Philip K. Dick ei ole helppo kirjailija, eikä Simulantit ainakaan itselleni helppo kirja. Dick on tieteiskirjallisuudesta pitävälle jonkinlainen automaattinen pakkopulla: Dick on niin arvostettu, että tietenkin hänen kirjoistaan on pidettävä. Minä en vaan aina pidä. Mielestäni esimerkiksi juurikin tämä Simulantit on aika kulahtanut kyhäelmä.
Olisi mielenkiintoista nähdä sama kirja eri kirjailijanimellä julkaistuna: kuinka paljon suitsutusta syntyy pelkän nimen perusteella?
No, asiaan. Simulantit kertoo maailmasta jossa yhteiskunta on muuttunut lopultakin turvalliseksi. Valkoisessa talossa valtaa pitää presidentti ja tämän puoliso, ensimmäinen nainen, joka on jonkinlainen julkkis-idoli koko kansakunnalle. Presidentin valtakausi kestää neljä vuotta kerrallaan, mutta ensimmäinen nainen on ja pysyy.
Ylettömään turvallisuuteen kyllästyneet ihmiset karkaavat Marsin siirtokuntaan etsimään oikeaa elämää. Mutta kuten Dickin kirjoissa yleensä, mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kuka esimerkiksi onkaan ensimmäinen nainen? Tai presidentti? Ja mitä ihmettä aikamatkustuksen avulla tulevaisuuteen tuotu Hitlerin valtakunnanmarsalkka Hermann Göring tekee tarinassa?
Kirjan tyyli on hieman vanhahtavaa - kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1964 - mutta sen tulevaisuusvisiot ovat aika toimivia. Aikamatkustuksen sekopäisyydellä leikitellään jonkun verran, ja välillä meno äityy niin levottomaksi että on todella työlästä pysyä kärryillä kaikissa käänteissä, ja erityisesti henkilöhahmoissa joita riittää enemmän kuin lääkäri määrää. Tarina taas, no, varsinainen yllätys on aika helposti arvattavissa, mutta paljastukseen johtava polku sen sijaan jäi itselleni lopulta aika hämäräksi. En kokenut tarinaa tai hahmoja varsinaisesti edes kovin kiinnostaviksi.
Ehkä pakollista luettavaa Scifi-diggareille ja varsinkin Dickin ystäville, muille en oikein kyllä suosittelisi. Kaksi aikahyppyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti