lauantai 31. elokuuta 2019

Lee Child: Pakon Edessä

En kyllä tajua, miksi otin tämän kirjastosta mukaan, mutta tulipahan plärättyä taas muutama tunti täysin tarpeetonta väkivaltaoopperaa. Jack Reacher on taas kovempi kuin kukaan muu, ja veriroiskeilla mässäillään aina kun ei harrasteta seksiä kauniin mutta älykkään neidon kanssa - joka tietenkin tarvitsee apua, niin tasa-arvoiseksi ei kuitenkaan mennä että naiset pärjäisivät omillaan.

Varsinainen juoni on aivan pimahtanut; Childin kirjoissa veri roiskuu koko ajan, ja nyt tuntuu kuin alkaisi olla jo ideat vähissä, miten enää lisätä kierroksia. Aikamoista ällötystä luvassa. Ja ai niin, Jack Reacher tietenkin vetää kaikkia turpaan tai ampuu kuoliaaksi. Koska voi. Ja se on jotenkin kummallisesti taas kaikille ihan ok koska on hyvien puolella... Sellasta.

Täyttä paskaa, ei kannata lukea. Nolla mitään.

torstai 22. elokuuta 2019

Richard Morgan: Musta Mies

Joskus kirjat ovat yksinkertaisesti liian pitkiä; tässä tapauksessa on juuri näin. Musta Mies voisi olla noin puolet lyhyempänä aika napakka pläjäys, varsinkin jos tarpeettoman mukafilosofisen jahkailun olisi karsinut kokonaan pois.

Tarina kertoo Variantti Kolmetoista tyyppisestä, muunnellusta henkilöstä. Variantti Kolmetoista on taistelija; tunteeton, tehokas ja jääräpäinen tappelukone. Tietenkin. Koska se on paljon siistimpää kuin esimerkiksi jos joku olisi geenimuokattu fiksummaksi tai sosiaalisemmaksi, tai enemmän kompromisseihin kykeneväksi. Haukotus numero yksi.

Muita muokattuja ihmisiä ovat esimerkiksi tietenkin seksiä varten kehitetyt bonobot, haukotus numero kaksi. Muutenkin kirja on ahdettu aika täyteen kulahtaneita kliseitä.

Jahdataan siis yhtä karkuun päässyttä Variantti Kolmetoista tyypin edustajaa, joka on tehnyt hirmuisia murhia. Jahtaamaan laitetaan toinen samanlainen. Haukotus numero kolme.

Onneksi kirja on sentää jotakuinkin hyvin kirjoitettu, koska ainekset totaaliseen roskaan olisivat hyvin kasassa. Hetkittäin kirja rullaa aika hyvin, tarina kulkee ja toimintaa on kohtuullisesti. Loppua kohden tosin ajaudutaan tympeään kostofantasiaan, haukotus numero neljä; se on täysin tarpeeton eikä tuo tarinaan mitään lisää. Myös tarinan käännekohta, jossa siis paljastetaan juonet juonten takana, on todella, todella puuduttava - juonenkäänteet ovat nobelin arvoisen sotkuiset ja monimutkaiset, eivätkä käy kolmea postinumeroaluetta lähempänä mitään uskottavaa. Tai kiinnostavaakaan, oikeastaan.

Perusjuttua, vähän liian pitkä ja varsinkin loppua kohden aika yhdentekevä rykäys. Kaksi luotia varpaaseen.

perjantai 9. elokuuta 2019

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Tähtikirkas on Wilderängin tähtikirkas-trilogian ensimmäinen osa. Jotenkin tavoilleni uskollisena luin trilogian osat 2 ja 3 ennen tätä ensimmäistä, mikä nyt jälkeenpäin ajateltuna oli ehkä virhe. Ensimmäinen osa alustaa toisten osien tarinaa saumattomasti, ja vaikka toiset osat olivatkin mielestäni aikamoista soopaa, ymmärrän nyt ainakin miksi ne on kirjoitettu.

Pähkäilyjäni aikaisemmista osista löytyy täältä: Tähtisade ja Tähtipöly .

Noista kahdesta muusta kirjasta en juurikaan pitänyt, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat turhia. Tämä ensimmäinen kirja sen sijaan on jopa aika hyvä.

Tieteiskirjallisuudessa on melko yleinen kaava: yhteiskunta romahtaa, teknologia pettää, väkivalta jyllää. Yleensä romahtamiseen viitataan jonain aiemmin tapahtuneena käsittämättömänä yksittäisenä katastrofina. Harvemmin sen sijaan kerrotaan, miten romahdus oikeastaan tapahtuu; miten asiat etenevät, miten tilanteet kehittyvät. Tässä kirjassa keskitytään nimenomaan siihen, ja mielestäni kirjailija on tehnyt erittäin huolellista työtä. Romahduksen etenemistä kuvataan varsin uskottavasti usean eri henkilön kautta ja voisin hyvin kuvitella, että Wilderäng on tehnyt aika paljon selvitystyötä erilaisista asioista; viranomaistoiminnasta, vesi- ja ruokahuollosta, jätehuollosta, energiaverkosta ja tietoverkoista, maanviljelyksestä ja niin päin pois. Kaikesta kerrotaan melko yksityiskohtaisesti ja hyvin todentuntuisesti.

