torstai 10. marraskuuta 2022

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Joskus vastaan tulee kirjoja, joita on vaikea lukea - joko tarina ei oikein kulje, tyyli ei ole mieleinen tai joku vaan tökkii. Tämä kirja oli sellainen, meinasin jopa jättää kesken. Henkilöitä kirjassa on pilvin pimein mutta ei juuri ketään oikein kiinnostavaa, eikä mitään oikein tapahdu. Sitten onneksi hoksasin: sehän tässä kirjassa juuri onkin ideana!

Karsintavaihe on dystopiakuvaus, mutta poikkeaa lajityypistään erittäin paljon, ja erittäin oivaltavasti. Yleensä dystopia on pelkästään synkkää ja lähes poikkeuksetta tarinassa on joku juoni. Seikkailu, sankari tai antisankari, pahiksia ja hyviksiä ja niin päin pois. Mutta Karsintavaiheessa näin ei oikeastaan ole. 

Kirjan kertoja kuvailee tapahtumia tavallisena ihmisenä. Hän käy töissä ja yrittää selviytyä omasta elämästään niin kuin tavallinen keskiluokkainen ihminen meidän maailmassamme - tekemällä oman osuutensa. Hänelle ei oikeastaan tapahdu mitään suurta tai merkittävää. Arki laahustaa, ystäviä tulee ja menee ja tapahtumat vyöryvät omassa harmaudessaan vääjäämättömästi, eikä niitä vastaan kapinoida tai taistella. Kertoja pyrkii kaikin keinoin välttämään tulemasta huomatuksi, hän haluaa vain elää omaa elämäänsä.

Taustalla kuitenkin tapahtuu, mutta siitä ei kerrota suoraan eikä se ole kirjassa pääosassa. Arki, tavallisuus, pienen ihmisen osa suurten tapahtumien vyöryessä yli, siitä on kyse. Ja Maarit Verronen kirjoittaa tarinan erittäin taitavasti.

Todella hieno kirja, vahva suositus ja neljä pilleriä perään.

torstai 27. lokakuuta 2022

Jules Verne: Matka Maan Keskipisteeseen

Nyt ollaan klassikon äärellä! Lapsuuteni kenties jännittävimpiä lukukokemuksia, muistan hyvin nähneeni pelottavia unia tämän kirjan tiimoilta, kenties useaan kertaan.

Matka Maan Keskipisteeseen - elokuvistakin tuttu! - kertoo professorista joka saa päähänsä, vanhoista kirjoituksista, että eräästä Islantilaisesta tulivuoresta voi laskeutua maan keskipisteeseen. Professori ryhtyy hetimiten tuumasta toimeen ja raahaa hieman vastahakoisen veljenpoikansa mukaansa. Veljenpoika toimii kirjassa kertojahahmona.

Islannista löytyy kuin löytyykin tulivuori josta päästään maan sisään. Matkalle mukaan saadaan Islantilainen opas Hans, joka ei juuri puhu mutta on sitäkin taitavampi kaikenlaisissa vaaratilanteissa. Maan sisällä seuraillaan luolastoja, löydetään yllättäviä avoimia tiloja ja jopa kokonainen meri (tai suuri järvi)! Lopulta matka päättyy ennen kuin ollaan päästy oikeastaan lähellekään maan keskipistettä, hurjaan tulivuorenpurkaukseen jonka harjalla surffataan takaisin maan päälle aivan toisaalla kuin mistä maan alle lähdettiin.

Tarina on varsinainen nykyaikaisten seikkalutarinoiden mittapaalu ja esi-isä. Verne huolehtii myös opetuksesta, kirjassa kerrotaan sen seitsemän oppitunnin verran geologiasta ja sun muusta, välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Seikkailu itsessään on aika pöhkö, varsinkin nykytietämyksen valossa. On myös jännä miten paljon ruokaa ja varusteita kolme henkilöä jaksaa kuskata mukanaan...

Varsin mainio seikkailu, hyväntuulinen ja paikoin melkein humoristinen. Neljä tulivuorta!

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Jules Verne: Robur Valloittaja

Robur Valloittaja on lapsuudestani jäänyt mieleen erinomaisen jännittävänä seikkailuna. Ihan samalta se ei maistunut näin aikuisiällä, mutta on kirjalla toki hyvät puolensa edelleen.

Kirja on jonkinlainen kannanotto aikanaan (1800-luvun loppu) vallinneesta ideologisesta kiistelystä ilmaa kevyempien ja ilmaa raskaampien lentolaitteiden toimivuudesta. Kumpiakaan ei juurikaan oltu saatu toimimaan, vielä, mutta väittely kävi ilmeisen kovana. Verne kuvaa tätä väittelyä henkilöhahmojen kautta, ja ottaa selkeästi itse kantaa ilmaa raskaampien laitteiden puolesta.

Robur Valloittaja on salaperäiseksi jäävä tiedemies, joka on rakentanut fantastisen lentolaitteen - ilmaa raskaamman sellaisen. Laite pysyy ilmassa kymmenien pystysuoraa nostetta tuottavien potkurien avulla. Hupaisana yksityiskohtana käyttövoimana on sähkö - ilma-alus pystyy vaivatta lentämään maailman ympäri lataamatta "akkumulaattoreita" kertaakaan. Yhteys nykyaikaan ja sähköautoihin, jossa akkujen tarjoaman ajomatka on nimenomaan suurimpia ongelmia, on hihityttävä.

Kirja on aikamoisen suoraviivainen seikkailu. Robur kaappaa kaksi ilmaa kevyempien lentolaitteiden kannattajaa alukseensa, ja matka vie maailman ympäri. Juuri mitään selitystä mistä tai kuka Robur on, ei anneta. Matkalla ei myöskään tunnu olevan mitään muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin vakuuttaa kyytiläiset ilmaa raskaampien laitteiden ylivertaisuudesta. Matkanteko sinänsä on varsin kuivaa ja sisällötöntä kerrontaa. Lopussa ei edes koeta "onnellista" käännettä, vaan ilmaa kevyempien lentolaitteiden edustajat pysyvät sitkeästi kannassaan (siinäkin melko osuva aasinsilta nykyaikaan jossa valitettavan usein omista mielipideistä tupataan pitämään kiinni täysin kiistattomien todisteiden vastaisestikin), ja onnistuvat lopulta pakenemaan.

Ihan kelpo kirja, erityisesti Vernen ja seikkailutarinoiden ystäville. Kirjana ehkä hieman vaisu, ei likimainkaan Vernen parhaimmistoa. Kolme potkuria.

tiistai 11. lokakuuta 2022

Marc-Uew Kling: Qualityland

Qualitylandissa eletään algoritmien ja markkinavoimien ehdoilla. Monopoliaseman saavuttanut verkkokauppaa tietää ennen sinua mitä haluat, ja toimittaa sen kotiisi pyytämättä. Robottitaksit tietävät mihin haluat mennä, ja deittisovellus ehdottaa uutta, parempaa puolisoa jo ennen kuin huomaat alkavasi kyllästyä nykyiseen. Täydellistä!

Qualityland on jonkinlainen parodinen dystopia, joka kiertyy päähenkilö Peter Työttömän ja vaaleanpunaisen delfiini-dildon ympärille. Peter on eri mieltä täysin automatisoidun elämän järkevyydestä ja haluaa haastaa vallitsevan tilan, mutta helppoa se ei ole - järjestelmä tietää kaiken ja on erehtymätön. Ainakin omasta mielestään.

Kirja on varsin oivaltava ja paikoin kiinnostavasti pohdiskeleva, olematta silti pompöösin muka-filosofinen. Kaiken ytimessä on kuitenkin tarina, ei pelkästään kehityksen hämmästely tai kauhistelu. Oikeastaan kaikki ihmeellisyydet mitä kirjassa käsitellään, ovat jo osa arkeamme - toki kirjassa niitä viedään hieman pidemmälle, liioitellaan, mutta kuitenkin taitavasti niin, ettei voi välttyä tuntemasta hienoista hermostuneisuutta.

