sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Margaret Atwood: Viimeisenä Pettää Sydän

Tämä kirja löytyi scifi-hyllystä ja vaikka kirjassa onkin jonkin verran dystooppista tulevaisuusvisiota, on kyseessä mielestäni ehkä kuitenkin enemmänkin rakkaustarina, tai ainakin sellaisen suuntaan vahvasti kallellaan.

Kirjan päähenkilöinä on pariskunta Stan ja Charmaine, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin maailmantalouden syöksykierteessä. He asuvat autossa ja yrittävät pärjätä päivästä toiseen, kunnes eteen aukeaa mahdollisuus parempaan elämään: muuttamalla vapaaehtoisesti suljettuun kaupunkiin he saisivat oman asunnon, työpaikat ja oikean, normaalin elämän. Ainoana vastineena heidän tulee viettää puolet ajastaan vankilassa, joka toinen kuukausi.

Kuten aina, kaikki ei olekaan niin kuin aluksi vaikuttaa. Kaupungissa tapahtuu outoja, ja (tietenkin) kaiken takaa paljastuu kauhistuttava totuus.

No sellaistahan se tuppaa olemaan, yleensä jos joku on liian hyvää ollakseen totta, sitä se myös silloin on.

Kirja on vähän sekava. Se alkaa kertomuksella Stanin ja Charmainen elämästä, ensin kurjuudessa ja sitten suljetussa kaupungissa. Siitä sitten lipsahdetaan erikoiseen ihmissuhdepyöritykseen, ja lopussa esiinnytään Elviksenä Vegasissa ilman mitään sen suurempaa järkevää selitystä - tai no, selitys kyllä on mutta se ei jotenkin istu koko tarinaan mitenkään. Charmainen rakkaus- ja muut huolet saavat myös tuskastumiseen asti rivejä, sitä kliseisen vellomisen määrää ei oikein millään jaksa. Sivu toisensa perään tuskaista huokailua joka ei oikein liity mihinkään eikä varsinkaan johda mihinkään.

Ei mitenkään erityisen hyvä kirja, perus-huttua. Atwood pystyy kyllä parempaankin. Kolme saapasta.

maanantai 22. toukokuuta 2023

Frank Herbert: Dyyni

Ei voi muuta kuin todeta, että perhanan hyvä kirja - toimii edelleen.

Dyyni on kirjoitettu jo vuonna 1965! Kirja on kestänyt aikaa erinomaisesti, sen voisi aivan hyvin uskoa olevan kirjoitettu juuri lähivuosina. Yksi selittävä tekijä on, että scifi-kirjoille epätyypilliseen tapaan teknologia ei juurikaan ole esillä tässä kirjassa. Usein vanhoissa scifi-kirjoissa esitelty "tulevaisuuden teknologia" vaikuttaa pitkän ajan jälkeen, no, vanhalta, ja tekee näin kirjoista hieman selkeämmin oman aikansa tuotoksia. Dyynissä näin ei ole, vaan keskiössä ovat ihmiset ja näiden väliset valtasuhteet.

Kirja on oikeastaan enemmän seikkailutarina kuin scifiä. Valtasuvut taistelevat planeetan herruudesta, planeetan, jolla on arvokasta tuotantoa, Rohtoa, jota muut planeetat ostavat. Valtataistelua hämmentää Keisari, josta ei voi olla ihan varma kenen puolelle tämän suosio asettuu, ja Kilta joka valvoo avaruuskuljetuksia.

Oikeastaan kirja on melkoista saippuaoopperaa, mutta scifimäisissä tunnelmissa. Vaikka kirja on pitkä, kulkee tarina hyvin. Kerronta on sujuvaa joskin vähän turhan paljon toistellaan samoja asioita, ja yleisesti ottaen mukavaa luettavaa.

Ekologiset teemat ovat usein tieteiskirjallisuudessa vahvasti läsnä, ja Dyyni on kai jonkinlainen esi-isä genressään. Arvostus on mielestäni ansaittua. Neljä jättiläismatoa.

maanantai 8. toukokuuta 2023

Jules Verne: Kuun Ympäri

Kuun Ympäri on suoraa jatkoa Maasta Kuuhun teokselle. Kirjassa - kirjoissa - laukaistaan kolme miestä matkalle kuuhun suuressa luodissa, jota varten rakennetaan valtava kanuuna. Pum vaan, sinne menevät!

