Peter Robinson: Viimeiset Tahdit

Onkohan Stephen Kingillä rahat loppu? Tuntuu kuin joka toisen kirjan takakannessa olisi Kingin suositus, ja aina ihan posketon - niin kuin nyt tämäkin:

Alan Banks -rikosromaanit ovat paras dekkarisarja markknoilla. Lue vaikka, ja osoita että olen väärässä.

No jopas nyt. Viimeiset Tahdit on toki ihan menevä dekkari, mutta että paras markkinoilla... No jaa, mitenpä näitä vertailemaan. 

Nyt ollaan Yorkshiressä, pikkukaupungeissa ja maalaismaisemassa. Alaston tyttö heitetään ulos autosta ja murhataan hetkeä myöhemmin. Poliisit aloittavat tutkinnan, ja samaan aikaan tutkitaan myös toista rikosta, 1960-luvulla tapahtunutta raiskausta. Tutkinnat eivät liity toisiinsa vaan kirjassa on ikään kuin kaksi erillistä tarinaa, jostain syystä.

Perusdekkaria, sanoisin. Poliisit ovat poliiseja, kaikki epäilevät ja syyttävät poliiseja milloin mistäkin, rasismista syytellään aina kun ehditään ja lopulta syylliset jäävät kiinni. Sellaista se.

Ihan hyvä kirja, melko mutkattomasti etenevää poliisidekkaria. Ainoastaa kirjan pituus hieman tökkii, tarinasta (tarinoista) olisi hyvin voinut editoida ainakin neljänneksen pois ja hieman tiivistää kerrontaa. Esim. musadiggailut ovat aika jonninjoutavaa (Lana Del Rey, hoh hoijaa) sivuntäytettä. Muuten tätä tekelettä voisi hyvin lukea pitkällä junamatkalla tai lentokentällä myöhästynyttä lentoa odotellessa.

Kolme rikottua ikkunaa.

Justin Cronin: Peilikaupunki

Peilikaupunki jatkaa siitä, mihin Linnake päättyi. Kyseessä on vampyyri-trilogian kolmas osa, ja mitä ilmeisimmin viimeinen, sen verran lopullinen loppu tuntuu olevan kyseessä. Mutta eipä näistä koskaan tiedä, jos käy hyvin kaupaksi niin ainahan voi keksiä jonkun "eeeeeiku..." jatko-osan.

Peilikaupungissa ihmiskunta on vihdoin toipumassa vampyyrien kanssa käydyistä taisteluista. Linnake on avattu ja siirtokuntia on perustettu myös muualle. Vampyyreistä ei ole havaintoakaan enää vuosiin. Toivo elää.

Mutta kuten arvata saattaa, ei se ihan näin helppoa ollutkaan. Viimeinen super-yli-mega-vampyyri on vielä voimissaan ja suunnittelee lopullista siirtoaan, jonka seurauksena ihmiskunta (tai no, Amerikan mantereen asukit ainakin) sellaisena kuin me sen tunnemme olisi mennyttä. On aika kääriä hihat ja ryhtyä viimeiseen taisteluun.

Seuraa huimia (tai haukotuttavia) taisteluita eloonjäämisestä, eikä loppu yllätä lainkaan. Ainahan näistä jotenkin selvitään. Matkan varrella sen sijaan saadaan lukea kymmeniä sivuja päävampyyrin menneisyydestä, joka on niin umpi-epäkiinnostavaa etten muista milloin olisi yhtä turhaa lätinää lukenut. Nyyh nyyh kaverilla oli kurja kokemus rakastamansa naisen kanssa, voi kyynel. Ja lapsena pehmolelut patterin takana ja pipokin vinossa. Voi morjes mitä siirappia.

Muutaman päähahmon "mielikuvitusmaailma" tai mikälie toinen todellisuus, on täysin tyhjänpäiväistä - ja sillekin uhrataan sivu toisensa jälkeen. Voisi kuvitella, että kaverille on maksettu tästä kirjasta sivumäärän mukaan.

Loppurymistely on ihan normaalia päätösosan menoa, jonka pitää tietenkin lyödä laudalta aiemmat osat. Taloja kaatuu ja vesi valtaa alaa, kun sankarit mätkivät menemään.

Lopussa vielä pidennetään kirjaa aivan tarpeettomalla tulevaisuus-kappaleella.

Puuduttava teos, heittämällä sarjan heikoin tekele takakannen älyttömästä hehkutuksesta huolimatta ("Huikea finaali vie päätökseen trilogian, joka kuuluu amerikkalaisen fantasian suuriin saavutuksiin" - no mooooooooorjes). Kaksi pilvenpiirtäjää.

Justin Cronin: Linnake

Linnake jatkaa tarinaa Ensimmäinen Siirtokunta -kirjan tapahtumien jälkeen. Aikaa on vierähtänyt jo jonkin verran, vampyyrit vilisevät joka puolella ja ihmiskunta on hätää kärsimässä. Osa ihmisistä on lyöttäytynyt yhteen vampyyrien kanssa, toivoen näin säästyvänsä pahemmalta. Toiset taas jatkavat vastarintaa.

Ensimmäinen Siirtokunta oli ihan hyvää ja toimivaa vampyrointia. Linnake sen sijaan tuntuu hieman väkinäisemmältä, ehkä koska mitään kovin uutta ei enää voi esitellä. Yllätysmomentti on jo käytetty. Kirja keskittyykin kauheuksiin ja toimintaan, mitkä sinänsä on ihan sujuvan viihteellisesti kirjoitettu.

Mutta... kirja on pitkä, aivan liian pitkä. Sitä vaivaa sama jonninjoutavuuden tunnelma kuin esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. Henkilöt kuljeksivat eestaas, aina tasaisin välein taistellaan ja samoin tasaisin välein selviydytään viime tipassa. Sellainen on harvoin oikeasti kovin kiinnostavaa. Kiinnostavuuden asteen voi arvioida jälkeen päin hyvin helposti: kuinka monta kirjan tapahtumaa muistat, kun suljet viimeisen sivun? Tästä kirjasta esimerkiksi en muistanut juuri mitään muuta kuin älyttömän lopputaistelun, joten kirjan ensimmäiset kolmesataa sivua olisi oikeastaan voinut jättää kirjoittamatta. No ei nyt aivan, mutta kokonaisuuteen ne eivät juurikaan vaikuttaneet.

Kirjassa haahuillaan aika paljon myös tyylillisesti. Kerronta on teennäisen "unenomaista" varsin usein, mikä on lähinnä rasittavaa koska herra mösjöö kirjailija ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mikään Steinbeck tai Hemingway. Pisteet yrittämisestä, mutta melko uuvuttavaa tekstiä toisinaan.

Lopussa kaksitoista päävampyyria surmataan eeppisessä (no ei) taistelussa, tietenkin. Mutta kaikki ei kenties olekaan vielä reilassa, tietenkään.

Kohtuullisen hyvän avausosan hieman tarpeeton jatko-osa. Kaksi haavaa kaulalla.

Patrick O'Brian: Yllätysten Laiva

Ja taas mennään. Tällä kertaa matka vie pidemmälle kuin koskaan, aina Eteleä-Amerikkaan ja Intiaan saakka. Myrskyt ovat hirmuisempia ja taistelut rajumpia.

Avioliittohommat ottavat Jackin osalta askeleen eteenpäin, mutta Stephenillä ei ole onni myötä. Kaksintaisteluiltakaan ei vältytä. Kaikenkaikkiaan merta kynnetään, tykit pauhaavat ja viholliset uppoavat, ja vonkaaminenhan se on seilorilla aina mielessä.

Aikalaiskuvauksena tai laivaelämän kertomuksena kirja on jopa yllättävänkin lattea. Ehkä kirjoittaessaan tätä kirjailija ei ole ajatellut tarinassa olevan mitään sen kaltaista erityistä, eikä asioita siksi kuvailla kovin paljon. Se on lievästi harmittavaa, koska monen tapahtuman osalta olisi hauska oppia vähän enemmän taustoja ja tietää, miksi mitäkin tehdään. Nyt kryssitään märssyliivareita keulapolvilla, mutta eipä tuosta oikein tule selkoa nykyihmiselle.

