tiistai 29. joulukuuta 2020

Alastair Reynolds: Kuilukaupunki II

 Kuilukaupungin tarinan jälkimmäinen osa on hieman jäntevämpi ja loogisemmin etenevä kuin ensimmäinen osa. Se kärsii kuitenkin samasta ongelmasta: se on vieläkin liian pitkä; kerronta on paikoin laahavaa ja tarpeettomasti niin, koska itse tarina on kuitenkin hyvä ja selkeä. Hieman editoimalla tästä olisi mielestäni saanut vieläkin napakamman paketin.

Tanner Mirabel jatkaa kostoretkeään. Asiat kuitenkin lipsuvat yhä enemmän hänen otteestaan, kun todellisuus vieraantuu oletetusta todellisuudesta koko ajan etäämmälle. Mikään ei ole sitä mitä pitäisi, eikä edes itseensä voi luottaa. Muistot, tunteet ja tiedot ovat kaikki kyseenalaisia. Miten silloin voi toimia? Miten edetä?

Kirja vyöryttää ison joukon tapahtumia ja henkilöhahmoja mukaan kerrontaan, josta ei tosiaan kierroksia puutu. Silti tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt. Vasta kirjan loppupuolella sen "suuri juoni" alkaa paljastua - ja se onkin aika ovela. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että arvasinhan tuon - mutta minä en kyllä kovin aikaisessa vaiheessa arvannut.

Kirjassa ensimmäisessä osassa alkaneet eri tarinat yhdistyvät vihdoin, ja niiden muodostama leikkauskohta onkin käänteentekevä. Reynolds vedättää erillisiä tarinoita hienosti; ne ovat kaikki itsessään kokonaisen kirjan veroisia ja varsin mainioita tarinoita. Mutta vasta niiden kohdatessa alkaa kokonaisuuden suuruus ja monimutkaisuus aueta. Ihan kuka tahansa ei pystyisi näin monisyistä tarinoiden verkkoa jonglööraamaan, eikä se ihan koko ajan kulje Reynoldsiltakaan, mutta loppu on kyllä hieno.

Tämä kaksiosaisen teoksen jälkimmäinen kirja on selkeästi parempi ja vahvempi kuin ensimmäinen osa. Kirjat voi lukea toisistaan erillisinä, mutta silloin tarinasta jää kyllä jotain puuttumaan. Suositeltavaa luettavaa scifistä pitäville, muille ehkä ei niinkään. Neljä delfiiniä.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Alastair Reynolds: Kuilukaupunki I

 Kuilukaupunki on mukana aika monessa Reynoldsin tarinassa, mutta tässä teoksessa - tai oikeammin teosparissa - se on jokseensakin pääosassa. Kyseessä on erittäin hieno ja elävä kuvaus Kuilukaupungista ja eräistä sen historian merkittävistä ihmisistä ja tapahtumista.

Tanner Mirabel, henkivartija ja sotilas, mokaa operaation pahasti ja lähtee jonkinlaiselle koston ja sovituksen sekaiselle matkalle. Matka vie hänet Kuilukaupunkiin, jossa todellisuus alkaa kuitenkin heittää häränpyllyä. Mikään ei tunnu olevan niin kuin piti, eikä mihinkään - tai kehenkään - voi luottaa.

Kuilukaupunki itse on romahtanut rappiolle mystisen, teknologiaan tarttuvan ruton seurauksena. Kaupungin ja sen elämän kuvaus on toimivaa ja vivahteikasta; tilat ja paikat ja ihmiset on helppo kuvitella mielessään, ja kuvauksen monipuolisuus ja rikkaus on kieltämättä vaikuttavaa.

Tarina on kuitenkin pitkä. Reynoldsilla on taipumus kirjoittaa aika pitkiä opuksia, ja vaikka Kuilukaupunki on jaettu kahteen osaan on kyseessä kuitenkin yksi yksittäinen tarina - ja oikeastaan jonkun verran liian pitkä. Ensimmäinen osa (tai toinen; kyseessä on oikeastaan neljän kirjan muodostama kokonaisuus jonka ensimmäinen ja neljäs teos ovat itsenäisiä mutta samaan aika-avaruuteen sijoittuvia tarinoita) on melkeinpä turha; toisen osan voi lukea sellaisenaan eikä ensimmäisen osan tapahtumista ulkopuolelle jääminen juurikaan häiritse.

Scifin ystäville silti palkitsevaa luettavaa. Reynolds on heittämällä yksi aikamme kovimpi tieteiskirjailijoita. Kolme habitaattia.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Donald E. Westlake: Käytös Hyvä Kymmenen

 Nyt on taas kerran loistavaa luettavaa käsillä! Tiedän hehkuttavani Westlaken kirjoja aika väsymyksiin asti, mutta kun... ne on perhanan hyviä kirjoja! Kaveri osaa kirjoittaa sujuvasti, on hauska kuin mikä, tarinat on kekseliäitä ja henkilöhahmot oikeasti persoonallisia.

Lue tämä kirja äläkä meikäläisen höpötyksiä.

No okei, jotain taustaa. Dortmunder on täällä taas! Jee! Tällä kertaa Dortmunderin taival alkaa ikävästi, kun hän putoaa murtokeikan yhteydessä luostariin. Tässä nimenomaisessa luostarissa nunnat ovat vannoneet hiljaisuusvalan, joten yhteentörmäyksen selvittäminen on lievästi sanoen hankalaa. Lopulta kuitenkin ymmärrys löytyy, ja yllättäen nunnilla onkin Dortmunderille ehdotus!

Varsinaisen operaation käynnistyttyä Dortmunder tutun kaveriporukkansa kanssa saa peräänsä yksityisarmeijan, yrittäessään pelastaa nuoren neidon pulasta. Tarina on todella vauhdikas, kekseliäs - ja pähkähullu. Mutta hauska!

Tätä kirjaa ei voi lukea tulematta hyvälle tuulelle. Täydet viisi nunnan kaapua!