Kirja on aikanaan ollut varmaankin jotakuinkin vakavamieliseksi tarkoitettu, mutta nykytiedon valossa lipsahtaa jo campin puolelle. Matkan teoriaa todistellaan paljon, on pitkiä jaksoja matematiikkaa ja muuta teorisointia, joka menee ainakin meikäläiseltä pitkälti ohi. Sitten taas avaruuslennon aikana auotaan aluksen ikkunoita aina tarpeen tullen, jotta saadaan heitettyä roskat ulos ja mitattua avaruuden lämpötilaa.

Kuuhun ei aivan päästä, mutta kuun asukkaiden olemassaoloa pohditaan kovasti. Kuun pimeällä puolella nähdään selvästi meriä ja ilmaa, joten jotain siellä pitäisi elää. Omassa matkassa on pari koiraa ja kanoja, joilla oli tarkoitus asuttaa kuuhun meikäläistä eläinkuntaa.

Ihan pähkähullu kirja mutta omalla tavallaan hauska. Kolme kierrosta kuun ympäri.

perjantai 5. toukokuuta 2023

Antti Tuomainen: Kaivos

Kaivos on melkein perinteinen dekkari, mutta kuitenkin aika raikas ja mielestäni onnistunut versio vanhasta aiheesta.

Päähahmo on toimittaja, jolla on kliseisen yllätyksetön tausta: on parisuhdeongelmaa, pieni lapsi, työnarkomaniaa ja itsepäistä "vaistoa" joka osoittautuu tietenkin olevan oikeassa. Tuskaillaan perheen ja työn välissä, vaimo ei ymmärrä, asiat unohtuvat ja aina tulee sanomista, menneisyys hiipii nykyaikaan - aika hohhoijaa, mutta kai näitä taustoja pitää jotenkin tunkea mukaan, että saadaan sivumäärä täyteen. Sinänsä tälläkään kertaa taustatarina ei mitenkään vaikuta varsinaiseen juoneen, joten voipi tuon hyppiä ylikin jos ei tarvitse unilääkettä.

Varsinainen tarina taas on askeleen verran toimivampi. Kaivoksella tapahtuu hämäriä asioita, joista toimittaja lähtee ottamaan selvää. Juonta paljastamatta lopputulos on ehkä aika yllätyksetön, mutta tarinan kuljetus kyllä toimii. Osa tarinan käänteistä on varsin epäuskottavaa, vaan eipä uskottavuus ole ennenkään ollut jännityskirjojen mittatikku. Tuomainen kirjoittaa sujuvasti, homma kulkee, ja oikeastaan vain ihan loppu on vähän turhan töksähtävä - ensin on kaikenlaista mysteeriä ja salaperäisyyttä, sitten käännät sivua ja kaikki onkin ohi ja onnellinen siirappilopetus käsillä. 

Kelpo viihdettä, ei lainkaan huonoimmasta päästä. Laitetaan nyt vaikka kolme joulukuusta.

perjantai 28. huhtikuuta 2023

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Ajanjäristys on Vonnegutin myöhäistuotannolle melko tyypillinen teos: omaelämänkerrallinen, mutta sitten taas toisaalta ei.

Kirjassa Vonnegut sekoittaa tarinaa, tarinaa tarinasta ja tapahtumia oman elämänsä varrelta, näennäisen sekavasti ja vailla sen kummempaa järjestystä. Tarina itsessään on oikeastaan tarina tarinasta, joka jäi kirjoittamatta; sen kirjoittajasta jota ei ole olemassa ja toisaalta ajanjäristyksestä. Ajanjäristys heitti kaikki ihmiset kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, elämään samat kymmenen vuotta uusiksi mutta vailla omaa tahtoa, tuomittuna toistamaan kaiken tekemänsä tismalleen samalla tavalla.

Kiehtova ajatus, mutta eipä tuota tarinaa kirjassa juuri kerrota. Sivutaan vain silloin tällöin, kuin ohimennen, samalla kuin kerrotaan tarinan aikaisemmasta versiosta jota ei siis ole kirjoitettu.

Väliin Vonnegut kertoilee melkeinpä anekdoottimaiseen tyyliin tapahtumia oman elämänsä varrelta, pieniä ja suuria tapahtumia jotka liittyvät tai eivät liity johonkin toisiin tapahtumiin. Eikä niistäkään voi olla ihan varma, mikä on totta ja mikä tarua.

Vaan eipä sen väliksi. Vonnegutia on aina kiehtova lukea. Pienet yksityiskohdat loistavat helmen lailla, ja rönsyilevä, joka suuntaan poukkoileva tarinointi vie mennessään. Itselleni tuli mieleen vakosamettihousut ja vanha, ystävällinen ja avarakatseinen isoisä kertomassa lapsille tarinoita, kenties ruokailun jälkeen kun kaikki ovat kylläisiä, tyytyväisiä ja hieman raukeita. Tarinoilla ei sinänsä ole niin paljon merkitystä kuin sillä, miten ne kerrotaan. Ja miksi.

Olkaa kilttejä toisillenne. Ei se sen vaikeampaa ole.

Kyllä tällaisia kirjoja kannattaa aina lukea - ja on mahtavaa, että niitä kirjoitetaan ja jopa julkaistaan! Neljä paloasemaa.

torstai 20. huhtikuuta 2023

Robert A. Heinlein: Kissa Muurin Läpi

Olen yleisesti Heinleinin kirjojen ystävä, mutta tämä ei kyllä jotenkin kolahtanut. Muistan lukeneeni tämän kirjan kertaalleen nuorena kloppina, ja silloin muistaakseni pidin tästä aika paljon enemmän - ehkä kirjan sekopäinen meininki vetoaa nuoreen mieleen enemmän?

Kirjan päähenkilö on eversti Colin Campbell, alias senaattori Richard Johnson, alias tohtori Richard Ames. Tämä on jonkinlainen kenttäfilosofi, ehkä hieman sotilas ja jonkuinlainen yleishuijari. Tarina seuraa päähahmoa ajassa ja paikassa ristiin rastiin, meno on vauhdikasta ja sekavaa ja erilaisia juonenkäänteitä kahdesta kolmeen jokaisella sivulla. Paitsi ettei oikeastaan ole, vaan välillä jaaritellaan ihmissuhdejuttuja uuvuttavuuteen saakka.

Minulle liian levoton, mutta ehkä Scifin harrastajille jotakuinkin pakollista luettavaa. Ei tästä toki paha mielikään tule. Kaksi aikamatkaa.

perjantai 7. huhtikuuta 2023

Chris Hadfield: Apollomurhat

Apollomurhat on melkein perinteinen jännäri, on vakoilua ja toimintaa ja tiukkoja tilanteita - mutta tällä kertaa tapahtuukin avaruudessa, peräti kuussa!

Eletään Apollo-lentojen aikaa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kisailevat avaruuden valloituksesta ja kumpikin hamuaa miehitettyä lentoa kuuhun. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltalaiset ehtivät sinne ensin. Kuussa odottaa kuitenkin yllätys - ja jo matkalla sinne useampikin.

Kirja on varsin perinteistä "kirjallisuuden McDonaldsia", eli aikamoista huttua, muovisia henkilöhahmoja ja epäuskottavaa toimintaa - mutta ihan kelpo lukemista sopivaan tilanteeseen. Vauhtia riittää, toiminta on sopivasti hieman tavanomaisesta poikkeavaa (no pienet ammuskelut on tietenkin pakko liittää mukaan, kun on Amerikkalaisesta kirjailijasta kyse) ja kerronta sujuvaa.

Jännärikirjojen ystävälle vahva suositus, ei ollenkaan huono omassa lajityypissään. Neljä kuutamoa.

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Jules Verne: Kapteeni Grantin Lapset

Kapteeni Grantin Lapset on suoraa jatkoa kirjalle Kapteeni Grantia Etsimässä. Tässä kirjassa etsintäretki jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin, ja päättyy lopulta melko pateettiseen ja epäuskottavasti kyhäiltyyn sattumaan.

Kapteeni Grantin Lapset ovat edelleen mukana etsimässä isäänsä. Tällä kertaa taivalletaan halki Australian. Etsintäretkeä vaikeuttavat niin tulvat kuin muutkin luonnonilmiöt, ja lisäksi joukkoon lyöttäytyneet petolliset rikolliset. Australian alkuasukkaatkin heittävät kapuloita rattaisiin.

Seikkailu etenee ehkä hieman väkinäisemmin kuin ensimmäisessä osassa, ja kirja onkin melko mitäänsanomaton. Alkuasukkaat esitetään verenhimoisina villeinä, rosvot umpikeljuina ja sankarit kirkasotsaisina hyvyyden perikuvina. Mitään erityisen yllättävää kirja ei tarjoile.

Tätä kirjaa on turha lukea muuten, kuin ensimmäisen osan jatkoksi. Vernen tuotannosta mielestäni ehkä heikoimmasta päästä. Kaksi kelmiä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2023

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten Valtakunta

Scifiä vai Fantasiaa? Enpäs tiedä, mutta väliäkö tuolla. Zoo City - Eläinten Valtakunta on ihan toimiva kirja, ja miellyttävällä tavalla kekseliäs.

Kirjan päähenkilö Zinzi kantaa selässään laiskiaista, joka antaa Zinzille maagisen kyvyn löytää kadonneita asioita. Zinzi toimiikin jonkinlaisena etsivänä Zoo Cityssä, slummissa, josta haluaa pois. Poispääsyyn tarvitaan kuitenkin rahaa, ja sitä ole, vain velkaa.

Zoo Cityn asukkailla on eläimet, minkälaiset kenelläkin. Haikara, krokotiili, jänis - kaikkea löytyy. Eläimet antavat kantajilleen kykyjä, jonkinlaisia maagisia voimia, joista on enemmän tai vähemmän hyötyä - joskus melkein pelkästään riesaa. Eläimiä kantavat - eläimelliset - asuttavat Zoo Cityä, jossa tavanomainen laki ei juurikan päde. 

Kun Zinzi saa mahdollisuuden tienata kerralla jättipotin, jonka avulla hän voisi aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuu hän mahdollisuuteen kaksin käsin. Seuraa dekkarimainen tarina kadonneen löytämisestä, joka kuitenkin sekoittuu pikkuhiljaa magiaan, voodoon kaltaisiin rituaaleihin ja jopa toimintaseikkailuun.

Kirja on mainion oivaltava ja tarina aika hienosti kerrottu. Vain loppua kohden lipsutaan ehkä turhan paljon toimintaseikkailun puolelle. Olisipa kiva, jos joskus uskallettaisiin kirjoittaa jännitystä ilman verta ja suolenpätkiä. Verihurmoksella ja väkivallalla mässäily on aivan turhaa ja melko tylsää.

Kiehtova kirja, ilman muuta lukemisen arvoinen. Neljä eläintä.

maanantai 20. maaliskuuta 2023

Nora Roberts: Heräämisen Aika

Heräämisen Aika on jonkinlainen versio Harry Potterista. Päähenkilö on naispuolinen ja velhoilun sijasta ollaan jonkinlaisia menninkäisiä tai keijuja tai jotain muuta vastaavaa, mutta muuten kaava on aika pitkälti sama.

Breen Kelly on kiltti hissukka, opettaja, jonka elämä on tylsää ja harmaata. Sitten yks kaks yllättäen hän saa tietää olevansa upporikas, ja lähtee Irlantiin tutkimaan juuriaan ja etsimään isäänsä. Irlannissa Breen päätyy johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa keijut ja menninkäiset mellastavat. Meneillään on kai jonkinlainen konflikti. Breen huomaa omaavansa maagisia kykyjä, ja...

...ja tässä kohdin, pakko myöntää, jätin kirjan kesken. Sitä ei tapahdu usein, mutta nytpä tapahtui. Fantasia ei vain ole meikäläisen mieleen (en ole lukenut Harry Potter kirjojakaan), minkä lisäksi tämä kirja on niin laskelmoidun imelä, niin täysin tuotteistetun tuntuinen, etten vaan jaksanut.

Sori siitä. Nolla menninkäistä.

torstai 16. maaliskuuta 2023

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset Miehet

Viimeiset Miehet on jonkinlainen dystopia-scifi-teos. Eletään kutakuinkin nykyaikaa,kun ärhäkkä virus puhkeaa. Virus leviää nopeasti, aiheuttaa flunssan kaltaisia oireita - ja on tappava, mutta vain miehille.

Alkuasetelmasta tekee ehkä vieläkin herkullisemman se, että ajoitus osuu nappiin - kirja on julkaistu juuri koronapandemian aikoihin. Ja jos muistellaan koronan alkua, sen uutisoitiin olevan miehille jonkin verran vaarallisempi kuin naisille. 

Kirja kerrotaan eri henkilöiden tarinoina, lyhyt katkelma elämästä kunkin silmin, aluksi tihein aikavälein, jatkossa pidemmin. Pandemian puhkeamista seurataan tarkasti, ja kirja päätyy pandemian jälkeisen tilan pohdiskeluihin.

