tiistai 28. helmikuuta 2017

Christoffer Carlsson: Ääret

Aloitin nerokkaasti kolmiosaisen kirjasarjan keskimmäisestä teoksesta, mutta eipä mittää, luetaan seuraavaksi vaikka kolmas osa ja sitten ensimmäinen, tai jotain.

Nyt ollaan siis Ruotsalaisen dekkarin ydinmailla. Koin tämän kirjan vähän nihkeänä aloittaa; se saattaa kyllä johtua osittain juuri siitä, etten ole lukenut ensimmäistä osaa. Kirjat sinänsä ovat ilmeisen erillisiä tarinoita, mutta henkilöhahmojen taustoja ja siten motiiveja jää ehkä vähän hämärän peittoon tällä lähestymistavalla. Loppua kohden kuitenkin pääsin pikkuhiljaa kärryille ja jopa juoneen kiinni.

Sinänsä tämä kirja on ihan perushuttua, sujuvasti kulkevaa pohjoismaista dekkaria jossa on koko ajan kurja ilma, päähahmolla traaginen menneisyys ja vaikeuksia ihmissuhteissa. Päihteet kuuluvat myös kuvaan. Välillä näitä lukiessa on sellainen olo, että joku Kiinalainen toimisto tai ehkä tekoäly suoltaa tekstiä, johon sitten vaan vaihdetaan henkilöhahmojen nimet ja tapahtumapaikat sopiviksi ja pläjäytetään joku kirjailijan nimi kanteen ja morjes, hyvin rullaa. Toisaalta, mikäs on rullatessa kun kerran toimii.

Ja toimiihan se. Tarina on... no, ehkä vähän tavanomainen mutta ihan hyvä. On rasisteja ja anti-rasisteja ("ääret" tarkoittaa siis tässä tapauksessa juurikin ääriryhmiä, kummassakin suunnassa), ja poliisi joka luovii näiden välissä. Pari ovelaa käännettä ja pientä harhautusta, himpun verran tiukkaa toimintaa mutta kuitenkin pitkälti Columbon hengessä tehtävää ajattelevan poliisin työtä. Siinäpä se.

Päähenkilönä toimiva poliisi on ehkä himpun ärsyttävä jahkailija ja "pahikset", tai ainakin muutama tarinan kulun kannalta keskeinen hahmo - pahuus on tässä aika ambivalenttia, ilmassa on koko ajan kysymys kuka on oikeastaan paha ja kuka vain sivustakatsoja - on melko kliseisiä, mutta ihan uskottavia. Ehkä... ehkä me ihmiset olemme aika kliseisiä?

Kirjan tarina on myös hyvin ajankohtainen. On maahanmuuttoa, rasisteja, antirasisteja ja kaikkien näiden välille kehkeytyvää kahinaa, väkivaltaa ja muuta törmäystä. Oikeastaan tarinan olisi voinut siirtää ihan hyvin Suomeen, tai varmaan aika moneen muuhunkin maahan, ja se olisi toiminut ihan yhtä hyvin.

Ei mitään uutta auringon alla, mutta taidan kuitenkin lukea muutkin tähän sarjaan kuuluvat opukset. Kolme paketillista kirjallista maksalaatikkoa.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Bruce Springsteen: Born to Run

Taustatiedoksi: olen pikkulapsesta saakka ollut Bruce Springsteen -fani, ja olen sitä edelleen. Tätä kirjaa olen odottanut ns. kuola valuen jo jonkin aikaa. Saattaa hieman vaikuttaa mielipiteeseeni...

