maanantai 19. helmikuuta 2024

Piia Leino: Aarteidesi Aikakirjat

Suomalaisella scifillä menee hyvin, ja siitä sopii kiittää hyvin pitkälle naiskirjailijoita. Ei niin, että kirjailijan sukupuolella yleensä olisi mitään merkitystä, mutta scifiä on laajalti pidetty miesten - poikien - juttuna, minkä kotimaiset naiskirjailijat osoittavat täysin perättömäksi ajatukseksi.

Eletään tulevaisuudessa. Menneisyydessä - meidän nykyajassamme - rikkaat ihmiset ovat voineet pakastuttaa ruumiinsa syväjäähän siinä toivossa, että tulevaisuudessa heidät osataan sulattaa jälleen eläviksi, ja kaikki sairaudet tai muut vaivat parantaa. Ihan näin ei kuitenkaan kirjan tulevaisuudessa vielä ole käynyt. Sen sijaan pakastettujen ihmisten ajatuksiin on päästy käsiksi, ja niihin myydään lippuja. Kuka vaan voi kokea toisen ihmisen muistot, tunteet, ajatukset, korvausta vastaan.

Oula on aarteenmetsästäjä. Aarteet ovat menneisyyden pakastettujen ihmisten kätkemiä, niin ainakin uskotaan, ja Oula yrittää löytää aarteet louhimalla pakastetun menneisyyden ihmisen ajatuksia. Toiveena on osua sellaiseen hetkeen, jolloin menneisyyden ihminen on ajatellut aarteen kätkemistä, tai jopa kätekmisen hetkeen. Ajatuksia saadaan kuitenkin luettua vain satunnaisessa järjestyksessä, joten niitä on kahlattava mahdollisesti loputtomiin, jos aikoo osua kultasuoneen.

Onko kultasuonta edes olemassa? Entä jos pakastettu menneisyyden ihminen onkin läsnä, jos tajunta onkin vielä hereillä? Näitä, ja muitakin seikkoja pohditaan kirjassa ikään kuin rivien välissä, tekemättä mistään erityisen selkeää numeroa. Itse huomasin välillä ihmetteleväni, mistä tässä kirjassa on oikein kysymys. Sitten kuitenkin pääsin taas kärryille - tai ehkä luotin siihen, että tarina lopulta vie minut oikealle polulle. Ja niin toki kävikin.

Kirjassa heitellään osuvasti kritiikkiä meitä, nykyihmisiä kohtaan; kuinka tuhlaavaisia ja typeriä olemme. Heitot ovat erittäin osuvia, mutteivät kuitenkaan päällekäyviä - ne on helppo ohittaa ja olla jopa huomaamatta, jos keskittyy vain tarinaan. Tarinaan, joka itsessään on ehkä hieman heppoinen. Kirja on kuitenkin vangitsevan kiehtova se erilaisuuden ja omaperäisyyden vuoksi. Itse ainakin nautin suunnattomasti tällaisesta kekseliäästä scifistä ainaisen avaruustaistelun sijaan. Lisäksi kirja on kauniisti kirjoitettu, tarinan kuljetus on sujuvaa eivätkä henkilöhahmotkaan ole ihan muovisimmasta päästä.

Mainio kirja, ilo lukea ja kova suositus scifin ystäville. Neljä hajoamatonta muoviesinettä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Ernest Hemingway: Nick Adamsin Tarina

Hemingwayn pappa osaa kirjoittaa! Hemingway kirjoitti kokopitkien kirjojen lisäksi paljon novelleja, joista 16 kertoi hahmosta nimeltä Nick Adams. Tarinat julkaistiin sekalaisessa järjestyksessä, ja vasta kun Hemingwayn jo kuoltua löytyi kahdeksan tarinaa lisää, huomattiin niiden kertovan jokseenkin saman henkilön elämästä. Tässä kirjassa nuo kaikki 24 novellia on vihdoin liitetty yksien kansien väliin ja asetettu aikajärjestykseen, pojasta mieheksi.

Vaikka "vanhoja mestareita" tai klassikoita yleensäkin on helppo sivuuttaa tuhahtelemalla niiden olevan yliarvostettuja - joskus niin varmasti onkin - on monesti kuitenkin syynsä sille, miksi joitain kirjailijoita arvostetaan. Mielestäni Hemingway ei ole lainkaan yliarvostettu, päinvastoin. Näissäkin tarinoissa on jotain syvästi koskettavaa, inhimillistä ja aitoa. Lisäksi kieli ja kerronta on myös kirjallisesti hienoa, mitä ei kovin usein pääse sanomaan - hirmu usein esimerkiksi nykyajan jännityskirjoissa kerronta on lähes mekaanista juonen kuljetusta, vailla kielellistä hienoutta, tyyliä, tai muutakaan erityistä ansiota.

