Aamos Honka: Punainen Verkko

Aamos Honka (salanimi) on kirjan lievetekstin mukaan oikeasti tiedustelualalla työskentelevä henkilö, ja ehkä se jotenkin näkyy tässä kirjassa. Meno on aika... no, tiedustelupavelumaista, jos se nyt on edes sana.

Punainen Verkko voisi aivan hyvin olla myös Ilkka Remeksen kirja. Tarina ja toiminta on samaan tyyliin putkimaista, henkilöt yksiuloitteisia pökkelöitä, jokaisella on vain yksi luonteenpiirre joka on jollain tavalla, jossain vaiheessa tarinalle merkityksellinen. 

Sen sijaan kirjan tapahtumat ovat melko kiinnostavasti kynäiltyjä, erityisesti tässä hetkessä maailman aikaa. Tekoälyn avulla tehdyt feikkivideot ovat hyvin paljon tätä päivää ihan todellisuudessakin, samoin erilaiset mustamaalauskampanjat, maalittaminen ja muut ikävät ilmiöt. 

Kuka muuten muistaa, kun internet alkoi tulla arkipäivään? Sitä hehkutettiin silloin demokratian edistäjänä; seuraisi tietenkin vain pelkkää hyvää kaikille, kun jokaisella olisi kaikki maailman tieto käytettävissään. No, ihan niin ei homma mennyt, ei oikeastaan sinne päinkään. Jossain määrin kylmäävänä voisi pitää tämän hetken tekoälyhuumaa, jota tungetaan joka tuutista hyvin samanlaisin, pelkästään positiivisin ja maailmaa parantavin argumentein. Jos olisi skeptisyyteen taipuvainen, voisi ennen lopullista vuorille pakenemista päästää pienen ironisen hymähdyksen...

Mutta joo, takaisin kirjaan. Kirjassa siis joku (pahat) hyökkää demokraattisia valtioita (hyvät) vastaan niin netissä kuin ilmeisesti vähän ihan oikeassakin maailmassa. Suomalainen tiedusteluyhteisö sekaantuu tapahtumien kulkuun, kansainvälisten toimijoiden kanssa. Lopulta vähän piipahdetaan pahisten mailla murhastelemassa, ja sitten kaikki onkin taas hyvin.

Honka kirjoittaa ihan menevästi, mutta tyyli on tosiaan varsin suoraviivaista kerrontaa. Mitään kirjallisia elämyksiä tästä teoksesta ei löydy, mutta eipä tuo menoa haitanne. Ihan kelvollista jännäriä, paljon huonompiakin on julkaistu.

Lajissaan kelpo pläjäys, ajankohtaisuuden varjolla neljä väärennettyä viestiä.

Arturo Pérez-Reverte: Kapteeni Alatriste

Kapteeni Alatriste on aika perinteinen veijaritarina, joskin aika vaatimattomalla veijariuden määrällä, eikä tarinakaan päätä huimaa.

Kapteeni Alatriste, joka ei oikeastaan ole kapteeni vaan kyseessä on ainoastaan lempinimi, seikkailee 1600-luvun lopun Espanjassa. Kapteeni on ollut sotilas, ja sittemmin siirtynyt yksityisille markkinoille, joilla hän ja hänen miekkansa ovat kenen tahansa ostettavissa.

Kirjassa Kapteeni ottaa vastaan toimeksiannon ja muuttaa mieltään kesken tapahtumien. Tästäkös tietenkin soppa syntyy, ja arvoisan Kapteenin henkiriepu on löyhässä. Tarinaa kertoo Kapteenin aseenkantaja, nuori poika joka havainnoi ja raportoi tapahtumia varsin poukkoilevasti.