Olen lukenut muutaman elämänkertakirjan Pomosta, mutta kaikki muut ovat olleet muiden kirjoittamia. Tämän on kirjoittanut Bruce itse, ja sen huomaa. Muiden kirjoittamissa teoksissa tarkastellaan aina henkilöitä ja heidän elämäänsä ulkoapäin, ollaan aina sen varassa mitä kyseinen henkilö itsestään haluaa paljastaa, ja siihen vaikuttaa varmasti myös kirjoittajan ja kohteen välinen kemia. Toki itse itsestään kirjoittaessa on myös sensuurilippu päällä (Bruce kertoo tästäkin kirjassa, lyhyesti mutta selkeästi). Silti tunnelma on toisenlainen.

Tätä kirjaa mainostettiin etukäteen aika paljon Brucen mielialalääkityksen kautta; se oli jotenkin suuri paljastus josta oli helppo repiä otsikoita. Se taas johtuu siitä, että kirjassa ei oikeastaan paljasteta mitään kovin erikoista. Kyse ei missään tapauksessa ole jalustalle nostamisesta tai rock-tarinoiden paisuttelusta, vaan hyvin toisenlaisesta lähestymistavasta. Kyllä, toki niitäkin muutama mahtuu mukaan, mutta pääpaino on koko ajan siinä, miten Springsteen itse on kokenut ja kokee elämänsä ja siihen liittyvät tapahtumat.

Suuria "paljastuksia", jos niitä väkisin haluaa etsiä, lienee lähinnä se, että ei ole aina ollut helppoa olla ihminen. Kyse ei ole pelkästään usein toitotetusta kuuluisuuden kanssa elämisen vaikeudesta, se sinänsä tuntuu sujuneen aika mallikkaasti, vaan oman pään sisällä tapahtuvasta myllerryksestä. Masennus, epävarmuus, vaikea isä-suhde, halujen kanssa painiminen. Hitto vie ihan tavallisia asioita! Springsteen kertoo näistä erittäin avoimesti ja suoran tuntuisesti, kieriskelemättä silti loassa. Omia mokia elämän varrelta ei myöskään peitellä; uskottomuus, sulkeutuneisuus, huono käytös, kiukuttelu, ryyppääminen - kaikki on pöydällä.

Ja kuitenkin, sävy pysyy koko ajan melko neutraalina. Tai ehkä neutraali on väärä sana, ehkä avoin on paremmin sopiva. Tuntuu siltä, että tässä puhuu henkilö joka on käyttänyt valtavan paljon aikaa oman itsensä ja oman käytöksensä pohtimiseen, ja osaa kertoa siitä avoimesti, kiihkottomasti, jopa nöyrästi. En ole juuri koskaan lukenut näin henkilökohtaista elämänkerrallista teosta; lähimpänä mieleen tulee Bob Dylanin omaelämäkerta joka myös teki erittäin avoimen ja rehellisen vaikutuksen.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja etenee suurinpiirtein kronologisesti, kertaa urakehityksen ja elämänvaiheet loogisesti. Ei suuria yllätyksiä jos olet lukenut muiden kirjoittamia teoksia, mutta toki hieman erilainen lähestyminen "ohjaajan paikalta". On myös kiinnostavaa lukea miten määrätietoisia tietyt uraan liittyvät päätökset ovat olleet, ja toisaalta kuinka raskas ja raastava taistelu on koko ajan myllännyt taustalla epävarmuuden kanssa. Mielipide-erot bändiläisten kanssa käsitellään kunnioittaen, kenestäkään ei sanota oikeasti pahaa Sanaa - ei edes oikeuteen asti päätyneistä ihmissuhteista. Itselleni ei tullut näistä sellaista tunnetta, että Springsteen yrittäisi mielistellä tai varoa sanomisiaan, vaan että kyseessä on ihan rehellinen, ystävällinen suhtautuminen ja ymmärrys niitäkin kohtaan, joiden kanssa ei olla samaa mieltä.

Elämän ehtoopuolta värittävät läheisten kuolemat, joista varsinkin Clarence Clemonsin poismeno on selvästi ollut raskas paikka. Näiltäkään ei välty kukaan, kun ikä lisääntyy. Silti kirjan loppu on jotenkin valoisa, toiveikas, vaikkakin hieman haikea. Kuoleman lähestyminen itse kunkin osalta on vahvasti läsnä.