Novelleissa seurataan siis Nick Adamsin elämää, pieninä erillisinä katkelmina. Osa tarinoista on hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, osa kymmenien sivujen pituisia. Jotkin tarinat ovat erittäin hienoja kertomuksia, jotkut... no, jotkut ovat kyllä vähän kökköjäkin. Ei mestarikaan aina osu maaliin.

Tarinoissa ollaan paljon luonnon kanssa tekemisissä. Vaelletaan metsässä, kalastetaan ja metsästetään - ja ryypätään. Luontosuhde on kuitenkin hyvin välitön ja monesti suuremmassa roolissa kuin tarinoiden varsinainen juoni. Tarinat ovat näennäisesti hyvin keveitä kertomuksia hetkistä, joita Nick kokee, mutta niissä on toisinaan voimaa ja tunnetta erittäin paljon. Metsän voi haistaa, neulaset tuntea jalkojensa alla, ja joen kylmän veden aistia ihollaan.

Vahvasti suositeltavaa lukemista kaikille kirjallisuuden ystäville. Neljä taimenta.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Liane Moriarty: Yhdeksän Hyvää, Kymmenen Kaunista

Tämän kirjan kannessa on lainaus:

Kadehdin jokaista joka ei vielä ole lukenut tätä kirjaa

- GRAZIA

Lainaus on ilmeisesti tarkoitettu positiiviseksi, mutta itse ymmärrän sen niin, että tämän kirjan lukeminen oli masentava kokemus, hukkaan heitettyä aikaa jota ei saa takaisin. Näin nimittäin on.

Harvoin olen lukenut näin turhaa kirjaa. Kirja on hemmetin pitkä (n. 450 sivua), täynnä täydellisen epäkiinnostavia henkilöitä ja näiden läpikotaisin muovisia elämiä, ja hirveän jaaritteleva. Varsinainen tarina on myös todella typerä, epäuskottava, epäkiinnostava ja teennäinen.

Tee itsellesi palvelus ja jätä tämä roska lukematta. Nolla tähteä.

lauantai 3. helmikuuta 2024

Emmi Itäranta: Teemestarin Kirja

Teemestarin Kirja oli ilahduttava yllätys, harvinaisen "kirjallinen" kirja! Ehkä vähän erikoisesti löysin tämän scifi-hyllystä mihin en kenties itse olisi teosta laittanut, vaikka jonkinlainen tulevaisuuteen sijoittuva fantasia kyseessä onkin. Mutta viis siitä, hieno kirja!

Ollaan siis tulevaisuudessa, Suomessa, jossa vesi on käynyt vähiin. Miksi, sitä ei kerrota - ehkä kyseessä on ilmastonmuutos, ehkä joku luonnonkatastrofi, ehkä sota. Sillä ei myöskään ole paljoa merkitystä. Diktatuurimainen hallinto säännöstelee vesivaroja rautaisin, väkivaltaisin ottein. Veden kätkeminen on rikos, josta rangaistuksena on kuolema. Teknologia on taantunut, meistä nykyajan ihmisistä puhutaan entisihmisinä.

Kirjan päähahmo Noria on teemestarien sukua, ja ottaa isänsä jälkeen teemestarin arvon ja toimen. Hän toimittaa teeseremonioita, usein korkea-arvoisille merkkihenkilöille. Norian isällä on salaisuus, jonka hän jättää Norialle - ja joka voi paljastuessaan olla hengenvaarallinen.

Aika monet kirjoista joita on viime aikoina tullut luettua, ei ole kirjallisesti mitenkään erityisiä. Dekkarit ja seikkailu-/toimintakirjat ovat yleensä aika pahvisia - henkilöhahmot yksiuloitteisia ja tarinat täysin ennalta-arvattavista, moneen kertaan käytetyistä palikoista kasattuja. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa tai väärää, mutta hienoja kirjallisia ja kerronnallisia kokemuksia on silti kiva välillä saada. Esimerkiksi ainakin itselleni Steinbeckin kirjoissa henkilöhahmot ovat niin paljon enemmän "elossa" kuin juuri missään nykykirjoissa, että niiden lukeminen on aivan toisenlainen kokemus. Toisenlainen elämys.

Emmi Itäranta tarjoileekin varsin ilahduttavan yllätyksen. Kirjan kerronta on hienoa, jotenkin... teeseremonian kaltaista (ehkä - en ole koskaan osallistunut oikeaan teeseremoniaan, mutta voisin kuvitella sen olevan jotain tällaista)., rauhallista, pohdiskelevaa, kuvailevaa. Sellaista kerrontaa, jossa lukijalle jää oma osuus; kaikkea ei anneta valmiina, rivien väleihin jää varjoja ja kysymyksiä. Myös henkilöhahmoissa on jotain syvällisempää, ainakin Noriassa ja tämän isässä - "sivuhahmot" ovat toki vähemmän erityisiä.

Lisäksi tarinan kuljetus ja käänteet ovat poikkeuksellisia. Tällaisessa tarinassa usein jotenkin tietää, miten tarina kulkee, mitä siinä tapahtuu - mutta ei tällä kertaa. Tarina ikään kuin kulkee omaa polkuaan, virtaa omassa uomassaan kuljettaen hahmoja mukanaan, muttei kuitenkaan etene täysin odotettua polkua. Tarinaan olisi ollut erittäin helppo kirjoittaa jokunen peruskuvio, mutta näin ei Itäranta tee. 

Ja hyvä niin. Erinomainen, tyylikäs kirja, vahva suositus kaikille hyvien kirjojen ystäville. Viisi teekuppia.

sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Jørn Lier Horst: Pahan Otteessa

Hohhoijaa, sarjamurhaajia taas. Tällä kertaa tomppelit poliisit päästävät hirmuisen väkivaltaisen murhaajan karkuun (poliisit eivät olleet aseistettuja koska murhaaja on saanut traumoja aseella osoittelusta, juuuuuust joo....) ja siitä seuraa sitten tietysti jahti.

Vauhtia on ja väkivallalla mässäillään taas ihan riittämiin. Himpun verran on saatu ylläriäkin mukaan, loppuratkaisu ei ollut ihan täysin itsestään selvä, mutta muuten kirja on aika pahvia. Hirmu paljon hahmoja joista ei kyllä jäänyt yhtään mitään muistikuvaa - puoli tuntia kirjan lukemisen jälkeen jouduin tarkistamaan takakannesta, että mistä tässä nyt olikaan kysymys.

Perushuttua, toimii unettomuuteen. Kaksi jeparia.

tiistai 23. tammikuuta 2024

John Masefield: Kultainen Kukko

Tulipa sitten luettua meriseikkailuja putkeen muutamakin kappale. Masefieldin kirja on varsin perinteinen meriseikkailu; on myrskyä ja tyyntä, haaksirikkoa, nälkää ja janoa ja tietenkin sankaritekoja.

Tarina kertoo epäonnisesta purjelaivasta joka uppoaa myrskyssä. Osa miehistöstä pelastautuu pieneen veneeseen. Lopulta useiden päivien ajelehtimisen ja purjehtimisen jälkeen, lähes janoon ja nälkään nääntyneinä, he kohtaavat hylätyn purjelaivan. Pelastus johtaa vielä lopuksi purjehduskilpailuun, kun löytölaiva yritetään toimittaa ensimmäisenä määränpäähänsä lastin kera.

Kirja on aika perustavaraa, melko sujuvaa kerrontaa vaikkakin ehkä myrskyssä pienessä veneessä keikkuminen kestää lukiessakin vähän turhan pitkään. Loppu on aika pöhelö, tuntuu vähän siltä kuin kirjoittaja olisi kyllästynyt aiheeseen ja vetäissyt mutkat suoriksi viimeisten parin sivun osalta, mutta mikäs siinä, voipihan sen noinkin tehdä.

Ihan hauskaa lukemista meriseikkailuista pitävälle, ei ehkä muuten mikään kaunokirjallisuuden merkkipaalu. Omalle kohdalleni sattui painos vuodelta 1942, mikä oli aika hienoa - yli 80 vuotta vanha teos ja vielä varsin hyvässä kunnossa! Kolme pelastusvenettä.

perjantai 19. tammikuuta 2024

Eino Koivistoinen: Hiililasti Chileen

Hiililasti Chileen on kokoelma Koivistoisen novelleja. Kirja ei siis ole omakohtainen matkakertomus kuten Purjeet Pullistuvat, vaan fiktiota - joskin oletettavasti varsin pitkälti todellisiin tapahtumiin perustuvaa.

Tarinat ovat melko perinteisiä novelleja, lyhyitä kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista. Koivistoinen ei ole varsinaisesti mitenkää merkittävän hyvä kirjoittaja, ja jotkut tarinat ovatkin hieman kömpelöitä, mutta se ei tässä aihepiirissä olekaan ehkä kaikkein tärkeintä. Tärkeintä ovat ihmiset ja näiden elämät ja sattumukset. Niitä Koivistoinen kuvaa varsin mainiosti.

On meriseikkailuja myrskyissä, merimiesten elämää vieraissa satamissa houkutuksineen, ja onpa mukana muutama kertomus maissa miehiään odottavista vaimoista ja äideistä. Viimeksimainitut ovat ehkä vähiten kiinnostavi, mutta tuovat kokonaisuuteen kyllä oman mausteensa.