Kasassa on ihan kivat ainekset kohtuullisen viihdyttävään tarinaan, mutta kirja on kyllä aika ohukaisesti kirjoitettu. Suurimassa roolissa tuntuu olevan nimien luetteleminen, kuka on kenenkin kummin kaiman serkku, vailla minkäänlaista liitosta itse tarinaan. Kirjassa on myös kuvitteellisen runoilijan värssyjä jonkin verran. Sen sijaan itse tarina on todella mitätön, käytännössä hädin tuskin novellin aineistoksi riittävä, ja sekin vähä on kerrottu kuin vasemmalla kädellä huitaisten, vailla kummempaa tyyliä tai kiinnostavuutta.

Melko heikko esitys. Kyseessä on ilmeisesti kirjasarjan ensimmäinen teos, mutta ainakaan itselleni ei tullut lainkaan sellainen olo, että kiinnostaisi yhtään palata jatko-osien pariin. Kaksi miekanpistoa.

Christian Rönnbacka: Mennyt Mies

Porvoon poliisista päivää! Taas läppä lentää ja rosvoa pistetään kuriin, kun Hautalehto ja muut huuliveikot metsästävät olematonta ruumista.

Porvoon suunnalta löytyy mökki jonka postilaatikkoa ei ole tyhjennetty aikoihin. Omistajaan ei saada yhteyttä. Poliisi epäilee filunkipeliä, mutta ilman ruumista on vaikea todeta asiassa rikosta. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tapahtua, ja tuleehan niitä ruumiitakin lopulta.

Samaan aikaan Porvoon ja Sipoon seudun mökeissä tapahtuu sarja murtoja, joiden erikoispiirteenä mökeistä ei varasteta mitään. Murtojäljet ovat kiistattomat ja esineitä on siirrelty, mutta kaikki on tallessa, tiskitkin tiskattu. Mitähän nyt taas.

Ja miten tarinaan liittyy parvekkeeltaan heitetty venäläinen oligarkki?

Tällä kertaa Hautalehdon ja kumppanien meno on hieman vähemmän väkinäistä kökkövitsi-maratonia, vaikka toki sellaistakin sekaan mahtuu. Hetkittäin kirjan tunnelma on jopa hieman Harjunpään tyylinen, kun vihjeiden selvittämiseksi tehdään ihan oikeaa poliisityötä. Lopulta kaikki kiertyy, yllätys yllätys, rahan ympärille.

Paremman pään Hautalehto-kirjoja mielestäni, vähemmän hölynpölyä vaikka pääosan Antin romanssi onkin melko tarpeeton elementti muuten jännitykseen ja toimintaan keskittyvässä tarinassa. Kolme mökkiä, kyllähän tämä kulkee.

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Kotkanpesä kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta jossa Saksa voitti toisen maailmansodan. Ei ehkä kaikkein omaperäisin idea - taaskaan.

Samaa ideaa on palloteltu ennenkin, ehkä tunnetuin on Philip K. Dick:in kirja Man in the High Castle (josta on tehty myös varsin puuduttava tv-sarja). Ajatusleikit ovat sinänsä hauskoja, mutta mitään kovin kekseliästä tässä kirjassa ei kyllä ole. Tuntuu siltä, että Ilkka Remes kirjoittaa Ilkka Remeksen kirjoja, aina saman tuntuisia. Vähän kuin kokki jolla on useita eri reseptejä mutta aina samat mausteet.

Sinänsä kirja on ihan mukiinmenevää perusjännitystä. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pahat natsit ja näiden ilkeät juonet päihittävät tietenkin kirkasotsaiset suomalaiset. Meno on lähes täydellisen epäuskottavaa, ja erityisesti loppuratkaisu on suorastaan hölmö. Kirjan rytmitys on kuin suoraan toimintaelokuvan käsikirjoituksesta, ja henkilöt yhtä muovisia.

Kirjallisuuden einespitsaa - ja sehän myy! Kaksi ilkimystä - kolmannen olisi saanut vähän tiivistämällä, turhia rönsyjä ja muka jännittäviä käänteitä on nyt liikaa.

Stanislaw Lem: Eeden

Viisi tieteilijää haaksirikkoutuu avaruusaluksellaan tuntemattomalle planeetalle, ja siitäkös se soppa keittyy.

Eeden on jotenkin Jules Vernen tyylinen seikkailukirja, paitsi että Lemin tapaan melko erikoinen. Viisi eri tieteenalojen edustajaa, joilla ei ole edes nimiä vaan ainoastaan Kyberneetikko, Insinööri, Fyysikko, Tohtori ja Koordinaattori, ovat reippaita tieteilijöitä, kirkasotsaisia toiminnan miehiä. Naisia ei tietenkään ole mukana. Vieraalle planeetalle haaksirikkoudutaan myös aivan kuten perinteisissä seikkailukirjoissa laivoilla tuntemattomille saarille, koko homma on lähinnä pienoinen epämukavuustekijä josta reippaudella ja älyllä kyllä selvitään.

Planeetta, jolle tiedemiehet haaksirikkoutuvat on nimeltään Eeden. Se luonto on outoa ja planeetan asujaimisto vielä oudompaa. Sopivasti toki planeetalla on ihmisille hengityskelpoista ilmaa, vettä juotavaksi ja kaikki on muutenkin passelisti. Ihmiset kuitenkin suhtautuvat planeetan asukkeihin tyypilliseen tapaan pelolla, joka johtaa väkivaltaan. Ampuahan sitä pitää kaikkea mitä ei tunnista.

Itse tarina on aika tyhmä. Sekoillaan eestaas planeetalla, ja sitten parilla viimeisellä sivulla saadaankin raketti kuntoon ja lähdetään takaisin. Mitään kovin selkeästi tarinaksi tunnistettavaa ei synny, millään ei tunnu olevan merkitystä tai tarkoitusta. Sen sijaan kaikkea ihmeellistä kuvaillaan, ja voi kuinka kuvaillaankaan. Sivu sivun perään kerrotaan mitä kaikkea outoa ja ihmeellistä Eedenissä tulee vastaan - ja sitä on ihan perhanan uuvuttava lukea.

Yleensähän kirjassa kerrotaan ja kuvaillaan toki asioita, mutta vain sellaiselle tasolle, että asioiden merkitys aukeaa. Loppu jää lukijan mielikuvituksen vastuulle. Tässä kirjassa taas juuri millään ei ole oikein merkitystä tarinan kannalta, mutta silti kaikkea kuvaillaan yhtäaikaa tarkasti ja sekavasti.

Pidän Lemin kirjoista, mutta tämä on mielestäni niistä heikommasta päästä. Kaksi örkkiä, ei voi oikein vakavissaan suositella.

Christian Rönnbacka: Tuonen Korppi

Porvoolainen paljasjalkapoliisi Antti Hautalehto ratkoo taas hirveyksiä. Tällä kertaa Sipoosta löytyy ensin ihmisen käsi, sitten loputkin ihmisestä, eikä oikein mitään selkeää johtolankaa. Kunnes tietenkin lopulta sellaisia alkaa paljastua.

Hautalehto ja muut Porvoon poliisit heittävät taas läppää ratkoessaan rikoksia, mutta tällä kertaa ehkä aavistuksen vähemmän ylilyöden. Edelleen toki ollaan varsin teennäisen tyylin puolella, mutta tämä linja kun on valittu niin sillä on kai sitten mentävä. Erityisesti Hautalehdon rakkauselämä on kuin suoraan Pepsodent-mainoksesta.

Itse rikostarina taas on jotenkin vähän hassusti rytmitetty. Suurimman osan kirjasta ei olla kovin lähelläkään ratkaisua, kun taas viimeisillä sivuilla yhtäkkiä kaikki selviääkin ja se siitä, nips ja naps homma pakettiin. Tätä olisi ehkä voinut hieman hioskella vielä, mielestäni, mutta ihan hyvää menoahan tämä. Itseäni ilahduttaa aina omat, tutut nurkat - on hupaisaa kun voi mielessään nähdä paikkoja ja tietää suurinpiirtein, missä milloinkin mennään.