Kieliasu parempaa kuin edellisissä osissa - joko kirjailija itse tai kääntäjä on kehittynyt ammatissaan. Perushyvää seikkailua, kolme märssyä.

Patrick O'Brian: Komentajakapteeni

Jack Aubrey ja Stephen Maturin ratsastavat jälleen! Tai no, purjehtivat lähinnä. Ja vonkaavat

Tässä kirjasarjan toisessa osassa Jack Aubrey joutuu velkoihin ja pakenee merille. Laivaksi saadaan erikoinen alus joka purjehtii huonosti ja tämäkös se kasvattaa tattia otsaan. Maissa käydään naisia vikittelemässä, ja kirjan tylsintä ja pitkästyttävintä antia ovatkin aikamoiset Jane Austen -tyyppiset avioliittokiemurat. 

Kirjan seikkailut ovat sitä samaa. Tyyntä ja myrskyä, taistelua ja taistelun odottelua. Pinnalla pysytään vaikka välillä aika niukalti, mutta onnea ei vain osu kohdalle - ei rikkauksia eikä avioliittoja. Ennen kuin aivan lopuksi, tietenkin, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kieliasu on ehkä aavistuksen parempaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta vieläkin paikoin aika sekavaa. Jotkut juonen kiemurat myös katoavat tyystin, eikä niitä selitetä mitenkään - yksi varsin merkityksellinenkin episodi jää täysin mysteeriksi.

Silti ihan hauskaa seikkailua pitkin maailman meriä. Samat kolme tykinkuulaa.

Patrick O'Brian: Kuninkaan Mies

Eletään Napoleonin sotien aikoja, vuoden 1800 tienoilla. Jack Aubrey, nuori vauhdikas kapteeninalku saa komennettavakseen ensimmäisen laivansa, ja siitäpä se seikkailu sitten lähtee. Kyseessä on Jack Aubreyn seikkailujen ensimmäinen kirja.

Jack saa mukaansa lääkärin, Stephen Maturinin, jonka kanssa ystävystyy syvästi. Vaikka Maturin on aika erikoinen veikkonen, on näillä kahdella jostain syystä syvällinen yhteys. Välillä ollaan eri mieltä, mutta sitten taas soitellaan viuluja ja selloja yhdessä ja on niin mukavaa.

Seikkailu vie pitkin meriä pienellä laivalla. Aina välillä löytyy vihollisia joille annetaan kuonoon, laivoja vallataan ja yleensäkin meno on varsin tervehenkistä. Kirja on välillä hieman hankalaa luettavaa, ihan kuin tarina olisi koostettu osista jotka on kirjoitettu erikseen ja jotka eivät täysin sovi yhteen. Joskus myös muutaman kappaleen aikana siirrytään yhdestä vaiheesta ja paikasta toiseen huimaavin hypyin niin, että jos ei lukiessa ole tarkkana voi helposti pudota kyydistä.

Kivaa, huoletonta ja aika viatonta seikkailua. Kolme tykinkuulaa.

Wilbur Smith: Polttava Rannikko

Harvoin tulee vastaan niin huonoja kirjoja, että jätän lukemisen kesken. Nyt tuli. Polttava Rannikko on niin jäätävää soopaa etten voi käsittää, miksi tällaiseen on tuhlattu paperia ja painomustetta.

Ette usko vai? No tässä näyte tyylistä. Ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä Michael on juuri tehnyt pakkolaskun. Lentokone syttyi palamaan ja Michael myös. Paikallinen nuori nainen ryntää pelastamaan häntä, ja näin siitä kirjassa kerrotaan:

"Michaelin kurkkua kuristi niin ettei henki kulkenut tytön kumartuessa nostamaan maasta palanutta manttelia, ja hän sai nähdä vilahduksen tytön pienistä kiinteistä pakaroista, pyöreistä kuin kaksi strutsinmunaa. Hän tuijotti niitä niin kiinteästi että tunsi silmiensä alkavan vuotaa vettä, ja tytön kääntyessä häneen päin hän näki ohuen silkkikankaan läpi tytön nuorten kiinteiden reisien muodostamassa haarukassa tumman kolmiomaisen varjon."