Pohdiskelut ovat hyvin henkilökohtaisia, yksittäisten ihmisten kokemuksia. Olisin itse pitänyt ehkä mielenkiintoisempana yhteiskunnan selviytymistä noin yleensäkin: naiset pystyvät kaikkeen siihen mihin miehetkin, mutta miten se järjestetää, miten yhtäkkiä koulutetaan naiset ottamaan ohjakset kaikilla miesvaltaisilla aloilla, kun aikaa ei ole, kun osaamista omanneet miehet yksinkertaisesti kuolevat pois? Tätä ei käsitelty kovin paljon, vaikka toki sivuttiin.

Loppua kohden mielestäni kirja vähän väsähtää ja on kenties turhan pitkä. Samojen ihmisten surua ja ahdistusta ei jaksa ihan loputtomiin, eivätkä hahmot ole ihan niin erilaisia kuin kirjoittaja on ehkä ajatellut.

Ihan kelpo jännitystä muttei lopulta kovin omaperäinen kirja. Erityisesti loppua kohden menettää teräänsä. Kolme raatoa.

torstai 9. maaliskuuta 2023

John Brosnan: Taivaan Valtiaat

Taivaan Valtiaat on vanhanaikaista seikkailu-scifiä, hyvässä ja pahassa. Tästä joko pitää, tai sitten voi kokea kirjan tavattoman lapselliseksi hömppäilyksi. Itse kyllä pidin kovasti!

Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Maapallolla - ja vähän sen ulkopuolellakin - on käyty sota, jossa käytössä olivat biologiset aseet ja geneettinen muokkaus. Sen seurauksena, no, kaikki on enemmän tai vähemmän mennyttä. Maan päällä ollaan taannuttu johonkin keskiaikaan, ja Minervan kaupunkia asuttavat geneettisesti miehiä suuremmiksi muokatut naiset ja siis näitä pienemmät miehet. Naiset ovat niskan päällä, teknologiaa ei ole käytössä ja kaupungin muurien ulkopuolella vaanivat geneettisesti muokatut hirviöt - jättiläisliskot, puhuvat kissapedot ja ties mitä kaikkea.

Ja niin kuin hirviöissä ei olisi tarpeeksi kestämistä, terrorisoivat ihmisiä myös Taivaan Valtiaat - jättiläiskokoiset lentävät ilmalaivat, jotka ovat rosvojoukon tavoin käyttäytyvien ylimysten hallinnassa. Nämä vaativat veroina maan päällä asuvilta ihmisiltä jatkuvasti ruokaa ja muita tarvikkeita, ja ovat aseistukseltaan täysin ylivertaisia.

Kun Minervan asukkaat käyvät lopulta kapinaan ilmojen valtiasta vastaan, nuori soturinainen Jan joutuu pieleen menneen hyökkäyksen seurauksena vangiksi ilmalaivaan. Siellä hän kohtaa miehen, joka väittää olevansa kuolematon ja tulevansa Marsista.

Kirja on kirjoitettu Jan-nimisen naisen näkökulmasta, joka on elänyt käytännössä keskiajalla, tietämättä ihmiskunnan historiasta mitään. Tulevaisuuden teknologiaa on kuitenkin ilmalaivassa, ja myös historia alkaa pikkuhiljaa kirjan edetessä valjeta. Kirjassa asioista kertovat kuitenkin ihmiset - miehet - joihin on vaikea luottaa, eikä Jan sen paremmin kuin lukijakaan voi oikein olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

Lopulta kirjasta tulee aikamoinen seikkailu, jossa on myös kaikenlaista hömppäilyä ihan riittämiin. Yhteen kirjaan on kyllä saatu mahdutettua varsin paljon monenlaista, myös nopeita, yllättäviä käänteitä. Kielellisesti kerronnassa ei ole mitään erityistä, jos kohta ei mitään erityisen huonoakaan.

Huima seikkailu, joskin melko naivistinen sellainen. Omasta puolestani kyllä pidän tällaisista kirjoista, joten siitäpä johtuen neljä samuraita!

perjantai 3. maaliskuuta 2023

Jules Verne: Kapteeni Grantia Etsimässä

Ohos, tästähän tulikin ihan Verne-maratoni, mutta mikäpäs siinä - ihan kelvollista luettavaa mösjöö on osannut kirjoittaa.

Kapteeni Grantia Etsimässä alkaa, kun rikas englantilainen lordi Glenarvan löytää merestä pullopostia. Pullossa oleva viesti antaa vihjeen haaksirikkoutuneesta Kapteeni Grantista, jota päätetään lähteä etsimään. Matkalle lähtee mukaan lordin puoliso, kapteeni Grantin kaksi lasta sekä hajamielinen maantieteilijä Paganel.

Kapteeni Grantin tarkkaa sijaintia ei tiedetä, ainoastaan, että hän on 37. eteläisellä leveyspiirillä. Etsintä aloitetaan Patagoniasta, jonka halki kuljetaan seikkailusta toiseen. Paikallisilta saadaan apua, ja luonnon kanssa koetaan jos jonkinmoisia haasteita.

Kirja on ihan menevää seikkailua, joskin ehkä Vernen tarinoista ohkaisimpia. Tämä on muuten vain ensimmäinen osa - jatkoa seuraa kirjassa Kapteeni Grantin lapset. Tästä voinee päätellä, että kapteenia ei vielä tässä kirjassa löydetä.

Kohtuullinen seikkailu, jos kohta hieman tylsän asenteellinen muita kuin eurooppalaisia sivistyneitä kohtaan. Kolme pantteria.

lauantai 25. helmikuuta 2023

Jules Verne: Salaperäinen Saari

Salaperäinen Saari oli lapsuuteni suosikkikirjoja, ja jotain sen vetovoimasta on edelleen jäljellä. Toisaalta kirjaa vaivaa lievä rasistisuus ja asenteellisuus, jotka eivät vielä nelisenkymmentä vuotta sitten herättäneet minkäänlaista huomiota - vaan nytpä ne pistävät silmään varsin selkeästi.

Kun viisi miestä haaksirikkoutuu kuumailmapallolla salaperäiselle, atuiolle saarelle, alkaa seikkailunmakuinen selviytymistarina. Nämä viisi ovat jotakuinkin älykkäimmät ja toimeliaimmat ihmiset, joita maa päällään kantaa - ainakin "insinööri", joka tuntuu kykenevän mihin tahansa.

Saarelle perustetaan näiden viiden voimin oikea pieni paratiisi. Rakennetaan kallioon asumus, perustetaan maatila eläimineen ja viljelmineen ja ollaan ylen reippaita koko ajan. Insinöörille mikään ei tunnu mahdottomalta. Saaren antimista saa käden käänteessä valmistettua räjähdettä, jonka avulla kallion louhinta käy kuin tanssi. Lasia valmistetaan ikkunoihin ja astioihin, kuparilankaa lennätintä varten ja syntyypä siinä ohessa muutama akku sähkön varastointia varten.

Kirjassa Verne kuvailee kaikkia näitä valmistusvaiheita ja -menetelmiä tarkasti, ja tämä kenties olikin lapsena kaikkein jännittävin aspekti seikkailussa. Kemiaa, biologiaa, metallurgiaa, geologiaa - kaikkia näitä tarvitaan, ja kaikista näistä lukijalle tarjotaan varsinainen oppitunti. Välillä kirjan lukeminen on kuin koulussa, paitsi melko lailla mielenkiintoisempaa.

Lopulta toki seikkailun nimessä rauha rikkoutuu, kun saarelle ilmestyy merirosvoja. Taistelulta ei vältytä, ja jännitystä piisaa. Saarella tapahtuu myös kummia, selittämättömiä asioita, joiden taustat paljastuvat vasta aivan lopussa.

Kirjassa on myös yhteys Sukelluslaivalla Maailman Ympäri -teokseen, mikä on Vernelle aika harvinaista "metailua". 

Ihan mainio kirja, joskin nykyaikana paikoin hieman rasistiselta kalskahtava ja joltisenkin asenteellinen. Seikkailun ystävälle kuitenkin melko ohittamaton pläjäys. Kolme apinaa.

tiistai 21. helmikuuta 2023

Jules Verne: Sukelluslaivalla Maapallon Ympäri

Liekö käsissä kenties tunnetuin Vernen teos, mahdollisesti ainakin Maailman Ympäri 80 Päivässä ilmapalloseikkailun kanssa aika tasoissa.

Kapteeni Nemo on täällä! Ja kun sanon täällä tarkoitan merten syvyyksissä. Tarina saa alkunsa, kun mystistä merihirviötä lähdetään jahtaamaan sotalaivalla. Kukaan ei oikein tiedä mistä on kysymys, piileekö meressä jokin aiemmin tuntematon hirviö, vai voisiko kyseessä sittenkin olla vain kone.

Kun professori Aronnax ja kumppaninsa Ned Land sekä Conseil putoavat laivalta mereen ja tulevat noukituksi salaperäiseen merihirviöön, käykin ilmi, että meriä tosiaan kyntää ihmisen tekemä alus - sukelluslaiva Nemo, kapteeninaan mystinen Kapteeni Nemo. Nemo vie laivaan vastentahtoisesti joutuneet kolme miestä matkalle maailman ympäri, merten syvyyksissä.

Matkalla ihastellaan milloin mitäkin ihmeitä, nähdään eriskummallisia eläimiä ja maantieteellisiä muodostelmia, sekä muunmuassa Atlantis. Sukellusveneellä myös sukelletaan syvemmälle kuin nykytiedon mukaan meret syvimmillään ovat, mutta muuten menossa on jotain kovin uskottavaa.

Nautilus kulkee sähköllä, josta ei tunnu tulevan puutetta, ei sitten koskaan. Verne on kirjoittanut muissakin teoksissaan (esim. Robur Valloittaja) sähkömoottorein toimivista laitteista, ja nyt näin sähköautojen esiinmarssin aikana Vernen käsitys akkujen kapasiteetista oli kyllä sangen hurja. Maailman ympäri lataamatta kertaakaan, kyllä sellaisella akulla jo sähköautoja myytäisiin!

Tarina on varsin perinteinen seikkailu, jos toki on muistettava, että Verne on yksi niistä kirjailijoista joiden käsialaa nykyisin "perinteisenä" pitämämme seikkailut alunperin ovat. Tiede on myös läsnä jatkuvasti. Kertomuksessa käsitellään niin geologiaa, maantiedettä, kemiaa kuin jopa sosiologiaa. Kaikki nämä palvelevat seikkailua mainiosti, täysin saumattomasti.

Niin ihmeellinen kuin merten syvyyksissä taitettu matka onkin, käy vapaudenkaipuu tarinan kolmelle päähenkilölle lopulta ylitsepääsemättömäksi. Matka loppuu aika töksähtäen ja sopivan muistinmenetyksen siivittämänä, joten Kapteeni Nemon ja Nautiluksen myöhäisemmistä vaiheista ei tiedetä mitään. Toistaiseksi.

Aivan loistava seikkailuteos, joka toimii yllättävän hyvin vielä nykyäänkin, 150 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen! Vahva lukusuositus, neljä mustekalaa!

torstai 16. helmikuuta 2023

Michael Connelly: Yön Pimein Hetki

Renée Ballard on täällä taas. Tällä kertaa tutkitaan vanhemman, jo eläköityneen poliisin kanssa vuosien takaista murhaa, ja siinä sivussa jotain muutakin.

Connelly kirjoittaa ihan menevästi. Tarina kulkee, ja vaikka on välillä epäuskottava ja jonkun verran kliseinen - mikäpä poliisijännäri ei olisi - niin kyllähän tätä lukee ennemmin kuin hammaslääkäriin menee. Ehkä ainoa tylsä puoli on tarpeeton poliisiväkivalta. Taas esitetään, että on ihan jees ja ok että poliisit ampuvat ihmisiä kuoliaiksi, koska nämä nyt vaan ovat pahoja ihmisiä. Ei se ihan niin mene, oikeasti.

Kelpo viihdettä. Kolme seriffintähteä.

maanantai 6. helmikuuta 2023

Heine Bakkeid: Meren Aaveet

Taas murhastellaan! Traumatisoivasta menneisyydestään kärsivä entinen poliisi selvittää katoamistapausta Pohjois-Norjassa ja törmää tottakai useampaankin murhaan. Veri lentää, menneisyys myllertää ja kaikki on niin ihanan ahdistavaa.

Kirjan päähenkilö Thorkild Aske on siis poliisi joka on menettänyt virkansa törttöiltyään huumausaineiden vaikutuksen alaisena nuoren naisen kuoliaaksi. Naisen, johon on ollut rakastunut tai ainakin kovasti ihastunut. Menneisyyttä ei avata ihan yksityiskohtaisesti, mutta siinä vellotaan jatkuvasti särkylääketokkurassa, itsetuhoisuuteen saakka.

Kun sitten pohjoisessa kadonneen nuoren miehen vanhemmat pyytävät Askea selvittämään poikansa kohtalon, vaikuttaa se hyvältä tavalta paeta tuttuja kuvioita, tehdä edes jotain muuta. Toisin kuitenkin käy, vanhat synnit vaivaavat ja sekottuvat uusiin, eikä itsetuhoinen käytös helpota salapoliisina toimimista.

Pohjoisesta löytyy lisää ruumiita ja ihmisiä katoilee, ja Aske se vain sekoaa entistä pahemmin. Sairaalassa käydään niin tiheään, että bonuskortti täyttyy heittämällä. Syrjäinen majakkasaari toimii kaiken keskipisteenä, ja sinne päädytään aina uudestaan.

