Taavi Soininvaara: Sokea Oraakkeli

Sokea Oraakkeli on Ratamo-sarjan kuudeskymmenes miljoonas osa, ainakin ja vähintään, eikä kovin kiinnostava sellainen vaikka tarinassa olisikin ollut aineksia kaikenlaiseen.

Sokea Oraakkeli kertoo "ekoterroristeista", elikäs ihmisistä joiden tahto suojella luontoa on niin voimakas, että he eivät kaihda kovien keinojen käyttämistä. Tämä on dekkareissa usein toistuva kaava, eikä Soininvaara ole keksinyt aiheeseen oikeastaan mitään omaperäistä.

Sinänsä tarina on ihan menevää, on takaa-ajoa, murhastelua, kiperiä tilanteita ja Arto Ratamo, joka tässä kirjassa on oikeastaan täysin tarpeeton. Rikokset ja maailmaa uhkaavan vaaran ratkaisevat aivan muut henkilöt. Täydellisen ei-omaperäisesti maailman tuhoamista ajavaksi suurkonnaksi on saatu taas rikas arabi. Hienosti keksitty.

Kirjallisuuden mäkkäri-annos, tai ehkä paremminkin Hesburgeria, mutta mielestäni aika heikkotasoinen esitys. Kyllä jännityskirjoissakin voisi olla jotain omaperäisyyttä tai kekseliäisyyttä, edes tarinan osalta jos henkilöhahmot ovatkin vakiopahvia.

Kaksi öljylähdettä.

Sami Tissari: Krysa

Kotimaista scifihköä, vaihtoehtoista tulevaisuutta ja vieläpä hienosti kirjoitettuna - kyllä kiitos! Sitä löytyy tästä teoksesta jonka ilokseni voin todeta olevan varsin mainio tekele.

Krysa kertoo kuvitteellisesta tulevaisuudesta (tai nykyisyydestä) jossa Neuvostoliitto on kehittänyt ajattelevan koneen, jonkinlaisen keinoälyn, ja onnistunut vieläpä yhdistämään koneet maailmanlaajuiseksi verkoksi. Koneet tekevät ihmisten puolesta kaiken: tieteen ja tutkimuksen, valmistuksen, ajavat autoa ja rakentavat sähkölinjat. Lisäksi koneet ovat luoneet valtavan joukon synteettisiä ihmisiä jotka ovat ottaneet paikkansa ihmisten seassa - ja osin syrjäyttäneet nämä - yritysten johdossa ja politiikassa.

Tavallisella ihmisellä ei juurikaan ole mitään käyttöä.

Kirja on kirjoitettu vekkulimaisesti, poukkoillen ja eri aikajanoilla edeten. Tyylistä tulee varsin vahvasti mieleen Kurt Vonnegut - tyyli on toteavaa, tapahtumat usein melko absurdeja ja niitä ikään kuin havainnoidaan ulkopuolelta, vaikka kertoja onkin läsnä. Pidän itse Vonnegutista varsin paljon joten tämä ei suinkaan ole huono seikka, vaan tyyli on varsin mainio ja osuu kirjan sisältöön erittäin hyvin.

Tarina on ripoteltu täyteen herkullisia, pähkähulluja yksityiskohtia. Keltainen Ford Taunus, ydinparistolla käyvä lasten lelunukke, köyhtynyt Bill Gates hakkaamassa halkoja ja niin päin pois. Mielikuvitus on laukannut, mutta varsin vakuuttavasti - kyseessä on Tissarin esikoisteos! - kirjoittaja on osannut pitää sekoilun kurissa ja tuottaa hyvin luontevaa tarinankerrontaa.

Tarina etenee jouhevasti, tylsiä tai turhalta tuntuvia kohtia ei juurikaan ole ja loppuratkaisu on runollisuudessaan niin pöhelö, että siitä ei voi olla pitämättä. Vaikka kirja kertookin näennäisesti vaihtoehtoisesta todellisuudesta, on se alusta loppuun varsin selkeä viittaus meidän aikaamme. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä saarnaa, tyytyy vain toteamaan.

Erittäin vahva lukusuositus, neljä muurahaista.

Jo Nesbø: Verikuu

Harri Holli on täällä taas. Tyyppi on edelleenkin väsyttävä menneisyydessä roikkuva ruikuttaja, eiköä tällä kertaa edes ratkaise mitään rikosta vaan hengailee vain oikeiden poliisien mukana ja ottaa kunnian sattumista.

Jo Nesbø:n yksi ongelma on, että jokaisen Harri-kirjan sarjamurhaajan pitää olla edellistä ällöttävämpi, ja se alkaa olla jo aika vaikeaa. Tällä kertaa istutetaan loiseläimiä toisten aivoihin ja sitten syödään niitä. Jes, tosi jännää ja hirmu uskottavaa. Harry taas ruikuttaa menneen vaimonsa perään ja on tosi tylsä, eivätkä muutkaan hahmot oikein pahvista erotu.

Unilääkkeeksi ja kärpästen lätkimiseen. Kirjalliset ansiot melko vähäiset. Kaksi kärpästä

Arttu Tuominen: Verivelka

Kotimaista poliisikirjallisuutta, no mikäpä jottei!

Verivelka on tarina ystävyydestä ja ehkä myös kasvamisesta. Parhaista kaveruksista tulee aikuisena täysin erilaiset, toisesta poliisi ja toisesta laitapuolen kulkija. Kun tiet sitten kohtaavat vuosikymmenten jälkeen , on toinen rikoksesta syytetty ja toinen sen tutkija. Kantaako lapsuuden ystävyys, ja mihin asti? Mikä verivelka on maksettavana, ja miten vahva se on?

Kirja on ihan menevää ja sujuvasti kirjoitettua tarinaa. Hetkittäin mieleen tulee jopa Harjunpää, varsinkin lapsuuden kertomuksissa on melko paljon lämpöä.

Muilta osin tarina on lievästi pöljä. Hyvämaineinen poliisi riskeeraa kaiken auttaakseen lapsuudentoveriaan, jota ei ole nähnyt liki kolmeenkymmeneen vuoteen? No mikäpä siinä, varmaan auttaisikin, mutta tapoja olisi toki muita, paljon fiksumpiakin.

Näätämäinen ja neuroottinen yli-hyvis rikostutkija joka heittää kapuloita rattaisiin, on myöskin lievästi väsynyt ja epäkiinnostava hahmo. Tämän tutkimukset myös kuitataan parilla lauseella sivuun, ja koko tarinan ratkaisu on varsin töksähtävä, ihan kuin kirjoituskoneesta olisi loppunut paperi kesken.

Ihan ok iltalukemista toki. Kolme donitsia.

Hugh Howey: Hiekan Poikki

Hiekan Poikki on jonkinmoinen jatko-osa Howeyn kirjalle Hiekka - ja niin kuin jatko-osat melko usein, ei tämä ihan ensimmäisen osan veroinen ole, jos ei toki ihan huonokaan tekele.

Maailma on hukkunut hiekkaan. Hiekka on haudannut alleen kaupungit satojen metrien syvyyteen. Hiekkasukeltajat etsivät muinaisista kaupungeista tavaraa jolla käyvät kauppaa, harvinaisimmat ja syvimmältä löydetyt ovat arvokkaimpia.

Koston kierre on valmis, kun aavikolta saapuu mies joka tuhoaa kokonaisen kaivoskaupungin. Kuuluisaan sukeltajasukuun kuuluvat sisarukset joutuvat tapahtumien myllerykseen ja pyrkivät selviytymään miten vain voivat.

Kirjassa sukelletaan paljon hiekassa, mikä oli edellisessä osassa vielä uutta ja jännittävää. Nyt se alkaa jo vähän toistaa itseään. Samoin autiomaassa haahuilu tuntuu melko joutavanpäiväiseltä kohkaamiselta. Henkilöhahmot eivät myöskään ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Koko kirjasta jää jotenkin yhdentekevä olo - on vaikea kiinnostua näiden ihmisten tekemisistä, vaikka tarttumapintaa kuinka tyrkytetään.

Silti, ihan ok seikkailua sellaisesta pitävälle. Kolme matkalaukkua.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa on erittäin vauhdikasta scifiä, ja jopa aika jännittävää sellaista. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on sekin aika mainio. Onpas kivaa.

Kertojahahmo on yksi Marsiin lähetetystä astronauttiryhmästä. Kun myrsky iskee, on ryhmän paettava pois planeetalta pikavauhtia. Siinä rytinässä Mark Watney - kertoja - jää yksin planeetan pinnalle. Muu ryhmä olettaa tämän kuolleen, mutta näinpä ei ollutkaan.

Mark huomaa olevansa yksin vieraalla planeetalla, ilman avaruusalusta jolla palata kotiin.

Kirja on semi-uskottavasti kirjoitettu selviytymistarina, kuinka selvitä vieraalla planeetalla puolitoista vuotta. Mark Watney on aikamoinen McGyver, joka osaa tehdä mitä vain avaruusasemalta löytyvistä tarvikkeista. Vaikka erityisesti vahinkotapaukset ovat sellaisia, joista ei varmaankaan oikeasti voisi selviytyä, on meno muuten varsin mielenkiintoista. Kiipelit seuraavat toistaan tauotta, ja Watneyn kuiva huumori oman tilansa suhteen on paikoin oikein toimivaa.