Ihan oikeasti. Kaveri on tuskissaan tulipalosta, ja näin sitä kuvaillaan. Tarvitseeko vielä selittää lisää? Tätä kirjaa ei kannata lukea - paremmin käytät aikaasi vaikkapa lyömällä vasaralla peukaloasi. Nolla mitään. 

Piia Leino: Taivas

Kuinka pitkälle virtuaalitodellisuus ja viihde voivat meidät viedä? Turrummeko kohta kokonaan niin, että todellinen elämä tuntuu liian vaikealta, ei vaivan arvoiselta? Entä kiehuuko populistien lietsoma muukalaisviha ja vihamielinen nationalismi lopulta yli - ja mitä siitä seuraa?

Näitä pohdiskelee Piia Leino kirjassaan Taivas. Taivas on virtuaalimaailma johon voi uppoutua kokonaan, kaikin aistein. Täysin zombina, pois tästä todellisuudesta. Todellisuus taas, no, etelä-suomi on suljettu muulta maailmalta, valtaa pitää Taivasta ylläpitävä yritys eikä ketään oikein kiinnosta enää mikään. Miksi kiinnostaisikaan, kun voi paeta Taivaaseen jossa on aina sunnuntai-aamu, aurinkoista, puhdasta, kaunista ja rauhallista.

Kirjan dystopiakuvaus on tuima, ja häiritsevässä määrin uskottava. Mikä siihen on johtanut, sitä ei kovin tarkasti avata, mutta ilmeisesti Suomessa on käyty sisällissota jonka seurauksena uusimaa tai laajemminkin etelä-suomi on irtautunut paitsi muusta suomesta, myös muusta maailmasta. Sen sisällä asuville ihmisille ei ole jäänyt muuta kuin hävitystä ja tylsää suorittamista työssä. Tätä tyhjiötä on sitten paikannut Valo, virtuaalitodellisuutta tarjoava yritys, ja siihen täkyyn ihmiset ovat tarttuneet - ja muuttuneet täydellisen tylsistyneiksi, vain vaivoin elossa oleviksi möykyiksi. Ketään ei kiinnosta mikään, lapsiakaan ei enää synny.

Kunnes Akseli saa yliopistolta käsiinsä pillereitä, jotka herättävät tämän tunteet, avaavat silmät todellisuuteen. Akseli tapaa tosielämässä Iinan, tarjoaa tällekin pillereitä ja pian tunteet ovatkin todellisuutta.

Kirja on hienosti kirjoitettu ja erittäin toimivasti kerrottu. Mielessäni pyörii jatkuvasti kaiken viihteellistämisen lisääntyminen, kuinka vähän omakaan jälkikasvuni enää käy ulkona kavereiden kanssa tai omin päin - ja miksi kävisikään kun kaiken voi tehdä verkossa. Mutta mitä sellainen tekee meille? Sitä sopisi mielestäni pohtia enemmänkin.

Hieno kirja. Neljä pilleriä.

Olli Jalonen: Merenpeitto

Merenpeitto jatkaa suoraan Taivaanpallon tarinaa. Angus on kirjan alussa 16-vuotias, ja taivalta seurataan liki kolmekymppiseksi saakka.

Tarina on kirjoitettu samalla hieman erikoisella tyylillä jossa Angus toimii kertojana ja ikään kuin kertoo muiden puheet omissa ajatuksissaan. Tyyli on hieno ja kantaa tasaisena, hyvin toimivana loppuun saakka. 

