Stanislaw Lem: Eeden

Viisi tieteilijää haaksirikkoutuu avaruusaluksellaan tuntemattomalle planeetalle, ja siitäkös se soppa keittyy.

Eeden on jotenkin Jules Vernen tyylinen seikkailukirja, paitsi että Lemin tapaan melko erikoinen. Viisi eri tieteenalojen edustajaa, joilla ei ole edes nimiä vaan ainoastaan Kyberneetikko, Insinööri, Fyysikko, Tohtori ja Koordinaattori, ovat reippaita tieteilijöitä, kirkasotsaisia toiminnan miehiä. Naisia ei tietenkään ole mukana. Vieraalle planeetalle haaksirikkoudutaan myös aivan kuten perinteisissä seikkailukirjoissa laivoilla tuntemattomille saarille, koko homma on lähinnä pienoinen epämukavuustekijä josta reippaudella ja älyllä kyllä selvitään.

Planeetta, jolle tiedemiehet haaksirikkoutuvat on nimeltään Eeden. Se luonto on outoa ja planeetan asujaimisto vielä oudompaa. Sopivasti toki planeetalla on ihmisille hengityskelpoista ilmaa, vettä juotavaksi ja kaikki on muutenkin passelisti. Ihmiset kuitenkin suhtautuvat planeetan asukkeihin tyypilliseen tapaan pelolla, joka johtaa väkivaltaan. Ampuahan sitä pitää kaikkea mitä ei tunnista.

Itse tarina on aika tyhmä. Sekoillaan eestaas planeetalla, ja sitten parilla viimeisellä sivulla saadaankin raketti kuntoon ja lähdetään takaisin. Mitään kovin selkeästi tarinaksi tunnistettavaa ei synny, millään ei tunnu olevan merkitystä tai tarkoitusta. Sen sijaan kaikkea ihmeellistä kuvaillaan, ja voi kuinka kuvaillaankaan. Sivu sivun perään kerrotaan mitä kaikkea outoa ja ihmeellistä Eedenissä tulee vastaan - ja sitä on ihan perhanan uuvuttava lukea.

Yleensähän kirjassa kerrotaan ja kuvaillaan toki asioita, mutta vain sellaiselle tasolle, että asioiden merkitys aukeaa. Loppu jää lukijan mielikuvituksen vastuulle. Tässä kirjassa taas juuri millään ei ole oikein merkitystä tarinan kannalta, mutta silti kaikkea kuvaillaan yhtäaikaa tarkasti ja sekavasti.

Pidän Lemin kirjoista, mutta tämä on mielestäni niistä heikommasta päästä. Kaksi örkkiä, ei voi oikein vakavissaan suositella.

Christian Rönnbacka: Tuonen Korppi

Porvoolainen paljasjalkapoliisi Antti Hautalehto ratkoo taas hirveyksiä. Tällä kertaa Sipoosta löytyy ensin ihmisen käsi, sitten loputkin ihmisestä, eikä oikein mitään selkeää johtolankaa. Kunnes tietenkin lopulta sellaisia alkaa paljastua.

Hautalehto ja muut Porvoon poliisit heittävät taas läppää ratkoessaan rikoksia, mutta tällä kertaa ehkä aavistuksen vähemmän ylilyöden. Edelleen toki ollaan varsin teennäisen tyylin puolella, mutta tämä linja kun on valittu niin sillä on kai sitten mentävä. Erityisesti Hautalehdon rakkauselämä on kuin suoraan Pepsodent-mainoksesta.

Itse rikostarina taas on jotenkin vähän hassusti rytmitetty. Suurimman osan kirjasta ei olla kovin lähelläkään ratkaisua, kun taas viimeisillä sivuilla yhtäkkiä kaikki selviääkin ja se siitä, nips ja naps homma pakettiin. Tätä olisi ehkä voinut hieman hioskella vielä, mielestäni, mutta ihan hyvää menoahan tämä. Itseäni ilahduttaa aina omat, tutut nurkat - on hupaisaa kun voi mielessään nähdä paikkoja ja tietää suurinpiirtein, missä milloinkin mennään.

Kolme ö-luokan kökkövitsiä. Lukeehan näitä, mutta mitään pysyvää muistijälkeä ei kyllä pääse syntymään.

Stanislaw Lem: Isännän Ääni

Isännän Ääni on erikoinen kirja, ja sitähän on Lemiltä totuttu odottamaan. 

Kirja on perustuvinaan kuvitteellisen professori Peter Hogarthin jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin. Tarina on tavallaan yksinkertainen: avaruudesta on vastaanotettu signaali, jonka uskotaan olevan keinotekoinen, jonkinlainen viesti. Sille annetaan nimeksi Isännän Ääni, ja professorin Hogarth kutsutaan mukaan tiedemiesryhmään, joka pyrkii selvittämään viestin sisältöä.

Asetelma sinänsä on scifissä melko paljon koluttu, kirjoja ja elokuvia samoista lähtökohdista piisaa. Mutta Lemin kirja onkin eri tavalla rakennettu. Varsinaisen viestin sisältö ei ole kovin merkittävässä osassa tarinaa, vaan Hogarth pohdiskelee ja pähkäilee milloin mitäkin, filosifisesti ja yhteiskunnallisesti ja tieteellisesti jotenkin aiheeseen liittyvää - tai liittymätöntä. Näitä pohdintoja on paljon, ja ne poukkoilevat välillä erittäinkin villisti. Sekaan mahtuu myös joitain aika hämmästyttäviä oivalluksia, vai mitä olet mieltä tästä 1960-luvulla kirjoitetusta lausahduksesta nykyihmisen perspektiivistä:

"Miten käy, kun totuuden vapaanakaan kajahtelevaa ääntä ei enää kuulla tietotekniikan kehityksen johdettua tilanteeseen, jossa parhaiten saa sanansa perille se, joka huutaa kovimmalla äänellä?"

Sosiaalinen media, nettikommentointi, anyone? Aika hyvin heitetty vuosikymmenten takaa.

Varsinainen viesti, Isännän Ääni, jää lopulta mysteeriksi, eikä kirjan tarina oikein ala eikä lopu, kulkeepahan vain omia polkujaan. Koukuttavaa, joskin hieman hämmentävää luettavaa. Neljä pientä ydinpommia.

A.J. Ryan: Verenpunainen Sumu

Seitsemän henkilöä herää muistinsa menettäneinä veneeltä, joka on automaattiohjauksessa. Keitä he ovat? Minne menossa? Miksi? Kuka on kaiken takana?

Verenpunainen sumu on aika veikeästi avautuva tarina. Henkilöiden muisti ei varsinaisesti palaudu, vaan he päättelevät ominaisuuksistaan mitä ovat kenties olleet ennen. Tarinan vene on automaattiohjauksessa, mutta pian kyytiin saadaan puhelin jonka kautta tuntematon ääni jakelee ohjeita etenemiseen.

Kaikkea ympäröi sumu. Verenpunainen sumu. On vaikea nähdä pidemmälle. On selvää, että jotain kammottavaa on tapahtunut, mutta vastauksia ei löydy ennen kuin lähestytään kohdetta.

Kirjan tarina on aika pölvästimäinen, mutta ihan menevästi kirjoitettu. Tarinan puolesta tässä olisi ollut ainekset tiivistettynä novelliin, kirjaksi juttu on ehkä hieman pitkä. Monet kirjan henkilöistä ovat myös aika yhdentekeviä, eikä loppuratkaisukaan ole mitenkään looginen tai uskottava, vaikka jonkinmoisena yllätyksenä esitelläänkin.

Ihan mukiinmenevää tuomiopäivän scifiä, hieman pitkitettynä ja vähän tarpeettomalla rymistelyllä ryyditettynä, ei mitään mullistavan omaperäistä mutta ei nyt huonokaan. Kolme punaista rupea.

Tapani Bagge: Pomminvihreät Renkaat

Eletään vuotta 1952, Helsingin olympiakisoja edeltävää aikaa. Mujunen, yksityisetsivä, saa toimeksiannon estää olympiastadionin räjäyttämisen, ja siitäkös se jännitys sitten alkaa.

No, jännitys ja jännitys. Dekkareiden ikiaikainen ongelma on tietenkin omaperäisyys, kuinka kirjoittaa genreen mitään uutta ja mielenkiinstoista. Siinä Bagge ei mielestäni onnistu hirveän hyvin, kirja on aika pahvinen ja epäkiinnostava. Stadin slangia ja karjalan murretta ripotellaan väleihin, mennyttä Helsinkiä kuvaillaan satunnaisesti mutta itse tarina on aika pöhelö - ja taas kerran pahikset saavat heitä jahtaavan hyviksen kiinni ties kuinka monta kertaa, mutta eivät mitenkään voi päästää tätä hengiltä, eivät vaikka ovat valmiita räjäyttämään tuhansia ihmisiä kuoliaaksi. 

Mujunen on hahmona aika väsynyt, niin kirjassa kuin yleisestikin. Tällaisia vanhoja konkareita jotka ajattelevat älykkäästi ja saavat lopulta rosvot aina kiinni, on jo ihan tarpeeksi. Mujusen traumat ja historia ovat myös aika epäkiinnostavia, on vaikea saada jännitystä aikaiseksi kun keskeisen hahmon eloonjäänti tuntuu täysin yhdentekevältä.