Kirja on melko sujuvaa jännitystä, mutta menneisyydessä vellominen ja "aaveiden" näkeminen on kyllä aika turhaa huttua. Toisaalta jos tästä kuorisi turhat jorinat pois, ei montaa sivua varsinaista tarinaa jäisi jäljelle. Mitään uutta tai kirjallisesti merkittävää tässä teoksessa ei ole, edes vahingossa.

Toimii unettomuuteen. Kaksi majakkaa.

torstai 19. tammikuuta 2023

Carita Forsgren: Ansoja

Carita Forsgren on itselleni uusi tuttavuus, eikä lainkaan hassumpi sellainen. Ansoja on varsin onnistunut scifi-teos, virkistävän erilainen - ja sehän on aina kiva asia!

Eletään aikaa jossa vieras laji ottaa yhteyttä ihmiskuntaan. Tällä lajilla - Kamissit - on ilmeisen hyvät tarkoitusperät: he (ne?) ovat huomanneet, että me ihmiset olemme saattaneet planeettamme kurjaan tilaan, ja tarjoutuvat auttamaan. Kehittyneemmällä teknologialla voitaisiin korjata paljon ihmisten tekemää tuhoa. Mikäs sen hienompaa!

Mutta pikkuhiljaa alkaa paljastua huolestuttavia seikkoja. Kamissit eivät olekaan ihan pelkästään hyväntahdon lähettiläitä. Heillä (niillä?) on myös omat konfliktinsa ja omat poliittiset näkemyksensä, eivätkä kaikki ole ainoastaan ihmisten edun mukaisia. 

Kirja ei ole mikään toimintaseikkailu, vaan konfliktin rakentumista ja kehittymistä seurataan eri sukupolvien edustajien kirjoittamien "päiväkirjojen" kautta. Nämä päiväkirjat, tai pienet kertomukset, liittyvät toisiinsa joko perhesiteiden tai tuttavuuksien kautta, mutta ovat jossain määrin hajanaisia katkelmia. Lukiessa joutuukin aina välillä itse rakentamaan kerrottujen osien välisiin tyhjiin kohtiin selitykset tapahtumista. Se tuntuu aluksi hieman oudolta, mutta kirja on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu, ettei se tunnu väkinäiseltä tai kikkailevalta. 

Tarina aukenee vähitellen, ja vaikka loppuratkaisu tuntuu ehkä hieman hätiköidyltä ja jotenkin liian "helpolta", on kyseessä kuitenkin varsin hieno kertomus. Kertomus ihmisyydestä, inhimillisyydestä, vieraista ja tutuista asioista ja miten erilaisuus voidaan kohdata - hyvässä ja pahassa.

Kelpo kirja, ehdottoman suositeltava! Neljä outoa alienia.

maanantai 2. tammikuuta 2023

Michael Connelly: Yövuoro

Perinteinen poliisi-dekkari on aika kaavamainen. On yksinäinen susi, poliisi, jolla on jos jonkilaista traumaa ja vaikeutta. On hurja sarjamurhastelija. Vähän veriroiskeita (tai yleensä aika paljon) ja lopussa paha saa palkkansa.

Yövuoro on jotenkin hyvin tutun tuntuinen, mutta kuitenkin aika virkistävästi erilainen. Juu kyllä, päähenkilöllä on omat traumansa ja ongelmansa, mutta ne ovat aika pieniä eivätkä ihan sitä samaa yhyy-alkoholismi-vaimo-jätti soopaa. Ballard - päähenkilö siis - on surffaileva nainen jolla on koira joka on liian usein hoidossa, kun omistajansa tekee töitä. 

Varsinainen tarina on aika mukiinmenevä, kaksi erillistä rikosta jotka tuntuvat nivoutuvan yhteen. Ballard ei yleensä selvittele näitä, mutta nytpä niin tekeekin - mistäpä tarina muuten syntyisi.

Kirja on helppoa ja menevää luettavaa, huomaa selvästi, että Connelly on kirjoittanut jo aika paljon. Dialogi on perushuttua ja monet hahmot aika pahvisia, mutta niinhän ne tuntuu olevan tämänlaisissa kirjoissa. Tarina pitää aika hyvin loppuun asti eikä mitään ihan älyttömän typerää kommervenkkiä keksitä syyttä suotta.

Sujuvaa huttua, kohtuullinen tarina eikä kerronta ihan huonoimmasta päästä. Kolme luotia.