Ollaan Ruotsissa. Jostain syystä elektroniikka alkaa pettää, kaikki elektroniset laitteet lakkaavat toimimasta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa, päivien ja viikkojen kuluessa. Ensin homma tuntuu vain riesalta: jonkun puhelin ei toimi, toisen auton varoitusvalot palavat. Sitten tietokoneet lakkaavat pikkuhiljaa toimimasta. Sekin olisi vain riesa, ellei kaikkea yhteiskunnan toiminnan edellyttämää infrastruktuuria olisi nykyään rakennettu nimenomaan tietotekniikan varaan. Ilman toimivia autoja ruokaa ei saada kauppoihin. Jätteitä ei saada pois kaduilta. Vedenpuhdistamot lakkaavat toimimasta. Sähköverkko pysähtyy.

Mitä tapahtuu, kun miljoonakaupunki lakkaa saamasta puhdasta vettä? Nykyään missään ei ole varmuusvarastoja, tai jos onkin, niitä ei saada hyödynnettyä ilman kuljetuskalustoa. Ruoka loppuu. Paniikki nousee.

Sitten saapuu talvi.

Kirja on ehkä aavistuksen verran pitkitetty sieltä ja täältä, muttei kuitenkaan pahasti. Jatko-osien kaltaiseen sekoiluun ei myöskään sorruta (juurikaan), vaan pysytään tiukasti uskottavuuden polulla. Mielestäni tämä oli erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja virkistävä poikkeus dystopia-kuvausten virtaan.

Neljä rikkinäistä läppäriä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ja taas ollaan klassikon äärellä. Tämä johtuu muuten siitä, että tyhjennän kirjahyllyäni - olen vuosien (vuosikymmenten) aikana haalinut satamäärin kirjoja, joita jossain vaiheessa huomasin lukevani harvoin uudestaan. Niiden omistaminen alkoi ensin tuntua pöljältä, ja sitten jopa himpun ahdistaa, joten päätin lukea kaikki läpi uudestaan ja lahjoittaa sitten kirjaston kierrätyshyllyn kautta - ehkä joku muu ei ole vielä näitä lukenut ja saa kirjoista jotain iloa. Aloitin helpommasta päästä, kaikenlaisesta hömppäkirjallisuudesta, ja nyt alkaa hyllyssä olla enää rakkaimpia teoksiani. En ollut aluksi varma, pystynkö luopumaan näistä, mutta kyllä nyt näyttää siltä että pystyn - varsinkin, kun meillä on aivan mielettömän hieno kirjastolaitos, josta nämä kaikki löytyvät milloin tahansa!

No niin, asiaan. Ray Bradbury osaa kirjoittaa hienosti. Olen tainnut aiemminkin todeta sen, että Bradburyn kirjoissa on kyse paljon enemmästäkin kuin tarinasta - ne ovat "oikeaa" kirjallisuutta. Suokaa anteeksi hetkinen kun potkin itseäni nilkkaan moisen termin käyttämisestä; tarkoitan, että on olemassa ns. kevyttä kirjallisuutta jossa tarina itsessään on pääosassa; sitten on kirjallisuutta jossa on tarinan lisäksi muuta pohdittavaa; ja sitten vielä kirjallisuutta, jossa kieli ja kerronta ovat vielä yhtenä kerroksena muiden päällä.

Fahrenheit 451 on mielestäni kaikkia näitä. Sen tarina on varmaan pääpiirteissään tuttu kaikille: dystooppinen tulevaisuus jossa palomiehet polttavat kirjoja tulipalojen sammuttamisen sijaan. Yksi palomies joka kuitenkin luisuu kirjojen pariin ja joutuu näin jahdatuksi, jahtaajan roolin sijaan.

Tarinassa on kuitenkin paljon muutakin. Siinä on kyse arvoista, arvovalinnoista, itsetutkiskelusta ja siitä, mitä seurauksia teoillamme ja valinnoillamme on, niin pienillä kuin suurillakin. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti, vaikka paikoin ehkä sortuukin vähän tarpeettomaan kikkailuun. Se onnistuu kuitenkin pysymään kasassa ja viemään lukijan aika syvälle pohdiskeluihin. Kun kirjan saa luettua huomaa, ettei kirjojen polttaminen oikeastaan ollutkaan kovin merkittävässä roolissa tässä tarinassa, vaan ainoastaan kehyksenä varsinaiselle pohdinnalle.

Hienoa kirjallisuutta; vaikka tämä luokitellaankin tieteiskirjallisuudeksi, suosittelen silti muillekin. Neljä koiraa.