Nick Petrie: Tiikerikoodi

Peter Ash on taas vauhdissa, ja vauhtia totisesti piisaa. Toimintaa on melkein joka sivulla, mutta valitettavan tyypillistä sankarihommaa: pahikset eivät osaa ampua, sankari on täysin ylivertainen.

Ash on aiemmasta kirjasta tuttu sotaveteraani, jolla on vakava ahtaan paikan kammo. Hän ei pysty olemaan sisätiloissa. Edellisessä teoksessa tällä ongelmalla oli jopa merkitystä tarinan suhteen, nyt ei varsinaisesti. Sen sijaan Ash on edelleen yli-inhimillinen taistelija, kelmejä lakoaa vasemmalle ja oikealle kuin heinää elonkorjuussa.

Tarina on pähkähullu ja juonen käänteet, erityisesti loppukohtaus, aivan posketonta soopaa. Kirjassa on valitettavan paljon kliseitä - kaunis nainen pulassa, pelastava sankari ja tämän lupsakat mutta kovat mutta luotettavat kaverit... - mutta se on kuitenkin kirjoitettu aika hyvin, joten mikäs siinä, viihdettähän tämä.

Mutta voisiko joskus pulassa oleva neito olla vaikka ruma läski, joka ei jaksa juosta karkuun eikä osaa ampua eikä ole rikas? Ja sankarilla ei olisikaan miljoonia ylimääräistä, jolla voi aina ostella aseita ja autoja ja ties mitä kaikkea ihan tuosta vaan koko ajan. Olisipa hupaisaa kerrankin.

Kolme narua puussa.

Kazuo Ishiguro: Klara ja Aurinko

Klara on robotti, tai oikeammin keinoystävä. Josie on nuori tyttö, jonka äiti ostaa Klaran tälle seuralaiseksi. Kirja seuraa näiden kahden ja vähän muidenkin välisiä vuorovaikutuksia, ja robotin - keinoystävän - kasvamista.

Kirja on kirjoitettu sillä ajatuksella, että keinoystävä on ihan melkein inhimillinen, mutta hieman tietämätön. Klara uskoo auringon menevän pellon takana näkyvään latoon yöksi, ja muutenkin maailma on erilainen robotin silmin tarkasteltuna. Tätä erilaisuutta kirjassa käsitellään hienosti, moni asia on aavistuksen erilaista muttei kuitenkaan päällelliimatun korostetusti.

Itse tarina on hieman alakuloinen ja jotenkin epäselvä, siitä ei oikein saa kiinni. Lopulta en edes tiennyt, mikä tässä olisi varsinainen tarina, mutta kirja oli silti mielestäni ihan kiinnostava.

Hieman erilaista scifiä länsimaiseen toimintameininkiin tottuneelle. Kolme ropottia.

Michelle Min Sterling: Nollaleiri

Etukannen mukaan taas "The New York Times -bestseller", enkä taaskaan ymmärrä miksi. Sekava kirja.

Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa, mikä ilmeisesti riittää leimaamaan tekeleen scifiksi. Arktiselle alueelle rakennetaan jonkinlaista tulevaisuuden asutusta, nollaleiriä. Sieltä itsensä löytää seuralaispalvelussa työskentelevä Rose joka on kenties jonkinlainen päähahmo. Kaikki ei tietenkään taaskaan ole sitä miltä näyttää.

Mutta... mitä sitten? En oikein tajunnut koko kirjan ideaa. Joku juoni tässä kai oli, mutta minulta se meni ohi. Oli eri aikalinjoja joissa tapahtui asioita jotka sitten lopulta yhdistyivät, mutta... mitä sitten? Lopulta kuitenkin vain ei mitään.

Jos tämä on myynyt hyvin niin mikäs siinä, mutta kuinkahan paljon kirjaa on palautettu? Pöh. Yksi kukkanen. 

Anneli Kanto: Punaorvot

Jos sota on perseestä, niin sisällissota on kyllä vieläkin perseemmästä. Anneli Kanto kertoo tässä kirjassaan yhdestä suomen häpeäpilkusta, sotaorpojen kohtelusta sisällissodan jälkeen.

Kirja seuraa perhettä johon kuuluvat isä, äiti, poika ja kaksi tytärtä. Isä ja poika taistelevat "väärällä" eli häviävien puolella, punaisten joukoissa. Isä menehtyy ja poika jää vangiksi. Äiti yrittää selvitä kahden tyttärensä kanssa, köyhyys on musertavaa eikä "punikkeja" huolita yhteiskuntaan mukaan - työtä ei ole, tulevaisuus näyttää synkältä.

Hurskastelevasti pienen piirin kesken päätetään auttaa punaisten orpoja, jollaisiksi lasketaan myös vain toisen vanhempansa menettäneitä lapsia. Nämä riistetään kodeistaan ja sijoitetaan valkoisten, hyvin toimeentulevien koteihin pitkin suomea. Monet päätyvät käytännössä orjiksi maatiloille, tai vieläkin pahempaan paikkaan. Sijoitetuilla lapsilla ei ole juurikaan arvoa, muuten kuin käyttöesineinä.

Kirja seuraa kahden sijoitetun lapsen kohtaloa. Toiselle onneksi käy hyvin. Toiselle ei.

Kirja on todella rankka, hyvin kirjoitettu mutta aiheena ja tarinanana erittäin vaikea. Kirjailija Anneli Kanto on tehnyt laajaa tutkimusta aiheesta, ja se näkyy ja tuntuu. Kirjan lopussa hän kertoo aiheesta tutkijana, ja lisäksi löytyy pitkä lista lähdemateriaaleista.

Vahva suositus jos vain kestät lukea tällaista. Viisi orpolasta.

Hervé Le Tellier: Poikkeama

"Kiinnittäkää turvavyöt, nyt alkaa hurja kyyti. Tätä kirjaa ette varmasti laske käsistänne ennen viimeistä sivua!" huutaa takakansi. No joo. Takakansien huudatuksia ilmeisesti suolletaan ihan työkseen, ja oletettavasti niitä kirjoittavat ihmiset (tai tekoäly) jotka eivät ole kyseistä kirjaa koskaan lukeneet.

Eipä silti, tällä kertaa kyseessä on ihan kelpo tekele.

Lentokone laskeutuu yhdysvaltoihin, ja kappas kummaa käykin ilmi, että kyseinen kone on jo laskeutunut nelisen kuukautta aikaisemmin. Kyydissä olevat ihmiset - ja koko lentokone - ovat monistuneet, ikään kuin kopiokoneen läpikäyneenä. Alunperin laskeutuneille ihmisille ilmestyy kaksoisolennot, jotka ovat aivan täysin yhtä todellisia kuin alkuperäiskappaleetkin.

Asetelma on melko kiinnostava: miten pitäisi suhtautua kaksoisolentoihin? Mihin heidät laitetaan? Ei heitä voi ihan vapaaksikaan päästää, koska heillä ei oikein ole paikkaa - koti on varattu, työ, ihmissuhteet, kaikki ovat jo alkuperäiskappaleiden käytössä. Tätä kirjassa pohditaan jonkun verran, mutta valitettavasti jälleen kerran haukottelua aiheuttaa pakollinen uskonnollinen hölynpöly: onko näillä kopioilla sielu? Auugh. Aivan yhtä typerää kuin iänikuiset raamattua siteeraavat sarjamurhaajat - ei kiinnosta.

Kirjassa tapahtumien kulkua seurataan pitkälti näiden monistettujen henkilöiden kautta. Henkilöitä on aika monta ja niitä on ainakin aluksi vähän vaikea seurata, kuka nyt olikaan kuka. Osa tyypeistä on myös täysin turhia, kuten muka kiinnostava palkkamurhaaja joka on oikeastaan vain tylsä.

Itse tapahtumaa - lentokoneen ja matkustajien monistumista - pohditaan, mutta siihen ei oikein saada mitään ihan varmaa selitystä. Mielestäni hyvä ratkaisu, koska liialla selittämisellä tämän olisi voinut latistaa todella helposti. Matemaattinen teoria ilmiön selittämiseksi on oikeastaan aika hauska.

Ihan lopussa kirjassa on vielä aikamoinen koukku (oikeastaan parikin), mistä pidin.

Neljä lentokonetta, heittämällä jatkoon.

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 2 - Keinotekoinen Olotila

Murharobotti on täällä taas - mutta miksi, enpä osaa sanoa.

Taidan olla vähän tavallistakin kyynisemmällä päällä, mutta pakko sanoa että mielestäni tämä kirja on aika tarpeeton. Sama vitsi, heko heko, olen kauhea murharobotti ja katselen saippuasarjoja - murharobotti, joka ei kuitenkaan murhaa eikä ole muutenkaan kauhea, vaan omissa jonninjoutavissa traumoissaan rypevä likipitäen tavallinen ihminen.

Kirja on jatkoa ensimmäiselle murharobotti-tarinalle, jossa sentään oli jotain uutuudenviehätystä. Tämä on vain saman vitsin lämmittelyä. Kirjassa murharobotti haahuilee eestaas eikä saa aikaiseksi mitään, eikä tee oikeastaan mitään kiinnostavaa. Sen pituinen se.

Kaksi väsynyttä vitsiä.

Suvi Vaarla: Kadonnut Aika

Kadonnut Aika on neljän eri henkilön kertoma tarina samasta ajasta, tapahtumista jotka liittyvät jotain kautta toisiinsa. Tällaista kerrontaa on joskus elokuvissa ja toki kirjallisuudessakin, joskus enemmän ja joskus vähemmän mielenkiintoisessa muodossa.

Tällä kertaa ehkä vähemmän. Vaarla kirjoittaa hyvin, kerronta on luontevaa ja sujuvaa, mutta henkilöt ja näiden tarina(t) on melko epäkiinnostavia. Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu kovin paljoa, vaikka onkin tapahtuvinaan. Lopulta kuitenkin kykseessä on ihan tavallisten ihmisten ihan tavallista elämää, jossa ei juurikaan tulivuoret purkaudu tai galaksit räjähtele.

Kirjan henkilöhahmot ovat aika tyhjänpäiväisiä. Tavallisia ihmisiä, siis. Odotin kirjaa lukiessani lopussa olevan jonkun "koukun", jolla tarinat olisi viimeinkin nivottu yhteen ja kokonaisuuden merkitys olisi avautunut. Sellaista ei kuitenkaan tullut, vaan... ei mitään. Toisaalta sellaistahan elämäkin on, ei mitään sen kummempaa ja lopulta se vaan loppuu.

Mutta haluanko lukea sellaista kirjaa? En oikeastaan. 

Hyvin kirjoitettua mutta lopulta aika tyhjää tekstiä. Kolme kipsiä jalkaan.

Shaun Bythell: Elämäni Kirjakauppiaana

Elämäni Kirjakauppiaana perustuu Shaun Bythell:in päiväkirjamerkintöihin, hän on siis oikeasti kirjakauppias.

Kirja on jaettu jonkinlaisiin kappaleisiin jotka muodostuvat kuukausista. Kunkin kuukauden päivät on kirjattu muistiin vaihtelevalla tasolla, joskus hyvinkin lyhyesti mutta yleensä varsin mukavan jutustelevasti kertoen. Jokaisen päivän kohdalla kerrotaan asiakkaiden määrä sekä kassa, eli ilmeisesti päivän myynti - joka on karua luettavaa erityisesti hiljaisina aikoina, kassaan jää monesti alle sata puntaa.

Kaupassa käy joukko vakiasiakkaita ja paljon satunnaisia asiakkaita. Moni ei osta mitään, ja vähintään yhtä moni poistuu tuohtuneena - Shaun on pisteliäs, ei mikään automaattisen mukava kaveri, antaa usein asiakkaiden kuulla kunniansa.

Kaupassa on myös liuta osa-aikaisia myyjiä, joista erityisesti Nicky on riemastuttava persoona, käyden jatkuvasti Shaunin hermoille. Näiden kahden välinen dynamiikka on koko kirjan läpi kantava yksittäinen punainen lanka.

Kirja on mukavaa vaihtelua ainaisten seikkailujen, takaa-ajojen ja sarjamurhaajien tulvassa. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, ketään ei murhata (vaikka varttuneempaa asiakaskuntaa kupsahteleekin) eikä minkäänlaista jännitystä ole juurikaan ilmassa. Vuodella on silti kiertonsa, kesäkuukausina on vilkkaampaa ja paikkakunnalla järjestettävä tapahtuma tuo jopa vähän lisää myyntiäkin, mikä kenties nostaa lukijan pulssia yhden tai kaksi pykälää.