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Kurt Vonnegut: Mestarien Aamiainen

 Mestarien Aamiainen on parasta Vonnegutia, jonkinlainen kirjailijan irrottelu, antaa-mennä-vaan teos. Kirjassa kertojana toimii kirjoittaja itse, joka syntymäpäivälahjakseen itselleen on päättänyt kirjoittaa teoksen, jossa päästää hyvin palvelleet henkilöhahmonsa vapaaksi. Tässä kirjassa kohtaavatkin muutamat Vonnegutin aiemmin käyttämistä henkilöhahmoista sadunomaisessa, täysin pähkähullussa mutta silti jotenkin ihmeellisesti kasassa pysyvässä tarinassa.

Mukana on tietenkin Kilgore Trout, Vonnegutin jonkinlainen alter ego johon on törmätty jo useasti aiemminkin. Trout saa ensimmäistä kertaa elämässään ihailijapostia, ja lähtee kohti Midland Cityä ja siellä pidettävää taidefestivaalia. Tarina saa lisäkierroksia, kun kirjailija itse osallistuu taidefestivaaleilla tapahtumiin peilipintaisten aurinkolasien kätkemänä, 50-vuotispäivänsä kynnyksellä.

Koko homma on yhtä sekamelskaa. En voi olla ihastelematta Vonnegutin taitoa pitää tarina kuitenkin aina jollain tavalla kasassa, vaikka kerronta onkin sirpaleista, yksittäisistä havainnoista koostuvaa lähes tajunnanvirtaa. Tämä kirja on erittäin hauska, paikoin myös surullinen, varsin lempeä ja koko ajan yllättävä. Kirja on myös Vonnegutin itsensä kuvittama. 

Täydet viisi töpöhäntäistä koiraa!

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kurt Vonnegut: Siniparta

Siniparta kertoo näennäisesti taiteilijasta nimeltä Rabo Karabekian, joka osaa piirtää ja maalata paremmin kuin kukaan muu. Hän päätyy ensin kuvittajaksi ja lopulta yhdeksi uuden taidesuuntauksen perustajista. Tuo taidesuuntaus on Abstrakti Expressionismi, jonka teokset eivät esitä yhtään mitään muuta kuin itseään.

Vaikka kirjassa on välillä komediaa ja se on kirjoitettu todella hersyvästi, on tarinalla kuitenkin vakavampi alavire. Itse tulkitsen sen olevan pohdiskelma vanhenemisesta ja sen myötä elämän merkityksettömyydestä. Mitä mieltä on tavoitella menestystä ja mammonaa, kun kuitenkin vanhenee eikä kykene enää nauttimaan saavutuksistaan? Kirja kertoo myös rikkinäisistä ihmisistä, kuinka kaikki kaipaavat jotain vaikkeivät aina tiedäkään, mitä.

Loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaava ja ainakin itselleni ajatuksia herättävä teos. Neljä tahraa kankaalla.

torstai 12. marraskuuta 2020

Marko Annala: Kuutio

Kelpo kirjallisuutta Annalalta. Marko Annala osaa kyllä kirjoittaa, teksti on aika sujuvaa ja miehen näkökulma melko uskottavaa, eikä ihan karmeisiin kliseisiin sorruta. Aika harvinaisen vakaa tyyli ja kerronta miehen tunteiden näkökulmasta, en ainakaan itse muista lukeneeni ihan vastaavaa tilitystä - silti Annala ei sorru nyyhkyilemään eikä esittämään miestä marttyyrinä. Kunhan kertoo.

Kirjan tarina on aika vakava, vaikean lapsen kanssa kipuileva ja eroon päätyvä pariskunta ei tosiaankaan ole mikään ihan hupailun aihe. Matkalla tapahtuu jokunen käänne tai tarinallinen huippukohta, mutta muuten kertomus on sangen arkista. Hetkittäin jopa koskettavaa.

Kertookohan tämä kirja lopulta mitään uutta miehen tunnemaailmasta? No ei varmaan, mutta ihan kiitettävän tarkkaa ja lempeää analyysiä se kylläkin tarjoilee. Loppu vaikuttaa aika hätäiseltä, olisikohan ideat loppuneet ja aikataulut puskeneet hiukka liikaa päälle... 

Kolme huonoa päätöstä.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Alastair Reynolds: Ilmestysten Avaruus

 Ilmestysten Avaruus on Reynoldsin Ilmestysten Avaruus -kirjasarjan avausteos - ja onkin aika huima opus! Kirja on vaikuttavan pitkä, 700 sivua ja pokkarinakin tiiliskivimäinen järkäle, mutta tarina kantaa kuitenkin. Moni muu olisi jakanut teoksen useammaksi kirjaksi, mutta Reynolds osaa kuljettaa tarinaa ja edistää sitä erinomaisen sujuvasti ja taitavasti.

Arkeologi Dan Sylveste tutkii muinaisen lajin, Amarantiinien jäänteitä. Amarantiinien sivilisaatio on tuhoutunut liki miljoona vuotta sitten, ja sen tuhoutuminen on täydellinen arvoitus.Toisaalla triumviraatti matkustaa valoarkilla jonka kapteeni on sulautumisruton runtelema, etsien parannuskeinoa. Kun näiden tiet risteävät vielä Sylvesten simulaation, Calvinin kanssa, on soppa aika monimutkainen - mutta jotenkin merkillisellä tavalla uskottava.

Kun totuus alkaa pikkuhiljaa paljastua huomataan, että koko ihmislaji on vaarassa. Amarantiinit pois pyyhkäissyt voima on edelleen olemassa ja elossa - mitä se sitten tarkoittaakaan.

Huima teos. Jos olet millään tavalla Scifiin päin kallellaan, ei tätä kirjaa voi ohittaa. Sarjan seuraavat osat ovat myös samanlaisia järkäleitä mutta toinen toistaan loistavampia teoksia, joten Reynoldsille satanut suitsutus ei todellakaan ole tuulesta tempaistua.

Viisi avaruusalusta!

lauantai 3. lokakuuta 2020

Donald E. Westlake: Kaksi Liikaa

Vakiohahmojensa Dortmunderin ja Parkerin lisäksi Westlake kirjoitti myös "one-off" kertomuksia, joista Kaksi Liikaa on yksi. Kirja on todella hulvaton veijaritarina pikkunilkistä, joka ei oikeastaan ole edes rikollinen vaan enemmänkin naisiin menevä elämästä nautiskelija, Art Dodge. Art elää koyhää yrittäjän elämää vähät välittäen veloistaan tai velvoitteistaan. Sitten eräänä päivänä Art kohtaa sattumalta ihastuttavat kaksoset ja päätyy suhteeseen näiden molempien kanssa tekaisemalla itselleen kuvitteellisen kaksoisveljen.

