuvusta.

Mutta... ou nous, kylläpä latistuu nopeasti ihan pelkäksi ammuskeluksi. Välissä vähän paasataan ihmisten aiheuttamasta ekologisesta katastrofista ja ihmetellään valtamerten kätkemiä ihmeitä. Sitten tulevat pahikset jotka ovatkin tällä kertaa tosi pahoja, mutta ampumallahan niistä selviää.

Kelpo toimintaa, mutta ehkä vähän "mäkkäriä" jo Isomäeltä, ei oikein mitään kunnollista yllättävää tai kiinnostavaa. Isomäen kestohahmo Lauri Nurmi on taas kova jätkä ja pahikset eivät taaskaan osaa ampua.

Kolme pelastuslauttaa.