Kirjassa on myös aika liuta sivuhenkilöitä, ehkä vähän tarpeettomankin paljon. Näiden sutkautellessa ja letkautellessa sangen yllätyksettömästi, itse tarina kulkee suoraan eteenpäin, johtolanka kerrallaan, kunnes lopulta päättyy aikamoisen harmaana.

Kieli on toimivaa, kerronta hyvin rytmitettyä, mutta jotenkin tästä vain ei pysty innostumaan. Vähän kuin einesmaksalaatikkoa vetelisi. Kaksi muilutusta, ei jatkoon.

Colm Tóibín: Brooklyn

Brooklyn on kirja 1950-luvun euroopasta ja amerikasta, köyhyydestä ja toivosta, jonka päähenkilönä toimii nuori Irlantilainen nainen, Eilis.

Eilis matkustaa kotoaan Irlannista Yhdysvaltoihin, New Yorkin Brooklyniin, työpaikan perässä. Työ on kaupassa myyjänä, mutta Eilis haaveilee paremmasta ja aloittaa opiskelun kirjanpitäjäksi - jos pääsisi vaikka konttoriin töihin!

Tarina on aika suppea. On pelkoa ja toivoa, ja tietenkin romanssi. Eilis joutuu myös ikävän tilanteen pakottaman käymään takaisin kotona, Irlannissa, ja matka sotkee tilannetta aika pahasti. Lopulta hän kuitenkin palaa takaisin Brooklyniin.

Kirja on kirjoitettu huolellisesti. Sotien jälkeisen Euroopan, erityisesti Irlannin karu köyhyys ja rajalliset mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin kerrotaan hiljaa, rivien välissä. Samoin amerikan suuremmat rikkaudet ja mahdollisuudet tulevat esiin Eilisin omien epävarmuuksien verhoamana. Mikään ei ole helppoa, tämä ei ole mikään Disney-tarina - mutta toisaalta kurjuuksissakaan ei vellota, Eilis elää ihan hyvää, turvallista elämäänsä. Ilkeitä tai pahoja ihmisiä ei tarinassa ole, eikä mitään varsinaisen dramaattista tai suureellista, ja ehkä juuri sen vuoksi se tuntuukin niin aidolta, elämältä.

Mukava tarina, erittäin kivaa luettavaa ja tarinaan on helppo uppoutua. Neljä nailonsukkaa.

Chen Qiufan: Jättömaa

Jättömaa on semi-realistista scifiä, ei lennellä avaruudessa mutta hiukka ehkä kuitenkin fiktion puolella.

Piisaari on saari jossa jätteenkäsittelijät purkavat muualta tuotua jätettä, elektroniikkaromua, hyödyllisiksi komponenteiksi ja materiaaleiksi. Työ on likaista ja vaarallista, ja terveydelle haitallista erilaisten kemikaalien ja saasteiden vuoksi. Saarella pitävät valtaa klaanit, jotka päämiestensä johdolla tekevät erilaisia hämäriä diilejä ties kenen kanssa.

Mimi on yksi jätteenkäsittelijöistä. Kun valtakamppailu saarella saa kierroksia ulkopuolisten sotkeutuessa kuvioihin, Mimi huomaa yllättäen olevansa kaiken toiminnan keskiössä.

Kirjassa on hieman William Gibsonin kyberpunk-henkeä, mutta tarina itsessään on jotenkin sekava. On vaikea saada otetta eri toimijoiden motiiveista. En kirjan luettuani vieläkään oikein tiedä, mistä oli kysymys, mitä eri henkilöt oikein tavoittelivat. Pientä lisäkierrettä antaa kohtuullisen laaja henkilögalleria ja joidenkin osalta vielä erilliset kutsumanimet, joiden kanssa on kyllä tekemistä jos meinaa pysyä kärryillä.

Lopun rymistely on tarpeettoman pitkä ja ennalta arvattava, eikä sellaisena kovin kiinnostava. Kirjasta jää vähän ontto olo, tuntuu, että paljon parempaankin olisi ollut eväät mutta jotenkin kirjoittajalla ei oikein itselläänkään ehkä ollut ihan selvää, mikä oli homman ydin.

Kolme proteesia, ei merkittävän hyvä kirja muttei nyt huonokaan.

Kassandra Montag: Tulvan Jälkeen

Waterworld, mutta ei kuitenkaan ihan.