Ihan klassinen pyöritys. Huijausta ja läheltä-piti tilanteita taukoamattomana ryöpytyksenä, täpäriä pelastumisia hengästymiseen saakka ja... varsin ovela loppu!

Nautittavaa luettavaa, poskettoman hauska ja jotenkin vielä aika sympaattinen tarina. Ehdoton lukusuositus! Viisi valkoista ja vähemmän vaaleaa valetta!

perjantai 25. syyskuuta 2020

Isaac Asimov: Säätiö ja Imperiumi

 Jahas, Säätiötä taas. Tällä kertaa kuoleva Imperiumi yrittää viimeisillä voimillaan kukistaa Säätiön, ja pakkaa hämmentää salaperäinen Muuli; hahmo, jolla on yliluonnolliselta vaikuttavia kykyjä.

Tarina on tuttua Säätiötä. Ihmiset näyttelevät sivuosaa loogisten päättelyketjujen loppumattomalta tuntuvassa sarjassa jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kuivempaa kuin saharan pöly - mutta joka jotenkin kuitenkin onnistuu koukuttamaan lukijan mukaansa. Säätiö tietenkin voittaa, sen tietää jokainen jo ennen kirjan aloittamista, mutta miten - se onkin tarinan sisältö.

Kohtuullisen sujuvaa lukemista mutta jos et muuten ole Säätiö-sarjaan tutustunut, ei tästä varmaan mitään irti saa. Kolme sivuhahmoa.

torstai 17. syyskuuta 2020

Donald E. Westlake: Sydämen Asialla

 Westlaken hahmogallerian kenties vähiten tunnettu henkilö, Abraham Levine on täällä. Tällä kertaa novellien muodossa. Kirjassa on kuusi varsinaista tarinaa sekä Westlaken oma, varsin kiinnostava alustus tarinoille. Osa tarinoista on hyvin vanhoja tai ainakin pohjautuu Westlaken uran alkuaikoihin, osa taas tuoreempaa. Laatu on kuitenkin pysynyt varsin hyvänä koko skaalan.

Abraham Levine on sydänkohtausta pelkäävä, ylipainoinen vanhempi rikosetsivä, joka saa ratkaistavakseen koko joukon erilaisia tapauksia. Oman kuolemanpelkonsa kautta Levine on kehittänyt suoranaisen vihan niitä kohtaan, jotka suhtautuvat omaan - tai toisten - elämäänsä välinpitämättömästi, ja niinpä hän ratkaiseekin rikoksia varsin omaperäiseen tapaan.

Tarinat ovat erittäin hienoja, niitä suorastaan ahmii. Päähenkilöä ei mitenkään tuoda tyrkylle tai tämän elämää taustoiteta liikaa, ja silti tähän on helppo kiintyä. Kirjan loppu on varsin tunteellinen. Jotkut tarinoista alkavat tavanomaisen tuntuisina poliisikertomuksina mutta muuttuvat matkan varrella henkilökohtaisemman tuntuisiksi. Kerronta on todella sujuvaa, tekstiä on ilo lukea. Pieni, mustahko huumori värittää juuri sopivasti synkkiä ja dramaattisia tilanteita, mutta mikään huumoripläjäys ei totisesti ole kyseessä.

Nautinnollista luettavaa, suositus kaikille dekkareiden, poliisitarinoiden ja/tai Westlaken ystäville. Viisi ratkaistua tapausta!

lauantai 12. syyskuuta 2020

Richard Stark / Donald E. Westlake: Liian Monta Kukkoa

 Richard Stark on Donald E. Westlaken käyttämä taiteilijanimi. Miksi hän julkaisi osan kirjoistaan eri nimellä? Kenties pitääkseen oman nimensä uskottavana Dortmunder-hassuttelujen kirjoittajana; nämä Parker-kirjat nimittäin ovat aika kaukana huumorista, varsin kovaa toimintaa.

Sinänsä tämän päivän mittareilla katsottuna mitään syytä nimeään "piilotella" ei kyllä olisi, koska Parker kirjat ovat varsin kovatasoisia. Parker on varas, ja erittäin, erittäin kova jätkä. Parkerille ei kannata ryppyillä, siinä käy yleensä - aina - huonosti.

Tällä kertaa Parker päättää ryöstää kasinolaivan. Laiva on tottakai tarkasti vartioitu, mutta keinot kuitenkin löytyvät. Tyypilliseen tapaan joku pönttö yrittää huijata Parkeria, ja sehän ei käy. Seuraa ajojahtia ja kostoa, varsin suoraviivaista ja väkivaltaista sellaista.

Parker ei kuitenkaan ole mikään yli-ihminen. Vaaran tuntu on läsnä. Westlake - Stark - kirjoittaa väkevästi, hahmot ovat melko uskottavia ja toiminta tiukkaa. Jännityksen tuntuakin riittää. Monet hahmoista ovat reppanoita jotka sotkeentuvat "isojen poikien" peleihin ja jäävät tietenkin aina jalkoihin. Jos on lukenut Parker-kirjoja aiemmin tietää heti aluksi, että Parker selviää lopulta voittajana. Matka loppuun on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Neljä luodinreikää.

perjantai 4. syyskuuta 2020

Isaac Asimov: Avaruuden Merivirrat

 Avaruuden Merivirrat on taattua Asimovia: toteavaa, "kylmää" scifiä jossa ei ihmisten tunteilla ja kokemuksilla juurikaan ole sijaa. Kirja pysyy melko tiukasti tarinassa, asiassa, ja ihmiset ovat siinä vain näyttelijöinä mukana.

Toisaalta tämä kirja nyt ei ole mikään ihan hirmuinen kirjallisuuden riemuvoitto. Tarina on oikeastaan liki dekkarimainen. Siinä hypitään loogisesta päättelystä toiseen, niin kuin Asimovin teoksissa usein tehdään. Logiikan ja päättelyn selostaminen on välillä varsin puuduttavaa, tuntuen välillä jo aikamoiselta elvistelyltä. Ehkä Hercule Poirotin kaltaisten hahmojen kanssa se on hieman siedettävämpää kun hahmot ovat jotenkin lämpimämpiä, elävämmän tuntuisia - nyt homma on melkein kuin tietokoneen ohjelmakoodin selaamista. Loogista, kyllä, muttei ihan varsinaisen hirmuisen kiinnostavaa.

Ihan hyvä kirja kuitenkin on. Kerronta on sujuvaa eikä mitään ylettömän ärsyttäviä juonenkäänteitä pudotella turhaan sekaan. Suoraviivaisuudestaan johtuen kirja on myös varsin helppo lukea, ei tarvitse juurikaan aivojaan rassata kun kaikki asiat esitetään hyvässä järjestyksessä, peräkkäin, ja kaikki vieläpä selostetaan erinomaisen seikkaperäisesti. Kerrankin kirjailija on tehnyt työn meidän lukijoiden puolesta :-)

Kolme avaruuslaivaa.

tiistai 25. elokuuta 2020

Alastair Reynolds: Ikirouta

Reynoldsin uran alkupäässä teokset olivat huimia tarinoiltaan ja aikamoisia pituudeltaan, melkoisia järkäleitä. Tällä kertaa kirja on varsin lyhyt, noin niin kuin Reynoldsin mittakaavalla. Kirja tuntuu jopa hieman hutaisten kirjoitetulta. Liekö kyse samasta efektistä kuin niin monta kertaa on tapahtunut; kirjailijan oma "tyyli" asettaa tiukat rajoitukset sille mitä ja miten voi kirjoittaa, ja kun tuo "suoni" tyrehtyy alkaa laatukin laskea.

Kirjassa leikitään aikamatkailun paradokseilla ihan kekseliääseen tapaan. Alkuun juuri mitään ei tapahdu eikä mikään etene, ja sitten loppu tapahtuukin hujauksessa, ihan kuin kirjoittaessa olisi tullut kiire.

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään. Pari päivää lukemisen jälkeen huomaan, etten muista siitä paljoakaan - ja se harmittaa, koska olen Reynoldsin alkupään tuotannosta tykännyt ihan hulluna.

Kolme stoppia aikamatkalla.

lauantai 22. elokuuta 2020

Kurt Vonnegut: Piruparka

Hmmm. Olen aika kova Vonnegut-fani, mutta tästä kirjasta en oikein osannut innostua. Tarinassa Puolalaisen sotavangin poika seikkailee - tai pikemminkin ajelehtii - oman elämänsä läpi, jotenkin ulkopuolisena tarkkailijana. Sinänsä ihan sujuvaa kerrontaa mutta jotenkin väsynyttä. Toisaalta saattaa johtua siitä, että päähahmo on täydellinen lapamato, saamaton perässähiihtäjä - ehkä siitä jotenkin hankautuu jotain myös varsinaiseen kirjaan?

No, ihan oukkelis doukkelis jos Vonnegutista pitää, mutta muuten ehkä vähän turha teos. Kaksi pyyhkäisyä keittiörätillä.

tiistai 11. elokuuta 2020

Donald E. Westlake: Sitruunat Eivät Valehtele

Tällä kertaa vauhdissa on Alan Grofeld, yksi Westlaken tutuista hahmoista. Grofeld on kuitenkin harvoin saanut itse pääosaa, joten sikäli ihan kiinnostava alkuasetelma - tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa myös Parkerille.

Grofeld elää pientä elämää, pyörittää pientä teatteria pikkukaupungissa ja rahoittaa teatterin toimintaa tekemällä ryöstökeikkoja. Tällä kertaa tarjolla on ryöstö joka osoittautuu sellaiseksi, että Grofeld päättää kieltäytyä. Keikan suunnittelija kuitenkin ottaa nokkiinsa ja päättää kostaa. Grofeld ja toinen "hyvä" rosvo ryöstetään. Seuraa ajojahti kun Grofeld lähtee tavoittelemaan väkivaltaista tyyppiä, joka uhkaa hänen ja hänen läheistensä elämää.

Kirja on aika pitkälti tosiaankin Parker-kirjojen tyyppinen ajojahti. Grofeld on suoraviivainen, "rehellinen" rikollinen joka ei tykkää väkivallasta mutta turvautuu siihen tarvittaessa. Ajojahti on taas perinteistä dekkaria, johtolanka toisensa perään ja sillä mennään. Kirja on varsin menevästi kirjoitettu, helppoa ja sujuvaa kerrontaa ja mukavaa luettavaa.

Dekkareiden ystäville. Neljä sitruunaa.

perjantai 7. elokuuta 2020

Kari Hotakainen: Kimi

Joo joo, tunnustan, olen formulafani. Tai ainakin olen ollut. Kisat ovat nykyään niin tylsiä, että lähinnä odotan mitä hassua Kimi Räikkönen sanoo tai tekee, autoilla ajelusta viis.

Hotakainen on kirjoittanut jonkinmoisen henkilökuvan Räikkösestä. Kirja kantaa vain nimeä Kimi. Kirja on helppoa luettavaa, ei mitenkään kovin syväluotaavaa - eikä juuri tämän syvemmälle varmaan olisi päässytkään, koska Räikköstä ei selvästi kiinnosta kertoa omasta henkilökohtaisesta elämästään juuri mitään.

Kirjassa on sopiva yhdistelmä historiaa, anekdootteja ja Kimin ja muiden haastatteluja. Se ei ole ihan silkkaa henkilönpalvontaa, eikä toisaalta ihan pelkillä älyttömyyksillä mässäilyäkään. Räikkönen itse kommentoi välillä melko avoimestikin, mutta lopulta kuitenkin aika ohuesti omaa itseään, ja elämäänsä. Kaveri selvästi haluaa vain ajaa kilpaa eikä selitellä.

Kevyttä lukemista. Jos formuloista tykkää niin miksipä ei tätä lukisi, muuten kyllä aika turha. Kolme vararengasta.

maanantai 3. elokuuta 2020

Donald E. Westlake: Turmion Tiellä

Dortmunder on täällä taas! Oi kuinka päivä parani kun aloitin tämän kirjan. On kiva lukea sellaista kirjaa josta voi jo etukäteen olla varsin varma, ettei sen parissa tule tylsää.

Tällä kertaa ollaan ryöstämässä lähes kotiarestissa riutuvaa monimiljonääriä, ja erityisesti tämän laajaa antiikkisten autojen kokoelmaa. No kovin helpostihan se ei tietenkään tapahdu, mutta kun vanha jengi on koossa - Dortmunder, Kelp, Stan Murch, Tiny ja muutama muu - niin meno on taatun railakasta.

Kirja on mukavasti kirjoitettua tarinaa, hassuttelua ja sekoilua mutta kuitenkin aavistuksen olevinaan uskottava (no ei juurikaan) jännityskertomus. Näitä kirjoja aiemmin lukeneelle kovin paljon yllätyksiä ei tule, mutta ei niitä kaipaakaan. Kunhan saa taas nauraa mukana ja jännittää, kuinka monta erilaista sählinkiä alkuun suoraviivaiselta vaikuttanut keikka tällä kertaa edellyttää.

Ja loppuratkaisu, no, se sinun pitää kyllä lukea itse. Neljä autoa!

torstai 30. heinäkuuta 2020

Douglas Adams: Dirk Gentlyn Holistinen Etsivätoimisto

Sohva juttuu portaikkoon, eikä sitä voi mitenkään saada irti. Itse asiassa mikään liikesarja ei ole voinut sohvaa saattaa tuohon pisteeseen, joten jotain on nyt pielessä. Lähinnä... kaikki.

Douglas Adams tunnetaan toki paremmin Linnunradan Käsikirja Liftareille -kirjasarjastaan (joka mainostaa olevansa maailman ainoa viisiosainen trilogia). Tässä kirjassa Adams on selvästi halunnut ottaa pesäeroa Liftareihin - ja samaan aikaan sekä onnistuu että ei onnistu.

Kirja on erilainen kuin Liftarit; se käsittelee eri teemaa, on käytännössä melko pitkälti sidottu ihan maapallolle eikä se ole lähtökohtaisesti pelkkä hassuttelu. Ja silti, Adams on jossain määrin maneeriensa vanki: maapallolla vaikka ollaan niin tietenkin mukaan mahtuu aikakone ja muinaiset avaruusoliot. Lisäksi kerronta menee välillä aikamoiseksi hassutteluksi, joten ihan vakavalla naamalla tätä ei kyllä voi lukea.

En oikein tiedä, mitä tästä kirjasta pitäisi ajatella. Se ei oikeastaan ole kovin hyvä dekkari, vaikka venyttääkin genren rajoja aika railakkaasti. Henkilöhahmot ovat ohuita ja paikoin tosi turhan tuntuisia, eikä tapahtumissakaan oikein ole sellaista virkeyttä kuin Liftareissa. Jotenkin kirja ei vain täysin lähde lentoon. Loppuratkaisu on myös varsin päälleliimatun tuntuinen, ikään kuin Adams olisi kirjoittanut itsensä jotenkin umpikujaan ja päättänyt sitten vain rykäistä jotain kautta pihalle.

Ei huono, muttei kyllä hyväkään. Adamsin faneille varmasti kiinnostava kirja, muille ehkä ei niinkään. Kolme Dodoa.

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Kurt Vonnegut: Titanin Seireenit

Titanin Seireenit on samanaikaisesti pähkähullu kertomus ajasta irrallaan olevasta suurmiehestä, avaruusmatkoista, marsin armeijasta ja saturnuksen kuusta, sekä ihmisenä olemisesta. Vonnegut on mielestäni kaikissa kirjoissaan oikeastaan vain kertonut ihmisenä olemisen vaikeudesta, tarinat ovat sille vain kulissia, taustatietoa.

Kirjassa kyllästymiseen asti upporikas kakara päätyy avaruusmatkalle saturnuksen kuuhun, Titaniin, jossa hän tapaa ajasta irrallaan olevan, vain silloin tällöin esiin putkahtavan Winston Rumfoordin. Rumfoord punoo aurinkokunnan laajuista juonta, rakentaa armeijaa marsiin tarkoituksenaan hyökätä maahan.

Kaikki, tai oikeammin mikään ei kuitenkaan ole niin kuin näyttäisi olevan. Lopulta Rumfoordin juonen laajuus ja tarkoitus toki paljastuu, mutta siitäpä onkin vaikea kertoa paljastamatta liikoja. Lue itse! Paikoitellen ehkä vähän junnaava ja jankkaava, mutta ehdottomasti aivoja kutkutteleva tekele! Kolme planeettaa.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Nikolai Gogol: Päällystakki

Tästäpä maistiainen, millaista on ollut ennen kun ei eletty yltäkylläisyydessä, ei ollut kuutta mikroaaltouunia, uusia valkoisia lenkkareita joka kuukausi ja ruokaa pois heitettäväksi asti. Päällystakki kertoo, no, päällystakista. Tai oikeammin miehestä jolla on repaleinen päällystakki, ja joka joutuu hankkimaan uuden.

Päällystakki on kallis, se maksaa enemmän kuin vuoden ansiot. Takki symboloi myös kantajansa arvoa yhteiskunnan tikkailla, joten se on paljon enemmän kuin vain vaate.

Kirjan kerronta on paikoin humoristista mutta myös erittäin karua kerrontaa. Kun takin ylpeälle ja onnelliselle omistajalle lopulta - tietenkin - käy huonosti, toteaa jopa kirjailija ettei paljon kiinnosta, tyyppi on niin merkityksetön. Raastavan surullista.

Soisin kaikkien ylipäätään mistään kiinnostuneiden ihmisten lukevan tämän kirjan. Se on samanaikaisesti oppitunti kirjallisuudesta, historiasta ja ihmisyydestä. Viisi nappia.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Donald E. Westlake: Takaa-ajaja, Kaappaus

Taas kaksi tarinaa yksissä kansissa! Tällä kertaa Westlaken "kovaa" toimintaa, ei Dortmunderin hassuttelua vaan vakavampaa menoa. Pääosassa edelleen rosvot, toki, ja Westlaken vanha tuttu hahmo Parker, joka onkin varsinainen kovanaama.

Takaa-ajaja alkaa, kun ryöstösaalis ei vastaa odotuksia ja yksi porukasta kääntyy muita vastaan, onnistuen surmaamaan kaikki rikostoverinsa. Kaikki paitsi Parkerin, mikä osoittautuu isoksi virheeksi. Parker lähtee jahtaamaan petturia, ja siinä ei hyvä heilu. Tarina etenee varsin suoraviivaisesti ja lopputuloksen nyt voi toki arvata. Silti, kelpo dekkari, hyvää sujuvaa kerrontaa ja varsin napakaa toimintaa.

Kaappaus kertoo suuruudenhullusta suunnitelmasta, johon kuuluu kokonaisen pikkukaupungin putsaaminen yhdellä kertaa; korukauppoja, pankkeja ja niin päin pois. Vaikuttaa vaikealta, mutta Parkerin mielestä kuitenkin toteutettavissa olevalta, ja niin homma polkaistaan käyntiin. Ryöstön jälkeen kuitenkin homma menee vaikeaksi, kun porukka alkaa kähistä keskenään ja kinastella saaliinjaosta. Parkerille tällainen on tuttua hommaa, ja kuten aina, Parker saa osuutensa.

Hyvää kesäluettavaa, menoa ja meininkiä ja kukapa ei Parkerista pitäisi, kovanaamojen kovanaama mutta kuitenkin kunnollinen ja rehti - sikäli mikäli nyt varas voi olla rehti kun koko homma perustuu rikolliseen toimintaan - tyyppi. Kolme nyrkkiä suoraan päin pläsiä.

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Alastair Reynolds: Timanttikoirat, Turkoosit Päivät

Kaksi yhden hinnalla! Jee! Reynoldsin hieman lyhyempiä teoksia on julkaistu kaksi samalla kertaa. Ne eivät oikein käy novelleista koska ovat kuitenkin aika pitkiä, mutta eivät ehkä ihan kirjan mittaisia. No, tarinat ovat joka tapauksessa aika kivoja, ja joskus Reynoldsin kirjat ovat sisällöltään niin laajoja, erilaisia maailmankaikkeuksia ja universumeja syleileviä, että välillä tällainen tiiviimpi kerronta on ihan tervetullutta.

Timanttikoirat on aina perinteisen tuntuinen jännitys-seikkailu. Kaukaisella planeetalla sijaitsee mystinen torni jonka huipulla pitäisi olla mittaamattoman arvokkaita aarteita. Huipulle pääseminen edellyttää toinen toistaan vaikeampien tehtävien suorittamista. Matkaan lähdetään ensin normaaleina ihmisinä, mutta tehtävien vaikeutuessa turvaudutaan kehon ja aivojen muokkaukseen, ja lopulta seikkailijat joutuvatkin kysymään itseltään, kuinka pitkälle ovat valmiita menemään saadakseen aarteen. Onko hinta suurempi kuin palkkio? Sepä jää nähtäväksi.

Tarina on ihan sujuvasti kirjoitettu mutta ehkä aika lapsellinen. Sen olisi voinut julkaista moni muukin kuin Reynolds, vaikka kerronnassa onkin Reynoldsille tuttuja piirteitä. Sinänsä ihan sujuvasti kulkevaa perusjuttua.

Turkoosit Päivät on näistä kahdesta tarinasta kenties kiinnostavampi, syvällisempi, vaikkei tämäkään ihan kokonaisen kirjan väärti. Nyt ollaa planeetalla jonka pintaa peittää elävä meri. Meressä voivat uida harvat ja valitut, jotka näin voivat jossain määrin kommunikoida meren kanssa. Päähahmo lähtee luvatta uimaan meressä sisarensa kanssa, sisar hukkuu ja jäljelle jää surua, ja arvoitus. Oliko hukkuminen sattumaa, vai halusiko meri jotain? Onko hukkunut sittenkään kuollut.

Tarinaan sekaantuu lopulta muitakin tahoja, joilla on omat intressinsä meren suhteen. Loppukäänteet ovat aika huimia, mennään jo Reynoldsin omimmalle tontille jossa galaksit ja maailmankaikkeudet ovat poikkeuksetta vaarassa - napeilla ei pelata.

Mainiosti kirjoitettu ja sopivan erilainen tarina, jossa on kuitenkin tarttumapintaa perinteisemmän seikkailun ja toiminnan muodossa.

Kokonaisuudessaan hyvä kirja, mukavia tarinoita. Scifin ja varsinkin Reynoldsin faneille ehdoton pala. Kolme galaxia.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Ernest Hemingway: Joen Yli Puiden Siimekseen

 Nykyään kirjoitetaan ja tulee luettua paljon dekkaria ja jännitysjuttua, jossa kirjalliset arvot ovat melko pienet; yleensä tarina ja toiminta menevät sen edelle. Sen vuoksi olikin virkistävää lukea välillä vanhanaikainen, oikeasti kaunokirjallisuutta edustava teos.

Kirjassa vanha - no, viisikymppinen, että vanha ja vanha - eversti palaa Venetsiaan viettämään elämänsä viimeiset päivät. Hän on vakavasti sairas ja tietää kuolevansa, mutta haluaa silti kokea vielä asioita ja tunteita, joiden kokee olevan merkityksellisiä: rakkauden, keskusteluja, hyvää ruokaa ja juomaa ja sorsanmetsästystä. Kovin on vaatimattomat, maalliset asiat mielen päällä, mutta mitä sitä sotimisen jälkeen enemmän kaipaisikaan kuin tavallista, pientä elämää.

Kirja kertoo näistä viimeisistä päivistä pitkälti keskustelujen kautta. Rakkaussuhde koetaan nuoren naisen kanssa, ja se on melko viaton. Syödään, juodaan viiniä, keskustellaan. Kerronta on kuitenkin kaunista, arkista mutta taustalla lähestyvän kuoleman värittämänä hetkittäin pakahduttavan koskettavaa.

Suosittelen tätä kirjaa varauksetta kaikille kirjallisuuden ystäville. Vaikka kirjaa on ehkä vähän raskas tai jopa tylsä lukea, se on kuitenkin kokemuksena niin erilainen kuin mitä valtavirran dekkarit tarjoavat, että rikastuttaa varmasti lukijaa. Neljä viinipulloa.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Donald E. Westlake: Pahimmassa Tapauksessa

Suosikkihahmoni John Dortmunder on täällä taas! Ja voi auvoa, kyseessä on - jälleen kerran - ihan perhanan hyvä kirja :-)

Dortmunder tekee rutiiniluontoisen murtokeikan taloon, jonka piti olla tyhjänä - vaan ei ollutkaan. Paikalla on nimittäin talon omistaja, jolla on pistooli, ja pieleenhän se keikka menee. No ei siinä mitään, sattuuhan näitä, mutta kun talon omistaja törkeästi väittää Dortmunderin sormessa olevaa sormusta omakseen, ja kun poliisit "palauttavat" sormuksen tälle, Dortmunderin sisällä kuohahtaa.