Joku sanoi minulle joskus - tai ehkä luin sen jostain - että katso ympärillesi, toisiin ihmisiin: jokaisella heistä on omat demoninsa, joista kukaan muu ei tiedä mitään. Näin tässäkin tapauksessa. Pepsodent-hymyn ja miljoonien myytyjen levyjen, mahtavien konserttien ja epäilemättä aika ison rahakasan takana on kuitenkin ihminen, jolla on oman päänsä sisällä ihan omanlaisensa maailma. Ja se on aika erilainen kuin julkisuuskuvansa.

Heittämällä paras elämäkerta jonka olen lukenut. Kitarahengessä kuusi kieltä viidestä!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Matthew Mather: Kybermyrsky

Mitä tapahtuu kun sähköt katkeavat, puhelimet lakkaavat toimimasta, vettä ei tule ja - kääk! - netti ei toimi? Näitä pähkäillään Matthew Matherin kirjassa Kybermyrsky, ja aika onnistuneesti jopa, mielestäni.

Kirja alkaa rauhallisesti, perinteisen katastrofielokuvan tai -tarinan kaavan mukaisesti. Kaikilla on niin mukavaa, mutta pikkuhiljaa alkaa siellä sun täällä tapahtua kummallisuuksia. Niihin ei suhtauduta vakavasti ennen kuin on jo liian myöhäistä, ja sitten meno äityy vakavaksi. Tarina lähtee hyvin liikkeelle ja kehittyy melkoisen synkeäksi eloonjäämistaisteluksi, josta ei kauhisteltavaa puutu.

Tarinassa pohditaan nykyisten elämän perustoimintojen katoamista paitsi yksilöiden kannalta, myös laajemmin - joskin aika köykäisesti. Kovin uskottava tarina ei ole, vaikka onkin melko vakuuttavasti esitetty; ihan pönttöä on esimerkiksi, ettei ihmisille missään vaiheessa kerrota mistä on kysymys, vaikka loppuratkaisun valossa sen olisi avian hyvin voinut tehdä. Silloin olisi tosin vältetty aika paljon tarinaan kuuluvaa ryntäilyä, säntäilyä ja kauheuksia, joten uskottavuus on joutunut taipumaan jännityksen tieltä. Ja hyvä niin, eihän tässä mitään dokumentaaria olla tavoiteltukaan!

Itselleni mieluisana ratkaisuna kirjassa ei ole kovin korostetusti yhtään varsinaista sankaria, vaan joukko nipin napin selviytyviä tavallisia ihmisiä. Arjen haasteiden kuvaaminen toimii myös; pelkän veden puuttuminen isossa kaupungissa on aika karua hommaa.

Amerikkalaisuus nostaa päätään lähinnä loppuratkaisussa ja muutamassa ehkä hieman tarpeettomassa täpärässä pelastumisessa. Hollywood-kaava haiskahtaa turskisti. Toisaalta viihdearvo on kyllä aika hyvä. Hahmot ovat melko mukavasti viritettyjä eikä itseäni usein kyllästyttävää tarpeetonta menneisyyden traumoissa roikkumista juurikaan harrasteta. Kenelläkään ei ole korostetun vaikeaa suhdetta vanhempiinsa tai kadonnutta sisarusta jonka perään haikailtaisiin sivutolkulla. Jee!

Pieni pisteiden pudotus hölynpölymäisestä kännyköiden kanssa tohkaamisesta sekä todella tarpeettomasta loppuun ympätystä onnellisesta lisäbonuksesta. Kirjan varsinaisen tarinan jo päätyttyä melko onnellisesti, pitää vielä keksiä erillinen täysin mihinkään liittymätön kappale jossa päähenkilöille käy vähän paremmin kuin lottovoittajille, ja pepsodent-hymyt valaisevat taivaan.

