Kurt Vonnegut lienee yksi suurimmista humanisteista kautta aikojen. Hänen kirjoissaan on aina kaiken tarinan seassa sellaista ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sitä on vaikea olla hämmästelemättä.
Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.
Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti