Tähtikirkas on Wilderängin tähtikirkas-trilogian ensimmäinen osa. Jotenkin tavoilleni uskollisena luin trilogian osat 2 ja 3 ennen tätä ensimmäistä, mikä nyt jälkeenpäin ajateltuna oli ehkä virhe. Ensimmäinen osa alustaa toisten osien tarinaa saumattomasti, ja vaikka toiset osat olivatkin mielestäni aikamoista soopaa, ymmärrän nyt ainakin miksi ne on kirjoitettu.
Pähkäilyjäni aikaisemmista osista löytyy täältä: Tähtisade ja Tähtipöly .
Noista kahdesta muusta kirjasta en juurikaan pitänyt, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat turhia. Tämä ensimmäinen kirja sen sijaan on jopa aika hyvä.
Tieteiskirjallisuudessa on melko yleinen kaava: yhteiskunta romahtaa, teknologia pettää, väkivalta jyllää. Yleensä romahtamiseen viitataan jonain aiemmin tapahtuneena käsittämättömänä yksittäisenä katastrofina. Harvemmin sen sijaan kerrotaan, miten romahdus oikeastaan tapahtuu; miten asiat etenevät, miten tilanteet kehittyvät. Tässä kirjassa keskitytään nimenomaan siihen, ja mielestäni kirjailija on tehnyt erittäin huolellista työtä. Romahduksen etenemistä kuvataan varsin uskottavasti usean eri henkilön kautta ja voisin hyvin kuvitella, että Wilderäng on tehnyt aika paljon selvitystyötä erilaisista asioista; viranomaistoiminnasta, vesi- ja ruokahuollosta, jätehuollosta, energiaverkosta ja tietoverkoista, maanviljelyksestä ja niin päin pois. Kaikesta kerrotaan melko yksityiskohtaisesti ja hyvin todentuntuisesti.
Ollaan Ruotsissa. Jostain syystä elektroniikka alkaa pettää, kaikki elektroniset laitteet lakkaavat toimimasta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa, päivien ja viikkojen kuluessa. Ensin homma tuntuu vain riesalta: jonkun puhelin ei toimi, toisen auton varoitusvalot palavat. Sitten tietokoneet lakkaavat pikkuhiljaa toimimasta. Sekin olisi vain riesa, ellei kaikkea yhteiskunnan toiminnan edellyttämää infrastruktuuria olisi nykyään rakennettu nimenomaan tietotekniikan varaan. Ilman toimivia autoja ruokaa ei saada kauppoihin. Jätteitä ei saada pois kaduilta. Vedenpuhdistamot lakkaavat toimimasta. Sähköverkko pysähtyy.
Mitä tapahtuu, kun miljoonakaupunki lakkaa saamasta puhdasta vettä? Nykyään missään ei ole varmuusvarastoja, tai jos onkin, niitä ei saada hyödynnettyä ilman kuljetuskalustoa. Ruoka loppuu. Paniikki nousee.
Sitten saapuu talvi.
Kirja on ehkä aavistuksen verran pitkitetty sieltä ja täältä, muttei kuitenkaan pahasti. Jatko-osien kaltaiseen sekoiluun ei myöskään sorruta (juurikaan), vaan pysytään tiukasti uskottavuuden polulla. Mielestäni tämä oli erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja virkistävä poikkeus dystopia-kuvausten virtaan.
Neljä rikkinäistä läppäriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti