keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Gordon R. Dickson: Erehtymisen Taito

Dorsai-trilogian ensimmäinen osa.

Tällä kertaa on kyseessä "hohhoijaa ei taas tätä" osaston kirja. Dicksonin Dorsai-trilogia kertoo ylivertaisista (haukotus) Dorsai-sotilaista (hoijakkaa) jotka lyövät ylivertaisuudellaan ällikällä vanhan ihmiskunnan kotiplaneetan Maan (no niin tietenkin) ja myöhempien siirtokuntien (yllätys) väkeä. Dorsait ovat kerta kaikkiaan paljon ovelampia (toki) ja muutenkin parempia (tietty) kuin kukaan muu, että onnistuvat joka käänteessä jallittamaan ja voittamaan... no, kaikki.

Kirja on suoraan sanoen todella, todella tylsä. Sinänsä ihan ansiokkaasti kirjoitettu eikä mitenkään erityisen ärsyttävä, paitsi että... jos nyt lähdetään vaikka siitä että päähenkilö on totaalisen täydellinen pökkelö, ja että päähenkilön ylivertaisuus oikeastaan perustuu vain siihen tosiasiaan, että kaikki muut ovat ihan täysiä taukkeja, niin johan on markkinat. Jatkuvaa monologia, kerrotaan miksi ja miten onnistuttiin jallittamaan, ja aina toinen osapuoli vain kuuntelee kiltisti... Voisiko joku pahis joskus ihan vaan ampua sen omahyväisyydessä paistattelevan pompöösitaiteilijan?

En jaksa näitä enää, paitsi että yksi tätä sarjaa vielä hyllyssä. Onneksi edes luin nämä aivan väärässä järjestyksessä, ensin kolmannen, nyt ensimmäisen ja viimeiseksi keskimmäisen osan. Siitäs sait! Kuka nyt on ylivertainen, häh, kuka?

Kaksi über-pitkää monologia ja nekin vain siksi että kirjassa on alku ja loppu. Kaikki siinä välissä on suurinpiirtein tarpeetonta.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Robert A. Heinlein: Seitsemän Miehen Sota

Heinleinin kirja Seitsemän Miehen Sota on aika perinteistä poikain seikkailu-scifiä, tosin sillä sivuhuomautuksella että aika on jälleen tehnyt tepposensa. Kirja on kirjoitettu aluperin vuonna 1940, ja tämän päivän mittapuulla se on paitsi aika yllätyksetön, myös sangen rasistinen.

Muistan lukeneeni tämän kirjan lapsena, joskus 1980-luvulla, enkä silloin saanut ollenkaan samanlaista tunnetta. Toisaalta olin itsekin aika nuori, en ehkä osannut edes ajatella koko asiaa. Niin ajat muuttuvat. Kirjassa käydään sotaa: Amerikka on kukistunut ja Pan-Aasialaiset ovat niskan päällä. Näitä kuvataan aika hätkähdyttävästi keltaisiksi apinoiksi, ja esitetään muutenkin ihan täysinä idiootteina, julmureina.

Tarina itsessään on aika peruslinjoilla. Sota on hävitty mutta pieni joukko ylivertaisen älykkäitä (kuinkas muutenkaan) miehiä ryhtyy vastarintaan, ja kas kummaa, niin kääntyy laiva. Sitkeät Amerikkalaiset tiedemiehet perustavat uskonnon, jonka varjolla tehdään myyräntyötä - värvätään lisää joukkoja, kehitetään ylivertaisia sädeaseita ja muutenkin ollaan parempia kuin... no, keltaiset apinat. Lopputuloksen toki arvaa jo ihan alkumetreillä.