Vahva suositus kirjoista ja kirjallisuudesta pitäville, ja hyvä, raadollinen kurkistus siihen ahdinkoon mihin Amazon etupäässä on pienet kirjakaupat ajanut. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

Tuomas Kyrö on kirjoittanut muutaman kirjan, hirveän liudan Mielensäpahoittaja-tarinoita ja nyt tällaisen omakuvan, tai jotain sinnepäin.

Kirjassa Kyrö muistelee paljon lapsuuttaan, lapsuuden urheilusankareita, ja pohdiskelee niitä näitä oman hahmonsa kautta, omien kokemusten ja muistojen muodossa. Kirjassa on paljon triviaa Kyrön elämästä, jonka todenmukaisuudesta ei tietenkään voi olla varma - eikä se ole oikeastaan edes tärkeää.

Teksti on ihan letkeää, hyvin Kyrön tyylistä. Samanlaista jutustelua mitä olemme tottuneet näkemään telkkarissa. Hauskaa, nokkelaa, mutta... aika yhdentekevää lopulta.

Tätä kirjaa lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo. Miksi tämä on kirjoitettu? Teoksessa ei oikein ole mitään pointtia, ei mitään sanomaa, eikä Kyrö ainakaan vielä ole niin suuri taiteilija, että elämänkertaa pitäisi kirjoitella jo etukäteen. Kaveri on ollut levoton lapsi, ryhtynyt sitten kirjailijaksi ja saanut vähän menestystäkin. Hienoa. Mutta entäs sitten? Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa.

Jos yöpöydällä olisi ollut odottamassa joku toinen kirja, olisin ehkä lopettanut tämän kirjan kesken. Muttei ollut, joten luin loppuun. Nyt kun kirjan lukemisesta on n. puolisen vuorokautta, en oikeastaan muista yhtään mitään mitä siinä sanottiin. Melko... tyhjä teos.

Kaksi kirjoituskonetta, ei jatkoon. Olisi mielestäni myös hienoa, jos Kyrö kirjoittaisi taas jotain muutakin kuin Mielensäpahoittajaa, koska hänen uransa alkupään kirjoissa oli oikeasti jotain aika kiinnostavaa. Esimerkiksi Liitto oli oikeasti varsin hieno teos. Mielensäpahoittaja taas... ei niinkään.

Ville Hankipohja: Valvojat

Valvojat on Hankipohjan kirjasarjan ensimmäinen osa. Liikutaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, nykyajassa jossa asiat eivät ole aivan niin kuin meidän todellisuudessamme.

Valvojat ovat jonkinlaisilla supervoimilla varustettuja, no, valvojia, jotka ylläpitävät sotilaallista kuria Suomessa. Yhteiskunta on vähemmän kehittynyt, autojen sijasta puhutaan Polttonestevaunuista joita on vain armeijalla ja valvojilla, ei tavallisella kansalla. Monesta muustakin asiasta puhutaan aika oivaltavasti sellaisin termein, joista ymmärtää kyllä mistä on kysymys mutta samalla käy hyvin ilmi, ettei olla ihan Ratinan stadionilla 2024.

Kirja on suoraan sanoen vähän puuduttava. Luin lapsena sotien jälkeen kirjoitettuja poikien seikkailukirjoja - tässä on hyvin paljon samanlainen fiilis. On paljon arvomerkkejä, luutnanttia ja kapteenia, ja pyssyistä puhutaan koko ajan, ja sitten ollaan suoraselkäisiä, kirkasotsaisia ja niiiiiin hyviä, paitsi pahat jotka on niiiiiiin pahoja. Kirjassa käydään taistelua kapinallisia vastaan, mistä olisi voinut hyvin veistellä jotain yhteiskunnallista tai edes etäisesti kiinnostavaa, mutta ihan pelkkää jahtaamista ja ammuskelua tuli.

Henkilöitä on myös aika paljon, ja kaikki ovat täsmälleen samasta muotista puserrettuja, joten on todella vaikeaa pysyä kärryillä kuka nyt taas olikaan kuka.

En oikein innostu tällaisesta kirjallisuudesta. Kaksi pyssyä.