torstai 11. heinäkuuta 2024

Michelle Min Sterling: Nollaleiri

Etukannen mukaan taas "The New York Times -bestseller", enkä taaskaan ymmärrä miksi. Sekava kirja.

Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa, mikä ilmeisesti riittää leimaamaan tekeleen scifiksi. Arktiselle alueelle rakennetaan jonkinlaista tulevaisuuden asutusta, nollaleiriä. Sieltä itsensä löytää seuralaispalvelussa työskentelevä Rose joka on kenties jonkinlainen päähahmo. Kaikki ei tietenkään taaskaan ole sitä miltä näyttää.

Mutta... mitä sitten? En oikein tajunnut koko kirjan ideaa. Joku juoni tässä kai oli, mutta minulta se meni ohi. Oli eri aikalinjoja joissa tapahtui asioita jotka sitten lopulta yhdistyivät, mutta... mitä sitten? Lopulta kuitenkin vain ei mitään.

Jos tämä on myynyt hyvin niin mikäs siinä, mutta kuinkahan paljon kirjaa on palautettu? Pöh. Yksi kukkanen. 

torstai 4. heinäkuuta 2024

Anneli Kanto: Punaorvot

Jos sota on perseestä, niin sisällissota on kyllä vieläkin perseemmästä. Anneli Kanto kertoo tässä kirjassaan yhdestä suomen häpeäpilkusta, sotaorpojen kohtelusta sisällissodan jälkeen.

Kirja seuraa perhettä johon kuuluvat isä, äiti, poika ja kaksi tytärtä. Isä ja poika taistelevat "väärällä" eli häviävien puolella, punaisten joukoissa. Isä menehtyy ja poika jää vangiksi. Äiti yrittää selvitä kahden tyttärensä kanssa, köyhyys on musertavaa eikä "punikkeja" huolita yhteiskuntaan mukaan - työtä ei ole, tulevaisuus näyttää synkältä.

Hurskastelevasti pienen piirin kesken päätetään auttaa punaisten orpoja, jollaisiksi lasketaan myös vain toisen vanhempansa menettäneitä lapsia. Nämä riistetään kodeistaan ja sijoitetaan valkoisten, hyvin toimeentulevien koteihin pitkin suomea. Monet päätyvät käytännössä orjiksi maatiloille, tai vieläkin pahempaan paikkaan. Sijoitetuilla lapsilla ei ole juurikaan arvoa, muuten kuin käyttöesineinä.

Kirja seuraa kahden sijoitetun lapsen kohtaloa. Toiselle onneksi käy hyvin. Toiselle ei.

Kirja on todella rankka, hyvin kirjoitettu mutta aiheena ja tarinanana erittäin vaikea. Kirjailija Anneli Kanto on tehnyt laajaa tutkimusta aiheesta, ja se näkyy ja tuntuu. Kirjan lopussa hän kertoo aiheesta tutkijana, ja lisäksi löytyy pitkä lista lähdemateriaaleista.

Vahva suositus jos vain kestät lukea tällaista. Viisi orpolasta.

perjantai 21. kesäkuuta 2024

Hervé Le Tellier: Poikkeama

"Kiinnittäkää turvavyöt, nyt alkaa hurja kyyti. Tätä kirjaa ette varmasti laske käsistänne ennen viimeistä sivua!" huutaa takakansi. No joo. Takakansien huudatuksia ilmeisesti suolletaan ihan työkseen, ja oletettavasti niitä kirjoittavat ihmiset (tai tekoäly) jotka eivät ole kyseistä kirjaa koskaan lukeneet.

Eipä silti, tällä kertaa kyseessä on ihan kelpo tekele.

Lentokone laskeutuu yhdysvaltoihin, ja kappas kummaa käykin ilmi, että kyseinen kone on jo laskeutunut nelisen kuukautta aikaisemmin. Kyydissä olevat ihmiset - ja koko lentokone - ovat monistuneet, ikään kuin kopiokoneen läpikäyneenä. Alunperin laskeutuneille ihmisille ilmestyy kaksoisolennot, jotka ovat aivan täysin yhtä todellisia kuin alkuperäiskappaleetkin.

Asetelma on melko kiinnostava: miten pitäisi suhtautua kaksoisolentoihin? Mihin heidät laitetaan? Ei heitä voi ihan vapaaksikaan päästää, koska heillä ei oikein ole paikkaa - koti on varattu, työ, ihmissuhteet, kaikki ovat jo alkuperäiskappaleiden käytössä. Tätä kirjassa pohditaan jonkun verran, mutta valitettavasti jälleen kerran haukottelua aiheuttaa pakollinen uskonnollinen hölynpöly: onko näillä kopioilla sielu? Auugh. Aivan yhtä typerää kuin iänikuiset raamattua siteeraavat sarjamurhaajat - ei kiinnosta.

Kirjassa tapahtumien kulkua seurataan pitkälti näiden monistettujen henkilöiden kautta. Henkilöitä on aika monta ja niitä on ainakin aluksi vähän vaikea seurata, kuka nyt olikaan kuka. Osa tyypeistä on myös täysin turhia, kuten muka kiinnostava palkkamurhaaja joka on oikeastaan vain tylsä.

Itse tapahtumaa - lentokoneen ja matkustajien monistumista - pohditaan, mutta siihen ei oikein saada mitään ihan varmaa selitystä. Mielestäni hyvä ratkaisu, koska liialla selittämisellä tämän olisi voinut latistaa todella helposti. Matemaattinen teoria ilmiön selittämiseksi on oikeastaan aika hauska.

Ihan lopussa kirjassa on vielä aikamoinen koukku (oikeastaan parikin), mistä pidin.

Neljä lentokonetta, heittämällä jatkoon.


perjantai 14. kesäkuuta 2024

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 2 - Keinotekoinen Olotila

Murharobotti on täällä taas - mutta miksi, enpä osaa sanoa.

Taidan olla vähän tavallistakin kyynisemmällä päällä, mutta pakko sanoa että mielestäni tämä kirja on aika tarpeeton. Sama vitsi, heko heko, olen kauhea murharobotti ja katselen saippuasarjoja - murharobotti, joka ei kuitenkaan murhaa eikä ole muutenkaan kauhea, vaan omissa jonninjoutavissa traumoissaan rypevä likipitäen tavallinen ihminen.

Kirja on jatkoa ensimmäiselle murharobotti-tarinalle, jossa sentään oli jotain uutuudenviehätystä. Tämä on vain saman vitsin lämmittelyä. Kirjassa murharobotti haahuilee eestaas eikä saa aikaiseksi mitään, eikä tee oikeastaan mitään kiinnostavaa. Sen pituinen se.

Kaksi väsynyttä vitsiä.

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Suvi Vaarla: Kadonnut Aika

Kadonnut Aika on neljän eri henkilön kertoma tarina samasta ajasta, tapahtumista jotka liittyvät jotain kautta toisiinsa. Tällaista kerrontaa on joskus elokuvissa ja toki kirjallisuudessakin, joskus enemmän ja joskus vähemmän mielenkiintoisessa muodossa.

Tällä kertaa ehkä vähemmän. Vaarla kirjoittaa hyvin, kerronta on luontevaa ja sujuvaa, mutta henkilöt ja näiden tarina(t) on melko epäkiinnostavia. Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu kovin paljoa, vaikka onkin tapahtuvinaan. Lopulta kuitenkin kykseessä on ihan tavallisten ihmisten ihan tavallista elämää, jossa ei juurikaan tulivuoret purkaudu tai galaksit räjähtele.

Kirjan henkilöhahmot ovat aika tyhjänpäiväisiä. Tavallisia ihmisiä, siis. Odotin kirjaa lukiessani lopussa olevan jonkun "koukun", jolla tarinat olisi viimeinkin nivottu yhteen ja kokonaisuuden merkitys olisi avautunut. Sellaista ei kuitenkaan tullut, vaan... ei mitään. Toisaalta sellaistahan elämäkin on, ei mitään sen kummempaa ja lopulta se vaan loppuu.

Mutta haluanko lukea sellaista kirjaa? En oikeastaan. 

Hyvin kirjoitettua mutta lopulta aika tyhjää tekstiä. Kolme kipsiä jalkaan.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Shaun Bythell: Elämäni Kirjakauppiaana

Elämäni Kirjakauppiaana perustuu Shaun Bythell:in päiväkirjamerkintöihin, hän on siis oikeasti kirjakauppias.

Kirja on jaettu jonkinlaisiin kappaleisiin jotka muodostuvat kuukausista. Kunkin kuukauden päivät on kirjattu muistiin vaihtelevalla tasolla, joskus hyvinkin lyhyesti mutta yleensä varsin mukavan jutustelevasti kertoen. Jokaisen päivän kohdalla kerrotaan asiakkaiden määrä sekä kassa, eli ilmeisesti päivän myynti - joka on karua luettavaa erityisesti hiljaisina aikoina, kassaan jää monesti alle sata puntaa.

Kaupassa käy joukko vakiasiakkaita ja paljon satunnaisia asiakkaita. Moni ei osta mitään, ja vähintään yhtä moni poistuu tuohtuneena - Shaun on pisteliäs, ei mikään automaattisen mukava kaveri, antaa usein asiakkaiden kuulla kunniansa.

Kaupassa on myös liuta osa-aikaisia myyjiä, joista erityisesti Nicky on riemastuttava persoona, käyden jatkuvasti Shaunin hermoille. Näiden kahden välinen dynamiikka on koko kirjan läpi kantava yksittäinen punainen lanka.

Kirja on mukavaa vaihtelua ainaisten seikkailujen, takaa-ajojen ja sarjamurhaajien tulvassa. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, ketään ei murhata (vaikka varttuneempaa asiakaskuntaa kupsahteleekin) eikä minkäänlaista jännitystä ole juurikaan ilmassa. Vuodella on silti kiertonsa, kesäkuukausina on vilkkaampaa ja paikkakunnalla järjestettävä tapahtuma tuo jopa vähän lisää myyntiäkin, mikä kenties nostaa lukijan pulssia yhden tai kaksi pykälää.

Vahva suositus kirjoista ja kirjallisuudesta pitäville, ja hyvä, raadollinen kurkistus siihen ahdinkoon mihin Amazon etupäässä on pienet kirjakaupat ajanut. 

maanantai 13. toukokuuta 2024

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

Tuomas Kyrö on kirjoittanut muutaman kirjan, hirveän liudan Mielensäpahoittaja-tarinoita ja nyt tällaisen omakuvan, tai jotain sinnepäin.

Kirjassa Kyrö muistelee paljon lapsuuttaan, lapsuuden urheilusankareita, ja pohdiskelee niitä näitä oman hahmonsa kautta, omien kokemusten ja muistojen muodossa. Kirjassa on paljon triviaa Kyrön elämästä, jonka todenmukaisuudesta ei tietenkään voi olla varma - eikä se ole oikeastaan edes tärkeää.

Teksti on ihan letkeää, hyvin Kyrön tyylistä. Samanlaista jutustelua mitä olemme tottuneet näkemään telkkarissa. Hauskaa, nokkelaa, mutta... aika yhdentekevää lopulta.

Tätä kirjaa lukiessa tuli vähän hämmentynyt olo. Miksi tämä on kirjoitettu? Teoksessa ei oikein ole mitään pointtia, ei mitään sanomaa, eikä Kyrö ainakaan vielä ole niin suuri taiteilija, että elämänkertaa pitäisi kirjoitella jo etukäteen. Kaveri on ollut levoton lapsi, ryhtynyt sitten kirjailijaksi ja saanut vähän menestystäkin. Hienoa. Mutta entäs sitten? Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa.

Jos yöpöydällä olisi ollut odottamassa joku toinen kirja, olisin ehkä lopettanut tämän kirjan kesken. Muttei ollut, joten luin loppuun. Nyt kun kirjan lukemisesta on n. puolisen vuorokautta, en oikeastaan muista yhtään mitään mitä siinä sanottiin. Melko... tyhjä teos.

Kaksi kirjoituskonetta, ei jatkoon. Olisi mielestäni myös hienoa, jos Kyrö kirjoittaisi taas jotain muutakin kuin Mielensäpahoittajaa, koska hänen uransa alkupään kirjoissa oli oikeasti jotain aika kiinnostavaa. Esimerkiksi Liitto oli oikeasti varsin hieno teos. Mielensäpahoittaja taas... ei niinkään.

tiistai 7. toukokuuta 2024

Ville Hankipohja: Valvojat

Valvojat on Hankipohjan kirjasarjan ensimmäinen osa. Liikutaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, nykyajassa jossa asiat eivät ole aivan niin kuin meidän todellisuudessamme.

Valvojat ovat jonkinlaisilla supervoimilla varustettuja, no, valvojia, jotka ylläpitävät sotilaallista kuria Suomessa. Yhteiskunta on vähemmän kehittynyt, autojen sijasta puhutaan Polttonestevaunuista joita on vain armeijalla ja valvojilla, ei tavallisella kansalla. Monesta muustakin asiasta puhutaan aika oivaltavasti sellaisin termein, joista ymmärtää kyllä mistä on kysymys mutta samalla käy hyvin ilmi, ettei olla ihan Ratinan stadionilla 2024.

Kirja on suoraan sanoen vähän puuduttava. Luin lapsena sotien jälkeen kirjoitettuja poikien seikkailukirjoja - tässä on hyvin paljon samanlainen fiilis. On paljon arvomerkkejä, luutnanttia ja kapteenia, ja pyssyistä puhutaan koko ajan, ja sitten ollaan suoraselkäisiä, kirkasotsaisia ja niiiiiin hyviä, paitsi pahat jotka on niiiiiiin pahoja. Kirjassa käydään taistelua kapinallisia vastaan, mistä olisi voinut hyvin veistellä jotain yhteiskunnallista tai edes etäisesti kiinnostavaa, mutta ihan pelkkää jahtaamista ja ammuskelua tuli.

