Heinlein on itselleni jo lapsuudesta tuttu kirjailija. Kapina 2100 sen sijaan tuli eteen vasta jokin aika sitten, ja ehkä hyvä niin - kyseessä on mielestäni varmaankin heikoin Heinleinin teoksista. Jos olisin tähän törmännyt ensimmäisenä, olisi ehka kiinnostus muuhun tuotantoon ollut vaarassa.
Tai sitten ei. Kapina 2100 on nimittäin erinomaisen selvästi nuorison seikkailukirja. Ehkä se olisikin lapsena auennut paremmin kuin nyt tylsänä aikuisena. Kirjan tarina on aika tavallinen seikkailu. Itsevaltiaan tavoin toimiva profeetta alistaa ihmisiä, ja joukko toisin ajattelevia perustaa salaliiton joka tähtää kapinaan - ja sen suorittaakin. Sitten ihmetellään uudelleenrakentamista ja toki pakollisia rakkaustarinoitakin.
Koko homma on kirjoitettu jotenkin pökkelösti. Juuri mikään tapahtumista ei vaikuta ollenkaan uskottavalta, eivätkä henkilöt alkuunkaan kiinnostavilta. Kirja koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tarinasta jotka nivoutuvat yhteen tosi löyhän aasinsillan kautta. Ensimmäinen osio on varsinainen Kapina 2100 -tarina, ja toiset jotenkin sen ympärille viriteltyjä, melko tarpeettomia jatko-osia.
En voi hirveästi suositella muuten kuin Heinleinin tekemisistä muuten kiinnostuneille. Kaksi kapinallista.
maanantai 28. elokuuta 2017
maanantai 21. elokuuta 2017
Vernor Vinge: Linnunradan Ääret
Nyt mennään taas kovaa ja korkealta. Vernor Vingen kirja Linnunradan Ääret on niin mahtipontiset mittakaavat että jos olisi tukkaa päässä, se nousisi varmasti pystyyn.
Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.
Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.
Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.
Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.
Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.
Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....
Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.
Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.
Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.
Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.
Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.
Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.
Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.
Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....
Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.
Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.
maanantai 14. elokuuta 2017
Thomas Rydahl: Erakko
Erakko on Rydahlin esikoisteos, mitä ei kyllä helposti uskoisi. Teksti tuntuu pikemminkin "wanhan mestarin" tekstiltä, iäkkäämmän ja jo paljon kirjoittaneen kirjailijan tekemiseltä. Jokin tekstin tyylissä vain tuntuu siltä, hyvässä ja huonossa mielessä.
Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.
Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.
Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.
Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.
Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.
Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.
Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.
Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.
keskiviikko 9. elokuuta 2017
Bernard Cornwell: Linnake
Bernard Cornwellin kirjassa Linnake käydään taistelua Yhdysvaltain alkutaipaleella, vuonna 1779, kun itsenäiseksi julistautuneet kapinalliset yrittävät kukistaa Brittiläisen siirtomaahallituksen rakentamaa linnoitusta.
Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.
Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.
Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.
Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.
Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.
Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.
Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.
Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.
lauantai 5. elokuuta 2017
Alastair Reynolds: Kostaja
Reynoldsin kirjoissa mennään yleensä ns. isolla; maailmat, maailmankaikkeus ja jopa myös rinnakkaiset todellisuudet ovat vähän väliä vaarassa, matkat vievät planeetoilta toisille niin että heilahtaa ja yksittäisille harteille ladataan... no, kaiken paino.
Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.
Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.
Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.
Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.
Kolme muinaista artefaktia.
Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.
Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.
Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.
Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.
Kolme muinaista artefaktia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)