torstai 28. maaliskuuta 2019

Ray Bradbury: Toiset Taivaat

Toiset Taivaat on novellikokoelma; mukaan mahtuu myös jokunen pienoisromaanikin, jos nyt halutaan kirjoitelmien pituuksista väitellä. Vaikka aiheet ovat melko naiiveja, jopa - nykyajan mittapuulla - loppuun kaluttuja, niin yksi asia on selvä: Ray Bradbury osaa kirjoittaa. Pidin varsinkin lyhyistä novelleista. Niiden rytmitys, kielen monivivahteisuus ja jopa ovelat juonenkäänteet ovat aivan loistavia. Harvoin olen nauttinut kirjallisuudesta kirjallisuutena näin paljon.

Kokoelman pitkät tarinat - siis ne pienoisromaanit - ovat tarinoina kyllä aika tyhjänpäiväisiä seikkailujuttuja, mutta nekin on kirjoitettu varsin hyvin. Ehdottomasti parasta antia ovat silti varsinaiset lyhyet novellit; muutama niistä on mielestäni todella, todella huipputasoa.

Neljä yllättävää juonenkäännettä.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Philip K. Dick: Alfan Kuun Klaanit

Jotkut Dickin kirjat ovat niin mielipuolisia, etten kerta kaikkiaa pysy kärryillä. Niin kävi tämän kirjan kanssa. Käsittääkseni kirjassa käsitellään mielipuolisuutta, jotenkin sitä kautta että jos kaikki ovat mielevikaisia, niin kuka sitten onkaan normaaliuden mittapuu. Tai jotain.

Kirja poukkoilee ja singahtelee sinne sun tänne, enkä oikeastaan ymmärtänyt juonesta yhtään mitään. Ehkä tykkäsin, ehkä en. Kaksi hullua jonossa.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Dean Koontz: Pimeyden Enkeli

Dean Koontz osaa kirjoittaa myös ihan vetävää jännityshuttua, mutta tällä kertaa ei osu maaliin, ei edes maalitolppaan. Oikeastaan aika kauas siitä. 700 sivua täysin yhdentekevää horinaa joutavanpäiväisten ihmisten epäkiinnostavista elämistä, yksi sekopää ja pari yliluonnollista tapahtumaa. Tässä kirjassa ei ole varsinaisen tarinan aineksia edes novelliin, ja ylipitkitettynä kirjana kyhäelmä on suurin piirtein yhtä kiinnostava kuin puolitoista kiloa perunankuoria.

Ihan turha opus. Nolla… mitään.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lars Wilderäng: Tähtipöly

Morjesta vaan ja päivää! Ruotsalaiset avaruus-vampyyri-zombiet ovat täällä taas, eikä hommassa edelleenkään ole päätä, häntää tai juurikaan muutakaan mainittavaa. Eikä kovin paljon mielenkiintoa. Heebot säntäilee zombeja karkuun ja ampuu niitä kunnes ammukset loppuvat, sitten seuraa täpärä läheltä-piti-pelastuminen kunnes avaruusoliot ja vampyyrit ja zombiet (oikeasti!) tulevat taas, ja sitten taas ammuskellaan ja juostaan.

Jos tämä kirja olisi kirjoitettu kieli poskessa, olisi hommassa ehkä jotain itua, mutta nyt jää vain hämmentynyt olo. Mitähän tämä Lars oikein aamiaismuroihinsa laittaa?

Kaksi vampyyrinpuremaa.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vadelmavenepakolainen on jonkinlainen puskafarssin ja yhteiskunnallisen pohdiskelun sekasikiö. En oikein meinannut päästä kärryille, kummasta on kysymys - mutta eipä tuo haitannut, ihan kiva kirja siitä huolimatta.

Suomalainen Mikko Virtanen on syntymästään saakka kokenut olevansa Ruotsalainen. Hän ihailee Ruotsia varauksetta; kaikki Ruotsissa on paremmin kuin Suomessa. Mikko ei vain meinaa saada himoitsemaansa Ruotsin kansalaisuutta, ei sitten millään. Lopulta keino löytyy, ja Mikosta tulee Mikael, ylpeä kansankodin kansalainen, Ruotsalaisen demokratian jäsen.

Mikko - Mikael - elää jonkinlaista valheen ja itsepetoksen kudelmaansa, joka tietenkin lopulta romahtaa. Ihan viimeisillä sivuilla mielikin muuttuu. Loppu oli vähän pökkelö, ja aika monin kohdin tarkoituksellinen liioittelu Ruotsalaisuuden ihannoinnissa meni vielä liioittelustakin yli, ollen ehkä himpun väsyttävää luettavaa. Silti, hauska kirja. Lue pois jos omatuntosi kestää - Suomea ja Suomalaisuutta tässä kyllä lyödään kuin vierasta sikaa, jos ei ironian taju riitä.

Kolme kruunua. Hejssan!