Tätäkö me oikeasti haluamme?

Nörttinä arvostan myös numeroleikkejä (aikaa on jäljellä kaksi tuntia ja kahdeksan minuuttia, taistelurobotti on 2,56 metrin korkuinen jne jne) sekä viittauksia tietotekniikan historiaan. Näitäkin viljellään varsin hyvällä maulla, joten vaikket ymmärtäisi niitä, et oikeastaan menetä mitään.

Hyvä kirja, suositeltavaa lukemista oikeastaan kaikille, jotka elävät nykymaailmassa. Neljä tavua.

torstai 29. syyskuuta 2022

Peter Robinson: Viimeiset Tahdit

Onkohan Stephen Kingillä rahat loppu? Tuntuu kuin joka toisen kirjan takakannessa olisi Kingin suositus, ja aina ihan posketon - niin kuin nyt tämäkin:

Alan Banks -rikosromaanit ovat paras dekkarisarja markknoilla. Lue vaikka, ja osoita että olen väärässä.

No jopas nyt. Viimeiset Tahdit on toki ihan menevä dekkari, mutta että paras markkinoilla... No jaa, mitenpä näitä vertailemaan. 

Nyt ollaan Yorkshiressä, pikkukaupungeissa ja maalaismaisemassa. Alaston tyttö heitetään ulos autosta ja murhataan hetkeä myöhemmin. Poliisit aloittavat tutkinnan, ja samaan aikaan tutkitaan myös toista rikosta, 1960-luvulla tapahtunutta raiskausta. Tutkinnat eivät liity toisiinsa vaan kirjassa on ikään kuin kaksi erillistä tarinaa, jostain syystä.

Perusdekkaria, sanoisin. Poliisit ovat poliiseja, kaikki epäilevät ja syyttävät poliiseja milloin mistäkin, rasismista syytellään aina kun ehditään ja lopulta syylliset jäävät kiinni. Sellaista se.

Ihan hyvä kirja, melko mutkattomasti etenevää poliisidekkaria. Ainoastaa kirjan pituus hieman tökkii, tarinasta (tarinoista) olisi hyvin voinut editoida ainakin neljänneksen pois ja hieman tiivistää kerrontaa. Esim. musadiggailut ovat aika jonninjoutavaa (Lana Del Rey, hoh hoijaa) sivuntäytettä. Muuten tätä tekelettä voisi hyvin lukea pitkällä junamatkalla tai lentokentällä myöhästynyttä lentoa odotellessa.

Kolme rikottua ikkunaa.

maanantai 19. syyskuuta 2022

Justin Cronin: Peilikaupunki

Peilikaupunki jatkaa siitä, mihin Linnake päättyi. Kyseessä on vampyyri-trilogian kolmas osa, ja mitä ilmeisimmin viimeinen, sen verran lopullinen loppu tuntuu olevan kyseessä. Mutta eipä näistä koskaan tiedä, jos käy hyvin kaupaksi niin ainahan voi keksiä jonkun "eeeeeiku..." jatko-osan.

Peilikaupungissa ihmiskunta on vihdoin toipumassa vampyyrien kanssa käydyistä taisteluista. Linnake on avattu ja siirtokuntia on perustettu myös muualle. Vampyyreistä ei ole havaintoakaan enää vuosiin. Toivo elää.

Mutta kuten arvata saattaa, ei se ihan näin helppoa ollutkaan. Viimeinen super-yli-mega-vampyyri on vielä voimissaan ja suunnittelee lopullista siirtoaan, jonka seurauksena ihmiskunta (tai no, Amerikan mantereen asukit ainakin) sellaisena kuin me sen tunnemme olisi mennyttä. On aika kääriä hihat ja ryhtyä viimeiseen taisteluun.