Kolme ö-luokan kökkövitsiä. Lukeehan näitä, mutta mitään pysyvää muistijälkeä ei kyllä pääse syntymään.

Stanislaw Lem: Isännän Ääni

Isännän Ääni on erikoinen kirja, ja sitähän on Lemiltä totuttu odottamaan. 

Kirja on perustuvinaan kuvitteellisen professori Peter Hogarthin jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin. Tarina on tavallaan yksinkertainen: avaruudesta on vastaanotettu signaali, jonka uskotaan olevan keinotekoinen, jonkinlainen viesti. Sille annetaan nimeksi Isännän Ääni, ja professorin Hogarth kutsutaan mukaan tiedemiesryhmään, joka pyrkii selvittämään viestin sisältöä.

Asetelma sinänsä on scifissä melko paljon koluttu, kirjoja ja elokuvia samoista lähtökohdista piisaa. Mutta Lemin kirja onkin eri tavalla rakennettu. Varsinaisen viestin sisältö ei ole kovin merkittävässä osassa tarinaa, vaan Hogarth pohdiskelee ja pähkäilee milloin mitäkin, filosifisesti ja yhteiskunnallisesti ja tieteellisesti jotenkin aiheeseen liittyvää - tai liittymätöntä. Näitä pohdintoja on paljon, ja ne poukkoilevat välillä erittäinkin villisti. Sekaan mahtuu myös joitain aika hämmästyttäviä oivalluksia, vai mitä olet mieltä tästä 1960-luvulla kirjoitetusta lausahduksesta nykyihmisen perspektiivistä:

"Miten käy, kun totuuden vapaanakaan kajahtelevaa ääntä ei enää kuulla tietotekniikan kehityksen johdettua tilanteeseen, jossa parhaiten saa sanansa perille se, joka huutaa kovimmalla äänellä?"

Sosiaalinen media, nettikommentointi, anyone? Aika hyvin heitetty vuosikymmenten takaa.

Varsinainen viesti, Isännän Ääni, jää lopulta mysteeriksi, eikä kirjan tarina oikein ala eikä lopu, kulkeepahan vain omia polkujaan. Koukuttavaa, joskin hieman hämmentävää luettavaa. Neljä pientä ydinpommia.

A.J. Ryan: Verenpunainen Sumu

Seitsemän henkilöä herää muistinsa menettäneinä veneeltä, joka on automaattiohjauksessa. Keitä he ovat? Minne menossa? Miksi? Kuka on kaiken takana?

Verenpunainen sumu on aika veikeästi avautuva tarina. Henkilöiden muisti ei varsinaisesti palaudu, vaan he päättelevät ominaisuuksistaan mitä ovat kenties olleet ennen. Tarinan vene on automaattiohjauksessa, mutta pian kyytiin saadaan puhelin jonka kautta tuntematon ääni jakelee ohjeita etenemiseen.

Kaikkea ympäröi sumu. Verenpunainen sumu. On vaikea nähdä pidemmälle. On selvää, että jotain kammottavaa on tapahtunut, mutta vastauksia ei löydy ennen kuin lähestytään kohdetta.

Kirjan tarina on aika pölvästimäinen, mutta ihan menevästi kirjoitettu. Tarinan puolesta tässä olisi ollut ainekset tiivistettynä novelliin, kirjaksi juttu on ehkä hieman pitkä. Monet kirjan henkilöistä ovat myös aika yhdentekeviä, eikä loppuratkaisukaan ole mitenkään looginen tai uskottava, vaikka jonkinmoisena yllätyksenä esitelläänkin.

Ihan mukiinmenevää tuomiopäivän scifiä, hieman pitkitettynä ja vähän tarpeettomalla rymistelyllä ryyditettynä, ei mitään mullistavan omaperäistä mutta ei nyt huonokaan. Kolme punaista rupea.