Tulvan Jälkeen kertoo ajasta, no, tulvan jälkeen. Vesi on noussut ja peittänyt alleen suurimman osan maailmasta. Vain ylänköalueet ja vuorten huiput ovat enää kuivaa maata, kaiken muun peittää meri. Myra on jäänyt yksin ollessaa raskaana, hänen miehensä on paennut heidän ensimmäisen lapsensa kanssa. Vuosia myöhemmin Myra sinnittelee toisen lapsensa kanssa ja etsii yhä esikoistaan.

Kirja on aika perinteinen post-apokalyptinen seikkailu. Mennään jonkun perässä, tällä kertaa lapsen ja ehkä kuivan maan, toivon paremmasta elämästä. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista seikkailua, on pahiksia ja tietenkin vähän romantiikkaakin. Ei siis mitään uutta auringon alla tälläkään kertaa.

Kirja on kuitenkin ihan kohtuullisen hyvin kirjoitettu. Aika paljon pohditaan tunteita, menetystä ja toivoa, ja niissä vellominen on itselleni vähän tarpeettoman tuntuista - jotenkin muovista, amerikkalaista tekotunteilua. Samoin ehkä kirjan pahikset ovat aika kliseisiä, tosi pahoja mutta samalla helppoja niittää kumoon tuosta vaan.

Ihan kelvollista seikkailua joskaan ei mitään kovin ihmeellistä. Ei sisällä kovin syvällistä yhteiskunnallista pohdintaa, mille olisi tällaisessa tilanteessa ollut hyvin tilaa. Kolme silliä.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Hämähäkkijumala on sekava kirja, jossa hauskat ja nokkelasti "erilaiset" ideat ovat selvästi kirjan tarinaa tärkemäpiä.

Kirjan keskeinen hahmo on Paksu Charlie. Tämä on tietämättään hämähäkkijumalan poika. Charliella on myös veli, Spider, joka on aikamoinen mulkero ja sotkee ja sählää Charlien asiat melko huolella.

Charlie toikkaroi läpi kirjan mitä erilaisimmissa tilanteissa, toden ja epätoden sekoittuessa monin tavoin. Sekaan on sotkettu tarinoita hämähäkistä, Anansista, ja tiikeristä, jotka vuorotellen omistivat kaikki tarinat. Ja sitten on kaikenlaista taikuutta ja kuoleman jälkeistä elämää ja tottakai vähän nilkkimäistä bisnesmiestä ja pusipusi romantiikkaa.

Ihan kiva, varmaankin, mutta kokonaisuus on kyllä vain sekava ja väsyttävää luettavaa. Tarinan punainen lanka katoaa jo kättelyssä, jonninjoutavat tarinat tiikereistä ja hämähäkeistä ovat, no, jonninjoutavia, ja Paksu Charlie on aika tylsä tyyppi.

En hirveästi innostunut tästä kirjasta. Tuntui aika teennäiseltä, ikään kuin kirjoittaja olisi päättänyt olla tosi luova ja erikoinen, ja sitten listannut kaikki ideansa pötköön ja kutsunut sitä kirjaksi. Kaksi limeä.

Jari Tervo: Revontulten Tie

On vuosi 1973. Jari, Rovaniemeläinen koulupoika, havainnoi maailmaa ympärillään, kirjoittaen muistikirjoihinsa kaikenlaista. On koulunkäyntiä, tyttöjä, perhettä ja ympäröivää maailmaa.

Kirja etenee hauskalla tavalla kotisuomesta suureen maailmaan. Opettajan kanssa ryhdytään osallistumaan politiikkaan, agitoimaan kommunismin ilosanomaa, vaikkei pieni Jari siitä vielä juurikaan mitään ymmärrä. Sitten lähdetään perheen kanssa matkalle Moskovaan, ja opettajan kanssa kansainväliselle rauhanleirille Berliiniin.

Moskovan matka on hupaisa perheloma, jossa lähinnä aikuiset ovat nolostuttavia. Berliiniin sen sijaan mennään "poikien kesken". Opettaja pistää kuitenkin ranttaliksi, halpa olut vie mennessään, ja Jari jää melko yksin havainnoimaan ympärillään kuhisevaa suurta maailmaa.

Kirja on kirjoitettu Jarin näkökulmasta, hieman poukkoillen, mutta sellaisiahan muistiinpanot tapaavat ollakin. Jari on vakava poika, ei rieku eikä kieku, vaan on mukana, katselee ja kuuntelee kun asiat tapahtuvat ympärillä. Tytötkin kiinnostavat, erityisesti eräs Irene, mutta tästä on vain sivujuonteeksi. Aikuisten maailma tuntuu kiinnostavan enemmän.

Tarina on lämmin ja selkeästi 1970-luvun oranssi. Vahva suositus, mukavaa luettavaa ja taitavasti kirjoitettu. Neljä hippiä.