Kokonaisuutena ei paha, ihan hyvää viihdettä sujuvasti tuotettuna. Neljä kännykkää!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ursula K. Le Guin: Rocannonin Maailma

Nyt on pakko myöntää että en tajua. En vain päässyt tähän kirjaan mukaan. En oikein tiedä, miten tätä olisi pitänyt lukea - seikkailuna, kannanottona... johonkin, vai jotenkin muuten. Harmittaa vietävästi. Mutta Le Guin on ollut minulle muutenkin vaikea tapaus, vaikka - jälleen kerran - kuuluukin sellaisiin tekijöihin joista jokaisen scifin ystävän tulisi ehdottomasti pitää.

Kirjassa on mielestäni jotenkin sekava meininki. Paljon hahmoja joista en oikein päässyt kärryille kuka on kuka, ja välillä ihmeellisesti ehkä taistellaan tai ollaan taistelevinaan, ja sitten taas vaelletaan eestaas. En ihan oikeasti edes ymmärrä, mikä oli kirjan varsinainen tarina. Tai oliko sitä edes.

Huoh. Joskus sitä tuntee itsensä niiiiiiin tyhmäksi että morjes. Nolla mitään.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Mark Twain: Omaelämäkertani

Mark Twain - Samuel Clemens - saneli viimeisinä vuosinaan omaelämänkertansa sihteerilleen, ja tässäpä se nyt on kirjan muodossa. Twain oli - on - minulle tärkeä kirjailija, luin nuorena mielestäni koko tuotannon. Tom Sawyer ei kolahtanut ihan täysin, mutta Huckleberry Finnin seikkailut toimivat erittäin hyvin (taisin lukea sen puolenkymmentä kertaa parin vuoden aikana) ja Matkakirjeitä Maasta on myös aina ollut minulle mieluisaa luettavaa.

Tästä kirjasta erehdyin lukemaan takakannen, jota en yleensä tee. Takakannessa mainostettiin Twainin ruotivan maailman menoa tiukkaan sävyyn, annettiin ymmärtää kyseessä olevan piikikästä, jopa katkeraa tilitystä. Mutta niin ei ole. Kirjassa kirjailija muistelee elämäänsä oikeastaan hyvinkin neutraalisti. Ei tylsästi tai kuivasti, mutta sangen neutraalisti, hyvin vapautuneesti. Mitään herkullisia paljastuksia ei ole luvassa, eikä omalla erinomaisuudella mässäillä, vaan tapahtumia kerrotaan väliin hieman humoristisesti ja toisinaan surulliseenkin sävyyn. Ne, joiden kanssa sukset ovat menneet ristiin, saavat kyllä oman osuutensa, mutta mitään syytöksiä tai mustamaalausta ei tapahdu.

Olin jopa yllättynyt sävyn neutraaliudesta. Twainille tyypillinen satiirinen ote puuttuu lähes kokonaan, se on vain silloin tällöin läsnä, ja silloinkin hyvin pieninä pilkahduksina.

Kirjan lukemisesta tekee hieman vaikean se, että siinä käydään paljon läpi Twainin elämän varrella kohtaamia ja tuntemia henkilöitä, joista suuri osa on ainakin minulle tuntemattomia. Näiden käsittely edellämainitulla neutraalilla tavalla on täältä käsin jopa hieman ongelmallista, koska huumoria ei irtoa edes halvan naurun vertaa. Paikoitellen sitä vain lukee henkilöistä joista ei tiedä mitään, melko yhdentekeviä seikkoja. Olisi ollut mukavaa, jos näistä hahmoista olisi ollut enemmän taustatietoja, vaikkapa vain suomennetun laitoksen alaviitteinä tai lisäyksinä.