Tarina on erittäin suoraviivainen, juuri mitään (paria pientä poikkeusta lukuunottamatta) takautumia tai taustoittamista ei ole, eikä henkilöiden menneisyyttä juurikaan pohdita. Mikä on ihan hyvä asia, koska tässä kirjassa klaustrofobinen - vai agorafobinen, kun kuitenkin ollaan yksin kokonaisella planeetalla? - tunnelma on tärkeässä pääosassa. Jonkinlainen vaarallisen paniikin tunne on koko ajan läsnä, ja aina kun jokin ongelma selviää ja tulee hetkellinen "huh, tästäkin selvittiin" tunne, on samaan aikaan jo hieman pelottava pelko seuraavasta vaarasta.

Kirjassa on aika paljon matematiikkaa, kemiaa ja muutakin tiedettä, joka voi olla jopa realististakin. Itselläni ei puistokemistin taidot riitä arvioimaan tuota, mutta melko uskottavalta ainakin tuntuu, ja sehän on aina hauskaa.

Oikein mainiota viihdettä, neljä paikkaa paikan päälle!

Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin Takana

Taas mennään ja kovaa. Peilin Takana on jatkoa Karlssonin kirjalle Yön ja Päivän Välissä, ja meno on vähintään yhtä vauhdikasta.

Marko Eldfell on biomuokattu supersotilas, joka pakenee kaikkialla hallitsevaa valvontakoneistoa. Eldfelliä jahtaavat ilkimykset lakoavat kuin heinä myrskyssä, raatoa tulee ja rakennusta sortuu. 

Kirja on mielestäni tosi raskas ja epäkiinnostava. Tarinaa ei ole juuri nimeksikään, jatkuvasti mennään johonkin ja koko ajan taistellaan ja pelastutaan täpärästi. Kirjan olisi voinut kirjoittaa hyvin paljon lyhyemminkin, eikä juuri mitään olisi tarvinut jättää pois.

Rymistelyn ystäville ehkä, mutta meikäläiseen ei uponnut - omassa jaottelussani tällaiset kirjat ovat turhia. Yksi luoti.

Jānis Joņevs: Doom 94

Nyt ollaan metallimuusiikin äärellä, ja varsin oivaltavasti kirjoitettua tarinaa onkin saatu kansien väliin! Doom 94 kertoo nuoren pojan heräämisestä metallimusiikkiin Nirvanan myötä, ja kasvukertomuksen omaisesti kuinka poika ja musiikkimaku kasvavat ja kehittyvät 1990-luvun Latvialaisessa lähiössä.

Tarina on hauska ja ehkä välillä vähän surullinenkin, mutta ilmeisen hyvällä aiheen tuntemuksella kasaan kyhäilty. Kirjailijan on pakko olla jonkinsortin metallipää, niin hienosti kokemukset osuvat maaliin - vastaavat omia muistojani monelta osin, kun itse keksi rokkenrollin ja raskaamman musiikin nuorukaisena.

Kertojahahmo Jānis tuskailee elämän vietävänä. Musiikki antaa tyhjältä tuntuvalle olemiselle sisältöä, ja siihen on helppo mennä mukaan. Ystävät ja muut metallidiggarit kuuluvat laajennettuun perheeseen, jossa Jānis on eniten kuin kotonaan, vaikka tunteekin ilmeisen selvästi ulkopuolisuuden tunnetta. 

Kaikki tuntevat, erityisesti nuorena. Jos sen vain olisi tajunnut tuolloin nuorena, olisi elämä ollut kenties hieman helpompaa.

Alkoholi ja jossain määrin huumeetkin näkyvät ja kuuluvat kuvaan, ja yleinen sekoilu on arkea - tuoden arkeen jotain jännitystä, seikkailua, jotain suurempaa kuin mitä "ne muut" voivat ymmärtää.

Kirjan loppu on ehkä vähän erikoinen mutta mikäs siinä, voi sen noinkin kertoa.

Oikein hieno kertomus, vahva suositus varsinkin jos itse pidät metallista tai noin yleensä raskaammasta musiikista. Neljä bändiä!

Fredrik Backman: Mies, Joka Rakasti Järjestystä

Ove on kärttyinen vanha mies, aika lailla samaa kaliiberia kuin Mielensäpahoittaja. Oven vaimo on kuollut, ja Ove haluaisi myös kuolla. Kirjassa Ove yrittää kuolla monta kertaa, mutta aina menee pieleen. Aina tapahtuu jotain joka vie huomion.

Jonkinlainen buumi näitä "mielensäpahoittajia" on ollut viime vuonna, ja tästä(kin) kirjasta on tehty elokuvakin, A Man Called Otto, jossa pääosaa näyttelee Tom Hanks. Kirja on ihan onnistunut tekele aiheen tiimoilta, vaikka aihe onkin oikeastaan aika suppea eikä itsessään kovin kiinnostava.

Kirjan alkupuolisko on melkeinpä uuvuttava. Ove kierii omassa tympeydessään ja on kaikki muita kohtaan paskamainen ja todella ärsyttävä. Itse en jaksaisi tuollaista aikuisvauvaa katsella hetkeäkään. Kirjan teemana on Oven oikeudenmukaisuuden taju; selkeän oikein-väärin rajan ymmärtäminen ja kaike mustavalkoisuus. Johonkin saakka se toimiikin, mutta toistoa toistoa toistoa on ehkä vähän liikaa - juu tuli jo selväksi että Ove ajattelee asioista vähän yksioikoisemmin kuin me muut ja on sen vuoksi... niin mitä, symppiskö? Ei varsinaisesti, lähinnä vain todella rasittava.

Tarina kuitenkin muuttuu pikkuhiljaa sivuhahmojen ottaessa enemmän roolia. Monet näistä tuntuvat jopa pitävän Ovesta - miksi, en voi ymmärtää. Ove kokee velvollisuudekseen auttaa näitä erilaisissa askareissa, ja loppua kohden meno jopa hieman piristyy - Ove ei toki, mutta kun on paljon tekemistä, ei ehdi kuolemaan.

Pienellä editoinnilla tästä olisi saanut ehkä vielä napakamman teoksen, mutta ihan mukiinmenevä (lasiin kulkeva? outo sana tuo) tekele tällaisenaankin. Kevyttä hömppää, kolme Saabia.

Heidi Airaksinen: Maa Jota Ei Ole

Maa Jota Ei Ole kertoo 1920-luvun Saksasta Suomalaisin, seksuaalisen identiteettinsä kanssa kipuilevin henkilöhahmoin.

Freddy ja Harriet eivät ole kotonaan omissa kehoissaan. He matkustavat Berliiniin tapaamaan kuuluisaa tohtoria, joka osaa auttaa ja on jopa toteuttanut leikkauksia, joilla sukupuolta voidaan korjata. Harriet kuitenkin sekaantuu tahtomattaan murhaan, josta alkaa dekkarimainen seikkailu.

Murhamysteeri on melko tavanomainen ja ihan mukiinmenevä. Erilaista kontekstia tuovat 1920-luvun saksan jännitteet sekä seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat päähahmot. Osa hahmoista on enemmän, osa vähemmän järjissään, mutta kaikki joutuvat elämään jatkuvassa salaisuuksien, salailun ja pelon ilmapiirissä.

Kerronta on melko toimivaa, joskin ehkä hetkittäin hieman pitkitettyä. Hyvin toimivana yksityiskohtana Freddyn ja Harrietin "alkuperäistä" sukupuolta ei varsinaisesti kerrota, vaan se jää jotenkin hämärän peittoon - niin kuin oikein onkin, koska kyseinen asia ei ole näille henkilöille itselleenkään mitenkään yksiselitteinen tai helppo.

1920-luvun Berliinin kuvaus on melko ohut, sitä olisi ehkä toivonut enemmänkin. Nyt lähinnä vietetään aikaa yökerhoissa juhlien, ja poliisilaitoksen putkassa.

Kiinnostava ja ihan mainio teos. Kolme tanssiorkesteria.

Iain M. Banks: Muista Flebasta

 Muista Flebasta on varsin perinteinen avaruusseikkailu. Melkein kaikkea Banksin kirjoittamaa hehkutetaan aina "elämää suurempana" ja "avaruusoopperana", mutta tällä kertaa ollaan kyllä aika paljon suoraviivaisemman toiminnan äärellä, jos toki mittakaava onkin aikamoinen.

Käynnissä on galaksinlaajuinen sota. Sodan keskellä yksinäinen veijari Horza tavoittelee omaa päämääräänsä (joka lopulta jää hiukan hämärän peittoon), yrittäen luovia taistelevien osapuolten välillä. Taistellaan avaruudessa, huijataan ja jekutetaan, pelastutaan täpärästi (aika monta kertaa) ja ollaan kuitenkin jotenkin hyviksiä, siinä se lyhykäisesti.

Banks kuitenkin kirjoittaa varsin hyvin, eikä kirja ole pituudestaan (melkein 600 sivua) huolimatta raskas tai tylsä. Taistelukohtaukset ovat ehkä vähän uuvuttavia ja pitkitettyjä, mutta muuten meno on letkeää ja hyvin rullaavaa.

Itse tarina taas, no, se on kyllä aikamoinen sekametelisoppa. Metsästetään jotain erittäin, erittäin arvokasta, ja sitä lähetetään hakemaan yksi tyyppi ilman mitään resursseja tai apujoukkoja? Hohhoijaa.

Banksin ystäville ehdotonta luettavaa ja muutenkin, jos scifistä diggailee niin kelpo teos. Kolme planeettaa.

Ian McEwan: Polte

Polte on jossain määrin erikoinen kirja. Tuntuu kuin siinä ei oikein olisi tarinaa, tai ainakin tarina on piilotettu varsin hyvin kaikenlaisen epämääräisen sepustuksen sekaan, mistä sitä on välillä varsin vaikea löytää.

