Heidi Airaksinen: Maa Jota Ei Ole

Maa Jota Ei Ole kertoo 1920-luvun Saksasta Suomalaisin, seksuaalisen identiteettinsä kanssa kipuilevin henkilöhahmoin.

Freddy ja Harriet eivät ole kotonaan omissa kehoissaan. He matkustavat Berliiniin tapaamaan kuuluisaa tohtoria, joka osaa auttaa ja on jopa toteuttanut leikkauksia, joilla sukupuolta voidaan korjata. Harriet kuitenkin sekaantuu tahtomattaan murhaan, josta alkaa dekkarimainen seikkailu.

Murhamysteeri on melko tavanomainen ja ihan mukiinmenevä. Erilaista kontekstia tuovat 1920-luvun saksan jännitteet sekä seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat päähahmot. Osa hahmoista on enemmän, osa vähemmän järjissään, mutta kaikki joutuvat elämään jatkuvassa salaisuuksien, salailun ja pelon ilmapiirissä.

Kerronta on melko toimivaa, joskin ehkä hetkittäin hieman pitkitettyä. Hyvin toimivana yksityiskohtana Freddyn ja Harrietin "alkuperäistä" sukupuolta ei varsinaisesti kerrota, vaan se jää jotenkin hämärän peittoon - niin kuin oikein onkin, koska kyseinen asia ei ole näille henkilöille itselleenkään mitenkään yksiselitteinen tai helppo.

1920-luvun Berliinin kuvaus on melko ohut, sitä olisi ehkä toivonut enemmänkin. Nyt lähinnä vietetään aikaa yökerhoissa juhlien, ja poliisilaitoksen putkassa.

Kiinnostava ja ihan mainio teos. Kolme tanssiorkesteria.

Iain M. Banks: Muista Flebasta

 Muista Flebasta on varsin perinteinen avaruusseikkailu. Melkein kaikkea Banksin kirjoittamaa hehkutetaan aina "elämää suurempana" ja "avaruusoopperana", mutta tällä kertaa ollaan kyllä aika paljon suoraviivaisemman toiminnan äärellä, jos toki mittakaava onkin aikamoinen.

Käynnissä on galaksinlaajuinen sota. Sodan keskellä yksinäinen veijari Horza tavoittelee omaa päämääräänsä (joka lopulta jää hiukan hämärän peittoon), yrittäen luovia taistelevien osapuolten välillä. Taistellaan avaruudessa, huijataan ja jekutetaan, pelastutaan täpärästi (aika monta kertaa) ja ollaan kuitenkin jotenkin hyviksiä, siinä se lyhykäisesti.

Banks kuitenkin kirjoittaa varsin hyvin, eikä kirja ole pituudestaan (melkein 600 sivua) huolimatta raskas tai tylsä. Taistelukohtaukset ovat ehkä vähän uuvuttavia ja pitkitettyjä, mutta muuten meno on letkeää ja hyvin rullaavaa.

Itse tarina taas, no, se on kyllä aikamoinen sekametelisoppa. Metsästetään jotain erittäin, erittäin arvokasta, ja sitä lähetetään hakemaan yksi tyyppi ilman mitään resursseja tai apujoukkoja? Hohhoijaa.

Banksin ystäville ehdotonta luettavaa ja muutenkin, jos scifistä diggailee niin kelpo teos. Kolme planeettaa.

Ian McEwan: Polte

Polte on jossain määrin erikoinen kirja. Tuntuu kuin siinä ei oikein olisi tarinaa, tai ainakin tarina on piilotettu varsin hyvin kaikenlaisen epämääräisen sepustuksen sekaan, mistä sitä on välillä varsin vaikea löytää.

Kirjan päähahmo Michael Beard on todella tympeä tyyppi. Nobelin palkinnon voittaja, kyllä, mutta myös löysä ruikuttaja, nihilisti, hedonisti, ja totaalinen surkimus. Beardin ajelehtiminen tilanteesta toiseen ja jatkuva rääpälemäinen tympeys tekevät kirjan lukemisesta aika raskasta, minkä lisäksi tarina on kerrottu varsin pitkin kappalein eikä esimerkiksi dialogia ole kuin hyvin vähän.