Tarinassa Angus kasvaa aikuiseksi, mutta pysyy kuitenkin jollain tavalla lapsena. Ainakin muu maailma tuntuu kohtelevan häntä niin. Luokkayhteiskunnan portaita ei nousta helposti, eikä se yleensä onnistu ollenkaan. Angus on aina vaan "apupoika", vaikka osaa itsekin kaikenlaista jopa ominpäin. Ajankuva on tyylikkäästi kerrottua, ihastuttavaa mutta myös tuskastuttavaa.  

Kasvamiseen liittyy myös kipuja ja hämmennystä, ja niiden seurauksia. Uskonto, tiede, ymmärtäminen ja ihmissuhteen kietoutuvat kauniisti yhteen, ja toiveiden hidas murentuminen tuo taustalle surullisen sävelen. Angus kasvaa pikkuhiljaa ymmärtämään oman paikkansa maailmassa, eikä se ole sitä mistä hän nuorena unelmoi.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisesti historiallisesti jossain määrin todenmukaisesti Halleyn elämää. Tämä toimi niin tähtitieteilijänä kuin merentutkijana, joista jälkimmäiseen tässä kirjassa erityisesti paneudutaan.

Kaikenkaikkiaan hieno kirja, ei ehkä aivan täysin ensimmäisen osan veroinen, mutta silti hieno, hieno teos. Neljä laivakorppua.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Pitkästä aikaa oikein erinomaisen kiehtova ja hienosti kirjoitettu kirja, wau! Taivaanpallo on ensimmäinen lukemani Olli Jalosen kirja, mutta ei varmasti jää viimeiseksi, sen verran hieno kokemus oli.

Kirjan kertojahahmo Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus on kirjan alussa nuori poika, kahdeksanvuotias. Kirja seuraa Anguksen kasvamista aina kolmetoistavuotiaaksi, ja tämän tarina kulkee kaukaiselta St Helenan saarelta Lontooseen ja pidemmällekin. Lapsen kasvutarinan lisäksi kyseessä on tieteellisen ajattelutavan kehittyminen, jota Jalonen kuvaa aivan valtavan mielenkiintoisesti ja uskottavasti - miten kouluja käymätön poika kokee intoa, kun saarella vieraileva tiedemies antaa tälle yksinkertaisia tehtäviä, laskea lintuja ja tarkkailla tähtiä, ja miten tästä alkaa kehittyä ajatuskulkuja ja oppimisen nälkää.

Anguksen äiti on köyhä yksinhuoltaja ja elämä aika rajallista. Saarella voi mennä vain niin kauas kuin saarta riittää, eikä muusta maailmasta tiedä juuri mitään. 1600-luvun lopulla ei vielä ollut edes puhelinta, ja kaukaiselle saarelle kirjeidenkin saapuminen kesti iäisyyksiä. Kun Angukselle lopulta tarjoutuu mahdollisuus päästä laivaan jäniksenä, ei mahdollisuutta voi jättää käyttämättä. Lontoo näyttäytyy melko erikoisena mitä se varmasti on maalaispojalle ollutkin, eikä mikään ole yksinkertaista.

Kirja on kirjoitettu erikoisella tavalla, joka aluksi tuntui hämmentävältä. Puhuttuja "vuorosanoja" ja ajatuksia ei mitenkään eritellä, niin kuin kirjoissa yleensä, vaan ne ovat osa "leipätekstiä". Tekstistä pitää sitten itse hahmottaa kuka sanoi ja mitä, vai ajatteliko vain. Tuntuu hämmentävältä mutta on lopulta varsin mielenkiintoinen ja mielekäs keino pukea sanoiksi tunne ihmisten ajatuksista ja keskusteluista. Emmehän oikeassa elämässämmekään aina odota, että toinen saa sanottavansa loppuun ennen kuin itse puhumme, eikä kukaan lisää lauseittemme alkuun tai loppuun ", hän sanoi". Puhe ja ajatukset vain soljuvat ja risteävät, ja sen tilan Jalonen tavoittaa mielestäni valtavan hienosti.

Aivan loistava kirja, suosittelen täysillä kaikille. Viisi fregattilintua!