Henkilöitä on myös aika paljon, ja kaikki ovat täsmälleen samasta muotista puserrettuja, joten on todella vaikeaa pysyä kärryillä kuka nyt taas olikaan kuka.

En oikein innostu tällaisesta kirjallisuudesta. Kaksi pyssyä.

tiistai 30. huhtikuuta 2024

Emmi Itäranta: Kudottujen Kujien Kaupunki

Pidin Emmi Itärannan edellisestä kirjasta (Teemestarin Kirja) varsin paljon, joten olin aika innoissani tästä. En kuitenkaan päässyt tämän kirjan kanssa ihan samoihin sfääreihin, vaikka edelleen ilahduttavan erilainen kirja onkin kyseessä.

Eletään saarella, joka on kudottu täyteen seittiä, ja seitistä tehdystä langasta edelleen kudottuja kankaita, seiniä, kujia. Unien näkeminen on kielletty. Kun eräänä päivänä Seittien Talon pihasta löytyy nainen, jonka käteen on tatuoitu toisen naisen - kirjan päähahmon - nimi, alkaa kudelma purkautua odottamattomasti.

Kirja on tyylillisesti erittäin hienoa, jopa hieman itsetarkoituksellisesti kikkailevaa. Ymmärrän (luulen ainakin ymmärtäväni), mitä Itäranta tällä tavoittelee; omaa tyyliään, jossa kerronnan muoto on osa tarinaa. Teemestarin Kirjassa tämä toimi mielestäni paremmin, tässä kirjassa tyylissä on hieman raskas sävy, itsetarkoituksellista otetta. Tarina on myös melko sekava, on vaikea saada siihen otetta, mikä puolestaan korostaa tyylin irrallisuuden tunnetta.

Kokonaisuutena melko hyvä kirja, mutta tarina jää muodon jalkoihin eikä oikein pääse esiin. Kolme korallin oksaa.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Rakkauden Lait

Suomalaisen poliisi-jännityksen grand old daddy, Matti Yrjänä Joensuu, on edelleen täysin relevantti ja hyvin paikkaansa puolustava - vaikka Ladalla ajellaankin ja puhelut soitetaan puhelinkopeista. Poliisityö on silti poliisityötä, ja Harjunpää on kuvitteellisista poliiseista ehdottomasti kärkipäästä.

Tällä kertaa salaperäinen Auervaara huijaa naisia, lähinnä rahan vuoksi. Kun tälle sattuu vahinko, kun huijauksen uhri kuolee, pääsevät rikostutkijat miehen jäljille - vaikkeivät tiedäkään kohteensa todellista luonnetta.

Harjunpään hahmon merkittävyys on tämän tavallisuudessa. Harjunpäällä ei ole supervoimia, ei poikkeuksellista älykkyyttä eikä hän ole mikään kova jätkä, toiminnan mies joka ampuu ja mukiloi kelmejä liukuhihnalta. Harjunpää ei myöskään ole katkera alkoholisti, reppana joka aina löytää itsensä kauniin-mutta-älykkään naispuolisen virkasiskon sängystä. Harjunpää on perheellinen mies jonka elämä on harmaata ja työntäyteistä, ja jonka työssä rosvojen nappaamisessa auttavat tasavertaisina muut poliisit ja tutkijat. 

Eikä rosvoja edes aina saada kiinni, mikä on aikamoinen poikkeus normista.

Poliisityö on Harjunpää-kirjoissa aikamoista puurtamista, hyvin pienten yksityiskohtien palapelin rakentamista, jossa sattumallakin on aina osuutensa. Mitään suurieleistä aseiden kanssa heilumista ei ole, eivätkä rikollisetkaan ole myyttisiä sarjamurhaajia, vaan pikemminkin oman elämänsä ressukoita, pieniä rattaita suurissa koneistoissa. Tarinoissa ei olekaan kyse pelkästään rosvojen ja poliisien välisestä kamppailusta, vaan ihmisistä ja näiden kohtaloista.

Erittäin vahva suositus. Viisi puhelinkoppia.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Laavalasikammio

Pendergast on täällä taas, ja juoni on sekavampi kuin Haminan kaupunki konepesun ja linkouksen jälkeen narulla kuivamassa syysmyrskyssä!

Pendergast on kadonnut ja oletettavasti kuollut. Myös hänen ilkeä rikollinen veljensä Diogenes on kuollut. Ja Constance on kaapattu. Proctor lähtee jahtaamaan Constancea ja katoaa. Mutta Pendergast ei olekaan kuollut. Eikä Diogenes. Constance sen sijaan on. Paitsi etteipäs olekaan. Eikä Diogenes olekaan enää ilkeä. Mutta ikuisen elämän salaisuus on ihmisen häntäluun hermoytimessä, se nyt ainakin on selvää.

Siinä se. Hirveä meininki kun jahdataan kaikki toisiaan eestaas ympäri ämpäri, ammutaan ja räjäytellään ja huijataan, ja ollaan kuitenkin niin kilttejä ja ystävällisiä että siirappi valuu sivujen välistä.

Aikamoista soopaa ja ehkä taas vähän liian pitkä, ja vähän liian ylilyövä tarina. Mutta viihdykkeeksi miksipä ei. 

Kolme kissaa ja hiirtä.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Ahmad Khalid Tawfix: Utopia

Ollaan jossain tulevaisuudessa, tai ehkä aika lähellä nykyaikaa. Uusi synteettinen polttoaine on kehitetty Yhdysvalloissa, ja Egyptin infrastruktuuri, tai oikeammin koko maa romahtaa.

Tawfiq kirjoittaa melko sekavalla tyylillä, mutta kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoisesti. Kun hyväosaiset eristäytyvät omaan yltäkylläisyyteensä ja kyllästyvät, alkaa huono-osaisten elämä vaikuttaa kiinnostavalta. Sitä on siis lähdettävä kohtaamaan, tavalla tai toisella. Tällä kertaa köyhiä kaapataan metsästettäväksi, mikä ei ole ihan omaperäisin mahdollinen juonikuvio.

Kaappausyritys menee kuitenkin pieleen, ja eliittiin kuuluvat ääliöt huomaavatkin pian jääneensä jumiin köyhien puolelle, Utopian muurien ulkopuolelle.

Aihe olisi melko kiinnostava, varsinkin lähi-idän kontekstissa, mutta kirjan tyyli on niin sekava etten ainakaan itse oikein päässyt siihen mukaan. Puolet ajasta en ymmärtänyt kuka on kuka, ja lopun aikaa en ymmärtänyt miksi he tekivät mitä tekivät.

Kiinnostava aihe, heikohko toteutus. Kaksi röttelöä.

perjantai 5. huhtikuuta 2024

Carl Sagan: Ensimmäinen Yhteys

Ensimmäinen Yhteys on jonkinlaista realistista scifiä; se yrittää olla tieteellisesti uskottava ja ainakin jossain määrin mahdollisuuksien rajoissa. Kirja on myös aikamoinen klassikko, ja onpa tästä kai tehty elokuvakin, tai pari.

Ihmiskunta vastaanottaa radioviestin avaruudesta. Viesti vaikuttaa liian täsmälliseltä ollakseen satunnainen, ja jatkuu jatkumistaan. Viestiä ryhdytään tulkitsemaan ympäri maailman, ja pikkuhiljaa siitä paljastuukin merkityksiä. Lopulta viestin sisältö osoittautuu jonkinlaisen koneen rakennusohjeeksi, ja konetta ryhdytäänkin rakentamaan - vaikkei tiedetä, mikä sen tarkoitus on. 

Onko kyseessä vaara ihmiskuntaa kohtaan, vai mahdollisuus oppia jotain meitä huimasti kehittyneemmältä lajilta? Näitä kysymyksiä kirjassa pohditaan henkilötarinan kautta, ja pohdinnoissa on sekä kirjan suola että sen uuvuttavuus. Filosofiset pohdinnat vielä menettelevät, mutta varsin paljon käytetään sivuja myös uskonnollisen kohkaamisen analysointiin ja pseudo-filosofiaan, mikä on hyvin amerikkalaista ja tosi tylsää. Voisiko edes ulkoavaruudesta paljastuvan tuntemattoman älyn ilmeinen olemassaolo syrjäyttää uskonnon kaltaisen aivosyövän? Toivoisin niin, mutta tässä kirjassa uskontoa käsitellään ikään kuin vakavasti otettavana näkökulmana, mikä on kyllä ihan peestä.

Kun kone vihdoin saadaan rakennettua, se kuljettaa viisi tiedemiestä (tiedehenkilöä) toiseen galaksiin. Loppu onkin sitten ihan huttua ja tuubaa, ja tuntuu kuin kirjoittaja ei oikein olisi osannut keksiä sopivaa kohtaa lopettaa tarinaa, vaan jatkanut sitä aina vaan kunnes... no ehkä kirjoituskoneesta loppui muste, tai jotain.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, jos ei muuta niin genren kulmakivenä. Kirjana ei kovin kummoinen. Kolme galaksia.

lauantai 30. maaliskuuta 2024

Stephen King: Billy Summers

Nuorena luin aika paljonkin Stephen Kingin kirjoja. Pidin niistä, mutta pikkuhiljaa Kingin saadessa mainetta ja kuuluisuutta, kirjojen pituus kasvoi kasvamistaan eikä niissä enää oikein ollut sellaista napakkaa tiiviyttä, tiheää tunnelmaa. Jossain vaiheessa vain kyllästyin ainaiseen jaaritteluun.

Billy Summers on ensimmäinen lukemani Kingin kirja pitkään aikaan. Ja ihan positiivinen yllätys, melko pitkälle loppua kohden. Jotenkin tuntuu, että kun kirjailijoista tulee tarpeeksi suuria tähtiä, eivät näiden kustannustoimittajat tai muut, jotka lukevat kirjojen ensiversioita, uskalla enää antaa kunnollista palautetta. Tämäkin kirja olisi ollut varmasti parempi hieman tiivistettynä, ja etenkin loppu on aikamoista siirappia.

Billy Summers on salamurhaaja, entinen sotilas joka murhaa rahasta, mutta vain pahiksia. Billy on ihan normaali, fiksu ihminen, mutta on kehittänyt itselleen peiterooliksi hieman yksinkertaisen hahmon. Tämä on aika hyvä keksintö, valitettavasti vain kirjan alkupuolella varsinaisesti käytössä.

Kun Billy saa keikan jonka palkkio on huomattavasti tavallista suurempi, soivat hälytyskellot päässä. Jotain on pielessä, jokin ei ihan täsmää. Billy tekee oman suunnitelmansa, ja pääsee luikahtamaan ansasta mutta jää vaille luvattua palkkiota. Alkaa ajojahti, jossa on perinteisen kostotarinan tunnusmerkkejä sekä pakollinen nainen hädässä. Ja aika paljon muitakin kuluneita kliseitä.

Pako- ja kostoretkensä aikana Billy kirjoittaa kirjaa omasta elämästään. Tämä kirja pääsee menossa oleviin tapahtumiin saakka, mikä on aika hauska tapa sekoittaa fiktiota fiktioon.

King osaa kyllä kirjoittaa, se on todettava. Tarina kulkee, vaikka kuvailevat jaksot ovatkin välillä melko pahvisia ja turhan pitkiä. Kirjan loppu sen sijaan on jotenkin varsin pöljä.

Ihan kohtuullista Kingiä. Kannen mukaan "parasta Kingiä vuosiin" - voipi olla, mutta aikamoista soopaa se muu tuotos on sitten ollut, koska ei tämäkään nyt mitään erityisen loistokasta ole. Kolme laukausta.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Anu Patrakka: Arvoton

Tässä kirjassa on jo potentiaalia rikkoa hieman lajityypin rajoja. Valitettavasti homma hieman lätsähtää, kenties hieman liialliseen varovaisuuteen.

Ollaan Portugalissa - johon kirjailijakin on muuttanut - ja mysteeri alkaa, kun rannalta löytyy ihmisen pää. Avainhenkilöinä on paperiton siirtolainen, portugalissa vetelehtivä suomalaisnainen ja paikallinen poliisi. Kirjassa havainnoidaan siirtolaisten hyväksikäyttöä, julmaa ihmiskauppaa, ja tässä olisikin mielestäni ollut avaimet aika paljon enempäänkin. Mutta kirjaa vaivaa jonkinlainen sekavuus, ei oikein ole selvää onko kyseessä suomalaisnaisen tarina, paikallisen poliisin dekkaritarina vai siirtolaisten elämästä kertova tarina. Kirja poukkoilee näiden välillä jotenkin päämäärättömästi.

Poliisin rikostutkija Monteiro tutkii rikostapausta melko perinteisen dekkarin tyyliin, paitsi että mitään varsinaista poliisin taitoja vaativaa ei tapahdu, kaikki selviää erilaisten sattumien kautta. Suomalaisnainen joutuu ihan omaa hölmöyttään mukaan tapahtumiin, ja kävelee täysin käsittämättömän typerään ansaan suinpäin. 

Loppuratkaisu on myös hämmentävän sekava. Sääli, sillä aineksia ihan oikeasti hyvään kirjaan oli olemassa. Nyt tästä ei voi kovin paljon innostua. Kaksi appelsiinia.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Petja Lähde: Yksi Neljästä

Liian monen jännityskirjan / dekkarin kohdalla joutuu sanomaan "ihan kiva", ja niin tälläkin kertaa. Kaavoja on ilmeisen vaikea murtaa.

