Carita Forsgren: Ansoja

Carita Forsgren on itselleni uusi tuttavuus, eikä lainkaan hassumpi sellainen. Ansoja on varsin onnistunut scifi-teos, virkistävän erilainen - ja sehän on aina kiva asia!

Eletään aikaa jossa vieras laji ottaa yhteyttä ihmiskuntaan. Tällä lajilla - Kamissit - on ilmeisen hyvät tarkoitusperät: he (ne?) ovat huomanneet, että me ihmiset olemme saattaneet planeettamme kurjaan tilaan, ja tarjoutuvat auttamaan. Kehittyneemmällä teknologialla voitaisiin korjata paljon ihmisten tekemää tuhoa. Mikäs sen hienompaa!

Mutta pikkuhiljaa alkaa paljastua huolestuttavia seikkoja. Kamissit eivät olekaan ihan pelkästään hyväntahdon lähettiläitä. Heillä (niillä?) on myös omat konfliktinsa ja omat poliittiset näkemyksensä, eivätkä kaikki ole ainoastaan ihmisten edun mukaisia. 

Kirja ei ole mikään toimintaseikkailu, vaan konfliktin rakentumista ja kehittymistä seurataan eri sukupolvien edustajien kirjoittamien "päiväkirjojen" kautta. Nämä päiväkirjat, tai pienet kertomukset, liittyvät toisiinsa joko perhesiteiden tai tuttavuuksien kautta, mutta ovat jossain määrin hajanaisia katkelmia. Lukiessa joutuukin aina välillä itse rakentamaan kerrottujen osien välisiin tyhjiin kohtiin selitykset tapahtumista. Se tuntuu aluksi hieman oudolta, mutta kirja on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu, ettei se tunnu väkinäiseltä tai kikkailevalta. 

Tarina aukenee vähitellen, ja vaikka loppuratkaisu tuntuu ehkä hieman hätiköidyltä ja jotenkin liian "helpolta", on kyseessä kuitenkin varsin hieno kertomus. Kertomus ihmisyydestä, inhimillisyydestä, vieraista ja tutuista asioista ja miten erilaisuus voidaan kohdata - hyvässä ja pahassa.

Kelpo kirja, ehdottoman suositeltava! Neljä outoa alienia.

Michael Connelly: Yövuoro

Perinteinen poliisi-dekkari on aika kaavamainen. On yksinäinen susi, poliisi, jolla on jos jonkilaista traumaa ja vaikeutta. On hurja sarjamurhastelija. Vähän veriroiskeita (tai yleensä aika paljon) ja lopussa paha saa palkkansa.

Yövuoro on jotenkin hyvin tutun tuntuinen, mutta kuitenkin aika virkistävästi erilainen. Juu kyllä, päähenkilöllä on omat traumansa ja ongelmansa, mutta ne ovat aika pieniä eivätkä ihan sitä samaa yhyy-alkoholismi-vaimo-jätti soopaa. Ballard - päähenkilö siis - on surffaileva nainen jolla on koira joka on liian usein hoidossa, kun omistajansa tekee töitä. 

Varsinainen tarina on aika mukiinmenevä, kaksi erillistä rikosta jotka tuntuvat nivoutuvan yhteen. Ballard ei yleensä selvittele näitä, mutta nytpä niin tekeekin - mistäpä tarina muuten syntyisi.

Kirja on helppoa ja menevää luettavaa, huomaa selvästi, että Connelly on kirjoittanut jo aika paljon. Dialogi on perushuttua ja monet hahmot aika pahvisia, mutta niinhän ne tuntuu olevan tämänlaisissa kirjoissa. Tarina pitää aika hyvin loppuun asti eikä mitään ihan älyttömän typerää kommervenkkiä keksitä syyttä suotta.

Sujuvaa huttua, kohtuullinen tarina eikä kerronta ihan huonoimmasta päästä. Kolme luotia.

Clive Cussler & Graham Brown: Faraoiden Matka

Taas mennään NUMAn sukeltajien kanssa suoraan syvään päätyyn, ja kelmithän siitä saavat maksaa.

Tällä kertaa (taas) kyseessä on Egyptiläisten Faaraoiden aarteet, joita jahdataan ympäri maailman, mitä epätodennäköisimmissä paikoissa. Historialliset tapahtumat ovat mukana Cusslerin tavanomaisen kaavan mukaisesti: ensin piipahdetaan Faaraoiden ajan Egyptissä, sitten lähellä nykyaikaa ja lopulta mellastetaan meidän ajassamme.

Paikkoja räjäytetään, kelmejä ammutaan ja erinäisiä takaa-ajoja suoritetaan. Pari nokkelaa juonenkäännettä, ja lopuksi drinksut kauniin - mutta älykkään - naisen kanssa. Kirjallisuuden mäkkäriä, sitä saa mitä tilaa.

Ei todellakaan mikään kekseliäisyyden riemuvoitto mutta kyllähän tälläkin nukahtaa. Kaksi muumiota.

Stanislaw Lem: Konekansan Satuja ja Tarinoita

Stanislaw Lem on eräs lempikirjailijoistani. Tämä ei ole eräs lempikirjoistani, mutta ihan kelpo hassuttelua silti.

Konekansan Satuja ja Tarinoita on juuri sitä, novellin pituisia satuja ja tarinoita. Tyylillisesti kuin perinteisiä prinssi- ja prinsessasatuja, mutta hahmoina konekansa, robotit. Tarinat ovat hupsuja ja hassuja, kaikkea muuta kuin yleensä niin totista scifiä. Silti tarinoissa on vahvasti läsnä tieteelliset elementit - paljon protoneja, neutroneja ja tähtienvälistä matkustelua.

Kelpo hupailua, kunhan et ole liian vakamielinen. Kolme limaskaa.

Brian Francis Slattery: Avaruusblues

Huono kirja. Tekonokkela, muka-älykäs ja tylsä. Kikkailua kikkailun vuoksi.

Nolla ei mitään.

Clive Cussler & Graham Brown: Faraon Salaisuus

Kyllä, Faraon wanhanaikaisesti kirjoitettuna. No, NUMA on täällä taas, ja taas saa vähäisemmän kansan edustus turpaansa oikein huolella, herja lentää ja luodit viuhuvat ja salaisuus löytyy taas pinnan alta.

Clive Cussler on keksinyt kyllä hyvän formaatin, hän kirjoittaa käytännössä samaa kirjaa aina uudestaan. Tarinassa on aina häikäilemätön superrikollinen ja tämän järjestö, joka uhkaa jotain maata, maanosaa tai koko maailmaa. Ja NUMA:n iloisesti murhaavat veikkoset sattuvat aina paikalle pelastamaan, no, kaiken.

Salaisuus ja/tai sen ratkaisu piilee myös aina veden alla, joten sukeltelemaan päästään, se kuuluu asiaan. Samoin jokaisessa kirjassa on aina naikkonen, joka on kaunis mutta älykäs ja joka lopulta lankeaa sankareiden käsivarsille. Ja tietenkin hyvät voittavat, aina.

Tällä kertaa ollaan Egyptissä. Pahikset ovat keksineet muinaisen Faraon (argh!) myrkyn ja käyttävät sitä ällistyttävän juonensa osana, tavoitteenaan ottaa haltuun koko Pohjois-Afrikka. Onneksi Kurt ja Joe ja kumppanit osuvat taas vahingossa (hohhoijakkaa) paikalle ja pistävät kelmeille luun kurkkuun.

Kirjoissa tapetaan "pahiksia" aika sumeilematta, tässäkin varmaan kymmeniä ellei satoja. Kukaan ei koskaan joudu edesvastuuseen, vaikka yleisesti ottaen ihmisten tappaminen on kyllä kiellettyä. Mutta hei, kun sen tekevät Amerikkalaiset hurtin huumorin säestyksellä, silloinhan homma on ok!

Aikamoista soopaa mutta toisaalta helppo lukea, jonkinlainen kirjallisuuden mäkkäri siis kyseessä. Kaksi sammakkoa.

Steven Wilson: Limited Edition of One

Steven Wilson lienee parhaiten tunnettu Porcupine Tree -yhtyeestään, mutta on myös varsin tuottelias sooloartisti. Tässä kirjassaan nyt viisikymppinen Wilson pohdiskelee uraansa ja elämäänsä, ja musiikkia noin yleisemminkin.

Yleensähän tällaiset muusikkojen kirjat käyvät henkilön uraa läpi jossain määrin aikajärjestyksessä. Usein pengotaan kaikki levyt ja huomioita niistä. Niin tässäkin kirjassa, hetkittäin - mutta pääosin ei kuitenkaan. Esimerkiksi Porcupine Treen toimintaa ja tuotantoa sivutaan varsin vähän. Toki se on läsnä eikä sitä mitenkään yritetä tarkoituksella jättää sivuun, se ei vain tunnu olevan kirjan keskiössä.

Sen sijaan kirjan keskiössä on vahvasti Steven itse. Kirja tuntuu aika pitkältä, juttua on paljon, mutta silti luettuani koko kirjan jäin oikeastaan ihmettelemään, mitä juuri luin. Saattaa olla jopa tarkoituksellista, että kovin paljon mitään erityistä ei kirjassa ole: ei draamaa, ei rokkikukkoilua, ei huumeiden kanssa sekoilua tai kiertueella sikailua, ei mitään sinne päinkään.

On vain tyyppi joka haluaa tehdä musiikkia, ja tekeekin.

Wilson vaikuttaa varsin tasapainoiselta henkilöltä ja aidosti erittäin vahvasti vain musiikista kiinnostuneelta. Juuri mikään muu ei ainakaan tämän kirjan mukaan kolahda (perhe toki, mutta siitäkään ei paljoa kerrota mikä on nykyaikana erittäin ymmärrettävää) herralle. Musiikkia, sen luomista ja ymmärtämistä, siinäpä se.

Oikeastaan aika tylsä kirja. Yleensähän näitä lukiessa toivoo edes jotain yllätyksiä tai paljastuksia, tai analyysiä siitä tai tästä levystä tai kappaleesta, mutta mitään sellaista ei nyt ole tarjolla. Jos et ole ihan kovimman pään Wilson-fani, ei tähän kirjaan ehkä kannata tarttua. Tutustu mieluummin kaverin musiikkiin! Sitä on paljon, ja paljosta suuri osa erittäin laadukasta ja kiinnostavaa.

Kolme sointua.

Alastair Reynolds: Susien Aika

Susien Aika vie takaisin Ilmestysten Avaruuteen, josta Alastair Reynoldsin kirjat varsinaisesti alkoivat. Ilmestysten Avaruus on rikas, huima, vaarallinen, monimutkainen ja erittäin kiehtova ajan ja avaruuden aarrearkku, josta ainakin omasta mielestäni Reynoldsin kaikkein kiinnostavimmat tarinat ovat lähtöisin.

Susien Aika jatkaa kerrontaa varsin hyvin. On jotenkin kotoinen olo kun tunnistaa henkilöhahmoja, niin tarinaan nyt liittyviä kuin tarinassa legendoina eläviä menneitä tai muualla olevia. Myös monet paikat ovat tuttuja muista kirjoista.

Tarina on myös jatkumoa aikasemmille. Sudet - Tukahduttajat - ovat täällä jälleen, tai oikeammin edelleen. Tukahduttajien olemassaolon perimmäisenä syynä on kehittyneiden elämänmuotojen tukahduttaminen - hävittäminen, tuhoaminen, poistaminen. Kovin ikäviä "tyyppejä" siis.

Yksinäinen siirtokunta on onnistunut piileksimään Susilta olemalla erittäin varovainen ja hiljainen. Lopulta sekään ei enää onnistu, ja yhden on lähdettävä muukalaisen mukaan etsimään asetta, jolla Sudet voitaisiin lyödä.

Kirja alkaa mainiosti ja on reilusti puoleenväliin ihan hyvää luettavaa. Valitettavasti menneisiin tarinoihin jumiudutaan ehkä liikaa, ja vanhoja henkilöhahmoja kierrätetään vähän väljähtymiseen saakka. Lopussa meno myöskin lässähtää, tuntuu jopa hieman siltä, että kirjasta oli tullut jo niin pitkä että se piti vain äkkiä lopettaa. 

Reynoldsin faneille - jollainen itse olen varpaista kaljuun läpikotaisin - ehdotonta luettavaa. Muuten ehdottaisin jotain Ilmestysten Avaruuden alkupään tarinoita, niissä on mielestäni paremmin kantava tunnelma ja uutuudenviehätys. Nyt jotenkin junnataan samassa, eikä hämmästeltävää oikein riitä, mikä itseäni ainakin harmittaa. Mutta niinhän yleensä käy, kirjailijat jäävät oman menestyksensä vangeiksi ja siitä on lopulta aika vaikea päästä irti. Ehkä Reynoldsilla alkaa olla vähän sellainen tilanne.

Hyvä yritys kuitenkin. Kolme aurinkokuntaa.

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Joskus vastaan tulee kirjoja, joita on vaikea lukea - joko tarina ei oikein kulje, tyyli ei ole mieleinen tai joku vaan tökkii. Tämä kirja oli sellainen, meinasin jopa jättää kesken. Henkilöitä kirjassa on pilvin pimein mutta ei juuri ketään oikein kiinnostavaa, eikä mitään oikein tapahdu. Sitten onneksi hoksasin: sehän tässä kirjassa juuri onkin ideana!

Karsintavaihe on dystopiakuvaus, mutta poikkeaa lajityypistään erittäin paljon, ja erittäin oivaltavasti. Yleensä dystopia on pelkästään synkkää ja lähes poikkeuksetta tarinassa on joku juoni. Seikkailu, sankari tai antisankari, pahiksia ja hyviksiä ja niin päin pois. Mutta Karsintavaiheessa näin ei oikeastaan ole. 

Kirjan kertoja kuvailee tapahtumia tavallisena ihmisenä. Hän käy töissä ja yrittää selviytyä omasta elämästään niin kuin tavallinen keskiluokkainen ihminen meidän maailmassamme - tekemällä oman osuutensa. Hänelle ei oikeastaan tapahdu mitään suurta tai merkittävää. Arki laahustaa, ystäviä tulee ja menee ja tapahtumat vyöryvät omassa harmaudessaan vääjäämättömästi, eikä niitä vastaan kapinoida tai taistella. Kertoja pyrkii kaikin keinoin välttämään tulemasta huomatuksi, hän haluaa vain elää omaa elämäänsä.

Taustalla kuitenkin tapahtuu, mutta siitä ei kerrota suoraan eikä se ole kirjassa pääosassa. Arki, tavallisuus, pienen ihmisen osa suurten tapahtumien vyöryessä yli, siitä on kyse. Ja Maarit Verronen kirjoittaa tarinan erittäin taitavasti.

Todella hieno kirja, vahva suositus ja neljä pilleriä perään.

Jules Verne: Matka Maan Keskipisteeseen

Nyt ollaan klassikon äärellä! Lapsuuteni kenties jännittävimpiä lukukokemuksia, muistan hyvin nähneeni pelottavia unia tämän kirjan tiimoilta, kenties useaan kertaan.

Matka Maan Keskipisteeseen - elokuvistakin tuttu! - kertoo professorista joka saa päähänsä, vanhoista kirjoituksista, että eräästä Islantilaisesta tulivuoresta voi laskeutua maan keskipisteeseen. Professori ryhtyy hetimiten tuumasta toimeen ja raahaa hieman vastahakoisen veljenpoikansa mukaansa. Veljenpoika toimii kirjassa kertojahahmona.

Islannista löytyy kuin löytyykin tulivuori josta päästään maan sisään. Matkalle mukaan saadaan Islantilainen opas Hans, joka ei juuri puhu mutta on sitäkin taitavampi kaikenlaisissa vaaratilanteissa. Maan sisällä seuraillaan luolastoja, löydetään yllättäviä avoimia tiloja ja jopa kokonainen meri (tai suuri järvi)! Lopulta matka päättyy ennen kuin ollaan päästy oikeastaan lähellekään maan keskipistettä, hurjaan tulivuorenpurkaukseen jonka harjalla surffataan takaisin maan päälle aivan toisaalla kuin mistä maan alle lähdettiin.

Tarina on varsinainen nykyaikaisten seikkalutarinoiden mittapaalu ja esi-isä. Verne huolehtii myös opetuksesta, kirjassa kerrotaan sen seitsemän oppitunnin verran geologiasta ja sun muusta, välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Seikkailu itsessään on aika pöhkö, varsinkin nykytietämyksen valossa. On myös jännä miten paljon ruokaa ja varusteita kolme henkilöä jaksaa kuskata mukanaan...

Varsin mainio seikkailu, hyväntuulinen ja paikoin melkein humoristinen. Neljä tulivuorta!