Kirjan päähahmo Michael Beard on todella tympeä tyyppi. Nobelin palkinnon voittaja, kyllä, mutta myös löysä ruikuttaja, nihilisti, hedonisti, ja totaalinen surkimus. Beardin ajelehtiminen tilanteesta toiseen ja jatkuva rääpälemäinen tympeys tekevät kirjan lukemisesta aika raskasta, minkä lisäksi tarina on kerrottu varsin pitkin kappalein eikä esimerkiksi dialogia ole kuin hyvin vähän.

Kirjan varsinainen tarina on ehkä Beardin yritys nousta uudestaan merkittäväksi. Tähän hän pyrkii varastamalla kuolleen kolleegansa tutkimuksen ja kehittämällä siitä myytävän tuotteen - tai, antamalla muiden tehdä varsinaisen kehitystyön samalla kun itse ottaa kunnian lopputuloksista. Tätä tarinaa on varsin vähän ja se kerrotaan erittäin sekavasti kaikenlaisten mihinkään liittymättömien tapahtumien seassa. Tällainen kerronta on joskus ihan paikallaan, mutta päähenkilön ollessa näin tympeä, se tekee kirjan lukemisesta todella raskaan.

Teksti on sinänsä melko sujuvaa, sitä on vaan turhan paljon ja suuri osa siitä tuntuu tarpeettomalta. McEwan on kirjoittanut parempiakin teoksia, tätä en voi varsinaisesti suositella. Kaksi aurinkokennoa.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen Kaupunki

Wayward Pines -sarjan kolmas osa keskittyy toimintaan, eli amerikkalaisittain tietenkin ammuskeluun ja hirviöihin. 

Viimeinen Kaupunkin on sarjan selvästi heikoin osa. Hirveästi juostaan ja ajellaan ympäriinsä, ammuskellaan hirviöitä ja koko homma on kuin 1980-luvun toimintaleffasta. Salaisuudet on paljastettu eikä oikein mitään muuta tunnu jääneen jäljelle.

Kirjan loppu, aivan viimeinen sivu, on oikeastaan sen mielenkiintoisin.

Melkoista huttua. Kaksi mäntyä.

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

Ethan Burke jatkaa toikkarointiaan mystisessä, suljetussa Wayward Pinesin pikkukaupungissa. Ethan on nyt "mukana" juonessa, hän tietää kaupungin salaisuuden, muttei kuitenkaan ole varsinaisest tyytyväinen oloonsa vaan etsii pakotietä.

Tässä toisessa osassa on selvästi vähemmän jännitystä, kun kaupungin salaisuus on nyt tiedossa. Kirja keskittyykin enemmän toiminnansekaiseen jännitykseen, ja Ethanin perheen yhdistymiseen. Perhe on luonnollisesti tuotu myös Wayward Pinesiin. Perhe ei tiedä kaupungin todellista luonnetta, vaan elää epätietoisuudessa.

Kirja on aikamoista huttua, vähän kuin ylipitkän levyn täytekappale. Sinänsä menevää jännitystä ja kohkaamista eestaas, muttei oikein mitään uutta tai kiinnostavaa. Vasta aivan viimeisellä sivulla päästään asiaan.

Iltalukemista, sujuu kuin nenän niistäminen mutta ei mitenkään mainittavan erityistä kirjallista antia. Silti kolme örkkiä ihan vaan tasapuolisuuden vuoksi.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei Pakotietä

Luettuani Blake Crouchin kirjan Pimeää Ainetta en oikein voinut jättää tätä väliin, vaikken sarjan nähtyäni ollutkaan kovin kiinnostunut "salaperäisen kaupungin" tarinasta.

Juoni on (aluksi) yksinkertainen: agentti Ethan Blake saapuu pieneen Wayward Pinesin kaupunkiin työtehtävissä, etsimään kadonneita agentteja. Ethan joutuu auto-onnettomuuteen ja kun hän herää sairaalassa, alkaa heti tuntua että kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Pian selviää, että Wayward Pinesin kaupungista ei ole poispääsyä. Ainoa tie pois kaupungista tekee lenkin ja palaa takaisin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu haluavan puhua tästä, eikä muistakaan outouksista.

Näennäisesti kaupunki on periamerikkalainen unelma piirakantuoksuisesta pikkukaupungista, jossa kaikilla on niin ihkua. Pinnan alla kuitenkin kuplii, eivätkä oudot väkivaltaiset joukkopsykoosit ole ainoita pelottavia asioita.

Wayward Pines tuntuu heti tutulta, eivätkä yhtäläisyydet Twin Peaksiin ole sattumaa - kirjailija kertoo niistä itse. Tuon yhteneväisyyden tuntee heti alusta saakka, eikä siinä mitään vikaa sinänsä ole.

Kirja on ihan menevää jännitystä ja mysteeriturinaa. Ehkä nuo väkivaltaooppera-kohtaukset ovat hieman tarpeettomia, niitä ilmankin olisi pärjätty hyvin. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa ja selkeästi niistä paras, kun salaisuutta ei ole vielä täysin paljastettu.

Kelpo lukemista, kolme mäntyä.

Blake Crouch: Pimeää Ainetta

Oho, pitkästä aikaa ahmimis-romaani! Blake Crouch on itselleni tuntematon suuruus, tunnettu siis lähinnä Wayward Pines -kirjasarjasta (joka puolestaan on tunnettu siitä tehdystä tv-sarjasta, koska kuka nyt kirjoja lukisi). En ole Wayward Pinces sarjaa lukenut, mutta se odottaa tuossa yöpöydällä.

Sillä välin, Pimeää Ainetta - osuu erittäin suoraan sellaiseen lokeroon josta minä tykkään. Vähän jännitystä, sopivasti tiedettä (vaikka vähän hömpän puolelle menee mutta menköön) ja tieteen seurauksilla leikkimistä. Ja loppua kohden kirja menee aivan pähkähulluksi. Vaikea kertoa miksi, pilaamatta yllätystä, mutta jos olet tieteiskirjallisuuden ystävä niin tulet varmasti hihittelemään tälle kirjalle, ja nimenomaan hyvällä tavalla.

Mukavasti kirjoitettua, menevää tarinaa, jossa siirappinen rakkaustarinakaan ei menoa haittaa vaikka onkin aika lattea. Kova suositus, neljä mysteeriä!

Wilbur Smith & Tom Harper: Tiikerinkynsi

Tällaiset kahden henkilön kirjoittamat tekeleet ovat jotenkin nyt yleistyneet, tai ainakin siltä tuntuu. Samalla tuntuu siltä, että kaksi kirjoittajaa tasoittaa mainiosti toistensa ideoita - tylsistää kirjan tasapaksuksi mössöksi. Niin ainakin tässä tapauksessa on käynyt.

Tiikerinkynsi on aika perus seikkailua. On merirosvoja, maarosvoja, viidakkorosvoja, palatsirosvoja jne jne. On suku jonka jäsenet tekevät lapsia toistensa kanssa ristiin, katkeroituvat, kostavat ja jahtaavat toisiaan. On neitoja hädässä ja yli-inhimillisiä sankareita jotka pääsevät aina pälkähästä vaikka tuhatpäinen vihollisarmeija ampuu tykeillä päin.

Ja tietenkin raakuuksilla mässäilyä. Ihmiset ovat aina osanneet olla todella, todella inhottavia toisilleen. Erilaisia tapoja murhata ja kiduttaa toisia ihmisiä riittää ihan ilman, että niitä tarvitsisi hehkuttaa seikkailukirjoissa. Raakuuksista voi vihjata ilman, että täytyy oikeasti kuvailla inhottavuuksia. Tässä kirjassa sen sijaan on päädytty nimenomaan kuvaamaan todella kuvottavia tapoja kiduttaa ja murhata ihmisiä, ja se on mielestäni varsin tarpeetonta.

Muuten kirjassa lähinnä säntäillään, taistellaan ja livahdetaan erilaisista kiperistä tilanteissa. Kirja ei ole mitenkään erityisen huonosti kirjoitettu, mutta yhtään mitään omaperäistä tai kiinnostavaa siihen ei oikein ole saatu, edes vahingossa. Paljon melua tyhjästä, sanoisin. Ilman tarpeetonta väkivallalla hekumointia ja jatkuvia, puuduttavan pitkiä taistelukohtauksia tästä olisi voinut saada ihan kelpo seikkailun, mutta tällaisenaan ei oikein toimi.

Yksi timangi. Ei jatkoon.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo kirjoittaa hyvin, sen pituinen se. No ei ihan sen pituinen se, mutta kyllä on ilo lukea hyvin kirjoitettua kirjaa. Sinisalo on muutenkin mainio kirjoittaja, ja Ukkoshuilu on mielestäni ihan hänen parhaimpiaan.

Kirjassa kuljetaan kahdessa ajassa, muinaisessa Assyriassa sekä nykysuomessa. 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua kauppias Joona joutuu kurjaan kiipeliin joka vie aina vain varmemmin kohti tuhoa. Joona pakenee vihollisiaan ja joutuu lopulta myrskyn kouriin - myrskyn, joka nousee kuin kutsuttuna, juuri oikeaan aikaan.

Nykyhetkessä taas meteorologi Leena Lind joutuu yrityskauppojen myötä ensin irtisanotuksi ja sitten nöyryyttävään pestiin heikolla palkalla. Pärjättäv on, joten Leena tekee työtä käskettyä, tasapainoillen pienen lapsensa äitinä ja uraansa takaisin havittelevana ammattilaisena. Leenan työ liittyy säähän, sen ilmiöihin ja ennustamiseen, mutta pikkuhiljaa alkaa käydä selväksi että uudella työnantajalla on muutakin mielessä.

Tämä kirja on erikoinen sekoitus tyylilajeja. Ensin on historiallista seikkailua ja aavistus mystiikkaakin (no ei kyllä kovin paljoa). Sitten on ihmissuhdedraamaa nykyajassa, joka sekin on kohtuullisen sujuvasti kirjoitettua (vaikka aiheena tosi väsynyttä). Sitten sotketaan menneisyyden arvoitukset nykypäivään melkeinpä toimintaseikkailuna, ja lopuksi... no en tiedä, aika erikoinen on loppukin.

Kaikki on kuitenkin kirjoitettu sujuvasti ja luontevasti, missään kohdin ei tule tylsää tai uuvuttavaa oloa. On ilo lukea hyvän kirjailijan tekstiä!

Neljä huilua.

Anne Kovalainen: Ensin Palasivat Linnut

Ensin Palasivat Linnut on Anne Kovalaisen esikoisteos, ja voi hyvät hyttyset miten kovatasoista kerrontaa! 

Maailma on sijoiltaan. Jonkinlainen suuri järistys on myllännyt maailman maat ja mantereet uusiksi, Suomesta on kadonnut noin puolet ilmeisesti jonkinlaiseen vajoamaan. Sähkö on vielä jonkun verran saatavilla, mutta korkeamman tason infrastruktuuri on pahoin hajalla. Ihmisiä on jäljellä melko vähän. Ihmiskunta on taantunut johonkin 1800-luvun lopun paikkeille, agraariseksi yhteiskunnaksi.

Syvällä piilossa armeija on kuitenkin samaan aikaan ottanut teknologisia edistysaskeleita ja osaa naamioitua lähes täysin näkymättömiin. 

Kun uskonlahkomainen porukka, johtajanaan (ehkä hieman yllätyksettömästi) väkivaltainen hullu, nostaa päätään ja jahtaa Sirjaa ja tämän pientä sisarta Sanelmaa, syntyy melkeinpä jännityskirjan tyylinen jännite joka sijoittu hyvin dystooppiseen mutta silti toiveikkaaseen, toimivaan yhteiskuntaan.

Sekoitus ei ole ehkä ihan uusi tai kovin yllättävä, mutta Kovalaisen tyyli ja kerronta on todella, todella vakuuttavaa. Kirja oli ainakin minulle silkkaa ahmittavaa, todella ensiluokkainen löytö. Vaikka tyyliä voisi ehkä kuvailla hieman kikkailevaksi ja hetkittäin jopa väsyttäväksi, kulkee tarina todella hienosti ja luontevasti loppuun saakka. Kirjan voi lukea scifinä, mutta se on paljon enemmänkin joten pelkän luokituksen perusteella ei kannata päättää jättää lukematta.

Toivo ja epätoivo käyvät tässä kirjassa käsi kädessä, eikä helppoja ratkaisuja ole. Täydet viisi hihhulia!

Graeme Simsion: Isätesti

Hudson on - ehkä - autistinen poika. Hänen vanhempansa Rosie ja Don ovat muuttaneet perheen australiaan, jossa Hudson etsii paikkaansa ja itseään. Don, Hudsonin isä, on selkeästi Autistinen, mikä tekee asioista, no, mielenkiintoista.

Autistinen Don joutuu jatkuvasti hankauksiin ympäröivän maailman ja ihmisten kanssa, koska on suoraviivainen ja looginen - mitä suurin osa ihmisistä ei ole. Jos ei osaa oikein luontevasti suhtautua ihmisten tunneperäisiin ajatusmalleihin, on helposti aina väärässä tai tekee tai sanoo jotain, jonka muut kokevat vääräksi.

Kirjaa on hieman erikoista lukea. Tunnen ymmärtäväni Donin ajatusmaailmaa hyvin, en itsekään jaksa juurikaan välittää ihmisten tunteista tai siitä, miten ihmisten kanssa pitäisi käyttäytyä. Asiat asioina. Ja siitäpä sitä sotkua sitten aina seuraa.

Ihan kelpo kirja, mielenkiintoisen erilainen mutta kenties hieman tarpeettoman pitkä. Kolme drinksua.

Luke Smitherd: Kivimies

Kivimies on kivan erilainen scifi-kirja, ja Smitherd itselleni uusi tuttavuus. 

Andy Pointerin elämä muuttuu perinjuurin kummalliseksi, kun yhtäkkiä kotikylän keskustorin paikkeille ilmestyy suurikokoinen kivinen patsas. Ja kun patsas sitten lähtee liikkeelle, jyräten tieltään kaiken, autot, talot ja ihmiset, on kysymyksiä enemmän kuin vastauksia.

Mistä kivimies tuli? Mitä se haluaa? Minne se on menossa? Mitä sitten tapahtuu, kun se pääsee perille?

Kirja on varsin kiinnostavasti kirjoitettu, lähestymistapa on melko erilainen kuin perinteisen tieteiskirjan jossa kivimiestä pohdittaisiin, kuvailtaisiin ja analysoitaisiin helposti uuvuttavuuteen saakka. Nyt fokus on selkeästi henkilöhahmoissa, ja vaikka kivimies - ja myöhemmin kivimiehet - onkin kaiken ytimessä, ei se kuitenkaan ole kerronnassa ainoa elementti.

Kirja on hetkittäin melkeinpä hieman pitkäveteinen, mutta oikeastaan se kuuluu asiaan. Kun Andy päätyy julkkikseksi ja saa huimat määrät rahaa ja kuuluisuutta vain satuttuaan olemaan jossain paikassa sopivaan aikaan, luulisi elon olevan yhtä juhlaa, mutta näin ei kuitenkaan ole. Andy kipuilee elämänsä merkityksen kanssa, eikä millään tunnu olevan mitään tarkoitusta tai päämäärää. Tästä kerrotaan osuvasti ja taiten, eikä edes tylsistymisestä tule tylsää vaan kirja on loppuun saakka varsin hyvin toimivaa kerrontaa.

Loppuratkaisu on suorastaan hupaisa.

Neljä puutarhatonttua.

Jack Reacher & Andrew Reacher: Pahaa Verta

Jack Reacher mätkii taas, huonosti ja tylsimmillään.

Jotkut Jack Reacher kirjoista ovat kohtuullisen menevää toimintaa, mutta nyt kyseessä on kyllä aikamoinen pohjanoteeraus. Tarina on heikko, kerronta ihan silkkaa paskaa ja koko homma tuntuu jo aikaisemmin hylätyistä hukkapaloista kasatulta jämäkkeeltä.

Ei voi suositella. Ehkä jos vessapaperi loppuu, tämän sivuille on jotain käyttöä, mutta lukemaan ei kyllä kannata ruveta. Nolla mitään.

Astrid Lindgren: Rasmus ja Kulkuri

Rasmus ja Kulkuri on erittäin viaton hyvän mielen kirja. Astrid Lindgren kirjoittaa taas tavalla, josta ei voi oikeastaan sanoa, että kirja olisi varsinainen lasten kirja - kirjassa ei väistellä vaikeitakaan teemoja, köyhyyttä ja yksinäisyyttä. Toisaalta itse tarina taas on ihan silkkaa lasten satua.

Kirja on mukavaa luettavaa nykypäivän suoritusyhteiskunnan melskeessä. Kulkuri - Oskari - on leppoisa kaveri joka vaeltelee pitkin poikin ja tienaa ruokansa lauleskelemalla milloin minkäkin ikkunan alla. Rasmus on pikkupoika joka asuu orpokodissa ja haaveilee isästä ja äidistä. Kun orpokodissa tilanne tulehtuu, päätää Rasmus karata. Karkumatkallaan hän törmää Oskariin ja lyöttäytyy mukaan matkalle.

Jotta tarinaan saataisiin hieman seikkailun vivahdetta, liittyy siihen myös rosvoja ja poliiseja. Näistä kuitenkin selvitään (en usko pilaavani yllätystä), ja lopussa tietenkin saadaan onnellinen käänne ja kaikkien elämä on yhtä kesäistä ruotsalaista poutapäivää.

Lindgren kirjoittaa niin hienosti ja kauniisti, että edes yletön siirappisuus ei vaivaa lainkaan. Tästä kirjasta tulee ihan vain ja ainoastaan hyvä mieli. Vahva suositus ihan kaikille. Neljä makkaravoileipää.

Robert Louis Stevenson: Aarresaari

Klassikkoa pukkaa! Aarresaari on Robinson Crusoen ohella varmaan yksi tunnetuimpia seikkailukirjoja, ja vieläpä ihan kelvollinen sellainen.

Kertojana toimiva nuori poika sekaantuu tahtomattaan merirosvojen aarrejahtiin ja päätyy seilaamaan merille. Kun aarresaari vihdoin saavutetaan, alkaa taistelu aarteen omistajuudesta merirosvojen ja "hyvien" välillä, ja sekaantuupa hommaan jokunen yllätyshahmokin.

Kirja on varsin suoraviivaista seikkailua, kovin paljon pohdintaa tai filosofiaa siihen ei ole upotettu. Ja hyvä niin, kenties, sillä tällaisenaan kirja toimii varsin hyvin.

Yllätyin lukiessani tätä kirjaa nyt aikuisena, kuinka hyvin se on kestänyt aikaa. Mihinkään aikalais-asioihin ei juurikaan käytetä rivejä, joten seikkailu pysyy seikkailuna ja voisi varsin hyvin sijoittua melkeinpä nykyaikaan. Tämä teki mielestäni kirjasta varsin helposti luettavan.

Kaikille seikkailun ystäville melkeinpä pakolline teos. Neljä pistoolia.

Robin Cook: Kaappaus

Kaappaus on Cookin tuotannossa kyllä aikamoista soopaa - vaikkei herra mitään korkeakirjallisuutta tuota muutenkaan, mutta tämä on kyllä ihan silkkaa tuubaa.