Twainin omasta elämästä saa kuitenkin melko hyvän kuvan. Mikään bisnesnero herra ei selvästi ollut, aika loistavia hutilaukauksia ja suorastaan ääliömäisiä liikkeitä on tehty, ja niistä kerrotaan ihan suoraan. Kuitenkin, alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sopisi tähän elämänkaareen kai aika hyvin. Paitsi että, kirjassa on erittäin, erittäin surullinen sävel; yksi kirjailijan tyttäristä kuolee nuorena, sitten myöhemmin vaimo ja lopuksi toinen tytär. Nykyaikainen sairaanhoito tuntuu taas aika hyvältä ja lohdulliselta, sillä ainakin tytärten kuolemat ovat nykymittapuun mukaan aivan turhia. Näistä kertoessaan kirjoittajan tuska on käsinkosketeltavaa.

Kaikille Mark Twainin kirjoja lukeneille suositeltava teos kahlattavaksi läpi. Neljä höyrylaivaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Lee Child: Kovemman Kautta

No nyt lähtee. Turpaan vaan ja henki pois. Ja sehän on oikein ja jopa hienoa, kun on oikeamielinen ja hyvien puolella. Eikö vaan?

Taisin ostaa tämän kirjan joskus jollekin lentomatkalle. Erittäin suosittu kirjasarja, näitä on varmaan parikymmentä kirjoitettu ja jokunen leffakin tehty (Tom Cruise pääsankarina, hieman hassua koska hahmo on näissä kirjoissa nimenomaan erittäin isokokoinen mitä herra Cruise ei kyllä varsinaisesti ole).

Kirjassa on pohjimmiltaan kyse mustavalkoisesta oikeuden jakamisesta. Ylikova hyvis pistää ilmiselviä pahiksia pinoon nyrkeillä, aseilla ja million milläkin. Ruhjeita ja ruumiita tulee liukuhihnalta. Pakollinen romanssi - nainen on tietysti "kaunis mutta älykäs" - ja rasittavat määrät pseudofilosofista hölynpölyä, ja soppa on valmis.

Teksti on kuitenkin sujuvaa. Tämä on varmaankin kirjamaailmaan vastine ison budjetin Hollywood toimintaleffoille. Ei mitään erityisen älyllistä, mutta ihan sujuva tapa kuluttaa aikaa muutama tunti. Jotenkin vaan väkivallan ihannointia voisi ehkä olla ihan pikkuisen vähemmän, ei se oikeastaan niin hirveän hienoa kuitenkaan ole.

Totaaliseen tylsistymiseen. Kaksi nyrkkirautaa.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Denise Rudberg: Toinen Toista Pahempi

Tuli sitten luettua toinen Denise Rudberg melkein saman tien - ensimmäinen oli sen verran helppoa ja sujuvaa luettavaa, mukavaa viihdettä. Tämä toinen kirja jatkaa ensimmäisen perään samoilla hahmoilla, mutta varsinainen juoni-tarina on uusi. Henkilöhahmojen omat tarinat sen sijaan jatkuvat enemmän tai vähemmän suoraan.

Tässä kirjassa syödään pullaa. Paljon pullaa. Ilman pullansyöntiä (ja hankkimista ja ylipäätään pullasta kohkaamista) homma olisi voinyt tiivistyä novelliksi. Välillä se on hauskaa, mutta välillä kyllä vähän rasittavaa. Vähempikin riittäisi. Ehkä jos olisin itse Ruotsalainen, tämäkin aspekti voisi avautua eri tavalla - voihan olla etten esimerkiksi ihan ymmärrä kaikkia Tukholmalaisen pullan vivahteita.

Syömisen lisäksi pähkäillään ihmissuhteita, lähes rasittavuuteen asti. Paitsi tietysti jos tykkää sellaisesta lukea. Niidenkin osalta kerronta on ihan sujuvaa eivätkä hahmot ole ihan pelkästään muovisia vaan ihan kivasti rakennettuja. Kirjassa on - pahiksia lukuunottamatta - oikeastaan aika vähän sellaisia hahmoja, joiden kanssa en mielelläni lähtisi oluelle. Tai pullalle.