Sinänsä ihan sujuva seikkailu, mutta kirjalliset ansiot jäävät kyllä melko vaatimattomiksi. Kolme uskonnollista rituaalia.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Dean R. Koontz: Varjostaja

Varjostaja on aika perinteinen jännityskirja, eikä Koontzin tekeleistä mitenkään omaperäisin. Parhaimmillaan Koontz on jopa aika kekseliäs, mutta nyt on kyllä käyty kulahtaneiden ajatusten jätesangolla aika isolla kauhalla.

Ajetaan autolla yhdysvaltain halki, idästä länteen. Joku seuraa. Yritetään päästä pakoon muttei meinaa onnistua (vaikka sankareilla on urheiluauto ja takaa-ajajalla kuorma-auto, hohhoijaa). Lopulta seuraa pakollinen yhteenotto. Takaa-ajaja on tietenkin väkivaltainen mielipuoli, ja ei-ehkä-niin-kovin-yllättäen hyvikset voittavat.

Teksti on melkein parhaimmillaan matkakertomuksena, kun kuvaillaa seutuja joiden läpi ajetaan. Kaikki muu on aika pökkelöä ja yhdentekevää. Henkilöhahmot ovat enemmän kuin kliseisiä ja juonenkäänteet niin ennalta-arvattavia ettei edes naurata. Teksti sentään rullaa kohtalaisesti, eikä Stephen Kingin tyyliseen poskettomaan pitkittämiseen sorruta - kirja on armeliaan lyhyt.

Kevyttä kesätuubaa, tai voihan tällä pyyhkiä peensä jos rullatavara loppuu. Kaksi tööttäystä.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Philip K. Dick: Simulantit

Philip K. Dick ei ole helppo kirjailija, eikä Simulantit ainakaan itselleni helppo kirja. Dick on tieteiskirjallisuudesta pitävälle jonkinlainen automaattinen pakkopulla: Dick on niin arvostettu, että tietenkin hänen kirjoistaan on pidettävä. Minä en vaan aina pidä. Mielestäni esimerkiksi juurikin tämä Simulantit on aika kulahtanut kyhäelmä.

Olisi mielenkiintoista nähdä sama kirja eri kirjailijanimellä julkaistuna: kuinka paljon suitsutusta syntyy pelkän nimen perusteella?

No, asiaan. Simulantit kertoo maailmasta jossa yhteiskunta on muuttunut lopultakin turvalliseksi. Valkoisessa talossa valtaa pitää presidentti ja tämän puoliso, ensimmäinen nainen, joka on jonkinlainen julkkis-idoli koko kansakunnalle. Presidentin valtakausi kestää neljä vuotta kerrallaan, mutta ensimmäinen nainen on ja pysyy.

Ylettömään turvallisuuteen kyllästyneet ihmiset karkaavat Marsin siirtokuntaan etsimään oikeaa elämää. Mutta kuten Dickin kirjoissa yleensä, mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kuka esimerkiksi onkaan ensimmäinen nainen? Tai presidentti? Ja mitä ihmettä aikamatkustuksen avulla tulevaisuuteen tuotu Hitlerin valtakunnanmarsalkka Hermann Göring tekee tarinassa?

Kirjan tyyli on hieman vanhahtavaa - kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1964 - mutta sen tulevaisuusvisiot ovat aika toimivia. Aikamatkustuksen sekopäisyydellä leikitellään jonkun verran, ja välillä meno äityy niin levottomaksi että on todella työlästä pysyä kärryillä kaikissa käänteissä, ja erityisesti henkilöhahmoissa joita riittää enemmän kuin lääkäri määrää. Tarina taas, no, varsinainen yllätys on aika helposti arvattavissa, mutta paljastukseen johtava polku sen sijaan jäi itselleni lopulta aika hämäräksi. En kokenut tarinaa tai hahmoja varsinaisesti edes kovin kiinnostaviksi.