Tapani Bagge: Pomminvihreät Renkaat

Eletään vuotta 1952, Helsingin olympiakisoja edeltävää aikaa. Mujunen, yksityisetsivä, saa toimeksiannon estää olympiastadionin räjäyttämisen, ja siitäkös se jännitys sitten alkaa.

No, jännitys ja jännitys. Dekkareiden ikiaikainen ongelma on tietenkin omaperäisyys, kuinka kirjoittaa genreen mitään uutta ja mielenkiinstoista. Siinä Bagge ei mielestäni onnistu hirveän hyvin, kirja on aika pahvinen ja epäkiinnostava. Stadin slangia ja karjalan murretta ripotellaan väleihin, mennyttä Helsinkiä kuvaillaan satunnaisesti mutta itse tarina on aika pöhelö - ja taas kerran pahikset saavat heitä jahtaavan hyviksen kiinni ties kuinka monta kertaa, mutta eivät mitenkään voi päästää tätä hengiltä, eivät vaikka ovat valmiita räjäyttämään tuhansia ihmisiä kuoliaaksi. 

Mujunen on hahmona aika väsynyt, niin kirjassa kuin yleisestikin. Tällaisia vanhoja konkareita jotka ajattelevat älykkäästi ja saavat lopulta rosvot aina kiinni, on jo ihan tarpeeksi. Mujusen traumat ja historia ovat myös aika epäkiinnostavia, on vaikea saada jännitystä aikaiseksi kun keskeisen hahmon eloonjäänti tuntuu täysin yhdentekevältä.

Kirjassa on myös aika liuta sivuhenkilöitä, ehkä vähän tarpeettomankin paljon. Näiden sutkautellessa ja letkautellessa sangen yllätyksettömästi, itse tarina kulkee suoraan eteenpäin, johtolanka kerrallaan, kunnes lopulta päättyy aikamoisen harmaana.

Kieli on toimivaa, kerronta hyvin rytmitettyä, mutta jotenkin tästä vain ei pysty innostumaan. Vähän kuin einesmaksalaatikkoa vetelisi. Kaksi muilutusta, ei jatkoon.

Colm Tóibín: Brooklyn

Brooklyn on kirja 1950-luvun euroopasta ja amerikasta, köyhyydestä ja toivosta, jonka päähenkilönä toimii nuori Irlantilainen nainen, Eilis.

Eilis matkustaa kotoaan Irlannista Yhdysvaltoihin, New Yorkin Brooklyniin, työpaikan perässä. Työ on kaupassa myyjänä, mutta Eilis haaveilee paremmasta ja aloittaa opiskelun kirjanpitäjäksi - jos pääsisi vaikka konttoriin töihin!

Tarina on aika suppea. On pelkoa ja toivoa, ja tietenkin romanssi. Eilis joutuu myös ikävän tilanteen pakottaman käymään takaisin kotona, Irlannissa, ja matka sotkee tilannetta aika pahasti. Lopulta hän kuitenkin palaa takaisin Brooklyniin.

Kirja on kirjoitettu huolellisesti. Sotien jälkeisen Euroopan, erityisesti Irlannin karu köyhyys ja rajalliset mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin kerrotaan hiljaa, rivien välissä. Samoin amerikan suuremmat rikkaudet ja mahdollisuudet tulevat esiin Eilisin omien epävarmuuksien verhoamana. Mikään ei ole helppoa, tämä ei ole mikään Disney-tarina - mutta toisaalta kurjuuksissakaan ei vellota, Eilis elää ihan hyvää, turvallista elämäänsä. Ilkeitä tai pahoja ihmisiä ei tarinassa ole, eikä mitään varsinaisen dramaattista tai suureellista, ja ehkä juuri sen vuoksi se tuntuukin niin aidolta, elämältä.

Mukava tarina, erittäin kivaa luettavaa ja tarinaan on helppo uppoutua. Neljä nailonsukkaa.