Henkilöiden elämien kiemurat ja käänteet sen sijaan ovat aika tyhjänpäiväisiä ja niiden liittäminen juoneen vähän töksähtelevää, turhan läpinäkyvää. Aika monet käänteet ovat turhan helposti arvattavissa, koska ne on kirjoitettu jo aika moneen kirjaan aika monta kertaa.

Varsinainen tarina on aika synkkä. Vaimonhakkaamista ja paljon pahempaakin. Sen käsittelyssä ei mennä ihan älyttömään mässäilyyn mikä on ehkä ihan hyväkin ratkaisu, koska aiheen ahdistavuus on jo näin pullansyönnin keskellä ihan riittävän korkealla tasolla. Juonenkuljetus tuppaa välillä unohtua henkilöhahmojen kommervenkkeihin, mutta kun siihen aina välillä palataan se rullaa ihan kivasti. Vähän kulunutta, jonkun verran käytettyä, liioiteltua ja epäuskottavaa paikoin, mutta ei missään tapauksessa pahasti. Loppuratkaisukin on melko toimiva.

Tämän lukeminen ei harmita, vaikka näin jälkeenpäin oli kyllä vaikea muistaa kirjan tapahtumista tai henkilöistä oikeastaan yhtään mitään. Jouduin vähän lunttaamaankin. Silti, lukisin tältä kirjailijalta muitakin tekeleitä ihan mieluusti. Jos niihin saisi himpun verran lisää omaperäisyyttä niin eipä haittaisi kyllä yhtään.

Kolme pullaa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Enkelten Verta

Enkelten Verta on muistaakseni toinen Sinisalon kirja jonka olen lukenut, ja pidin siitä kovasti. Sinisalon kieli on tyylikästä ja helppoa luettavaa. Rytmitys ja tarinan kuljetus toimivat hienosti.

Tämänkaltaisissa kirjoissa - ekologisissa trillereissä tai scifiäkö tämä nyt olisi, hieman vaikea luokitella - on aina vaarana sortua paasaamiseen. Tässä kirjassa näin ei ole, vaikka ihan arkisesta ja todellisesta ekologisesta uhasta kertookin. Tarina kiinnittyy todellisuuteen, oikeisiin tapahtumiin ja ilmiöihin, ja toisaalta taas huitelee vankasti scifin puolella.

Tyylikeinona käytetty blogiteksti toisena kertojana voisi ehkä kääntyä hieman itseään vastaan, mutta ei tee sitä. Blogitekstien kommentteja on myös mukana (jälkisanojen mukaan perustuvat ainakin osin todellisiin kommentteihin), ja ne toimivat todella mainiosti - koko skaala kiukuttelijoita, marmattajia, urpoja tosiasioiden kieltäjiä ja palavasieluisia maailmanparantajia - keventäen mutta samalla antaen syvyyttä blogitekstien käytölle. Kommentit tavallaan liittyvät tarinaan, ne kertovat eri puolia, toimien ikään kuin eri kertojina samoille tapahtumille.

Juonikuvio kelataan auki kauniisti, tasaisesti, paljastamatta mitään ylimääräistä liian aikaisin. Juonen suuri yllätys on ehkä hieman epäuskottava, mutta ei kuitenkaan häiritsevässä määrin. Tarinan päähenkilö on suhteellisen miellyttävä karikatyyri suomalaisesta jurottajasta, olematta kuitenkaan liian päälleliimatun oloinen.

Jos tarinan oheen ripotellut faktat eivät ole entuudestaan tuttuja, voi kirja jopa herättää ajattelemaan asioita. Ja sehän on aina hienoa se!

Neljä mehiläistä. Bzzzzzzzzz.......