tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater

Kurt Vonnegut lienee yksi suurimmista humanisteista kautta aikojen. Hänen kirjoissaan on aina kaiken tarinan seassa sellaista ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sitä on vaikea olla hämmästelemättä.

Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.

Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Dan Brown: Meteoriitti

Dan Brown kirjoittaa ihan menevää jännitys/toimintakirjallisuutta. Tällä kertaa ei olla lainkaan uskonnollisissa kuvioissa vaan USAn politiikan huipulla, ja samalla hieman avaruustutkimuksen nurkalla. Menoa ja meininkiä piisaa!

Kirja on hyvin kirjoitettu ja toimintaa on hengästymiseen saakka. Helppo lukea, vaikka paikoin juonen kiemurat ovatkin suoraan sanoen aika puupäisiä. Amerikkalainen aseilla mässäily ja politiikan teatterimaisuus ovat tympeitä ja valitettavan voimakkaasti läsnä. Vai miten on esimerkiksi, kun henkilö noudetaan tutkimuskeskukseen helikopterilla, häntä ei suinkaan kuljeteta vain helikopterilla vaan nimenomaan "MH-60GH PaveHawk helikopterilla". Vai niin. No paljonpa kiinnostaa, mutta pitäähän se mainita ja varmaan sponsored by aseteollisuus. Ja tällaiset nippelijutut muistetaan mainita aina, kun on aseisiin liittyvistä asioista kyse - mielestäni aika tympeää.

Juonessa ruodittava poliittinen vehkeily on sangen epäkiinnostavaa, näin eurooppalaisittain. Kaikilla on kaapit täynnä luurankoja, ja valtaa käyttää ilmeisesti se, jonka avustaja on nokkelin jekuttaja televisiohaastatteluissa. Selittäisi kyllä muutamankin asian ihan tosielämästäkin.

Eli, sujuvaa luettavaa mutta rasittavan paljon amerikkalaisuutta ja loppua kohden hyvin alkanut tarina muuntuu aika tyhmäksi, juoni on lopulta todella heppoinen. Kaksi sotilasjuttuihin liittyvää lyhennettä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey on tullut tunnetuksi Siilo-kirjoistaan. Hiekka on eri sarjaa, sijoittuen eri paikkaan ja aikaan - ainakin luultavasti - mutta on silti hyvin tutun tuntuinen. Kyse on samanlaisesta dystopia-scifistä, jossa tarinaa ei pohjusteta turhaan taustatiedoilla ja jossa henkilöhahmot tuntuvat tietävän - tai välittävän - ympäröivästä todellisuudesta ja sen historiasta yhtä vähän kuin lukija.

Siilo oli loistavasti kirjoitettu, sen jatko-osat hieman kärsivät salaisuuden paljastumisesta mutta olivat silti kohtuullisen hyviä kirjoja. Hiekka aloittaa ikään kuin alusta: taas mennään, eikä tiedetä missä, miksi tai miten tähän on päädytty. Asetelma on siis kutakuinkin sama kuin Siilossa, minkä lisäksi hahmot tuntuvat jotenkin samanlaisilta. Ainakin niistä kerrotaan hyvin samaan tapaan. Voisi jopa sanoa, että Howey on jonkinlainen yhden jutun ihme, mutta se ei kyllä olisi oikein reilusti tehty koska Hiekka on lopulta melko hyvä kirja.

Kirja alkaa eräänlaisena seikkailutarinana, ja dystopia sekä yhteisön selviytyminen tulevat mukaan vasta myöhemmin. Yhden perheen kautta seurataan kokonaisen yhteisön kamppailua olemassaolostaan jotain tuntematonta - kenties jopa olematonta - vihollista vastaan. Uhka on koko ajan läsnä, sitä ei voi päästä pakoon, mutta sen laatu ja alkuperä pysyvät arvoituksina. Mistä oikein on kyse? Sitäpä ei voi tietää. Kirjan loppu haiskahtaa myös hyvin selkeästi siltä, että tulossa olisi jatkoa - ja mikäpä siinä, olisi oikeastaan erittäin kiinnostavaa tietää, miten näille ihmisille käy ja ennen kaikkea mistä ihmeestä oikein on kyse, mitä ihmeessä on tapahtunut?

Erittäin suositeltavaa lukemista kaikille scifin, dystopioiden ja hiekan ystäville. Neljä sangen suurta dyyniä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Clive Cussler: Varas

Clive Cusslerin kirjoissa seikkaileva Isaac Bell on taas menossa, ja aikamoista meininkiä onkin kyseessä. Bell seikkailee valtamerilaivalla jossa tapahtuu kamalia, murha ja tulipalo. Syyllisestä saadaan vain vilaus, jonka perusteella kyseessä vaikuttaa olevan jonkinlainen akrobaatti, ja häikäilemätön sellainen.

Tarinassa liikutaan elokuvateollisuuden alkutaipaleella, äänielokuva on kuin graalin malja jota tavoittelevat kilpaa elokuvatuottajat ja natsit. Kyllä vaan, natsitpa hyvinkin. Tarina on monella tavalla pähkähullu ja aika hölmökin, mutta elokuva-alan nippelitiedoissa ja historiassa on kyllä kiehtoviakin puolia. Täpäriä pelastumisia riittää, ja sankari on yliluonnollisen taitava ja voittamaton väsyttävyyteen asti.

Sinänsä Cussler kirjoittaa ihan hyvää jännitys-/toimintakirjallisuutta, ja tämä kirja on ainakin itse lukemistani Cusslerin kirjoista parhaasta päästä. Toimintaa riittää, historia on hyvin läsnä eikä tylsiä suvantoja juurikaan tule. Toisaalta tarina on aika hölmö ja henkilöhahmoja on niin suuri määrä ettei niistä kaikista oikein pääse kärryille, ja muutama sivujuoni jää kokolailla tarpeettomiksi. Loppuratkaisukin on vähän tekemällä tehdyn oloinen.

Ihan hyvää kesähömppää kuitenkin. Kolme kelaa vanhentunutta filmiä.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin Parhaita

Sherlock Holmes seikkailee jälleen. Edelleen. Aina vaan.

Tässä kirjassa on kolmetoista Sherlock Holmes tarinaa. Tarinat ovat hyvin perinteisiä salapoliisijuttuja; jotain outoa tapahtuu, ja ainoa joka voi arvoituksen ratkaista on mestarietsivä itse, kera apurinsa - ja tarinoiden kertojana toimivan - Watsonin. Tarinat vaihtelevat ihmissuhdedraamoista kansainvälisen vakoilun maailmaan, ja piipahtaapa arkkivihollinen Moriartykin kuvioissa, joskin aika lyhyesti.

Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta en voi olla vertaamatta näitä tarinoita esimerkiksi Agatha Christien kirjoihin: Christien tarinoissa kerrotaan aina vihjeitä matkan varrella. Kun lopulta arvoitus ratkeaa, aukeaa myös vihjeiden merkitys - ahaa, olisihan tuo pitänyt arvata! Sen sijaan Sherlock Holmesin tarinoissa on kosolti yksityiskohtia jotka havaitsee vain Holmes itse, eikä lukija voi osallistua arvoituksen ratkaisemiseen täysin rinnoin. Se jotenkin vie hiukan kiinnostavuutta pois muuten ihan ovelista tarinoista.

Salapoliisijuttujen ystävälle hyvinkin suositeltavaa luettavaa. Kolme jälkeä ikkunalaudalla.