perjantai 21. kesäkuuta 2024

Hervé Le Tellier: Poikkeama

"Kiinnittäkää turvavyöt, nyt alkaa hurja kyyti. Tätä kirjaa ette varmasti laske käsistänne ennen viimeistä sivua!" huutaa takakansi. No joo. Takakansien huudatuksia ilmeisesti suolletaan ihan työkseen, ja oletettavasti niitä kirjoittavat ihmiset (tai tekoäly) jotka eivät ole kyseistä kirjaa koskaan lukeneet.

Eipä silti, tällä kertaa kyseessä on ihan kelpo tekele.

Lentokone laskeutuu yhdysvaltoihin, ja kappas kummaa käykin ilmi, että kyseinen kone on jo laskeutunut nelisen kuukautta aikaisemmin. Kyydissä olevat ihmiset - ja koko lentokone - ovat monistuneet, ikään kuin kopiokoneen läpikäyneenä. Alunperin laskeutuneille ihmisille ilmestyy kaksoisolennot, jotka ovat aivan täysin yhtä todellisia kuin alkuperäiskappaleetkin.

Asetelma on melko kiinnostava: miten pitäisi suhtautua kaksoisolentoihin? Mihin heidät laitetaan? Ei heitä voi ihan vapaaksikaan päästää, koska heillä ei oikein ole paikkaa - koti on varattu, työ, ihmissuhteet, kaikki ovat jo alkuperäiskappaleiden käytössä. Tätä kirjassa pohditaan jonkun verran, mutta valitettavasti jälleen kerran haukottelua aiheuttaa pakollinen uskonnollinen hölynpöly: onko näillä kopioilla sielu? Auugh. Aivan yhtä typerää kuin iänikuiset raamattua siteeraavat sarjamurhaajat - ei kiinnosta.

Kirjassa tapahtumien kulkua seurataan pitkälti näiden monistettujen henkilöiden kautta. Henkilöitä on aika monta ja niitä on ainakin aluksi vähän vaikea seurata, kuka nyt olikaan kuka. Osa tyypeistä on myös täysin turhia, kuten muka kiinnostava palkkamurhaaja joka on oikeastaan vain tylsä.

Itse tapahtumaa - lentokoneen ja matkustajien monistumista - pohditaan, mutta siihen ei oikein saada mitään ihan varmaa selitystä. Mielestäni hyvä ratkaisu, koska liialla selittämisellä tämän olisi voinut latistaa todella helposti. Matemaattinen teoria ilmiön selittämiseksi on oikeastaan aika hauska.

Ihan lopussa kirjassa on vielä aikamoinen koukku (oikeastaan parikin), mistä pidin.

Neljä lentokonetta, heittämällä jatkoon.


perjantai 14. kesäkuuta 2024

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 2 - Keinotekoinen Olotila

Murharobotti on täällä taas - mutta miksi, enpä osaa sanoa.

Taidan olla vähän tavallistakin kyynisemmällä päällä, mutta pakko sanoa että mielestäni tämä kirja on aika tarpeeton. Sama vitsi, heko heko, olen kauhea murharobotti ja katselen saippuasarjoja - murharobotti, joka ei kuitenkaan murhaa eikä ole muutenkaan kauhea, vaan omissa jonninjoutavissa traumoissaan rypevä likipitäen tavallinen ihminen.

Kirja on jatkoa ensimmäiselle murharobotti-tarinalle, jossa sentään oli jotain uutuudenviehätystä. Tämä on vain saman vitsin lämmittelyä. Kirjassa murharobotti haahuilee eestaas eikä saa aikaiseksi mitään, eikä tee oikeastaan mitään kiinnostavaa. Sen pituinen se.

Kaksi väsynyttä vitsiä.

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Suvi Vaarla: Kadonnut Aika

Kadonnut Aika on neljän eri henkilön kertoma tarina samasta ajasta, tapahtumista jotka liittyvät jotain kautta toisiinsa. Tällaista kerrontaa on joskus elokuvissa ja toki kirjallisuudessakin, joskus enemmän ja joskus vähemmän mielenkiintoisessa muodossa.

Tällä kertaa ehkä vähemmän. Vaarla kirjoittaa hyvin, kerronta on luontevaa ja sujuvaa, mutta henkilöt ja näiden tarina(t) on melko epäkiinnostavia. Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu kovin paljoa, vaikka onkin tapahtuvinaan. Lopulta kuitenkin kykseessä on ihan tavallisten ihmisten ihan tavallista elämää, jossa ei juurikaan tulivuoret purkaudu tai galaksit räjähtele.

Kirjan henkilöhahmot ovat aika tyhjänpäiväisiä. Tavallisia ihmisiä, siis. Odotin kirjaa lukiessani lopussa olevan jonkun "koukun", jolla tarinat olisi viimeinkin nivottu yhteen ja kokonaisuuden merkitys olisi avautunut. Sellaista ei kuitenkaan tullut, vaan... ei mitään. Toisaalta sellaistahan elämäkin on, ei mitään sen kummempaa ja lopulta se vaan loppuu.

Mutta haluanko lukea sellaista kirjaa? En oikeastaan. 

Hyvin kirjoitettua mutta lopulta aika tyhjää tekstiä. Kolme kipsiä jalkaan.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Shaun Bythell: Elämäni Kirjakauppiaana

Elämäni Kirjakauppiaana perustuu Shaun Bythell:in päiväkirjamerkintöihin, hän on siis oikeasti kirjakauppias.

Kirja on jaettu jonkinlaisiin kappaleisiin jotka muodostuvat kuukausista. Kunkin kuukauden päivät on kirjattu muistiin vaihtelevalla tasolla, joskus hyvinkin lyhyesti mutta yleensä varsin mukavan jutustelevasti kertoen. Jokaisen päivän kohdalla kerrotaan asiakkaiden määrä sekä kassa, eli ilmeisesti päivän myynti - joka on karua luettavaa erityisesti hiljaisina aikoina, kassaan jää monesti alle sata puntaa.

Kaupassa käy joukko vakiasiakkaita ja paljon satunnaisia asiakkaita. Moni ei osta mitään, ja vähintään yhtä moni poistuu tuohtuneena - Shaun on pisteliäs, ei mikään automaattisen mukava kaveri, antaa usein asiakkaiden kuulla kunniansa.

Kaupassa on myös liuta osa-aikaisia myyjiä, joista erityisesti Nicky on riemastuttava persoona, käyden jatkuvasti Shaunin hermoille. Näiden kahden välinen dynamiikka on koko kirjan läpi kantava yksittäinen punainen lanka.

Kirja on mukavaa vaihtelua ainaisten seikkailujen, takaa-ajojen ja sarjamurhaajien tulvassa. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, ketään ei murhata (vaikka varttuneempaa asiakaskuntaa kupsahteleekin) eikä minkäänlaista jännitystä ole juurikaan ilmassa. Vuodella on silti kiertonsa, kesäkuukausina on vilkkaampaa ja paikkakunnalla järjestettävä tapahtuma tuo jopa vähän lisää myyntiäkin, mikä kenties nostaa lukijan pulssia yhden tai kaksi pykälää.

Vahva suositus kirjoista ja kirjallisuudesta pitäville, ja hyvä, raadollinen kurkistus siihen ahdinkoon mihin Amazon etupäässä on pienet kirjakaupat ajanut. 

maanantai 13. toukokuuta 2024

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

Tuomas Kyrö on kirjoittanut muutaman kirjan, hirveän liudan Mielensäpahoittaja-tarinoita ja nyt tällaisen omakuvan, tai jotain sinnepäin.

Kirjassa Kyrö muistelee paljon lapsuuttaan, lapsuuden urheilusankareita, ja pohdiskelee niitä näitä oman hahmonsa kautta, omien kokemusten ja muistojen muodossa. Kirjassa on paljon triviaa Kyrön elämästä, jonka todenmukaisuudesta ei tietenkään voi olla varma - eikä se ole oikeastaan edes tärkeää.

Teksti on ihan letkeää, hyvin Kyrön tyylistä. Samanlaista jutustelua mitä olemme tottuneet näkemään telkkarissa. Hauskaa, nokkelaa, mutta... aika yhdentekevää lopulta.

Tätä kirjaa lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo. Miksi tämä on kirjoitettu? Teoksessa ei oikein ole mitään pointtia, ei mitään sanomaa, eikä Kyrö ainakaan vielä ole niin suuri taiteilija, että elämänkertaa pitäisi kirjoitella jo etukäteen. Kaveri on ollut levoton lapsi, ryhtynyt sitten kirjailijaksi ja saanut vähän menestystäkin. Hienoa. Mutta entäs sitten? Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa.

Jos yöpöydällä olisi ollut odottamassa joku toinen kirja, olisin ehkä lopettanut tämän kirjan kesken. Muttei ollut, joten luin loppuun. Nyt kun kirjan lukemisesta on n. puolisen vuorokautta, en oikeastaan muista yhtään mitään mitä siinä sanottiin. Melko... tyhjä teos.

Kaksi kirjoituskonetta, ei jatkoon. Olisi mielestäni myös hienoa, jos Kyrö kirjoittaisi taas jotain muutakin kuin Mielensäpahoittajaa, koska hänen uransa alkupään kirjoissa oli oikeasti jotain aika kiinnostavaa. Esimerkiksi Liitto oli oikeasti varsin hieno teos. Mielensäpahoittaja taas... ei niinkään.

tiistai 7. toukokuuta 2024

Ville Hankipohja: Valvojat

Valvojat on Hankipohjan kirjasarjan ensimmäinen osa. Liikutaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, nykyajassa jossa asiat eivät ole aivan niin kuin meidän todellisuudessamme.

Valvojat ovat jonkinlaisilla supervoimilla varustettuja, no, valvojia, jotka ylläpitävät sotilaallista kuria Suomessa. Yhteiskunta on vähemmän kehittynyt, autojen sijasta puhutaan Polttonestevaunuista joita on vain armeijalla ja valvojilla, ei tavallisella kansalla. Monesta muustakin asiasta puhutaan aika oivaltavasti sellaisin termein, joista ymmärtää kyllä mistä on kysymys mutta samalla käy hyvin ilmi, ettei olla ihan Ratinan stadionilla 2024.

Kirja on suoraan sanoen vähän puuduttava. Luin lapsena sotien jälkeen kirjoitettuja poikien seikkailukirjoja - tässä on hyvin paljon samanlainen fiilis. On paljon arvomerkkejä, luutnanttia ja kapteenia, ja pyssyistä puhutaan koko ajan, ja sitten ollaan suoraselkäisiä, kirkasotsaisia ja niiiiiin hyviä, paitsi pahat jotka on niiiiiiin pahoja. Kirjassa käydään taistelua kapinallisia vastaan, mistä olisi voinut hyvin veistellä jotain yhteiskunnallista tai edes etäisesti kiinnostavaa, mutta ihan pelkkää jahtaamista ja ammuskelua tuli.

Henkilöitä on myös aika paljon, ja kaikki ovat täsmälleen samasta muotista puserrettuja, joten on todella vaikeaa pysyä kärryillä kuka nyt taas olikaan kuka.

En oikein innostu tällaisesta kirjallisuudesta. Kaksi pyssyä.

tiistai 30. huhtikuuta 2024

Emmi Itäranta: Kudottujen Kujien Kaupunki

Pidin Emmi Itärannan edellisestä kirjasta (Teemestarin Kirja) varsin paljon, joten olin aika innoissani tästä. En kuitenkaan päässyt tämän kirjan kanssa ihan samoihin sfääreihin, vaikka edelleen ilahduttavan erilainen kirja onkin kyseessä.

Eletään saarella, joka on kudottu täyteen seittiä, ja seitistä tehdystä langasta edelleen kudottuja kankaita, seiniä, kujia. Unien näkeminen on kielletty. Kun eräänä päivänä Seittien Talon pihasta löytyy nainen, jonka käteen on tatuoitu toisen naisen - kirjan päähahmon - nimi, alkaa kudelma purkautua odottamattomasti.

Kirja on tyylillisesti erittäin hienoa, jopa hieman itsetarkoituksellisesti kikkailevaa. Ymmärrän (luulen ainakin ymmärtäväni), mitä Itäranta tällä tavoittelee; omaa tyyliään, jossa kerronnan muoto on osa tarinaa. Teemestarin Kirjassa tämä toimi mielestäni paremmin, tässä kirjassa tyylissä on hieman raskas sävy, itsetarkoituksellista otetta. Tarina on myös melko sekava, on vaikea saada siihen otetta, mikä puolestaan korostaa tyylin irrallisuuden tunnetta.

Kokonaisuutena melko hyvä kirja, mutta tarina jää muodon jalkoihin eikä oikein pääse esiin. Kolme korallin oksaa.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Rakkauden Lait

Suomalaisen poliisi-jännityksen grand old daddy, Matti Yrjänä Joensuu, on edelleen täysin relevantti ja hyvin paikkaansa puolustava - vaikka Ladalla ajellaankin ja puhelut soitetaan puhelinkopeista. Poliisityö on silti poliisityötä, ja Harjunpää on kuvitteellisista poliiseista ehdottomasti kärkipäästä.

Tällä kertaa salaperäinen Auervaara huijaa naisia, lähinnä rahan vuoksi. Kun tälle sattuu vahinko, kun huijauksen uhri kuolee, pääsevät rikostutkijat miehen jäljille - vaikkeivät tiedäkään kohteensa todellista luonnetta.

Harjunpään hahmon merkittävyys on tämän tavallisuudessa. Harjunpäällä ei ole supervoimia, ei poikkeuksellista älykkyyttä eikä hän ole mikään kova jätkä, toiminnan mies joka ampuu ja mukiloi kelmejä liukuhihnalta. Harjunpää ei myöskään ole katkera alkoholisti, reppana joka aina löytää itsensä kauniin-mutta-älykkään naispuolisen virkasiskon sängystä. Harjunpää on perheellinen mies jonka elämä on harmaata ja työntäyteistä, ja jonka työssä rosvojen nappaamisessa auttavat tasavertaisina muut poliisit ja tutkijat. 

Eikä rosvoja edes aina saada kiinni, mikä on aikamoinen poikkeus normista.

Poliisityö on Harjunpää-kirjoissa aikamoista puurtamista, hyvin pienten yksityiskohtien palapelin rakentamista, jossa sattumallakin on aina osuutensa. Mitään suurieleistä aseiden kanssa heilumista ei ole, eivätkä rikollisetkaan ole myyttisiä sarjamurhaajia, vaan pikemminkin oman elämänsä ressukoita, pieniä rattaita suurissa koneistoissa. Tarinoissa ei olekaan kyse pelkästään rosvojen ja poliisien välisestä kamppailusta, vaan ihmisistä ja näiden kohtaloista.

Erittäin vahva suositus. Viisi puhelinkoppia.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Laavalasikammio

Pendergast on täällä taas, ja juoni on sekavampi kuin Haminan kaupunki konepesun ja linkouksen jälkeen narulla kuivamassa syysmyrskyssä!

Pendergast on kadonnut ja oletettavasti kuollut. Myös hänen ilkeä rikollinen veljensä Diogenes on kuollut. Ja Constance on kaapattu. Proctor lähtee jahtaamaan Constancea ja katoaa. Mutta Pendergast ei olekaan kuollut. Eikä Diogenes. Constance sen sijaan on. Paitsi etteipäs olekaan. Eikä Diogenes olekaan enää ilkeä. Mutta ikuisen elämän salaisuus on ihmisen häntäluun hermoytimessä, se nyt ainakin on selvää.

Siinä se. Hirveä meininki kun jahdataan kaikki toisiaan eestaas ympäri ämpäri, ammutaan ja räjäytellään ja huijataan, ja ollaan kuitenkin niin kilttejä ja ystävällisiä että siirappi valuu sivujen välistä.

Aikamoista soopaa ja ehkä taas vähän liian pitkä, ja vähän liian ylilyövä tarina. Mutta viihdykkeeksi miksipä ei. 

Kolme kissaa ja hiirtä.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Ahmad Khalid Tawfix: Utopia

Ollaan jossain tulevaisuudessa, tai ehkä aika lähellä nykyaikaa. Uusi synteettinen polttoaine on kehitetty Yhdysvalloissa, ja Egyptin infrastruktuuri, tai oikeammin koko maa romahtaa.

Tawfiq kirjoittaa melko sekavalla tyylillä, mutta kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoisesti. Kun hyväosaiset eristäytyvät omaan yltäkylläisyyteensä ja kyllästyvät, alkaa huono-osaisten elämä vaikuttaa kiinnostavalta. Sitä on siis lähdettävä kohtaamaan, tavalla tai toisella. Tällä kertaa köyhiä kaapataan metsästettäväksi, mikä ei ole ihan omaperäisin mahdollinen juonikuvio.

Kaappausyritys menee kuitenkin pieleen, ja eliittiin kuuluvat ääliöt huomaavatkin pian jääneensä jumiin köyhien puolelle, Utopian muurien ulkopuolelle.

Aihe olisi melko kiinnostava, varsinkin lähi-idän kontekstissa, mutta kirjan tyyli on niin sekava etten ainakaan itse oikein päässyt siihen mukaan. Puolet ajasta en ymmärtänyt kuka on kuka, ja lopun aikaa en ymmärtänyt miksi he tekivät mitä tekivät.

Kiinnostava aihe, heikohko toteutus. Kaksi röttelöä.