Rikospoliisi Terhi Nuora tutkii murhia Itä-Helsingissä. Ensimmäinen uhri löytyy pää muovipussissa, ja vaikka tilanne ensin näyttääkin vahingolta, jokin ei täsmää. Pian uhreja ilmestyy lisää, ja kaikki kietoutuu "jännästi" menneisyyteen.

Lähde kirjoittaa sujuvasti ja tämä kirja on helppoa viihdettä, sujuvaa poliisijännitystä. Mutta... se "jokin" puuttuu taas. Tuntuu kuin näitä kirjoja suollettaisiin jostain tehtaasta, kaikki ovat niin samanlaisia. Ja ne iänikuiset päähenkilöiden traumat, hohhoijaa. Miksi kirjailijat kuvittelevat, että päähenkilöille täytyy keksiä jonninjoutavia ja tylsiä, muovisia menneisyyden traumoja? Voisiko joskus olla joku kirja jossa päähenkilölla olisikin ihan ok elämä, ilman näitä kökköjä taustoja?

Parhaina hetkinä Yksi Neljästä tuo etäisesti mieleen Harjunpää-kirjat, mutta se johtuu ehkä enemmänkin tarinoiden sijoittumisesta itäiseen Helsinkiin. Terhi Nuora ei ole kovin kiinnostava henkilöhahmo, eivätkä rikolliset lainkaan uskottavia saati kiinnostavia hekään.

Tasaista suoritusta, jos tämän ottaa riittävän kevyesti niin miksipä ei. Kolme muovipussia.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Martha Wells: Murharobotin Päiväkirjat 1 - Hälytystila

Murharobotti on jonkinlainen kyborgi, osin orgaaninen ja osin robotti. Sen tehtävä ei oikeasti ole murhaaminen vaan asiakkaidensa suojeleminen, mutta se on työssään niin tehokas että murharobotti on oikeastaan aika hyvin istuva nimi.

Murharobotin Päiväkirjat on jonkinlainen kevyt-scifin ja toiminnan yhdistelmä. Kirjassa joukko tutkijoita vieraalla planeetalla joutuu yllättävän vaaran eteen, ja näiden turvana mukana oleva murharobotti joutuu tositoimiin. Mitään "oikealle" scifille tyypillistä yhteiskunnallista pohdintaa mukaan ei ole ympätty juuri lainkaan, vaan kyse on ihan toimintarymistelystä.

Murharobotti on päässyt eroon sen toimintaa rajoittavasta hallintamoduulista. Se toimii itsenäisesti ja voisi halutessaan murhata myös asiakkaansa, muttei tee niin. Se onkin kirjan varsinainen valopilkku, pohdiskellessaan omaa olemistaan. Murharobotti haluaisi oikeastaan vain sulkeutua omaan koppiinsa ja katsella viihdesarjoja, ihmisistä ja kanssakäymisistä se ei piittaa lainkaan. Samaistun tähän täysin.

Kirja on lyhyt ja aika suoraviivainen rymistely. Ihan hauskaa ajanvietettä, mutta ei mitenkään suurta kirjallisuutta. Takakannen mukaan kyseessä on "moninkertaisesti palkittu scifisarja", mutta en kyllä ymmärrä miksi - hiton paljon parempaakin scifiä löytyy.

Kolme räjähdystä.

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Christian Rönnbacka: Tulen Aika

Tulen Aika on Hautalehto-sarjan kirja. Kyseisestä hahmosta on tehty tv-sarjakin, ja kirjoja on jo useampi kappale.

Hautalehto on aika muovinen kopio Jo Nesbø:n Harry Hole:sta - väsyttävä ruikuttaja, omassa surkeudessaan kieriskelevä mukamas nerokas poliisi, joka saa aina kontolleen sarjamurhaajat ja jahtailee näitä omien traumojensa pohdiskelun lomassa. Tällä kertaa ollaan melko ajankohtaisessa aiheessa, joku murhaa ulkomaalaistaustaisia, ja yhteiskunnan jännitteet nousevat.

Mutta valitettavasti kaikki yhteiskunnalliset kuviot jäävät kokonaan taustalle, ja kirja keskittyy pelkästään Hautalehdon ja nuoren naispoliisin perus urpoiluun. Tietysti jonkinlaista kanssakäymistä, ja tietysti kummallakin henkilökohtaisia (todella epäkiinnostavia) menneisyyden haamuja, ja hohhoijaa.

Mielestäni Rönnbackan kirjoista ehkä heikoin esitys. Alkaa "Remes"-tauti vaivata; kirjoittaminen sujuu, mutta lopputulos muuttuu pahviseksi ja jopa muoviseksi. Mitään omaperäistä ei tähän kirjaan enää ole sattunut mukaan, ja kaikki kohdat joissa sellaista olisi voinut tuoda mukaan tarinaan, ohitetaan komeasti kolmen korttelin päästä.

Kelpo jännäriä, mutta suoraan sanoen kannet ja kirjailijan nimen voisi vaihtaa eikä kukaan huomaisi mitään - todella mielikuvituksetonta.

Kaksi luotia.


maanantai 11. maaliskuuta 2024

Tiina Raevaara: Uinuva Solu

Bioterrorismia Helsingissä! Veset tietenkin kuvioissa mukana, ja äiti tyttärineen kaiken keskellä.

Tiina Raevaara kirjoittaa sinänsä ihan sujuvasti, vaikka minä-kertoja onkin vähän väkinäiseltä tuntuva ratkaisu. Sen sijaan juoni on... aika tylsä. Joo kyllä, biologista terrorismia, huu on jännää, mutta tästä kirjasta puuttuu mielestäni kaikenlainen uskottavuus. Ja sen myötä jännittävyys.

Aseeksi tarkoitettu biologinen uhka on jostain aiemmasta kirjasta lainattu mystinen "ekskavaatti" jota on nyt jotenkin "paranneltu". Mitään motiiveja tai muutakaan selitystä asioille ei oikeastaan ole, ja venäläisetkin vain piipahtavat - ehkä - lopussa tekemässä omia temppujaan parin lauseen verran.

Pääkelmistä ei saa mitään irti, eikä tämän kätyreistä. Miksi? Kuka? Miten? Ei mitään. Sen sijaan huokaillaan tyttären syömisistä ja ollaan ahdistuneita. Aiheessa olisi ollut aineksia paljon enempäänkin.

Kyllä tähänkin kirjaan nukahtaa, mutta mitään muistijälkeä ei lukemisesta jää. Kaksi koeputkea.

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

Jyrki Erra kirjoittaa mielenkiintoisen erilaisella tavalla. Hänellä on selvästi asiantuntemusta taiteesta ja kulttuurista, mutta myös kirjallista silmää olla snobbailematta. Ainakin osan aikaa - välillä mennään kyllä vähän rajamailla.

Kirjassa suomalainen taiteilija Axel sekaantuu kuuluisan Caravaggion (wikipedia: Caravaggio) maalausten väärennösten maailmaan. Maalauksista maksettavat summat ovat tähtitieteellisiä, joten ihmishenkiäkin uhrataan sumeilematta. Axel joutuu puristuksiin maalauksia havittelevien ja niiden aitoudesta kiinnostuneiden tahojen väliin. 

Kirjassa kerrotaan paljon maalaamisesta, erityisesti tietenkin Caravaggion tekemisistä, myös eri aikajanalla liikkuvan kerronnan myötä. Isossa osassa on myös maalausten aitouden todistaminen. Kirja on melko hyvin kirjoitettu ja kuten alussa mainitsin, mukavan erilainen kuin jännäri yleensä. Tästä olisi voinut kirjoittaa pökkelön DaVinci-Koodi tyyppisen rymistelyn, mutta Erralla on selkeästi enemmän tyylitajua. Jonkun verran toimintaakin on mukaan tullut, mutta se on jotakuinkin järjellistä eikä pelkkää kohkaamista.

Kirjan rivien välissä on aistittavissa ilahduttavassa määrin taiteen, kulttuurin ja sivistyksen arvostusta. Pidän siitä. Tätä lukiessa tuli hyvä mieli, vaikka lopulta tarina olikin ehkä hieman liian tekemällä tehty ja tarpeettoman monipolvinen. Pienellä tiivistämisellä erinomainen suoritus.

Kannattaa. Neljä pensseliä.

maanantai 19. helmikuuta 2024

Piia Leino: Aarteidesi Aikakirjat

Suomalaisella scifillä menee hyvin, ja siitä sopii kiittää hyvin pitkälle naiskirjailijoita. Ei niin, että kirjailijan sukupuolella yleensä olisi mitään merkitystä, mutta scifiä on laajalti pidetty miesten - poikien - juttuna, minkä kotimaiset naiskirjailijat osoittavat täysin perättömäksi ajatukseksi.

Eletään tulevaisuudessa. Menneisyydessä - meidän nykyajassamme - rikkaat ihmiset ovat voineet pakastuttaa ruumiinsa syväjäähän siinä toivossa, että tulevaisuudessa heidät osataan sulattaa jälleen eläviksi, ja kaikki sairaudet tai muut vaivat parantaa. Ihan näin ei kuitenkaan kirjan tulevaisuudessa vielä ole käynyt. Sen sijaan pakastettujen ihmisten ajatuksiin on päästy käsiksi, ja niihin myydään lippuja. Kuka vaan voi kokea toisen ihmisen muistot, tunteet, ajatukset, korvausta vastaan.

Oula on aarteenmetsästäjä. Aarteet ovat menneisyyden pakastettujen ihmisten kätkemiä, niin ainakin uskotaan, ja Oula yrittää löytää aarteet louhimalla pakastetun menneisyyden ihmisen ajatuksia. Toiveena on osua sellaiseen hetkeen, jolloin menneisyyden ihminen on ajatellut aarteen kätkemistä, tai jopa kätekmisen hetkeen. Ajatuksia saadaan kuitenkin luettua vain satunnaisessa järjestyksessä, joten niitä on kahlattava mahdollisesti loputtomiin, jos aikoo osua kultasuoneen.

Onko kultasuonta edes olemassa? Entä jos pakastettu menneisyyden ihminen onkin läsnä, jos tajunta onkin vielä hereillä? Näitä, ja muitakin seikkoja pohditaan kirjassa ikään kuin rivien välissä, tekemättä mistään erityisen selkeää numeroa. Itse huomasin välillä ihmetteleväni, mistä tässä kirjassa on oikein kysymys. Sitten kuitenkin pääsin taas kärryille - tai ehkä luotin siihen, että tarina lopulta vie minut oikealle polulle. Ja niin toki kävikin.

Kirjassa heitellään osuvasti kritiikkiä meitä, nykyihmisiä kohtaan; kuinka tuhlaavaisia ja typeriä olemme. Heitot ovat erittäin osuvia, mutteivät kuitenkaan päällekäyviä - ne on helppo ohittaa ja olla jopa huomaamatta, jos keskittyy vain tarinaan. Tarinaan, joka itsessään on ehkä hieman heppoinen. Kirja on kuitenkin vangitsevan kiehtova se erilaisuuden ja omaperäisyyden vuoksi. Itse ainakin nautin suunnattomasti tällaisesta kekseliäästä scifistä ainaisen avaruustaistelun sijaan. Lisäksi kirja on kauniisti kirjoitettu, tarinan kuljetus on sujuvaa eivätkä henkilöhahmotkaan ole ihan muovisimmasta päästä.

Mainio kirja, ilo lukea ja kova suositus scifin ystäville. Neljä hajoamatonta muoviesinettä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Ernest Hemingway: Nick Adamsin Tarina

Hemingwayn pappa osaa kirjoittaa! Hemingway kirjoitti kokopitkien kirjojen lisäksi paljon novelleja, joista 16 kertoi hahmosta nimeltä Nick Adams. Tarinat julkaistiin sekalaisessa järjestyksessä, ja vasta kun Hemingwayn jo kuoltua löytyi kahdeksan tarinaa lisää, huomattiin niiden kertovan jokseenkin saman henkilön elämästä. Tässä kirjassa nuo kaikki 24 novellia on vihdoin liitetty yksien kansien väliin ja asetettu aikajärjestykseen, pojasta mieheksi.

Vaikka "vanhoja mestareita" tai klassikoita yleensäkin on helppo sivuuttaa tuhahtelemalla niiden olevan yliarvostettuja - joskus niin varmasti onkin - on monesti kuitenkin syynsä sille, miksi joitain kirjailijoita arvostetaan. Mielestäni Hemingway ei ole lainkaan yliarvostettu, päinvastoin. Näissäkin tarinoissa on jotain syvästi koskettavaa, inhimillistä ja aitoa. Lisäksi kieli ja kerronta on myös kirjallisesti hienoa, mitä ei kovin usein pääse sanomaan - hirmu usein esimerkiksi nykyajan jännityskirjoissa kerronta on lähes mekaanista juonen kuljetusta, vailla kielellistä hienoutta, tyyliä, tai muutakaan erityistä ansiota.

Novelleissa seurataan siis Nick Adamsin elämää, pieninä erillisinä katkelmina. Osa tarinoista on hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, osa kymmenien sivujen pituisia. Jotkin tarinat ovat erittäin hienoja kertomuksia, jotkut... no, jotkut ovat kyllä vähän kökköjäkin. Ei mestarikaan aina osu maaliin.

Tarinoissa ollaan paljon luonnon kanssa tekemisissä. Vaelletaan metsässä, kalastetaan ja metsästetään - ja ryypätään. Luontosuhde on kuitenkin hyvin välitön ja monesti suuremmassa roolissa kuin tarinoiden varsinainen juoni. Tarinat ovat näennäisesti hyvin keveitä kertomuksia hetkistä, joita Nick kokee, mutta niissä on toisinaan voimaa ja tunnetta erittäin paljon. Metsän voi haistaa, neulaset tuntea jalkojensa alla, ja joen kylmän veden aistia ihollaan.

Vahvasti suositeltavaa lukemista kaikille kirjallisuuden ystäville. Neljä taimenta.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Liane Moriarty: Yhdeksän Hyvää, Kymmenen Kaunista

Tämän kirjan kannessa on lainaus:

Kadehdin jokaista joka ei vielä ole lukenut tätä kirjaa

- GRAZIA

Lainaus on ilmeisesti tarkoitettu positiiviseksi, mutta itse ymmärrän sen niin, että tämän kirjan lukeminen oli masentava kokemus, hukkaan heitettyä aikaa jota ei saa takaisin. Näin nimittäin on.

Harvoin olen lukenut näin turhaa kirjaa. Kirja on hemmetin pitkä (n. 450 sivua), täynnä täydellisen epäkiinnostavia henkilöitä ja näiden läpikotaisin muovisia elämiä, ja hirveän jaaritteleva. Varsinainen tarina on myös todella typerä, epäuskottava, epäkiinnostava ja teennäinen.

Tee itsellesi palvelus ja jätä tämä roska lukematta. Nolla tähteä.

lauantai 3. helmikuuta 2024

Emmi Itäranta: Teemestarin Kirja

Teemestarin Kirja oli ilahduttava yllätys, harvinaisen "kirjallinen" kirja! Ehkä vähän erikoisesti löysin tämän scifi-hyllystä mihin en kenties itse olisi teosta laittanut, vaikka jonkinlainen tulevaisuuteen sijoittuva fantasia kyseessä onkin. Mutta viis siitä, hieno kirja!

Ollaan siis tulevaisuudessa, Suomessa, jossa vesi on käynyt vähiin. Miksi, sitä ei kerrota - ehkä kyseessä on ilmastonmuutos, ehkä joku luonnonkatastrofi, ehkä sota. Sillä ei myöskään ole paljoa merkitystä. Diktatuurimainen hallinto säännöstelee vesivaroja rautaisin, väkivaltaisin ottein. Veden kätkeminen on rikos, josta rangaistuksena on kuolema. Teknologia on taantunut, meistä nykyajan ihmisistä puhutaan entisihmisinä.

Kirjan päähahmo Noria on teemestarien sukua, ja ottaa isänsä jälkeen teemestarin arvon ja toimen. Hän toimittaa teeseremonioita, usein korkea-arvoisille merkkihenkilöille. Norian isällä on salaisuus, jonka hän jättää Norialle - ja joka voi paljastuessaan olla hengenvaarallinen.

Aika monet kirjoista joita on viime aikoina tullut luettua, eivät ole olleet kirjallisesti mitenkään erityisiä. Dekkarit ja seikkailu-/toimintakirjat ovat yleensä aika pahvisia - henkilöhahmot yksiuloitteisia ja tarinat täysin ennalta-arvattavista, moneen kertaan käytetyistä palikoista kasattuja. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa tai väärää, mutta hienoja kirjallisia ja kerronnallisia kokemuksia on silti kiva välillä saada. Esimerkiksi ainakin itselleni Steinbeckin kirjoissa henkilöhahmot ovat niin paljon enemmän "elossa" kuin juuri missään nykykirjoissa, että niiden lukeminen on aivan toisenlainen kokemus. Toisenlainen elämys.

Emmi Itäranta tarjoileekin varsin ilahduttavan yllätyksen. Kirjan kerronta on hienoa, jotenkin... teeseremonian kaltaista (ehkä - en ole koskaan osallistunut oikeaan teeseremoniaan, mutta voisin kuvitella sen olevan jotain tällaista)., rauhallista, pohdiskelevaa, kuvailevaa. Sellaista kerrontaa, jossa lukijalle jää oma osuus; kaikkea ei anneta valmiina, rivien väleihin jää varjoja ja kysymyksiä. Myös henkilöhahmoissa on jotain syvällisempää, ainakin Noriassa ja tämän isässä - "sivuhahmot" ovat toki vähemmän erityisiä.

Lisäksi tarinan kuljetus ja käänteet ovat poikkeuksellisia. Tällaisessa tarinassa usein jotenkin tietää, miten tarina kulkee, mitä siinä tapahtuu - mutta ei tällä kertaa. Tarina ikään kuin kulkee omaa polkuaan, virtaa omassa uomassaan kuljettaen hahmoja mukanaan, muttei kuitenkaan etene täysin odotettua polkua. Tarinaan olisi ollut erittäin helppo kirjoittaa jokunen peruskuvio, mutta näin ei Itäranta tee. 

Ja hyvä niin. Erinomainen, tyylikäs kirja, vahva suositus kaikille hyvien kirjojen ystäville. Viisi teekuppia.

sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Jørn Lier Horst: Pahan Otteessa

Hohhoijaa, sarjamurhaajia taas. Tällä kertaa tomppelit poliisit päästävät hirmuisen väkivaltaisen murhaajan karkuun (poliisit eivät olleet aseistettuja koska murhaaja on saanut traumoja aseella osoittelusta, juuuuuust joo....) ja siitä seuraa sitten tietysti jahti.

Vauhtia on ja väkivallalla mässäillään taas ihan riittämiin. Himpun verran on saatu ylläriäkin mukaan, loppuratkaisu ei ollut ihan täysin itsestään selvä, mutta muuten kirja on aika pahvia. Hirmu paljon hahmoja joista ei kyllä jäänyt yhtään mitään muistikuvaa - puoli tuntia kirjan lukemisen jälkeen jouduin tarkistamaan takakannesta, että mistä tässä nyt olikaan kysymys.

Perushuttua, toimii unettomuuteen. Kaksi jeparia.

tiistai 23. tammikuuta 2024

John Masefield: Kultainen Kukko

Tulipa sitten luettua meriseikkailuja putkeen muutamakin kappale. Masefieldin kirja on varsin perinteinen meriseikkailu; on myrskyä ja tyyntä, haaksirikkoa, nälkää ja janoa ja tietenkin sankaritekoja.

Tarina kertoo epäonnisesta purjelaivasta joka uppoaa myrskyssä. Osa miehistöstä pelastautuu pieneen veneeseen. Lopulta useiden päivien ajelehtimisen ja purjehtimisen jälkeen, lähes janoon ja nälkään nääntyneinä, he kohtaavat hylätyn purjelaivan. Pelastus johtaa vielä lopuksi purjehduskilpailuun, kun löytölaiva yritetään toimittaa ensimmäisenä määränpäähänsä lastin kera.

Kirja on aika perustavaraa, melko sujuvaa kerrontaa vaikkakin ehkä myrskyssä pienessä veneessä keikkuminen kestää lukiessakin vähän turhan pitkään. Loppu on aika pöhelö, tuntuu vähän siltä kuin kirjoittaja olisi kyllästynyt aiheeseen ja vetäissyt mutkat suoriksi viimeisten parin sivun osalta, mutta mikäs siinä, voipihan sen noinkin tehdä.

Ihan hauskaa lukemista meriseikkailuista pitävälle, ei ehkä muuten mikään kaunokirjallisuuden merkkipaalu. Omalle kohdalleni sattui painos vuodelta 1942, mikä oli aika hienoa - yli 80 vuotta vanha teos ja vielä varsin hyvässä kunnossa! Kolme pelastusvenettä.

perjantai 19. tammikuuta 2024

Eino Koivistoinen: Hiililasti Chileen

Hiililasti Chileen on kokoelma Koivistoisen novelleja. Kirja ei siis ole omakohtainen matkakertomus kuten Purjeet Pullistuvat, vaan fiktiota - joskin oletettavasti varsin pitkälti todellisiin tapahtumiin perustuvaa.

Tarinat ovat melko perinteisiä novelleja, lyhyitä kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista. Koivistoinen ei ole varsinaisesti mitenkää merkittävän hyvä kirjoittaja, ja jotkut tarinat ovatkin hieman kömpelöitä, mutta se ei tässä aihepiirissä olekaan ehkä kaikkein tärkeintä. Tärkeintä ovat ihmiset ja näiden elämät ja sattumukset. Niitä Koivistoinen kuvaa varsin mainiosti.

On meriseikkailuja myrskyissä, merimiesten elämää vieraissa satamissa houkutuksineen, ja onpa mukana muutama kertomus maissa miehiään odottavista vaimoista ja äideistä. Viimeksimainitut ovat ehkä vähiten kiinnostavi, mutta tuovat kokonaisuuteen kyllä oman mausteensa.

Merimiehen elämä on ollut aikamoista, sen kyllä saa näistä tarinoista huomata. Hienoisesta kömpelyydestään huolimatta kelpo lukemistoa. Kolme satamaa.

tiistai 16. tammikuuta 2024

Eino Koivistoinen: Purjeet Pullistuvat

Purjeet Pullistuvat: Muistiinpanoja matkalta maailman ympäri on Eino Koivistoisen kertomus omista matkoistaan purjelaiva Winterhudella Australiaan ja takaisin. Matka kesti yli puoli vuotta, ja matkan varrelle mahtuu niin tyyntä kuin myrskyä, toivoa ja epätoivoa.

Eino Koivistoinen ei ole varsinainen kirjailija, kirjan kieli on paikoin aavistuksen kömpelöä, mutta kerronnassa on mainio eletyn kokemuksen tuntu. Koivistoinen pohdiskelee runoutta ja elämää väliin varsin filosofisestikin, mutta pääosin kyseessä on varsin päiväkirjamainen kuvaus matkan tapahtumista.

On vuosi 1933 ja purjelaiva Winterhude on lähdössä Australiaan hakemaan viljalastia. Laivassa on 23 nuorta miestä seitsemästä eri maasta. Purjelaivojen aika on jo melkein ohi, eikä Winterhude ole suurin tai nopein vaan vanha konkari, elämänsä viimeisiä matkoja tekevä rahtialus.

Matka Australiaan kestää satakunta päivää. Menomatka sujuu varsin kepeästi, mielet ovat vielä positiiviset ja tuulet suotuisat. Vahinkoja ei juuri satu.

Sen sijaan paluumatka koettelee miehiä jo tosissaan. Myrskyssä heittelehtivä laiva ja kannen yli vyöryvät aallot heittelevät miehiä ympäriinsä, luut katkeilevat eikä kuivaa paikkaa ole missään. Pesuvesi loppuu, paiseet ja luteet vaivaavat, ja lopulta ruokakin alkaa loppua. Alituinen nälkä yhdistettynä levon puutteeseen ajaa kaikkien hermot kireiksi, ja tappeluita syntyy jatkuvasti.

Poiskaan ei pääse, on vain sinniteltävä, toivottava, että laiva kestää eikä aalto vie laidan yli tai tappelu äidy liian vakavaksi. 

Loppumatkan tilannetta kuvaa hyvin tämä lause:

"Elämä jatkuu sietokyvyn rajamailla, vihaamme toisiamme, laivaa, merta, elämää."

Ei ole leipä ollut helpossa merimiehillä. 

Hienosti kerrottua tarinaa, todella vaikuttava. Viisi tähteä taivaalla.

keskiviikko 10. tammikuuta 2024

Clive Cussler & Graham Brown: Jäätikön Uhka

Natseja! Taas! Joka paikassa prkl. Cussler tykkää aloittaa kirjansa niin samalla tavalla, että ensimmäiset sata sivua tuntui koko ajan, kuin olisin juuri lukenut tämän kirjan: toisen maailmansodan aikainen lentokone, lumimyrsky, natseja... kaikki on taas mukana ja ihan saman kaavan mukaan.

Ja tietenkin NUMAn hilpeät heppuliinot ampuvat ja mätkivät natsien jälkeläisiä ja muitakin kelmejä kumoon vitsaillen nolosti. Ja tietenkin maailma on vaarassa, ilkeä, rikas superrikollinen aikoo tehdä kauheuksiaan.

Kovaa mennään maalla, merellä ja ilmassa ja koko ajan melkein käy köpelösti mutta onneksi ei kuitenkaan ihan. 

Saakelinmoista pahvia. Kaksi sukeltajaa.

perjantai 5. tammikuuta 2024

Arttu Tuominen: Vaiettu

Vaiettu on Tuomisen kirjasarjan kolmas osa. Tuominen kirjoittaa menevästi, mutta tarina on kyllä jo aikamoista huttua ja liian tutuista palasista kokoon kursittu.

Samassa kirjassa on avioliittonsa kanssa kipuileva suomalainen poliisi, natseja ja vieraan vallan murhaajia. Tästä kehkeytyy aika hölmö tarina, mikä on sääli koska kerronta on toimivaa - Tuominen osaa kirjoittaa. Kirja on kerrottu kahdessa eri ajassa, joista varsinkin sota-aikaan sijoittuva osio on varsin mainiosti kuvailevaa.

Nykyaikaan sijoittuva tarina sen sijaan on melko huttua. Päähahmona toimivan poliisin perhedraama on ihan silkkaa unihiekkaa, ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vanhojen natsien jahtaaminen taas niin moneen kertaan kulutettua päkistämistä, ettei siitäkään oikein jaksa innostua.

Hyvin kirjoitettu menevä dekkari, mutta sisältö jättää reippaasti toivomisen varaa. Kaksi natsia.