Seuraa huimia (tai haukotuttavia) taisteluita eloonjäämisestä, eikä loppu yllätä lainkaan. Ainahan näistä jotenkin selvitään. Matkan varrella sen sijaan saadaan lukea kymmeniä sivuja päävampyyrin menneisyydestä, joka on niin umpi-epäkiinnostavaa etten muista milloin olisi yhtä turhaa lätinää lukenut. Nyyh nyyh kaverilla oli kurja kokemus rakastamansa naisen kanssa, voi kyynel. Ja lapsena pehmolelut patterin takana ja pipokin vinossa. Voi morjes mitä siirappia.

Muutaman päähahmon "mielikuvitusmaailma" tai mikälie toinen todellisuus, on täysin tyhjänpäiväistä - ja sillekin uhrataan sivu toisensa jälkeen. Voisi kuvitella, että kaverille on maksettu tästä kirjasta sivumäärän mukaan.

Loppurymistely on ihan normaalia päätösosan menoa, jonka pitää tietenkin lyödä laudalta aiemmat osat. Taloja kaatuu ja vesi valtaa alaa, kun sankarit mätkivät menemään.

Lopussa vielä pidennetään kirjaa aivan tarpeettomalla tulevaisuus-kappaleella.

Puuduttava teos, heittämällä sarjan heikoin tekele takakannen älyttömästä hehkutuksesta huolimatta ("Huikea finaali vie päätökseen trilogian, joka kuuluu amerikkalaisen fantasian suuriin saavutuksiin" - no mooooooooorjes). Kaksi pilvenpiirtäjää.

perjantai 16. syyskuuta 2022

Justin Cronin: Linnake

Linnake jatkaa tarinaa Ensimmäinen Siirtokunta -kirjan tapahtumien jälkeen. Aikaa on vierähtänyt jo jonkin verran, vampyyrit vilisevät joka puolella ja ihmiskunta on hätää kärsimässä. Osa ihmisistä on lyöttäytynyt yhteen vampyyrien kanssa, toivoen näin säästyvänsä pahemmalta. Toiset taas jatkavat vastarintaa.

Ensimmäinen Siirtokunta oli ihan hyvää ja toimivaa vampyrointia. Linnake sen sijaan tuntuu hieman väkinäisemmältä, ehkä koska mitään kovin uutta ei enää voi esitellä. Yllätysmomentti on jo käytetty. Kirja keskittyykin kauheuksiin ja toimintaan, mitkä sinänsä on ihan sujuvan viihteellisesti kirjoitettu.

Mutta... kirja on pitkä, aivan liian pitkä. Sitä vaivaa sama jonninjoutavuuden tunnelma kuin esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. Henkilöt kuljeksivat eestaas, aina tasaisin välein taistellaan ja samoin tasaisin välein selviydytään viime tipassa. Sellainen on harvoin oikeasti kovin kiinnostavaa. Kiinnostavuuden asteen voi arvioida jälkeen päin hyvin helposti: kuinka monta kirjan tapahtumaa muistat, kun suljet viimeisen sivun? Tästä kirjasta esimerkiksi en muistanut juuri mitään muuta kuin älyttömän lopputaistelun, joten kirjan ensimmäiset kolmesataa sivua olisi oikeastaan voinut jättää kirjoittamatta. No ei nyt aivan, mutta kokonaisuuteen ne eivät juurikaan vaikuttaneet.

Kirjassa haahuillaan aika paljon myös tyylillisesti. Kerronta on teennäisen "unenomaista" varsin usein, mikä on lähinnä rasittavaa koska herra mösjöö kirjailija ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mikään Steinbeck tai Hemingway. Pisteet yrittämisestä, mutta melko uuvuttavaa tekstiä toisinaan.

Lopussa kaksitoista päävampyyria surmataan eeppisessä (no ei) taistelussa, tietenkin. Mutta kaikki ei kenties olekaan vielä reilassa, tietenkään.

Kohtuullisen hyvän avausosan hieman tarpeeton jatko-osa. Kaksi haavaa kaulalla.

maanantai 12. syyskuuta 2022

Patrick O'Brian: Yllätysten Laiva

Ja taas mennään. Tällä kertaa matka vie pidemmälle kuin koskaan, aina Eteleä-Amerikkaan ja Intiaan saakka. Myrskyt ovat hirmuisempia ja taistelut rajumpia.

Avioliittohommat ottavat Jackin osalta askeleen eteenpäin, mutta Stephenillä ei ole onni myötä. Kaksintaisteluiltakaan ei vältytä. Kaikenkaikkiaan merta kynnetään, tykit pauhaavat ja viholliset uppoavat, ja vonkaaminenhan se on seilorilla aina mielessä.

Aikalaiskuvauksena tai laivaelämän kertomuksena kirja on jopa yllättävänkin lattea. Ehkä kirjoittaessaan tätä kirjailija ei ole ajatellut tarinassa olevan mitään sen kaltaista erityistä, eikä asioita siksi kuvailla kovin paljon. Se on lievästi harmittavaa, koska monen tapahtuman osalta olisi hauska oppia vähän enemmän taustoja ja tietää, miksi mitäkin tehdään. Nyt kryssitään märssyliivareita keulapolvilla, mutta eipä tuosta oikein tule selkoa nykyihmiselle.

Kieliasu parempaa kuin edellisissä osissa - joko kirjailija itse tai kääntäjä on kehittynyt ammatissaan. Perushyvää seikkailua, kolme märssyä.

tiistai 6. syyskuuta 2022

Patrick O'Brian: Komentajakapteeni

Jack Aubrey ja Stephen Maturin ratsastavat jälleen! Tai no, purjehtivat lähinnä. Ja vonkaavat

Tässä kirjasarjan toisessa osassa Jack Aubrey joutuu velkoihin ja pakenee merille. Laivaksi saadaan erikoinen alus joka purjehtii huonosti ja tämäkös se kasvattaa tattia otsaan. Maissa käydään naisia vikittelemässä, ja kirjan tylsintä ja pitkästyttävintä antia ovatkin aikamoiset Jane Austen -tyyppiset avioliittokiemurat. 

Kirjan seikkailut ovat sitä samaa. Tyyntä ja myrskyä, taistelua ja taistelun odottelua. Pinnalla pysytään vaikka välillä aika niukalti, mutta onnea ei vain osu kohdalle - ei rikkauksia eikä avioliittoja. Ennen kuin aivan lopuksi, tietenkin, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kieliasu on ehkä aavistuksen parempaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta vieläkin paikoin aika sekavaa. Jotkut juonen kiemurat myös katoavat tyystin, eikä niitä selitetä mitenkään - yksi varsin merkityksellinenkin episodi jää täysin mysteeriksi.

Silti ihan hauskaa seikkailua pitkin maailman meriä. Samat kolme tykinkuulaa.

perjantai 2. syyskuuta 2022

Patrick O'Brian: Kuninkaan Mies

Eletään Napoleonin sotien aikoja, vuoden 1800 tienoilla. Jack Aubrey, nuori vauhdikas kapteeninalku saa komennettavakseen ensimmäisen laivansa, ja siitäpä se seikkailu sitten lähtee. Kyseessä on Jack Aubreyn seikkailujen ensimmäinen kirja.

Jack saa mukaansa lääkärin, Stephen Maturinin, jonka kanssa ystävystyy syvästi. Vaikka Maturin on aika erikoinen veikkonen, on näillä kahdella jostain syystä syvällinen yhteys. Välillä ollaan eri mieltä, mutta sitten taas soitellaan viuluja ja selloja yhdessä ja on niin mukavaa.

Seikkailu vie pitkin meriä pienellä laivalla. Aina välillä löytyy vihollisia joille annetaan kuonoon, laivoja vallataan ja yleensäkin meno on varsin tervehenkistä. Kirja on välillä hieman hankalaa luettavaa, ihan kuin tarina olisi koostettu osista jotka on kirjoitettu erikseen ja jotka eivät täysin sovi yhteen. Joskus myös muutaman kappaleen aikana siirrytään yhdestä vaiheesta ja paikasta toiseen huimaavin hypyin niin, että jos ei lukiessa ole tarkkana voi helposti pudota kyydistä.

Kivaa, huoletonta ja aika viatonta seikkailua. Kolme tykinkuulaa.