Seuraa juonipaljastus: Atlantin valtameren alla, maankuoren jossain oudossa kerroksessa, asuu toinen ihmisten sivilisaatio. Atlantis on yksi heidän kaupungeistaan, ja paljon muitakin on. He ovat asuneet siellä miljoonia vuosia (tai jotain) ja ovat tietenkin paljon meitä pinta-asukkeja fiksumpia ja teknologisesti kehittyneempiä.

Maan alapuolella elävät kaappaavat tutkimusryhmän sukellusveneineen, koska haluavat tietää mikä meininki pinnalla. Syntyy kulttuurien yhteentörmäys, typeryyksiä tehdään, väkivaltaa - kaikki normaalit kuviot. Osa porukasta on raivostuttavan tyhmää, ja niin ovat oikeastaan kaikki muutkin. Lopulta päästään karkuun, melkein.

Soveltuu unilääkkeeksi tai keikkuvan keittiön pöydän jalan alle. Yksi sukeltaja.

Eric Linklater: Kuussa Tuulee

Kun kuussa tuulee, on pienten tyttöjen syytä olla erityisen kilttejä, sillä kaikenlaisista tuhmuuksista seuraa silloin tavallistakin suurempia hankaluuksia. Sen saavat Dinah ja Dorinda tuta, kun heidän isänsä on poissa eivätkä tytöt millään malta olla pelkästään kilttejä.

Kuussa Tuulee on Eric Linklaterin alunperin omille lapsilleen kirjoittama kirja, mutta sopii se hyvin muidenkin luettavaksi - myös aikuisten. Kirja on valloittava fantasiaseikkailu, jonka pääosassa ovat sisarukset Dinah ja Dorinda. Nämä väsyvät olemaan kaiken aikaa pelkästään kilttejä, ja siitäpä seikkailu alkaa. Ensin tytöt muuttuvat kenguruiksi ja päätyvät eläintarhaan, ja lopulta päätyvät Bombardiaan ilkeän tyranni Hulagun vangeiksi.

Tarina on ihan pähkähassu mutta varsin vangitseva, viattomuudessaan höpsö ja jossain määrin oman aikakautensa tuote. Sota ja kuri ovat läsnä, mutta eivät määritä lasten elämää. Fantasia, eläinten välinen toveruus ja oikeudenmukaisuus ovat koko ajan teemoina, mutteivät kuitenkaan liiaksi alleviivattuina.

Valloittava teos, suosittelen kaikille lempeiden satujen ystäville. Neljä tassua.

Keigo Higashino: Uskollinen Naapuri

Uskollinen Naapuri saattaa olla ensimmäinen Japanilainen dekkari, jonka olen lukenut. Ja hyvä aloitus, oikein positiivinen yllätys - kirja on varsin hyvä!

Kirjasta on vaikea sanoa paljoa pilaamatta juonta, mutta yritetään. Päähenkilö (nimi unohdettu, sori) on nainen, joka puolivahingossa osallistuu surmatyöhön. Nainen ei itse pystyisi peittelemään jälkiään, ellei naapurissa asuva mies tarjoutuisi auttamaan. Mies hävittää ruumiin ja ryhtyy siivoamaan jälkiä. Pian poliisi kuitenkin alkaa epäillä vilunkipeliä.

Kirjassa tiivistetään jännitystä varsin oivaltavasti, eivätkä ihmisten motiivit ole mitenkään suoraviivaisia tai yksiselitteisiä. Kovin syvällistä Japanin kulttuurin ymmärtämistä ei tarvitse tästä kirjasta nauttiakseen, mutta pienet kulttuuriset erot ovat kyllä hyvin läsnä.

Loppuun mahtuu vielä ilahduttavan ovela juonikuvio, mikä on aika harvinaista.

Mainio kirja, dekkarien ystäville vahva lukusuositus. Neljä riisikulhoa.

Margaret Atwood: Viimeisenä Pettää Sydän

Tämä kirja löytyi scifi-hyllystä ja vaikka kirjassa onkin jonkin verran dystooppista tulevaisuusvisiota, on kyseessä mielestäni ehkä kuitenkin enemmänkin rakkaustarina, tai ainakin sellaisen suuntaan vahvasti kallellaan.

Kirjan päähenkilöinä on pariskunta Stan ja Charmaine, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin maailmantalouden syöksykierteessä. He asuvat autossa ja yrittävät pärjätä päivästä toiseen, kunnes eteen aukeaa mahdollisuus parempaan elämään: muuttamalla vapaaehtoisesti suljettuun kaupunkiin he saisivat oman asunnon, työpaikat ja oikean, normaalin elämän. Ainoana vastineena heidän tulee viettää puolet ajastaan vankilassa, joka toinen kuukausi.

Kuten aina, kaikki ei olekaan niin kuin aluksi vaikuttaa. Kaupungissa tapahtuu outoja, ja (tietenkin) kaiken takaa paljastuu kauhistuttava totuus.

No sellaistahan se tuppaa olemaan, yleensä jos joku on liian hyvää ollakseen totta, sitä se myös silloin on.

Kirja on vähän sekava. Se alkaa kertomuksella Stanin ja Charmainen elämästä, ensin kurjuudessa ja sitten suljetussa kaupungissa. Siitä sitten lipsahdetaan erikoiseen ihmissuhdepyöritykseen, ja lopussa esiinnytään Elviksenä Vegasissa ilman mitään sen suurempaa järkevää selitystä - tai no, selitys kyllä on mutta se ei jotenkin istu koko tarinaan mitenkään. Charmainen rakkaus- ja muut huolet saavat myös tuskastumiseen asti rivejä, sitä kliseisen vellomisen määrää ei oikein millään jaksa. Sivu toisensa perään tuskaista huokailua joka ei oikein liity mihinkään eikä varsinkaan johda mihinkään.

Ei mitenkään erityisen hyvä kirja, perus-huttua. Atwood pystyy kyllä parempaankin. Kolme saapasta.

Frank Herbert: Dyyni

Ei voi muuta kuin todeta, että perhanan hyvä kirja - toimii edelleen.

Dyyni on kirjoitettu jo vuonna 1965! Kirja on kestänyt aikaa erinomaisesti, sen voisi aivan hyvin uskoa olevan kirjoitettu juuri lähivuosina. Yksi selittävä tekijä on, että scifi-kirjoille epätyypilliseen tapaan teknologia ei juurikaan ole esillä tässä kirjassa. Usein vanhoissa scifi-kirjoissa esitelty "tulevaisuuden teknologia" vaikuttaa pitkän ajan jälkeen, no, vanhalta, ja tekee näin kirjoista hieman selkeämmin oman aikansa tuotoksia. Dyynissä näin ei ole, vaan keskiössä ovat ihmiset ja näiden väliset valtasuhteet.

Kirja on oikeastaan enemmän seikkailutarina kuin scifiä. Valtasuvut taistelevat planeetan herruudesta, planeetan, jolla on arvokasta tuotantoa, Rohtoa, jota muut planeetat ostavat. Valtataistelua hämmentää Keisari, josta ei voi olla ihan varma kenen puolelle tämän suosio asettuu, ja Kilta joka valvoo avaruuskuljetuksia.

Oikeastaan kirja on melkoista saippuaoopperaa, mutta scifimäisissä tunnelmissa. Vaikka kirja on pitkä, kulkee tarina hyvin. Kerronta on sujuvaa joskin vähän turhan paljon toistellaan samoja asioita, ja yleisesti ottaen mukavaa luettavaa.

Ekologiset teemat ovat usein tieteiskirjallisuudessa vahvasti läsnä, ja Dyyni on kai jonkinlainen esi-isä genressään. Arvostus on mielestäni ansaittua. Neljä jättiläismatoa.

Jules Verne: Kuun Ympäri

Kuun Ympäri on suoraa jatkoa Maasta Kuuhun teokselle. Kirjassa - kirjoissa - laukaistaan kolme miestä matkalle kuuhun suuressa luodissa, jota varten rakennetaan valtava kanuuna. Pum vaan, sinne menevät!

Kirja on aikanaan ollut varmaankin jotakuinkin vakavamieliseksi tarkoitettu, mutta nykytiedon valossa lipsahtaa jo campin puolelle. Matkan teoriaa todistellaan paljon, on pitkiä jaksoja matematiikkaa ja muuta teorisointia, joka menee ainakin meikäläiseltä pitkälti ohi. Sitten taas avaruuslennon aikana auotaan aluksen ikkunoita aina tarpeen tullen, jotta saadaan heitettyä roskat ulos ja mitattua avaruuden lämpötilaa.

Kuuhun ei aivan päästä, mutta kuun asukkaiden olemassaoloa pohditaan kovasti. Kuun pimeällä puolella nähdään selvästi meriä ja ilmaa, joten jotain siellä pitäisi elää. Omassa matkassa on pari koiraa ja kanoja, joilla oli tarkoitus asuttaa kuuhun meikäläistä eläinkuntaa.

Ihan pähkähullu kirja mutta omalla tavallaan hauska. Kolme kierrosta kuun ympäri.

Antti Tuomainen: Kaivos

Kaivos on melkein perinteinen dekkari, mutta kuitenkin aika raikas ja mielestäni onnistunut versio vanhasta aiheesta.

Päähahmo on toimittaja, jolla on kliseisen yllätyksetön tausta: on parisuhdeongelmaa, pieni lapsi, työnarkomaniaa ja itsepäistä "vaistoa" joka osoittautuu tietenkin olevan oikeassa. Tuskaillaan perheen ja työn välissä, vaimo ei ymmärrä, asiat unohtuvat ja aina tulee sanomista, menneisyys hiipii nykyaikaan - aika hohhoijaa, mutta kai näitä taustoja pitää jotenkin tunkea mukaan, että saadaan sivumäärä täyteen. Sinänsä tälläkään kertaa taustatarina ei mitenkään vaikuta varsinaiseen juoneen, joten voipi tuon hyppiä ylikin jos ei tarvitse unilääkettä.

Varsinainen tarina taas on askeleen verran toimivampi. Kaivoksella tapahtuu hämäriä asioita, joista toimittaja lähtee ottamaan selvää. Juonta paljastamatta lopputulos on ehkä aika yllätyksetön, mutta tarinan kuljetus kyllä toimii. Osa tarinan käänteistä on varsin epäuskottavaa, vaan eipä uskottavuus ole ennenkään ollut jännityskirjojen mittatikku. Tuomainen kirjoittaa sujuvasti, homma kulkee, ja oikeastaan vain ihan loppu on vähän turhan töksähtävä - ensin on kaikenlaista mysteeriä ja salaperäisyyttä, sitten käännät sivua ja kaikki onkin ohi ja onnellinen siirappilopetus käsillä. 

Kelpo viihdettä, ei lainkaan huonoimmasta päästä. Laitetaan nyt vaikka kolme joulukuusta.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Ajanjäristys on Vonnegutin myöhäistuotannolle melko tyypillinen teos: omaelämänkerrallinen, mutta sitten taas toisaalta ei.

Kirjassa Vonnegut sekoittaa tarinaa, tarinaa tarinasta ja tapahtumia oman elämänsä varrelta, näennäisen sekavasti ja vailla sen kummempaa järjestystä. Tarina itsessään on oikeastaan tarina tarinasta, joka jäi kirjoittamatta; sen kirjoittajasta jota ei ole olemassa ja toisaalta ajanjäristyksestä. Ajanjäristys heitti kaikki ihmiset kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, elämään samat kymmenen vuotta uusiksi mutta vailla omaa tahtoa, tuomittuna toistamaan kaiken tekemänsä tismalleen samalla tavalla.

Kiehtova ajatus, mutta eipä tuota tarinaa kirjassa juuri kerrota. Sivutaan vain silloin tällöin, kuin ohimennen, samalla kuin kerrotaan tarinan aikaisemmasta versiosta jota ei siis ole kirjoitettu.

Väliin Vonnegut kertoilee melkeinpä anekdoottimaiseen tyyliin tapahtumia oman elämänsä varrelta, pieniä ja suuria tapahtumia jotka liittyvät tai eivät liity johonkin toisiin tapahtumiin. Eikä niistäkään voi olla ihan varma, mikä on totta ja mikä tarua.

Vaan eipä sen väliksi. Vonnegutia on aina kiehtova lukea. Pienet yksityiskohdat loistavat helmen lailla, ja rönsyilevä, joka suuntaan poukkoileva tarinointi vie mennessään. Itselleni tuli mieleen vakosamettihousut ja vanha, ystävällinen ja avarakatseinen isoisä kertomassa lapsille tarinoita, kenties ruokailun jälkeen kun kaikki ovat kylläisiä, tyytyväisiä ja hieman raukeita. Tarinoilla ei sinänsä ole niin paljon merkitystä kuin sillä, miten ne kerrotaan. Ja miksi.

Olkaa kilttejä toisillenne. Ei se sen vaikeampaa ole.

Kyllä tällaisia kirjoja kannattaa aina lukea - ja on mahtavaa, että niitä kirjoitetaan ja jopa julkaistaan! Neljä paloasemaa.

Robert A. Heinlein: Kissa Muurin Läpi

Olen yleisesti Heinleinin kirjojen ystävä, mutta tämä ei kyllä jotenkin kolahtanut. Muistan lukeneeni tämän kirjan kertaalleen nuorena kloppina, ja silloin muistaakseni pidin tästä aika paljon enemmän - ehkä kirjan sekopäinen meininki vetoaa nuoreen mieleen enemmän?

Kirjan päähenkilö on eversti Colin Campbell, alias senaattori Richard Johnson, alias tohtori Richard Ames. Tämä on jonkinlainen kenttäfilosofi, ehkä hieman sotilas ja jonkuinlainen yleishuijari. Tarina seuraa päähahmoa ajassa ja paikassa ristiin rastiin, meno on vauhdikasta ja sekavaa ja erilaisia juonenkäänteitä kahdesta kolmeen jokaisella sivulla. Paitsi ettei oikeastaan ole, vaan välillä jaaritellaan ihmissuhdejuttuja uuvuttavuuteen saakka.

Minulle liian levoton, mutta ehkä Scifin harrastajille jotakuinkin pakollista luettavaa. Ei tästä toki paha mielikään tule. Kaksi aikamatkaa.

Chris Hadfield: Apollomurhat

Apollomurhat on melkein perinteinen jännäri, on vakoilua ja toimintaa ja tiukkoja tilanteita - mutta tällä kertaa tapahtuukin avaruudessa, peräti kuussa!

Eletään Apollo-lentojen aikaa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kisailevat avaruuden valloituksesta ja kumpikin hamuaa miehitettyä lentoa kuuhun. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltalaiset ehtivät sinne ensin. Kuussa odottaa kuitenkin yllätys - ja jo matkalla sinne useampikin.

Kirja on varsin perinteistä "kirjallisuuden McDonaldsia", eli aikamoista huttua, muovisia henkilöhahmoja ja epäuskottavaa toimintaa - mutta ihan kelpo lukemista sopivaan tilanteeseen. Vauhtia riittää, toiminta on sopivasti hieman tavanomaisesta poikkeavaa (no pienet ammuskelut on tietenkin pakko liittää mukaan, kun on Amerikkalaisesta kirjailijasta kyse) ja kerronta sujuvaa.

Jännärikirjojen ystävälle vahva suositus, ei ollenkaan huono omassa lajityypissään. Neljä kuutamoa.

Jules Verne: Kapteeni Grantin Lapset

Kapteeni Grantin Lapset on suoraa jatkoa kirjalle Kapteeni Grantia Etsimässä. Tässä kirjassa etsintäretki jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin, ja päättyy lopulta melko pateettiseen ja epäuskottavasti kyhäiltyyn sattumaan.

Kapteeni Grantin Lapset ovat edelleen mukana etsimässä isäänsä. Tällä kertaa taivalletaan halki Australian. Etsintäretkeä vaikeuttavat niin tulvat kuin muutkin luonnonilmiöt, ja lisäksi joukkoon lyöttäytyneet petolliset rikolliset. Australian alkuasukkaatkin heittävät kapuloita rattaisiin.

Seikkailu etenee ehkä hieman väkinäisemmin kuin ensimmäisessä osassa, ja kirja onkin melko mitäänsanomaton. Alkuasukkaat esitetään verenhimoisina villeinä, rosvot umpikeljuina ja sankarit kirkasotsaisina hyvyyden perikuvina. Mitään erityisen yllättävää kirja ei tarjoile.

Tätä kirjaa on turha lukea muuten, kuin ensimmäisen osan jatkoksi. Vernen tuotannosta mielestäni ehkä heikoimmasta päästä. Kaksi kelmiä.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten Valtakunta

Scifiä vai Fantasiaa? Enpäs tiedä, mutta väliäkö tuolla. Zoo City - Eläinten Valtakunta on ihan toimiva kirja, ja miellyttävällä tavalla kekseliäs.

Kirjan päähenkilö Zinzi kantaa selässään laiskiaista, joka antaa Zinzille maagisen kyvyn löytää kadonneita asioita. Zinzi toimiikin jonkinlaisena etsivänä Zoo Cityssä, slummissa, josta haluaa pois. Poispääsyyn tarvitaan kuitenkin rahaa, ja sitä ole, vain velkaa.

Zoo Cityn asukkailla on eläimet, minkälaiset kenelläkin. Haikara, krokotiili, jänis - kaikkea löytyy. Eläimet antavat kantajilleen kykyjä, jonkinlaisia maagisia voimia, joista on enemmän tai vähemmän hyötyä - joskus melkein pelkästään riesaa. Eläimiä kantavat - eläimelliset - asuttavat Zoo Cityä, jossa tavanomainen laki ei juurikan päde. 

Kun Zinzi saa mahdollisuuden tienata kerralla jättipotin, jonka avulla hän voisi aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuu hän mahdollisuuteen kaksin käsin. Seuraa dekkarimainen tarina kadonneen löytämisestä, joka kuitenkin sekoittuu pikkuhiljaa magiaan, voodoon kaltaisiin rituaaleihin ja jopa toimintaseikkailuun.

Kirja on mainion oivaltava ja tarina aika hienosti kerrottu. Vain loppua kohden lipsutaan ehkä turhan paljon toimintaseikkailun puolelle. Olisipa kiva, jos joskus uskallettaisiin kirjoittaa jännitystä ilman verta ja suolenpätkiä. Verihurmoksella ja väkivallalla mässäily on aivan turhaa ja melko tylsää.

Kiehtova kirja, ilman muuta lukemisen arvoinen. Neljä eläintä.

Nora Roberts: Heräämisen Aika

Heräämisen Aika on jonkinlainen versio Harry Potterista. Päähenkilö on naispuolinen ja velhoilun sijasta ollaan jonkinlaisia menninkäisiä tai keijuja tai jotain muuta vastaavaa, mutta muuten kaava on aika pitkälti sama.

Breen Kelly on kiltti hissukka, opettaja, jonka elämä on tylsää ja harmaata. Sitten yks kaks yllättäen hän saa tietää olevansa upporikas, ja lähtee Irlantiin tutkimaan juuriaan ja etsimään isäänsä. Irlannissa Breen päätyy johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa keijut ja menninkäiset mellastavat. Meneillään on kai jonkinlainen konflikti. Breen huomaa omaavansa maagisia kykyjä, ja...

...ja tässä kohdin, pakko myöntää, jätin kirjan kesken. Sitä ei tapahdu usein, mutta nytpä tapahtui. Fantasia ei vain ole meikäläisen mieleen (en ole lukenut Harry Potter kirjojakaan), minkä lisäksi tämä kirja on niin laskelmoidun imelä, niin täysin tuotteistetun tuntuinen, etten vaan jaksanut.

Sori siitä. Nolla menninkäistä.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset Miehet

Viimeiset Miehet on jonkinlainen dystopia-scifi-teos. Eletään kutakuinkin nykyaikaa,kun ärhäkkä virus puhkeaa. Virus leviää nopeasti, aiheuttaa flunssan kaltaisia oireita - ja on tappava, mutta vain miehille.

Alkuasetelmasta tekee ehkä vieläkin herkullisemman se, että ajoitus osuu nappiin - kirja on julkaistu juuri koronapandemian aikoihin. Ja jos muistellaan koronan alkua, sen uutisoitiin olevan miehille jonkin verran vaarallisempi kuin naisille. 

Kirja kerrotaan eri henkilöiden tarinoina, lyhyt katkelma elämästä kunkin silmin, aluksi tihein aikavälein, jatkossa pidemmin. Pandemian puhkeamista seurataan tarkasti, ja kirja päätyy pandemian jälkeisen tilan pohdiskeluihin.

Pohdiskelut ovat hyvin henkilökohtaisia, yksittäisten ihmisten kokemuksia. Olisin itse pitänyt ehkä mielenkiintoisempana yhteiskunnan selviytymistä noin yleensäkin: naiset pystyvät kaikkeen siihen mihin miehetkin, mutta miten se järjestetää, miten yhtäkkiä koulutetaan naiset ottamaan ohjakset kaikilla miesvaltaisilla aloilla, kun aikaa ei ole, kun osaamista omanneet miehet yksinkertaisesti kuolevat pois? Tätä ei käsitelty kovin paljon, vaikka toki sivuttiin.

Loppua kohden mielestäni kirja vähän väsähtää ja on kenties turhan pitkä. Samojen ihmisten surua ja ahdistusta ei jaksa ihan loputtomiin, eivätkä hahmot ole ihan niin erilaisia kuin kirjoittaja on ehkä ajatellut.

Ihan kelpo jännitystä muttei lopulta kovin omaperäinen kirja. Erityisesti loppua kohden menettää teräänsä. Kolme raatoa.

John Brosnan: Taivaan Valtiaat

Taivaan Valtiaat on vanhanaikaista seikkailu-scifiä, hyvässä ja pahassa. Tästä joko pitää, tai sitten voi kokea kirjan tavattoman lapselliseksi hömppäilyksi. Itse kyllä pidin kovasti!

Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Maapallolla - ja vähän sen ulkopuolellakin - on käyty sota, jossa käytössä olivat biologiset aseet ja geneettinen muokkaus. Sen seurauksena, no, kaikki on enemmän tai vähemmän mennyttä. Maan päällä ollaan taannuttu johonkin keskiaikaan, ja Minervan kaupunkia asuttavat geneettisesti miehiä suuremmiksi muokatut naiset ja siis näitä pienemmät miehet. Naiset ovat niskan päällä, teknologiaa ei ole käytössä ja kaupungin muurien ulkopuolella vaanivat geneettisesti muokatut hirviöt - jättiläisliskot, puhuvat kissapedot ja ties mitä kaikkea.

Ja niin kuin hirviöissä ei olisi tarpeeksi kestämistä, terrorisoivat ihmisiä myös Taivaan Valtiaat - jättiläiskokoiset lentävät ilmalaivat, jotka ovat rosvojoukon tavoin käyttäytyvien ylimysten hallinnassa. Nämä vaativat veroina maan päällä asuvilta ihmisiltä jatkuvasti ruokaa ja muita tarvikkeita, ja ovat aseistukseltaan täysin ylivertaisia.

Kun Minervan asukkaat käyvät lopulta kapinaan ilmojen valtiasta vastaan, nuori soturinainen Jan joutuu pieleen menneen hyökkäyksen seurauksena vangiksi ilmalaivaan. Siellä hän kohtaa miehen, joka väittää olevansa kuolematon ja tulevansa Marsista.

Kirja on kirjoitettu Jan-nimisen naisen näkökulmasta, joka on elänyt käytännössä keskiajalla, tietämättä ihmiskunnan historiasta mitään. Tulevaisuuden teknologiaa on kuitenkin ilmalaivassa, ja myös historia alkaa pikkuhiljaa kirjan edetessä valjeta. Kirjassa asioista kertovat kuitenkin ihmiset - miehet - joihin on vaikea luottaa, eikä Jan sen paremmin kuin lukijakaan voi oikein olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

Lopulta kirjasta tulee aikamoinen seikkailu, jossa on myös kaikenlaista hömppäilyä ihan riittämiin. Yhteen kirjaan on kyllä saatu mahdutettua varsin paljon monenlaista, myös nopeita, yllättäviä käänteitä. Kielellisesti kerronnassa ei ole mitään erityistä, jos kohta ei mitään erityisen huonoakaan.

Huima seikkailu, joskin melko naivistinen sellainen. Omasta puolestani kyllä pidän tällaisista kirjoista, joten siitäpä johtuen neljä samuraita!

Jules Verne: Kapteeni Grantia Etsimässä

Ohos, tästähän tulikin ihan Verne-maratoni, mutta mikäpäs siinä - ihan kelvollista luettavaa mösjöö on osannut kirjoittaa.

Kapteeni Grantia Etsimässä alkaa, kun rikas englantilainen lordi Glenarvan löytää merestä pullopostia. Pullossa oleva viesti antaa vihjeen haaksirikkoutuneesta Kapteeni Grantista, jota päätetään lähteä etsimään. Matkalle lähtee mukaan lordin puoliso, kapteeni Grantin kaksi lasta sekä hajamielinen maantieteilijä Paganel.

Kapteeni Grantin tarkkaa sijaintia ei tiedetä, ainoastaan, että hän on 37. eteläisellä leveyspiirillä. Etsintä aloitetaan Patagoniasta, jonka halki kuljetaan seikkailusta toiseen. Paikallisilta saadaan apua, ja luonnon kanssa koetaan jos jonkinmoisia haasteita.

Kirja on ihan menevää seikkailua, joskin ehkä Vernen tarinoista ohkaisimpia. Tämä on muuten vain ensimmäinen osa - jatkoa seuraa kirjassa Kapteeni Grantin lapset. Tästä voinee päätellä, että kapteenia ei vielä tässä kirjassa löydetä.

Kohtuullinen seikkailu, jos kohta hieman tylsän asenteellinen muita kuin eurooppalaisia sivistyneitä kohtaan. Kolme pantteria.

Jules Verne: Salaperäinen Saari

Salaperäinen Saari oli lapsuuteni suosikkikirjoja, ja jotain sen vetovoimasta on edelleen jäljellä. Toisaalta kirjaa vaivaa lievä rasistisuus ja asenteellisuus, jotka eivät vielä nelisenkymmentä vuotta sitten herättäneet minkäänlaista huomiota - vaan nytpä ne pistävät silmään varsin selkeästi.

Kun viisi miestä haaksirikkoutuu kuumailmapallolla salaperäiselle, atuiolle saarelle, alkaa seikkailunmakuinen selviytymistarina. Nämä viisi ovat jotakuinkin älykkäimmät ja toimeliaimmat ihmiset, joita maa päällään kantaa - ainakin "insinööri", joka tuntuu kykenevän mihin tahansa.

Saarelle perustetaan näiden viiden voimin oikea pieni paratiisi. Rakennetaan kallioon asumus, perustetaan maatila eläimineen ja viljelmineen ja ollaan ylen reippaita koko ajan. Insinöörille mikään ei tunnu mahdottomalta. Saaren antimista saa käden käänteessä valmistettua räjähdettä, jonka avulla kallion louhinta käy kuin tanssi. Lasia valmistetaan ikkunoihin ja astioihin, kuparilankaa lennätintä varten ja syntyypä siinä ohessa muutama akku sähkön varastointia varten.

Kirjassa Verne kuvailee kaikkia näitä valmistusvaiheita ja -menetelmiä tarkasti, ja tämä kenties olikin lapsena kaikkein jännittävin aspekti seikkailussa. Kemiaa, biologiaa, metallurgiaa, geologiaa - kaikkia näitä tarvitaan, ja kaikista näistä lukijalle tarjotaan varsinainen oppitunti. Välillä kirjan lukeminen on kuin koulussa, paitsi melko lailla mielenkiintoisempaa.

Lopulta toki seikkailun nimessä rauha rikkoutuu, kun saarelle ilmestyy merirosvoja. Taistelulta ei vältytä, ja jännitystä piisaa. Saarella tapahtuu myös kummia, selittämättömiä asioita, joiden taustat paljastuvat vasta aivan lopussa.

Kirjassa on myös yhteys Sukelluslaivalla Maailman Ympäri -teokseen, mikä on Vernelle aika harvinaista "metailua". 

Ihan mainio kirja, joskin nykyaikana paikoin hieman rasistiselta kalskahtava ja joltisenkin asenteellinen. Seikkailun ystävälle kuitenkin melko ohittamaton pläjäys. Kolme apinaa.

Jules Verne: Sukelluslaivalla Maapallon Ympäri

Liekö käsissä kenties tunnetuin Vernen teos, mahdollisesti ainakin Maailman Ympäri 80 Päivässä ilmapalloseikkailun kanssa aika tasoissa.

Kapteeni Nemo on täällä! Ja kun sanon täällä tarkoitan merten syvyyksissä. Tarina saa alkunsa, kun mystistä merihirviötä lähdetään jahtaamaan sotalaivalla. Kukaan ei oikein tiedä mistä on kysymys, piileekö meressä jokin aiemmin tuntematon hirviö, vai voisiko kyseessä sittenkin olla vain kone.

Kun professori Aronnax ja kumppaninsa Ned Land sekä Conseil putoavat laivalta mereen ja tulevat noukituksi salaperäiseen merihirviöön, käykin ilmi, että meriä tosiaan kyntää ihmisen tekemä alus - sukelluslaiva Nemo, kapteeninaan mystinen Kapteeni Nemo. Nemo vie laivaan vastentahtoisesti joutuneet kolme miestä matkalle maailman ympäri, merten syvyyksissä.

Matkalla ihastellaan milloin mitäkin ihmeitä, nähdään eriskummallisia eläimiä ja maantieteellisiä muodostelmia, sekä muunmuassa Atlantis. Sukellusveneellä myös sukelletaan syvemmälle kuin nykytiedon mukaan meret syvimmillään ovat, mutta muuten menossa on jotain kovin uskottavaa.

Nautilus kulkee sähköllä, josta ei tunnu tulevan puutetta, ei sitten koskaan. Verne on kirjoittanut muissakin teoksissaan (esim. Robur Valloittaja) sähkömoottorein toimivista laitteista, ja nyt näin sähköautojen esiinmarssin aikana Vernen käsitys akkujen kapasiteetista oli kyllä sangen hurja. Maailman ympäri lataamatta kertaakaan, kyllä sellaisella akulla jo sähköautoja myytäisiin!

Tarina on varsin perinteinen seikkailu, jos toki on muistettava, että Verne on yksi niistä kirjailijoista joiden käsialaa nykyisin "perinteisenä" pitämämme seikkailut alunperin ovat. Tiede on myös läsnä jatkuvasti. Kertomuksessa käsitellään niin geologiaa, maantiedettä, kemiaa kuin jopa sosiologiaa. Kaikki nämä palvelevat seikkailua mainiosti, täysin saumattomasti.

Niin ihmeellinen kuin merten syvyyksissä taitettu matka onkin, käy vapaudenkaipuu tarinan kolmelle päähenkilölle lopulta ylitsepääsemättömäksi. Matka loppuu aika töksähtäen ja sopivan muistinmenetyksen siivittämänä, joten Kapteeni Nemon ja Nautiluksen myöhäisemmistä vaiheista ei tiedetä mitään. Toistaiseksi.

Aivan loistava seikkailuteos, joka toimii yllättävän hyvin vielä nykyäänkin, 150 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen! Vahva lukusuositus, neljä mustekalaa!

Michael Connelly: Yön Pimein Hetki

Renée Ballard on täällä taas. Tällä kertaa tutkitaan vanhemman, jo eläköityneen poliisin kanssa vuosien takaista murhaa, ja siinä sivussa jotain muutakin.

Connelly kirjoittaa ihan menevästi. Tarina kulkee, ja vaikka on välillä epäuskottava ja jonkun verran kliseinen - mikäpä poliisijännäri ei olisi - niin kyllähän tätä lukee ennemmin kuin hammaslääkäriin menee. Ehkä ainoa tylsä puoli on tarpeeton poliisiväkivalta. Taas esitetään, että on ihan jees ja ok että poliisit ampuvat ihmisiä kuoliaiksi, koska nämä nyt vaan ovat pahoja ihmisiä. Ei se ihan niin mene, oikeasti.

Kelpo viihdettä. Kolme seriffintähteä.

Heine Bakkeid: Meren Aaveet

Taas murhastellaan! Traumatisoivasta menneisyydestään kärsivä entinen poliisi selvittää katoamistapausta Pohjois-Norjassa ja törmää tottakai useampaankin murhaan. Veri lentää, menneisyys myllertää ja kaikki on niin ihanan ahdistavaa.

Kirjan päähenkilö Thorkild Aske on siis poliisi joka on menettänyt virkansa törttöiltyään huumausaineiden vaikutuksen alaisena nuoren naisen kuoliaaksi. Naisen, johon on ollut rakastunut tai ainakin kovasti ihastunut. Menneisyyttä ei avata ihan yksityiskohtaisesti, mutta siinä vellotaan jatkuvasti särkylääketokkurassa, itsetuhoisuuteen saakka.

Kun sitten pohjoisessa kadonneen nuoren miehen vanhemmat pyytävät Askea selvittämään poikansa kohtalon, vaikuttaa se hyvältä tavalta paeta tuttuja kuvioita, tehdä edes jotain muuta. Toisin kuitenkin käy, vanhat synnit vaivaavat ja sekottuvat uusiin, eikä itsetuhoinen käytös helpota salapoliisina toimimista.

Pohjoisesta löytyy lisää ruumiita ja ihmisiä katoilee, ja Aske se vain sekoaa entistä pahemmin. Sairaalassa käydään niin tiheään, että bonuskortti täyttyy heittämällä. Syrjäinen majakkasaari toimii kaiken keskipisteenä, ja sinne päädytään aina uudestaan.

Kirja on melko sujuvaa jännitystä, mutta menneisyydessä vellominen ja "aaveiden" näkeminen on kyllä aika turhaa huttua. Toisaalta jos tästä kuorisi turhat jorinat pois, ei montaa sivua varsinaista tarinaa jäisi jäljelle. Mitään uutta tai kirjallisesti merkittävää tässä teoksessa ei ole, edes vahingossa.

Toimii unettomuuteen. Kaksi majakkaa.

Carita Forsgren: Ansoja

Carita Forsgren on itselleni uusi tuttavuus, eikä lainkaan hassumpi sellainen. Ansoja on varsin onnistunut scifi-teos, virkistävän erilainen - ja sehän on aina kiva asia!

Eletään aikaa jossa vieras laji ottaa yhteyttä ihmiskuntaan. Tällä lajilla - Kamissit - on ilmeisen hyvät tarkoitusperät: he (ne?) ovat huomanneet, että me ihmiset olemme saattaneet planeettamme kurjaan tilaan, ja tarjoutuvat auttamaan. Kehittyneemmällä teknologialla voitaisiin korjata paljon ihmisten tekemää tuhoa. Mikäs sen hienompaa!

Mutta pikkuhiljaa alkaa paljastua huolestuttavia seikkoja. Kamissit eivät olekaan ihan pelkästään hyväntahdon lähettiläitä. Heillä (niillä?) on myös omat konfliktinsa ja omat poliittiset näkemyksensä, eivätkä kaikki ole ainoastaan ihmisten edun mukaisia. 

Kirja ei ole mikään toimintaseikkailu, vaan konfliktin rakentumista ja kehittymistä seurataan eri sukupolvien edustajien kirjoittamien "päiväkirjojen" kautta. Nämä päiväkirjat, tai pienet kertomukset, liittyvät toisiinsa joko perhesiteiden tai tuttavuuksien kautta, mutta ovat jossain määrin hajanaisia katkelmia. Lukiessa joutuukin aina välillä itse rakentamaan kerrottujen osien välisiin tyhjiin kohtiin selitykset tapahtumista. Se tuntuu aluksi hieman oudolta, mutta kirja on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu, ettei se tunnu väkinäiseltä tai kikkailevalta. 

Tarina aukenee vähitellen, ja vaikka loppuratkaisu tuntuu ehkä hieman hätiköidyltä ja jotenkin liian "helpolta", on kyseessä kuitenkin varsin hieno kertomus. Kertomus ihmisyydestä, inhimillisyydestä, vieraista ja tutuista asioista ja miten erilaisuus voidaan kohdata - hyvässä ja pahassa.

Kelpo kirja, ehdottoman suositeltava! Neljä outoa alienia.

Michael Connelly: Yövuoro

Perinteinen poliisi-dekkari on aika kaavamainen. On yksinäinen susi, poliisi, jolla on jos jonkilaista traumaa ja vaikeutta. On hurja sarjamurhastelija. Vähän veriroiskeita (tai yleensä aika paljon) ja lopussa paha saa palkkansa.

Yövuoro on jotenkin hyvin tutun tuntuinen, mutta kuitenkin aika virkistävästi erilainen. Juu kyllä, päähenkilöllä on omat traumansa ja ongelmansa, mutta ne ovat aika pieniä eivätkä ihan sitä samaa yhyy-alkoholismi-vaimo-jätti soopaa. Ballard - päähenkilö siis - on surffaileva nainen jolla on koira joka on liian usein hoidossa, kun omistajansa tekee töitä. 

Varsinainen tarina on aika mukiinmenevä, kaksi erillistä rikosta jotka tuntuvat nivoutuvan yhteen. Ballard ei yleensä selvittele näitä, mutta nytpä niin tekeekin - mistäpä tarina muuten syntyisi.

Kirja on helppoa ja menevää luettavaa, huomaa selvästi, että Connelly on kirjoittanut jo aika paljon. Dialogi on perushuttua ja monet hahmot aika pahvisia, mutta niinhän ne tuntuu olevan tämänlaisissa kirjoissa. Tarina pitää aika hyvin loppuun asti eikä mitään ihan älyttömän typerää kommervenkkiä keksitä syyttä suotta.

Sujuvaa huttua, kohtuullinen tarina eikä kerronta ihan huonoimmasta päästä. Kolme luotia.