Kirjan varsinainen tarina on ehkä Beardin yritys nousta uudestaan merkittäväksi. Tähän hän pyrkii varastamalla kuolleen kolleegansa tutkimuksen ja kehittämällä siitä myytävän tuotteen - tai, antamalla muiden tehdä varsinaisen kehitystyön samalla kun itse ottaa kunnian lopputuloksista. Tätä tarinaa on varsin vähän ja se kerrotaan erittäin sekavasti kaikenlaisten mihinkään liittymättömien tapahtumien seassa. Tällainen kerronta on joskus ihan paikallaan, mutta päähenkilön ollessa näin tympeä, se tekee kirjan lukemisesta todella raskaan.

Teksti on sinänsä melko sujuvaa, sitä on vaan turhan paljon ja suuri osa siitä tuntuu tarpeettomalta. McEwan on kirjoittanut parempiakin teoksia, tätä en voi varsinaisesti suositella. Kaksi aurinkokennoa.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen Kaupunki

Wayward Pines -sarjan kolmas osa keskittyy toimintaan, eli amerikkalaisittain tietenkin ammuskeluun ja hirviöihin. 

Viimeinen Kaupunkin on sarjan selvästi heikoin osa. Hirveästi juostaan ja ajellaan ympäriinsä, ammuskellaan hirviöitä ja koko homma on kuin 1980-luvun toimintaleffasta. Salaisuudet on paljastettu eikä oikein mitään muuta tunnu jääneen jäljelle.

Kirjan loppu, aivan viimeinen sivu, on oikeastaan sen mielenkiintoisin.

Melkoista huttua. Kaksi mäntyä.

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

Ethan Burke jatkaa toikkarointiaan mystisessä, suljetussa Wayward Pinesin pikkukaupungissa. Ethan on nyt "mukana" juonessa, hän tietää kaupungin salaisuuden, muttei kuitenkaan ole varsinaisest tyytyväinen oloonsa vaan etsii pakotietä.

Tässä toisessa osassa on selvästi vähemmän jännitystä, kun kaupungin salaisuus on nyt tiedossa. Kirja keskittyykin enemmän toiminnansekaiseen jännitykseen, ja Ethanin perheen yhdistymiseen. Perhe on luonnollisesti tuotu myös Wayward Pinesiin. Perhe ei tiedä kaupungin todellista luonnetta, vaan elää epätietoisuudessa.

Kirja on aikamoista huttua, vähän kuin ylipitkän levyn täytekappale. Sinänsä menevää jännitystä ja kohkaamista eestaas, muttei oikein mitään uutta tai kiinnostavaa. Vasta aivan viimeisellä sivulla päästään asiaan.

Iltalukemista, sujuu kuin nenän niistäminen mutta ei mitenkään mainittavan erityistä kirjallista antia. Silti kolme örkkiä ihan vaan tasapuolisuuden vuoksi.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei Pakotietä

Luettuani Blake Crouchin kirjan Pimeää Ainetta en oikein voinut jättää tätä väliin, vaikken sarjan nähtyäni ollutkaan kovin kiinnostunut "salaperäisen kaupungin" tarinasta.

Juoni on (aluksi) yksinkertainen: agentti Ethan Blake saapuu pieneen Wayward Pinesin kaupunkiin työtehtävissä, etsimään kadonneita agentteja. Ethan joutuu auto-onnettomuuteen ja kun hän herää sairaalassa, alkaa heti tuntua että kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Pian selviää, että Wayward Pinesin kaupungista ei ole poispääsyä. Ainoa tie pois kaupungista tekee lenkin ja palaa takaisin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu haluavan puhua tästä, eikä muistakaan outouksista.

Näennäisesti kaupunki on periamerikkalainen unelma piirakantuoksuisesta pikkukaupungista, jossa kaikilla on niin ihkua. Pinnan alla kuitenkin kuplii, eivätkä oudot väkivaltaiset joukkopsykoosit ole ainoita pelottavia asioita.

Wayward Pines tuntuu heti tutulta, eivätkä yhtäläisyydet Twin Peaksiin ole sattumaa - kirjailija kertoo niistä itse. Tuon yhteneväisyyden tuntee heti alusta saakka, eikä siinä mitään vikaa sinänsä ole.

Kirja on ihan menevää jännitystä ja mysteeriturinaa. Ehkä nuo väkivaltaooppera-kohtaukset ovat hieman tarpeettomia, niitä ilmankin olisi pärjätty hyvin. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa ja selkeästi niistä paras, kun salaisuutta ei ole vielä täysin paljastettu.

Kelpo lukemista, kolme mäntyä.

Blake Crouch: Pimeää Ainetta

Oho, pitkästä aikaa ahmimis-romaani! Blake Crouch on itselleni tuntematon suuruus, tunnettu siis lähinnä Wayward Pines -kirjasarjasta (joka puolestaan on tunnettu siitä tehdystä tv-sarjasta, koska kuka nyt kirjoja lukisi). En ole Wayward Pinces sarjaa lukenut, mutta se odottaa tuossa yöpöydällä.

Sillä välin, Pimeää Ainetta - osuu erittäin suoraan sellaiseen lokeroon josta minä tykkään. Vähän jännitystä, sopivasti tiedettä (vaikka vähän hömpän puolelle menee mutta menköön) ja tieteen seurauksilla leikkimistä. Ja loppua kohden kirja menee aivan pähkähulluksi. Vaikea kertoa miksi, pilaamatta yllätystä, mutta jos olet tieteiskirjallisuuden ystävä niin tulet varmasti hihittelemään tälle kirjalle, ja nimenomaan hyvällä tavalla.

Mukavasti kirjoitettua, menevää tarinaa, jossa siirappinen rakkaustarinakaan ei menoa haittaa vaikka onkin aika lattea. Kova suositus, neljä mysteeriä!

Wilbur Smith & Tom Harper: Tiikerinkynsi

Tällaiset kahden henkilön kirjoittamat tekeleet ovat jotenkin nyt yleistyneet, tai ainakin siltä tuntuu. Samalla tuntuu siltä, että kaksi kirjoittajaa tasoittaa mainiosti toistensa ideoita - tylsistää kirjan tasapaksuksi mössöksi. Niin ainakin tässä tapauksessa on käynyt.

Tiikerinkynsi on aika perus seikkailua. On merirosvoja, maarosvoja, viidakkorosvoja, palatsirosvoja jne jne. On suku jonka jäsenet tekevät lapsia toistensa kanssa ristiin, katkeroituvat, kostavat ja jahtaavat toisiaan. On neitoja hädässä ja yli-inhimillisiä sankareita jotka pääsevät aina pälkähästä vaikka tuhatpäinen vihollisarmeija ampuu tykeillä päin.

Ja tietenkin raakuuksilla mässäilyä. Ihmiset ovat aina osanneet olla todella, todella inhottavia toisilleen. Erilaisia tapoja murhata ja kiduttaa toisia ihmisiä riittää ihan ilman, että niitä tarvitsisi hehkuttaa seikkailukirjoissa. Raakuuksista voi vihjata ilman, että täytyy oikeasti kuvailla inhottavuuksia. Tässä kirjassa sen sijaan on päädytty nimenomaan kuvaamaan todella kuvottavia tapoja kiduttaa ja murhata ihmisiä, ja se on mielestäni varsin tarpeetonta.

Muuten kirjassa lähinnä säntäillään, taistellaan ja livahdetaan erilaisista kiperistä tilanteissa. Kirja ei ole mitenkään erityisen huonosti kirjoitettu, mutta yhtään mitään omaperäistä tai kiinnostavaa siihen ei oikein ole saatu, edes vahingossa. Paljon melua tyhjästä, sanoisin. Ilman tarpeetonta väkivallalla hekumointia ja jatkuvia, puuduttavan pitkiä taistelukohtauksia tästä olisi voinut saada ihan kelpo seikkailun, mutta tällaisenaan ei oikein toimi.

