Margaret Atwood: Viimeisenä Pettää Sydän

Tämä kirja löytyi scifi-hyllystä ja vaikka kirjassa onkin jonkin verran dystooppista tulevaisuusvisiota, on kyseessä mielestäni ehkä kuitenkin enemmänkin rakkaustarina, tai ainakin sellaisen suuntaan vahvasti kallellaan.

Kirjan päähenkilöinä on pariskunta Stan ja Charmaine, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin maailmantalouden syöksykierteessä. He asuvat autossa ja yrittävät pärjätä päivästä toiseen, kunnes eteen aukeaa mahdollisuus parempaan elämään: muuttamalla vapaaehtoisesti suljettuun kaupunkiin he saisivat oman asunnon, työpaikat ja oikean, normaalin elämän. Ainoana vastineena heidän tulee viettää puolet ajastaan vankilassa, joka toinen kuukausi.

Kuten aina, kaikki ei olekaan niin kuin aluksi vaikuttaa. Kaupungissa tapahtuu outoja, ja (tietenkin) kaiken takaa paljastuu kauhistuttava totuus.

No sellaistahan se tuppaa olemaan, yleensä jos joku on liian hyvää ollakseen totta, sitä se myös silloin on.

Kirja on vähän sekava. Se alkaa kertomuksella Stanin ja Charmainen elämästä, ensin kurjuudessa ja sitten suljetussa kaupungissa. Siitä sitten lipsahdetaan erikoiseen ihmissuhdepyöritykseen, ja lopussa esiinnytään Elviksenä Vegasissa ilman mitään sen suurempaa järkevää selitystä - tai no, selitys kyllä on mutta se ei jotenkin istu koko tarinaan mitenkään. Charmainen rakkaus- ja muut huolet saavat myös tuskastumiseen asti rivejä, sitä kliseisen vellomisen määrää ei oikein millään jaksa. Sivu toisensa perään tuskaista huokailua joka ei oikein liity mihinkään eikä varsinkaan johda mihinkään.

Ei mitenkään erityisen hyvä kirja, perus-huttua. Atwood pystyy kyllä parempaankin. Kolme saapasta.

Frank Herbert: Dyyni

Ei voi muuta kuin todeta, että perhanan hyvä kirja - toimii edelleen.

Dyyni on kirjoitettu jo vuonna 1965! Kirja on kestänyt aikaa erinomaisesti, sen voisi aivan hyvin uskoa olevan kirjoitettu juuri lähivuosina. Yksi selittävä tekijä on, että scifi-kirjoille epätyypilliseen tapaan teknologia ei juurikaan ole esillä tässä kirjassa. Usein vanhoissa scifi-kirjoissa esitelty "tulevaisuuden teknologia" vaikuttaa pitkän ajan jälkeen, no, vanhalta, ja tekee näin kirjoista hieman selkeämmin oman aikansa tuotoksia. Dyynissä näin ei ole, vaan keskiössä ovat ihmiset ja näiden väliset valtasuhteet.

Kirja on oikeastaan enemmän seikkailutarina kuin scifiä. Valtasuvut taistelevat planeetan herruudesta, planeetan, jolla on arvokasta tuotantoa, Rohtoa, jota muut planeetat ostavat. Valtataistelua hämmentää Keisari, josta ei voi olla ihan varma kenen puolelle tämän suosio asettuu, ja Kilta joka valvoo avaruuskuljetuksia.

Oikeastaan kirja on melkoista saippuaoopperaa, mutta scifimäisissä tunnelmissa. Vaikka kirja on pitkä, kulkee tarina hyvin. Kerronta on sujuvaa joskin vähän turhan paljon toistellaan samoja asioita, ja yleisesti ottaen mukavaa luettavaa.

Ekologiset teemat ovat usein tieteiskirjallisuudessa vahvasti läsnä, ja Dyyni on kai jonkinlainen esi-isä genressään. Arvostus on mielestäni ansaittua. Neljä jättiläismatoa.

Jules Verne: Kuun Ympäri

Kuun Ympäri on suoraa jatkoa Maasta Kuuhun teokselle. Kirjassa - kirjoissa - laukaistaan kolme miestä matkalle kuuhun suuressa luodissa, jota varten rakennetaan valtava kanuuna. Pum vaan, sinne menevät!

Kirja on aikanaan ollut varmaankin jotakuinkin vakavamieliseksi tarkoitettu, mutta nykytiedon valossa lipsahtaa jo campin puolelle. Matkan teoriaa todistellaan paljon, on pitkiä jaksoja matematiikkaa ja muuta teorisointia, joka menee ainakin meikäläiseltä pitkälti ohi. Sitten taas avaruuslennon aikana auotaan aluksen ikkunoita aina tarpeen tullen, jotta saadaan heitettyä roskat ulos ja mitattua avaruuden lämpötilaa.

Kuuhun ei aivan päästä, mutta kuun asukkaiden olemassaoloa pohditaan kovasti. Kuun pimeällä puolella nähdään selvästi meriä ja ilmaa, joten jotain siellä pitäisi elää. Omassa matkassa on pari koiraa ja kanoja, joilla oli tarkoitus asuttaa kuuhun meikäläistä eläinkuntaa.

Ihan pähkähullu kirja mutta omalla tavallaan hauska. Kolme kierrosta kuun ympäri.

Antti Tuomainen: Kaivos

Kaivos on melkein perinteinen dekkari, mutta kuitenkin aika raikas ja mielestäni onnistunut versio vanhasta aiheesta.

Päähahmo on toimittaja, jolla on kliseisen yllätyksetön tausta: on parisuhdeongelmaa, pieni lapsi, työnarkomaniaa ja itsepäistä "vaistoa" joka osoittautuu tietenkin olevan oikeassa. Tuskaillaan perheen ja työn välissä, vaimo ei ymmärrä, asiat unohtuvat ja aina tulee sanomista, menneisyys hiipii nykyaikaan - aika hohhoijaa, mutta kai näitä taustoja pitää jotenkin tunkea mukaan, että saadaan sivumäärä täyteen. Sinänsä tälläkään kertaa taustatarina ei mitenkään vaikuta varsinaiseen juoneen, joten voipi tuon hyppiä ylikin jos ei tarvitse unilääkettä.

Varsinainen tarina taas on askeleen verran toimivampi. Kaivoksella tapahtuu hämäriä asioita, joista toimittaja lähtee ottamaan selvää. Juonta paljastamatta lopputulos on ehkä aika yllätyksetön, mutta tarinan kuljetus kyllä toimii. Osa tarinan käänteistä on varsin epäuskottavaa, vaan eipä uskottavuus ole ennenkään ollut jännityskirjojen mittatikku. Tuomainen kirjoittaa sujuvasti, homma kulkee, ja oikeastaan vain ihan loppu on vähän turhan töksähtävä - ensin on kaikenlaista mysteeriä ja salaperäisyyttä, sitten käännät sivua ja kaikki onkin ohi ja onnellinen siirappilopetus käsillä. 

Kelpo viihdettä, ei lainkaan huonoimmasta päästä. Laitetaan nyt vaikka kolme joulukuusta.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Ajanjäristys on Vonnegutin myöhäistuotannolle melko tyypillinen teos: omaelämänkerrallinen, mutta sitten taas toisaalta ei.

Kirjassa Vonnegut sekoittaa tarinaa, tarinaa tarinasta ja tapahtumia oman elämänsä varrelta, näennäisen sekavasti ja vailla sen kummempaa järjestystä. Tarina itsessään on oikeastaan tarina tarinasta, joka jäi kirjoittamatta; sen kirjoittajasta jota ei ole olemassa ja toisaalta ajanjäristyksestä. Ajanjäristys heitti kaikki ihmiset kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, elämään samat kymmenen vuotta uusiksi mutta vailla omaa tahtoa, tuomittuna toistamaan kaiken tekemänsä tismalleen samalla tavalla.

Kiehtova ajatus, mutta eipä tuota tarinaa kirjassa juuri kerrota. Sivutaan vain silloin tällöin, kuin ohimennen, samalla kuin kerrotaan tarinan aikaisemmasta versiosta jota ei siis ole kirjoitettu.

Väliin Vonnegut kertoilee melkeinpä anekdoottimaiseen tyyliin tapahtumia oman elämänsä varrelta, pieniä ja suuria tapahtumia jotka liittyvät tai eivät liity johonkin toisiin tapahtumiin. Eikä niistäkään voi olla ihan varma, mikä on totta ja mikä tarua.

Vaan eipä sen väliksi. Vonnegutia on aina kiehtova lukea. Pienet yksityiskohdat loistavat helmen lailla, ja rönsyilevä, joka suuntaan poukkoileva tarinointi vie mennessään. Itselleni tuli mieleen vakosamettihousut ja vanha, ystävällinen ja avarakatseinen isoisä kertomassa lapsille tarinoita, kenties ruokailun jälkeen kun kaikki ovat kylläisiä, tyytyväisiä ja hieman raukeita. Tarinoilla ei sinänsä ole niin paljon merkitystä kuin sillä, miten ne kerrotaan. Ja miksi.

Olkaa kilttejä toisillenne. Ei se sen vaikeampaa ole.

Kyllä tällaisia kirjoja kannattaa aina lukea - ja on mahtavaa, että niitä kirjoitetaan ja jopa julkaistaan! Neljä paloasemaa.

Robert A. Heinlein: Kissa Muurin Läpi

Olen yleisesti Heinleinin kirjojen ystävä, mutta tämä ei kyllä jotenkin kolahtanut. Muistan lukeneeni tämän kirjan kertaalleen nuorena kloppina, ja silloin muistaakseni pidin tästä aika paljon enemmän - ehkä kirjan sekopäinen meininki vetoaa nuoreen mieleen enemmän?

Kirjan päähenkilö on eversti Colin Campbell, alias senaattori Richard Johnson, alias tohtori Richard Ames. Tämä on jonkinlainen kenttäfilosofi, ehkä hieman sotilas ja jonkuinlainen yleishuijari. Tarina seuraa päähahmoa ajassa ja paikassa ristiin rastiin, meno on vauhdikasta ja sekavaa ja erilaisia juonenkäänteitä kahdesta kolmeen jokaisella sivulla. Paitsi ettei oikeastaan ole, vaan välillä jaaritellaan ihmissuhdejuttuja uuvuttavuuteen saakka.

Minulle liian levoton, mutta ehkä Scifin harrastajille jotakuinkin pakollista luettavaa. Ei tästä toki paha mielikään tule. Kaksi aikamatkaa.

Chris Hadfield: Apollomurhat

Apollomurhat on melkein perinteinen jännäri, on vakoilua ja toimintaa ja tiukkoja tilanteita - mutta tällä kertaa tapahtuukin avaruudessa, peräti kuussa!

Eletään Apollo-lentojen aikaa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kisailevat avaruuden valloituksesta ja kumpikin hamuaa miehitettyä lentoa kuuhun. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltalaiset ehtivät sinne ensin. Kuussa odottaa kuitenkin yllätys - ja jo matkalla sinne useampikin.

Kirja on varsin perinteistä "kirjallisuuden McDonaldsia", eli aikamoista huttua, muovisia henkilöhahmoja ja epäuskottavaa toimintaa - mutta ihan kelpo lukemista sopivaan tilanteeseen. Vauhtia riittää, toiminta on sopivasti hieman tavanomaisesta poikkeavaa (no pienet ammuskelut on tietenkin pakko liittää mukaan, kun on Amerikkalaisesta kirjailijasta kyse) ja kerronta sujuvaa.

Jännärikirjojen ystävälle vahva suositus, ei ollenkaan huono omassa lajityypissään. Neljä kuutamoa.

Jules Verne: Kapteeni Grantin Lapset

Kapteeni Grantin Lapset on suoraa jatkoa kirjalle Kapteeni Grantia Etsimässä. Tässä kirjassa etsintäretki jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin, ja päättyy lopulta melko pateettiseen ja epäuskottavasti kyhäiltyyn sattumaan.

Kapteeni Grantin Lapset ovat edelleen mukana etsimässä isäänsä. Tällä kertaa taivalletaan halki Australian. Etsintäretkeä vaikeuttavat niin tulvat kuin muutkin luonnonilmiöt, ja lisäksi joukkoon lyöttäytyneet petolliset rikolliset. Australian alkuasukkaatkin heittävät kapuloita rattaisiin.

Seikkailu etenee ehkä hieman väkinäisemmin kuin ensimmäisessä osassa, ja kirja onkin melko mitäänsanomaton. Alkuasukkaat esitetään verenhimoisina villeinä, rosvot umpikeljuina ja sankarit kirkasotsaisina hyvyyden perikuvina. Mitään erityisen yllättävää kirja ei tarjoile.

Tätä kirjaa on turha lukea muuten, kuin ensimmäisen osan jatkoksi. Vernen tuotannosta mielestäni ehkä heikoimmasta päästä. Kaksi kelmiä.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten Valtakunta

Scifiä vai Fantasiaa? Enpäs tiedä, mutta väliäkö tuolla. Zoo City - Eläinten Valtakunta on ihan toimiva kirja, ja miellyttävällä tavalla kekseliäs.

Kirjan päähenkilö Zinzi kantaa selässään laiskiaista, joka antaa Zinzille maagisen kyvyn löytää kadonneita asioita. Zinzi toimiikin jonkinlaisena etsivänä Zoo Cityssä, slummissa, josta haluaa pois. Poispääsyyn tarvitaan kuitenkin rahaa, ja sitä ole, vain velkaa.

Zoo Cityn asukkailla on eläimet, minkälaiset kenelläkin. Haikara, krokotiili, jänis - kaikkea löytyy. Eläimet antavat kantajilleen kykyjä, jonkinlaisia maagisia voimia, joista on enemmän tai vähemmän hyötyä - joskus melkein pelkästään riesaa. Eläimiä kantavat - eläimelliset - asuttavat Zoo Cityä, jossa tavanomainen laki ei juurikan päde. 

Kun Zinzi saa mahdollisuuden tienata kerralla jättipotin, jonka avulla hän voisi aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuu hän mahdollisuuteen kaksin käsin. Seuraa dekkarimainen tarina kadonneen löytämisestä, joka kuitenkin sekoittuu pikkuhiljaa magiaan, voodoon kaltaisiin rituaaleihin ja jopa toimintaseikkailuun.

Kirja on mainion oivaltava ja tarina aika hienosti kerrottu. Vain loppua kohden lipsutaan ehkä turhan paljon toimintaseikkailun puolelle. Olisipa kiva, jos joskus uskallettaisiin kirjoittaa jännitystä ilman verta ja suolenpätkiä. Verihurmoksella ja väkivallalla mässäily on aivan turhaa ja melko tylsää.

Kiehtova kirja, ilman muuta lukemisen arvoinen. Neljä eläintä.

Nora Roberts: Heräämisen Aika

Heräämisen Aika on jonkinlainen versio Harry Potterista. Päähenkilö on naispuolinen ja velhoilun sijasta ollaan jonkinlaisia menninkäisiä tai keijuja tai jotain muuta vastaavaa, mutta muuten kaava on aika pitkälti sama.

Breen Kelly on kiltti hissukka, opettaja, jonka elämä on tylsää ja harmaata. Sitten yks kaks yllättäen hän saa tietää olevansa upporikas, ja lähtee Irlantiin tutkimaan juuriaan ja etsimään isäänsä. Irlannissa Breen päätyy johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa keijut ja menninkäiset mellastavat. Meneillään on kai jonkinlainen konflikti. Breen huomaa omaavansa maagisia kykyjä, ja...

...ja tässä kohdin, pakko myöntää, jätin kirjan kesken. Sitä ei tapahdu usein, mutta nytpä tapahtui. Fantasia ei vain ole meikäläisen mieleen (en ole lukenut Harry Potter kirjojakaan), minkä lisäksi tämä kirja on niin laskelmoidun imelä, niin täysin tuotteistetun tuntuinen, etten vaan jaksanut.

Sori siitä. Nolla menninkäistä.