Ehkä pakollista luettavaa Scifi-diggareille ja varsinkin Dickin ystäville, muille en oikein kyllä suosittelisi. Kaksi aikahyppyä.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Michael Moorcock: Viimeisten Aikojen Valtiaat II: Outo Kiihko

Moorcockin Outo Kiihko jatkaa Viimeisten Aikojen Valtiaat sarjaa. Tässä trilogian toisessa osassa meno on yhtä pähkähullua kuin ensimmäisessä osassa, mutta ehkä jotenkin hauskempaa, vapautuneempaa. Silkka hassuttelu saa enemmän sijaa varsinaisen millään mittarilla vakavasti otettavan scifin kustannuksella.

Maapallolla eletään lopun aikaa. Ihmiskunta on jo kauan sitten antanut piut ja paut vakavamielisyydelle, ja huvittelee sydämensä kyllyydestä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistään mitään, historia on unohtunut ja automaattiset laitteet valmistavat kaiken minkä kuvitella saattaa - eikä kukaan tiedä miten. Saati välitä. Kunhan on hauskaa.

Ainoastaan Jherek suree ajan pyörteisiin kadottamaansa Rouva Underwoodia. Tämä on ilmeisesti palannut omaan aikaansa, 1800-luvun viimeisille vuosille Lontooseen. Erinäisen kohelluksen päätteeksi Jherek saa mahdollisuuden siirtyä samalle aikakaudelle, ja soppa on porisemassa.

Jherek ei tiedä käytännössä mistään mitään. Mitä tarkoittaa Moraali? Entä miten jätteitä valmistetaan? Miksi asioita vaihdetaan toisiin, rahaksi kutsuttuihin tavaroihin? Näistä ja lukuisista muista kummastelun aiheista syntyy joukko sekavia kohellustilanteita joissa ei suoraan sanoen ole päätä eikä häntää, mutta hauskaa on. Taisin ihan hihitellä pari kertaa!

Lopulta aikamatkailun paradoksaalisuus saa voiton, ja rakastavaiset - tavallaan - päätyvät väärään aikaan, ilman aikakonetta ja ilman mahdollisuutta siirtyä mihinkään tuntemaansa aikaan tai paikkaan. Ja kolmatta osaa odotellessa...

Ihan kelpo kohellus. Hauskempi kuin ensimmäinen osa, ja ilahduttavan lyhyt. Kolme Latia (mitä ovat Latit? Lue kirja niin tiedät!).

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Roald Dahl: Rakkaani, Kyyhkyläiseni

Rakkaani, Kyyhkyläiseni on Roald Dahlin muutamasta novellikokoelmasta myöhemmin koottu kokoelmateos. Kirjassa on viitisentoista (no en jaksa laskea) novellia, jotka on kirjoitettu pääosin 1950-luvulla.

Novellit ovat aivan ihastuttavia! Tekee mieleni käyttää termiä "vanhan ajan", kun kuvailen näitä tarinoita. Näissä itse tarina ja henkilöt ovat pääosassa, ei niinkään muotoseikat tai erityinen tyylittely, vaikka kieli onkin sangen rikasta - ja toki silläkin leikitellään välillä hyvinkin hauskasti. En muista milloin olisin viimeksi hihitellyt ja hykerrellyt ääneen kirjaa lukiessani näin paljon. Tulin tästä kirjasta erittäin iloiseksi :-)

Kertomukset ovat pieniä tarinoita ihmisistä ja kohtaloista, ja kussakin on jonkinlainen koukku, loppuhuipentuma, jonka joskus arvaa jo etukäteen mutta monesti se on silti herkullisen yllättävä. Kuin suklaamunan sisältä löytyvä yllätys, paitsi että oikeasti kiinnostava. Takakannessa kertomuksia sanotaan jännitystarinoiksi, mutta sitä ne eivät varsinaisesti ole, vaan enemmänkin perinteisiä, yllätyksen sisältäviä kertomuksia ihmiskohtaloista, virheistä, juonittelusta ja sattumasta.

Suosittelen tätä kirjaa varauksetta kaikille kirjallisuuden ystäville! Viisi jekutusta!