Yksi timangi. Ei jatkoon.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo kirjoittaa hyvin, sen pituinen se. No ei ihan sen pituinen se, mutta kyllä on ilo lukea hyvin kirjoitettua kirjaa. Sinisalo on muutenkin mainio kirjoittaja, ja Ukkoshuilu on mielestäni ihan hänen parhaimpiaan.

Kirjassa kuljetaan kahdessa ajassa, muinaisessa Assyriassa sekä nykysuomessa. 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua kauppias Joona joutuu kurjaan kiipeliin joka vie aina vain varmemmin kohti tuhoa. Joona pakenee vihollisiaan ja joutuu lopulta myrskyn kouriin - myrskyn, joka nousee kuin kutsuttuna, juuri oikeaan aikaan.

Nykyhetkessä taas meteorologi Leena Lind joutuu yrityskauppojen myötä ensin irtisanotuksi ja sitten nöyryyttävään pestiin heikolla palkalla. Pärjättäv on, joten Leena tekee työtä käskettyä, tasapainoillen pienen lapsensa äitinä ja uraansa takaisin havittelevana ammattilaisena. Leenan työ liittyy säähän, sen ilmiöihin ja ennustamiseen, mutta pikkuhiljaa alkaa käydä selväksi että uudella työnantajalla on muutakin mielessä.

Tämä kirja on erikoinen sekoitus tyylilajeja. Ensin on historiallista seikkailua ja aavistus mystiikkaakin (no ei kyllä kovin paljoa). Sitten on ihmissuhdedraamaa nykyajassa, joka sekin on kohtuullisen sujuvasti kirjoitettua (vaikka aiheena tosi väsynyttä). Sitten sotketaan menneisyyden arvoitukset nykypäivään melkeinpä toimintaseikkailuna, ja lopuksi... no en tiedä, aika erikoinen on loppukin.

Kaikki on kuitenkin kirjoitettu sujuvasti ja luontevasti, missään kohdin ei tule tylsää tai uuvuttavaa oloa. On ilo lukea hyvän kirjailijan tekstiä!

Neljä huilua.

Anne Kovalainen: Ensin Palasivat Linnut

Ensin Palasivat Linnut on Anne Kovalaisen esikoisteos, ja voi hyvät hyttyset miten kovatasoista kerrontaa! 

Maailma on sijoiltaan. Jonkinlainen suuri järistys on myllännyt maailman maat ja mantereet uusiksi, Suomesta on kadonnut noin puolet ilmeisesti jonkinlaiseen vajoamaan. Sähkö on vielä jonkun verran saatavilla, mutta korkeamman tason infrastruktuuri on pahoin hajalla. Ihmisiä on jäljellä melko vähän. Ihmiskunta on taantunut johonkin 1800-luvun lopun paikkeille, agraariseksi yhteiskunnaksi.

Syvällä piilossa armeija on kuitenkin samaan aikaan ottanut teknologisia edistysaskeleita ja osaa naamioitua lähes täysin näkymättömiin. 

Kun uskonlahkomainen porukka, johtajanaan (ehkä hieman yllätyksettömästi) väkivaltainen hullu, nostaa päätään ja jahtaa Sirjaa ja tämän pientä sisarta Sanelmaa, syntyy melkeinpä jännityskirjan tyylinen jännite joka sijoittu hyvin dystooppiseen mutta silti toiveikkaaseen, toimivaan yhteiskuntaan.

Sekoitus ei ole ehkä ihan uusi tai kovin yllättävä, mutta Kovalaisen tyyli ja kerronta on todella, todella vakuuttavaa. Kirja oli ainakin minulle silkkaa ahmittavaa, todella ensiluokkainen löytö. Vaikka tyyliä voisi ehkä kuvailla hieman kikkailevaksi ja hetkittäin jopa väsyttäväksi, kulkee tarina todella hienosti ja luontevasti loppuun saakka. Kirjan voi lukea scifinä, mutta se on paljon enemmänkin joten pelkän luokituksen perusteella ei kannata päättää jättää lukematta.

Toivo ja epätoivo käyvät tässä kirjassa käsi kädessä, eikä helppoja ratkaisuja ole. Täydet viisi hihhulia!