sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Lee Child: Epäilty

Lee Child ja kirjojensa vakiohahmo Jack Reacher ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa… juoni on itse asiassa melkein sama kuin aina. Reacher tulee paikalle, ratkaisee jutun ja tappaa tylysti ihmisiä vasemmalta ja oikealta ja jotenkin kummasti se on aina ihan okei. Kosto, nääs, on jees silloin kun hyvis hoitelee pahiksen. Jep jep.

No, tässä tapauksessa kirjassa on jonkun verran dekkarin aineksia. Juonikuviossa on salaisuuksia jotka paljastuvat pienissä paloissa, pikkuhiljaa. On epäiltyjä, syyttömiä uhreja ja tietenkin huimaa päättelykykyä. Niin ja väkivaltaa. Kas, kun metsässä partioivan tomppelin saa ampua ihan vaan korostaakseen omaa pointtiaan, Jep jep.

Tällä kertaa ollaan ajassa ennen Reacherin irtautumista armeijasta; ajassa ennen ensimmäistä varsinaista Jack Reacher tarinaa. Ajatuksena on kai jotenkin taustoittaa ja avata yksinäisen sankarin menneisyyttää, mutta se jää vähän puolitiehen kun herra mösjöön menneisyys on aivan tismalleen tasan tarkkaan samaa kuin myöhemmät vaiheet.

Sinänsä sujuva kirja mutta sisällöltään kyllä aika yhdentekevä, ja hieman paheksun - setämäisesti, tiedättehän - sitä miten "hyvä" tyyppi saa niin vapautuneesti lahdata "pahoja" tyyppejä. En jotenkin vain osaa nähdä sitä hienona tai siistinä meininkinä.

Kaksi nappia otsaan, kiitos ja päivää.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Uusi Atlantis on mitä perinteisintä seikkailujännitystä. Tällä kertaa ollaan syvällä merenpinnan alapuolella, meren pohjaan rakennetussa tutkimuskeskuksessa jossa uumoillaan löydetyn Atlantiksen kadonneen sivilisaation. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin yksiselitteinen, se käy aika nopeasti ilmi. Tutkimuskeskuksessa hyörii nimittäin tiedemiesten lisäksi sotilaita ja sabotööri.

Meren pohjassa sijaitsevan tutkimuskeskuksen mahdollistamaa klaustrofobista fiilistä ei ehkä hyödynnetä ihan niin paljon kuin voisi, mutta muuten kyseessä on kelpo kesäjännäri. Käänteitä riittää, ja vaikkeivät ne kovin yllättäviä tai omaperäisiä aina olekaan, on Child ihan oiva juonenkuljettaja. Kirja on helppo lukea, ja sen verran paksu että silllä on myös hyvä mäiskiä kärpäsiä - pöydänjalan alle se on ehkä liian tuhti, paitsi tietenkin jos pöytä keikkuu tosi pahasti.

Kuvaavaa lienee, että vaikka periaatteessa pidin kirjasta ja vaikka sen lukemisesta on tätä kirjoittaessa vain pari päivää, en muista yhdenkään päähenkilön nimeä, ja juonen käänteetkin muistuvat mieleen vain pinnistäen.

No, aina ei tarvitse syödä Michelin-ravintolassa, eikä aina tarvitse lukea vain korkeakulttuuriksi luokiteltuja klassikoita. Tämän parissa vierähti pari iltaa ihan sujuvasti.

Kolme laboratoriotakkia.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

George Orwell: Puilla Paljailla

Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku nimettömämpi tapaus, tuskinpa olisi yksikään kustantaja kiinnostunut. Nimessä on voimaa. George Orwell kirjoittaa tässä mukamas omakohtaisia kokemuksia - mahdollisesti osittain näin onkin mutta ehkä köyhyyden taakkaa on rikkaan suvun vesa hieman liioitellut. Köyhäilyä harrastetaan ensin Pariisissa, ah niin taiteellisen boheemisti, ja myöhemmin Lontoossa ja sen ympäristössä.

Köyhyys ei tässä tapauksessa toimi edes kiinnostavana sosiaalipornona, se on vaan tylsää. Jengillä ei ole juurikaan rahaa, mutta viini virtaa. Koen itse köyhäilyn esittämisen jotenkin kunniallisempana kuin… no, ei-köyhäilyn, tavattoman väsyneenä ajatuksena. Mielestäni ihminen voi olla kunniallinen ja jopa kiinnostava olematta varsinaisesti köyhä, ja toisinpäin, köyhä voi olla tylsä. Ja tylsiä ihmisiä tämä kirja on täynnä.

Orwell ei edes kirjoita kovin kiinnostavasti. Koko kirja on oikeastaan vain tapahtumien havainnointia, vailla minkäänlaista tarinan tynkää. Silloin tällöin hän yltyy jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen pohdiskeluun, mutta ei silloinkaan - nykymittapuilla - mitenkään kovin omaperäisesti. Ehkä ajan hammas on osunut tähänkin pähkäilyyn aika rankasti, kun kaikki oivallukset tuntuvat niin kovin aikansa eläneiltä.

Kuriositeettina tämän kirjan voisi lukea, mutta muuten en kyllä suosittele. Kaksi viinipullloa.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Taavi Soininvaara: Inferno.fi

Arto Ratamo is back! Ratamo seikkailee jälleen Soininvaaran kirjassa tuttuun tyyliinsä, jonkinlaisena Jo nesbön kotimaisena, vähän kulahtaneempana eikä ehkä ihan niin koviksena. Ratamokin on toki kovempi jätkä kuin normaalit poliisit ja lisäksi hyvä isä, vakavamielinen ajattelija ja muutenkin ihana heppu.

No joo. Inferno.fi on oikeastaan aika menevä kirja. Suomalaismies löytyy Miamista surmattuna, joukko dokumentteja rintaansa teipattuna. Dokumentit liittyvät ohjelmistoyritykseen, joka tekee pankkien maksuliikenteeseen liittyvää salaista ohjelmistoa, joten panokset ovat kovat.

Hämärän tapahtuman ympärillä hyörivät lisäksi Kiinalaiset ja Venäläiset tiedusteluorganisaatiot, sekä jonkinlainen myyrä, tietovuotaja. Onko myyrä (jonka peitenimi on Koira) Supon omassa organisaatiossa, jossain yrityksessä, täysin itsenäinen toimija vai kenties jonkun tiedustelupalvelun leivissä, kas siinäpä pulma.

Inferno.fi kantaa aika hyvin. Hiukan tietenkin puupäistä yhden miehen showta, mutta loppuhuipennusta ja salaisuutta vedätetään aika hyvin, ihan loppumetreille asti. Oli kiva kerrankin lukea kirja, jossa oli pienimuotoinen yllätysmomentti vielä lopussa - en ainakaan itse tiennyt kuka  Koira on, ennen kuin se lopulta paljastettiin. Tämänkin jälkeen on vielä toinen ylläri tuloillaan, ei mitenkään järisyttävä mutta hyvin toimiva kuitenkin.

Henkilöitä on ehkä hieman liiaksikin asti, mutta toisaalta jos niitä olisi vähemmän, olisi yllärin pitkittäminen ollut huomattavasti vaikeampaa. Henkilöt ovat myös aika perus dekkarihenkilöitä, yksipuolisia ja tylsiä, hyvin kliseisesti jotain tiettyä ihmistyyppiä edustavia. Mutta niinhän tämän tyylilajin kirjoissa yleensä onkin, eikä siinä mitään.

Ihan menevää roinaa. Lopun yllätys nosti pisteitä, joten sanotaan vaikka neljä veristä jäljeä lumihangessa.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Carl Hiaasen: Onnenkoukkuja

Luin joskus kauan sitten enemmänkin Hiaasenin kirjoja. Muistan aluksi pitäneeni niistä, mutta toistoa toistoa toistoa oli jotenkin liikaa, ja kirjat alkoivat tuntua puuduttavilta. Sama vika on myös tässä kirjassa, Onnenkoukkuja.

Kirjan tarina on ihan hauska. On lottovoittaja joka on hyvis, ja samalla kierroksella toinen lottovoittaja joka on... no ei ainakaan hyvis. Vähän pahis, mutta pääosin kuitenkin ehkä tyhmis. Ja tyhmis haluaa myös hyviksen lottovoiton koska oma ei riitä. Ja niin alkaa ajojahti joka saa avian poskettomat mittasuhteet. Kovaa mennään ja tyhmiä ollaan; hyvät kärjistetyn hyviä ja pahat - tai siis tyhmät - myös avian huikean kärjistettyjä.

Hahmot ovat niin amerikkalaisen muovisia kuin vain olla voivat. Kirja on aika pitkä, joten siihen on saatu tungettua melkein kaikki kulahtaneet kliseet mitä maa päällään kantaa, ja pari uuttakin on jo keksitty. Tai miten olisi lottovoittaja joka on puhtoisistakin puhtoisin, hyvä, kaunis, älykäs, sporttinen ja toimelias nainen joka ensin ei voi sietää avukseen rientävää hieman renttua mutta kaikinpuolin oikeamielistä, urheaa ja älykästä miestä. Onneksi lopulta kuitenkin rakkaus roihahtaa, seksiä piisaa ja hyvyys siirappisoituu asteikolla äitelän ja imelän ohi niin että heilahtaa. Jos joku yllättyy tämän kirjan juonikuvioista yhtään kertaa, niin onneksi olkoon, lienet juuri lukenut ensimmäisen kirjasi.

Kirja on myös liian pitkä. Varsinaisen seikkailun ja päähenkilöiden oheen on viritetty toinen toistaan sekopäisempiä sivuhenkilöitä ja näiden yhdentekeviä kohtaloita, jotka vain kasvattavat sivumäärää. Ehkä kirjailija on käyttänyt ulkoistettua kirjoittajaa, joka on laskuttanut sivumäärän mukaan? Siltä ainakin välillä tuntuu.

Kuitenkin melko kepeää meininkiä; lue jos jaksat, uneen tällä pääsee ainakin. Kaksi kilpikonnaa.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Michael Crichton: Aikamatka

Michael Crichton lienee tunnetumpi Jurassic Parkin kirjoittajana, mutta muistaakseni tätäkin kirjaa mukaileva elokuva on joskus tehty. Niin tai näin, Aikamatka on ihan lajityyppiinsä kultaista keskitietä ja Crichtonin tyylin mukaista juttua.

Ilkeä ja ahne suuryhtiö on kehittänyt tavan matkustaa menneisyyteen, ja tietenkin homma menee pieleen. Jokunen matkustaja jää menneeseen, ja heitäpä on sitten lähdettävä sieltä etsimään. Alkaa seikkailu jossa pieni ryhmä historian opiskelijoita ja arkeologeja säntäilee eestaas keskiaikaisen sodan keskellä, ja toimintaa riittää.

Kirja on oikein hyvää kesäluettavaa, jos ja kun ei takerru historiallisiin yksityiskohtiin tai uskottavuuteen. Pääosin kyseessä on seikkailukirja. Jotkin kuvaukset keskiajan menosta ja meiningistä ovat kyllä melko kiinnostavia, mutta itse en osaa ollenkaan arvioida kuinka paikkansapitäviä.

Aikamatkailu sinänsähän on toki aina kiehtova aihe, ja niin se on tälläkin kertaa. Kirjassa ei ilman aikamatkailuun liittyvää jännitystä olisi juuri mitään; eikä siinä nytkään mitään kovin omaperäistä ole. Onpahan kuitenkin ihan menevää ja sujuvaa seikkailua.

Lue pois tai polta saunassa, ihan miten vaan. Kolme mätkäisyä miekalla.