Merimiehen elämä on ollut aikamoista, sen kyllä saa näistä tarinoista huomata. Hienoisesta kömpelyydestään huolimatta kelpo lukemistoa. Kolme satamaa.

tiistai 16. tammikuuta 2024

Eino Koivistoinen: Purjeet Pullistuvat

Purjeet Pullistuvat: Muistiinpanoja matkalta maailman ympäri on Eino Koivistoisen kertomus omista matkoistaan purjelaiva Winterhudella Australiaan ja takaisin. Matka kesti yli puoli vuotta, ja matkan varrelle mahtuu niin tyyntä kuin myrskyä, toivoa ja epätoivoa.

Eino Koivistoinen ei ole varsinainen kirjailija, kirjan kieli on paikoin aavistuksen kömpelöä, mutta kerronnassa on mainio eletyn kokemuksen tuntu. Koivistoinen pohdiskelee runoutta ja elämää väliin varsin filosofisestikin, mutta pääosin kyseessä on varsin päiväkirjamainen kuvaus matkan tapahtumista.

On vuosi 1933 ja purjelaiva Winterhude on lähdössä Australiaan hakemaan viljalastia. Laivassa on 23 nuorta miestä seitsemästä eri maasta. Purjelaivojen aika on jo melkein ohi, eikä Winterhude ole suurin tai nopein vaan vanha konkari, elämänsä viimeisiä matkoja tekevä rahtialus.

Matka Australiaan kestää satakunta päivää. Menomatka sujuu varsin kepeästi, mielet ovat vielä positiiviset ja tuulet suotuisat. Vahinkoja ei juuri satu.

Sen sijaan paluumatka koettelee miehiä jo tosissaan. Myrskyssä heittelehtivä laiva ja kannen yli vyöryvät aallot heittelevät miehiä ympäriinsä, luut katkeilevat eikä kuivaa paikkaa ole missään. Pesuvesi loppuu, paiseet ja luteet vaivaavat, ja lopulta ruokakin alkaa loppua. Alituinen nälkä yhdistettynä levon puutteeseen ajaa kaikkien hermot kireiksi, ja tappeluita syntyy jatkuvasti.

Poiskaan ei pääse, on vain sinniteltävä, toivottava, että laiva kestää eikä aalto vie laidan yli tai tappelu äidy liian vakavaksi. 

Loppumatkan tilannetta kuvaa hyvin tämä lause:

"Elämä jatkuu sietokyvyn rajamailla, vihaamme toisiamme, laivaa, merta, elämää."

Ei ole leipä ollut helpossa merimiehillä. 

Hienosti kerrottua tarinaa, todella vaikuttava. Viisi tähteä taivaalla.

keskiviikko 10. tammikuuta 2024

Clive Cussler & Graham Brown: Jäätikön Uhka

Natseja! Taas! Joka paikassa prkl. Cussler tykkää aloittaa kirjansa niin samalla tavalla, että ensimmäiset sata sivua tuntui koko ajan, kuin olisin juuri lukenut tämän kirjan: toisen maailmansodan aikainen lentokone, lumimyrsky, natseja... kaikki on taas mukana ja ihan saman kaavan mukaan.

Ja tietenkin NUMAn hilpeät heppuliinot ampuvat ja mätkivät natsien jälkeläisiä ja muitakin kelmejä kumoon vitsaillen nolosti. Ja tietenkin maailma on vaarassa, ilkeä, rikas superrikollinen aikoo tehdä kauheuksiaan.

Kovaa mennään maalla, merellä ja ilmassa ja koko ajan melkein käy köpelösti mutta onneksi ei kuitenkaan ihan. 

Saakelinmoista pahvia. Kaksi sukeltajaa.

perjantai 5. tammikuuta 2024

Arttu Tuominen: Vaiettu

Vaiettu on Tuomisen kirjasarjan kolmas osa. Tuominen kirjoittaa menevästi, mutta tarina on kyllä jo aikamoista huttua ja liian tutuista palasista kokoon kursittu.

Samassa kirjassa on avioliittonsa kanssa kipuileva suomalainen poliisi, natseja ja vieraan vallan murhaajia. Tästä kehkeytyy aika hölmö tarina, mikä on sääli koska kerronta on toimivaa - Tuominen osaa kirjoittaa. Kirja on kerrottu kahdessa eri ajassa, joista varsinkin sota-aikaan sijoittuva osio on varsin mainiosti kuvailevaa.

Nykyaikaan sijoittuva tarina sen sijaan on melko huttua. Päähahmona toimivan poliisin perhedraama on ihan silkkaa unihiekkaa, ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vanhojen natsien jahtaaminen taas niin moneen kertaan kulutettua päkistämistä, ettei siitäkään oikein jaksa innostua.

Hyvin kirjoitettu menevä dekkari, mutta sisältö jättää reippaasti toivomisen varaa. Kaksi natsia.