Kurt Vonnegut: Äiti Yö

Kurt Vonnegut kertoo taas samasta aiheesta (sota) ja samasta hahmosta (elämässään eksyksissä oleva taiteilija-hko), mutta varsin vaikuttavasti. Tarinan, joka on yhtä aikaa kiinnostava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

Kirjan kertojana toimii Howard W. Campbell jr, joka toimii toisessa maailmansodassa amerikkalaisten agenttina, peiteroolinaan natsien propagandaa tuottava kirjoittaja. Howard valitettavasti omistautuu peiteroolilleen liiankin antaumuksella, ja tulee luoneeksi valtavan määrän huippuluokan natsipropagandaa.

Sodan jälkeen Howard löytää itsensä New Yorkista, yksin ja vailla merkitystä elämälleen. Lopulta menneisyys saa hänet kiinni - niin hyvässä kuin pahassakin. Sekä Howardia ihannoivat uusnatsit, että häntä sydänjuuriaan myöten vihaavat amerikan puolella sotineet - jotka eivät tiedä Howardin kaksoisroolista vaan uskovat tämän aidosti olleen pahojen puolella.

Kirjassa on jonkin verran hassuttelua, suuri osa hahmoista esimerkiksi on milloin minkäkin maan kaksoisagentteja, mutta yleisesti ottaen sävy on melko vakava. Howard on sodan jälkeen eksyksissä, ja tuntuu olleen sodassakin vain tapahtumien vietävänä, haluamatta itse mitään ja olematta oikeastaan kenenkään puolella. Lastuna laineilla, ja laineiden tyynnyttyä täysin yksin ulapalla.

Tarinan kerronta on loistavaa, se kulkee koko ajan mutta kauniisti, loogisesti ja rauhalliseen tahtiin. Ketään osapuolista ei syytellä eikä paheksuta mitenkään erityisesti, vaan tapahtuneet todetaan. Kaiken - varsinkin sodan - järjettömyys on vahvassa roolissa. Kirjan lopetus on riipaiseva.

Hienoa kirjallisuutta. Yksi Vonnegut vastaa kymmentä kioskidekkaria - tämä(kin) teos kuuluu mielestäni ihan yleissivistykseen, oppituntina ihmisen toiminnan järjettömyydestä, ja sen vaarallisuudesta.

Viisi shakkinappulaa.

Jack Campbell: Uljas (Kadonnut Laivasto 4)

 Jack Campbell se vaan jaksaa kirjoittaa samaa tarinaa joka ei kerta kaikkiaan etene, ei sitten rahtuakaan.

Varmaan jonkinlainen maailmanmestaruuspalkinto pitäisi jo antaa tästä vitkuttelusta. Kyseessä on kirjasarjan neljäs osa, ja jo edellinen kolmas osa oli totaalisen turha. Tämän kirjan sisällön olisi helposti saanut mahtumaan yhteen kappaleeseen.

Ei voi suositella. Yksi räjähdys.

Joe Haldeman: Loputon Sota

Loputon Sota on näennäisestä helposta scifi-rymistelyn fiiliksestään huolimatta ihan kiinnostava teos. Se kertoo - jossain määrin - William Mandella -nimisestä sotilaasta joka etenee avaruudessa muukalaisia vastaan käydyn sodan aikana arvossa kuin huomaamatta, mitättömästä alokkaasta aina vaan korkeampaan rooliin. Sotaa kydään avaruudessa jossa pitkät välimatkat aiheuttavat aikadilaatiota ja staasissa vietetty aika muutenkin ajan kulumista eri tahtiin, jolloin kotimaailmalla asiat muuttuvat tavoilla, joita avaruudessa seilaavat sotilaat eivät osaa kuvitellakaan.

Loputon Sota on selkeästi sodanvastainen teos. Tai no, selkeästi ja selkeästi. Ironinen, lakoninen sodanvastaisuus on välillä vaarassa hävitä rivien väleihin; tämän kirjan voisi kai lukea huolimattomasti ihan pelkkänä seikkailuna, sotateoksena. Sitä se ei siis kuitenkaan ole. Kaikessa on sotimisen järjettömyyttä kuvaava vire; lähes kaikki, mitä sotilaat sodassa tekevät on lopulta täysin absurdia, järjetöntä. Lopussa järjettömyys paljastuukin, totaalisesti.

Järjetöntä on olettaa automaattisesti vieraan haluavan pahaa.

Kirjan kieli on ihan sujuvaa, tarina kulkee rullaavasti eikä teos ole liian pitkä. Välillä tuntuu hieman siltä, että kirjaa kirjoitettaessa ei ole ollut ihan suunta selvillä, mutta lopuksi kuitenkin aina päästään taas raiteille. Loppu on lähellä olla todella traaginen, mutta onneksi... no enpäs kerrokaan! Lue itse.

Neljä urheaa mutta tarpeetonta hyökkäystä tuntemattoman kimppuu.

Bernard Cornwell: Linnake

Bernard Cornwellin kirjassa Linnake käydään taistelua Yhdysvaltain alkutaipaleella, vuonna 1779, kun itsenäiseksi julistautuneet kapinalliset yrittävät kukistaa Brittiläisen siirtomaahallituksen rakentamaa linnoitusta.

Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.

Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.

Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.

Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.

Gordon R. Dickson: Dorsai!

Dirsai-trilogian III osa

Gordon Dickson kirjoittaa kovin perinteistä tieteiskirjallisuutta. Seikkailua ja avaruudessa vaeltelua, jonkinmoisella yhteiskunnallisella havainnoinnilla maustettuna. Itselleni tällainen seikkailu-tyyppinen scifi jää vähän vieraaksi, en oikein jaksa siitä kiinnostua - ja niin kävi tälläkin kertaa.

Päähenkilö on jonkinmoinen yli-ihminen joka lyö ällikällä kaikki, ollen ylivoimaisen nerokas joka käänteessä. Hahmoja piisaa mutta niihin ei juurikaan paneuduta, ovatpahan vaan jotenkin mukana. Lopussa... no, todetaan että olipas kova jätkä, mutta eipä siitä sen kummempia. Melko ontuva pökkelömäinen selitys päähenkilön ylivoimaisuudelle annetaan, mutta jääköön se tässä mainitsematta siltä varalta, että joku tämän kirjan haluaisi lukea.

Kirja ei sinänsä ole huono eikä edes kovin kliseinen, onpahan vaan kovin yllätyksetön. Vähän niin kuin kelpo hampurilainen, mitäpä sitä spekuloimaan, se on sellainen kuin on.

Kaksi planeettaa.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa

Voipas.

Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.

Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.

Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.

Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.

Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.

Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.

Kolme kyyneltä.