Dortmunderin kosto! Sellaista ei vielä ollakaan luettu, sillä Dortmunder on yleensä varsin säyseä ja vaatimaton, rauhaa rakastava tyyppi. Nyt kuppi kuitenkin menee nurin, ja eipä aikaakaan niin vanha jengi ynnä varsinainen liuta muita rikollisia on hankkimassa vääryydellä vietyä sormusta takaisin. Seuraa - niin kuin usein tapahtuu - iso joukko erilaisia toinen toistaan huimempia varasteluja, kun sormusta ei millään tahdo löytyä.

Kirja on ratkiriemukas ja "kosto" asetelma tekee siitä mukavan erilaisen moneen muuhun Dortmunder-sekoiluun verrattuna. Tarina kulkee vaivattomasti, kuin vihellellen, ja toinen toistaan kahjommat rosvot ovat riemastuttavaa materiaalia jatkuvaan hölmöilyyn.

Aivan parasta viihdettä, taattu lääke hymynpuutteeseen. Viisi sormusta!

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Ray Bradbury: Paha Saapuu Portin Taa

Sirkus saapuu kaupunkiin, ja kahden 13-vuotiaan pojan mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen hyvin sekavasti. Paha Saapuu Portin Taa on kirjoitettu lähes runomaisesti, hyvin kuvaillen ja maalaillen paikoin pelkästään erilaisin kielikuvin ja kukkasin - ja sellaisenaan melko raskasta luettavaa.

Tarina on... vissiinkin olemassa, mutta varsin sekava ja vaikea hahmottaa. Jotenkin kirjan päähahmoina olevien poikien mielikuvitus laukkaa ja saa kaiken näyttämään jännältä ja pelottavalta, ja samaan aikaan tuntuu kuin kerronnassa olisi kyse kirjailijan omasta nostalgisesta kaipuusta johonkin mystiseen täydelliseen lapsuuden kesään.

En oikein saanut tolkkua tästä teoksesta, vaikka se Bradburyn arvostetuimpiin kirjoihin yleensä luetaankin. Ehkä luin tätä jotenkin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin - tai ehkä aika on vain ajanut tämän kirjan yli, peruuttanut vielä takaisin ja ajanut uudestaan liiskaten kirjalliset arvot niin latteiksi, ettei niistä ota enää selkoa.

Omalta osaltani ei jatkoon, mutta jos tykkäät lukea klassikkoja ja "vaikeita" teoksia niin mikäpäs siinä. Kaksi sirkuspelleä.

torstai 18. kesäkuuta 2020

Isaac Asimov: Alaston Aurinko

Alaston Aurinko on Asimovin teoksista omalla listallani varsin korkealla. Kirja on hieno sekoitus scifiä ja dekkaria, ja jopa niin päin että scifi on oikeastaan varsin pienessä osassa - ainoastaan iänikuiset robotit (ja kyllä, niiden "pääsäännöt" joita jankataan aina vaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan) esiintyvät perinteisemmän scifin puolelta.

Mutta tällä kertaa kirjan lukemisessa on erilainen twisti kuin vuosikymmeniä sitten! Kirjan maailmassa (no ainakin yhdellä planeetalla) ihmiset ovat täysin fyysisesti eristäytyneet toisistaan ja vain "katselevat" toisiaan teknologian kautta, sen sijaan että olisivat varsinaisesti yhteydessä. Kuulostaako tutulta? Facetime-puheluita, chattia ja nyt vielä tämän koronaviruksen aikana työntekokin etäyhteyksin, juuri niin. Kirjassa revitellään tulevaisuusvisiolla joka varmaankin kirjoittamisen aikoihin (1957 !) oli aivan poskettoman "scifiä" ja huuhaata, mutta joka nyt, tänä päivänä, onkin yllättävän realistisen tuntuinen ajatus.

Jännää!

Scifissä on ainakin itselleni ollut hauskaa seurata, miten vanhoissa kirjoissa käsitellyt tulevaisuudet ovat muuttuneet osaksi arkea ihan oikeassa maailmassa. Star Trekin kaltaiset sarjat joissa jokaisella oli mukanaan "kommunikaattori", jolla saattoi olla puheyhteydessä vaikka kuinka kauas? Pffff, iisi homma kännykällä. "Näköpuhelin"? No kaikillahan sellainen on taskussa. Matriisi (Gibson)? Nettihän se. Hauskoja nämä - ja kertovat toki karua kieltään omasta vanhenemisestani, mutta mikäpäs siinä.

Alaston Aurinko ei juurikaan ihmettele teknologiaa teknologian vuoksi, vaan pohtii nimeomaan ihmisten käyttäytymistä. Se onkin kenties jonkinlainen sosiologinen dekkari. Salapoliisi tutkii murhaa itselleen vieraalla planeetalla, jonka ihmiset käyttäytyvät kovin eri tavalla kuin tämän kotiplaneetalla. Fyysinen läsnäolo koetaan ahdistavana ja pelottavana jopa niin voimakkaasti, että tästä käyttäytymismallista tulee oleellinen osa murhan ratkaisua.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja kestänyt aikaa aivan älyttömän hyvin - sen kirjoittamisesta on kuitenkin jo yli 60 vuotta! Suosittelen tätä varauksetta kaikille scifin ystäville ja jopa sellaisille, jotka eivät scifiä yleensä lue - hieno, hieno porttihuumekirja!

Viisi aurinkoa.

torstai 14. toukokuuta 2020

William Gibson: Virtuaalivalo

Gibsonin Silta-sarjan ensimmäinen teos, Virtuaalivalo, ei ole mielestäni mösjöön parasta antia. Kirja kertoo taas kerran "rääpäleistä"; oman elämänsä antisankareista, joille sattuu ja tapahtuu monenlaista hankaluutta. Tällä kertaa pääosassa ovat polkupyörälähetti, joka tilaisuuden sattuessa kohdalle onnistuu varastamaan todella väärät virtuaalilasit sekä hänen peräänsä lähetetty entinen turvallisuusyhtiön autokuski, jolla on taipumusta mokailla keikkansa oikein urakalla.

Sillallakin käydään, pahikset jahtaavat, koko ajan on pimeää ja sataa ja kaikki on ruosteessa, likaista ja muuten vaan synkkää. Gibson kirjoittaa kyllä ihan hienosti, juttu luistaa ja homma kulkee, mutta joku tässä tökkii. Henkilöhahmot ovat ehkä tavanomaista pahvisempia ja juoni jotenkin loppuunkalutun tuntuinen - jäljelle jää oikeastaan pelkkää takaa-ajoa ja kohkaamista, mistä on melko vaikea kiinnostua sen kummemmin.

Olen itse kova Gibsonin fani ja pidän Cyber-punkista, mutta nyt on kuulkaas vaan niin että kun ei kulje niin ei kulje. Jos yhtään Gibsonia tai aihepiiriä fanitat niin täytyyhän tämä lukea, eikä toki mitenkään varsinaisen huonosta kirjasta ole kyse, mutta ehkä odotukset on syytä pitää melko maltillisena.

Kolme ruostunutta hökkeliä sateessa.

maanantai 4. toukokuuta 2020

Isaac Asimov: Kohti Säätiötä

Säätiö-kirjasarjan ties kuinka mone osa kertoo ajasta ennen Säätiötä; kun Hari Seldon vasta hahmottelee Psykohistoriaansa. Kirja on varsin kronologinen, toteava kuvaus Psykohistorian synnystä ennen varsinaista Säätiö-tarinaa, ja kertoo paljon taustoja, avaa monta yksityiskohtaa ja kuvailee niiden syntymistä. Myös joitain sellaisia henkilöhahmoja esitellään, jotka myöhemmissä kirjoissa ovat lähinnä historiallisia viitteitä.

Ihan hyvä kirja, mutta ei mitenkään erityinen. Kerronnan mekaanisuus jotenkin vaivaa; toki tunteellisiakin kohtauksia on yritetty leipoa mukaan, mutta ne ovat aika ohuita. Varsinainen draama ei mitä ilmeisimmin ole Asimovin vahvuuksia. Sen sijaan tarinan aukottomuus on varsin vaikuttavaa, se, miten monet myöhemmin eri kirjoissa sivutut henkilöt ja tapahtuman nyt avataan uskottavasti. Toimii kyllä.

Suositeltavaa lukemistoa varsinkin Asimovin ja Säätiön ystäville; yksittäisenä kirjana ei mielestäni toimi, joten tutustu Säätiöön ensin. Kolme matemaattista kaavaa.

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Kurt Vonnegut: Kalmasilmä

Mietin jo tätä lukiessani, mitä ihmettä osaisin kertoa tästä kirjasta. No en oikein tiedä vieläkään. Vonnegutin kerronta on tyylillisesti hyvin erilaista kuin monen muun kirjailijan. Tarina tuntuu hieman poukkoilevan ja koostuu pienistä yksityiskohdista, ikään kuin pienistä palasista joita kirjan edetessä kootaan kokonaiseksi kuvaksi. Palaset on kuitenkin valittu niin, että niiden väleihin jää asioita joita ei kerrota; ne kohdat lukijan pitää täyttää itse. Näin kirjasta syntyy todennäköisesti hieman erilainen kuva kaikille lukijoille - siltä minusta ainakin tuntuu.

Kirjassa kerrotaan minä-muotoisesti tarina nuoresta pojasta ja tämän kasvamisesta, sekä aikuisuudesta. Nuoruudessaan poika aiheuttaa tahtomattaan yhden - tai oikeastaan kahden - ihmisen kuoleman, ja saa siitä lisänimen Kalmasilmä. Tämä tapahtuma muuttaa perinpohjin pojan olemusta, ehkä. Tai voi olla, että se tuo vain esille sen, millainen poika oikeasti onkin.

Myöhemmin seurataan pojan aikuisuutta jota tuntuu leimaavaan päämäärättömyys ja toisten ihmisten miellyttämisen tarve. Maailma ja ihmiset ympärillä vaikuttavat varsin järjettömiltä; on sotaa, onnettomuuksia, juopottelua ja silkkaa hulluutta. Miten mieleltään järkkynyt lapsi voisikaan kasvaa normaaliksi tällaisessa ympäristössä.

Kirja on aika hyvä, ei mielestäni Vonnegutin parhaimpia (olen aika kova fani, olen lukenut kaikki Vonnegutin teokset, osan useaankin kertaan) mutta ehdottomasti ajatuksia herättävä. Tätä ei oikein voi sanoa kevyeksi luettavaksi, vaikka sävy sinänsä onkin jossain määrin humoristinen. Lukemiseen joutuu kuitenkin keskittymään jonkin verran.

Kolme maalausta.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Sylvain Neuvel: Ei Enempää Kuin Ihminen

Hmmm. Innostuin tästä Themis-kirjasarjasta ensimmäisen osan myötä todenteolla. Ensimmäinen osa oli raikkaan erilainen, jäntevä ja hyvin rytmitetty oikea scifi-teos. Toinen osa kantoi vielä tarinaa kohtuullisesti, mutta nyt kyllä lässähtää. Tarina ei vain kertakaikkiaan kanna kolmea kirjaa. Tai sitten kirjailija ei osaa kuljettaa sitä kunnialla maaliin asti.

Koko kolmannen osan ajan tuntuu, kuin ideat olisivat vähissä mutta tyhjää paperia pitäisi vain puoliväkisin saada täytettyä. Tarina ei ole oleellisen tuntuinen kokonaisuuden kannalta; mitään sellaista uutta ei kerrota, mikä vaikuttaisi kokonaisuuteen. Ei varsinaisia yllätyksiä, ei juonenkäänteitä - tarinaa vain kerrotaan, eikä se oikeasti ole kovin kiinnostava, vaan jopa oikeastaan taantuu hieman perinteisen rymistely-scifin puolelle. Ei onneksi kovin paljon, mutta läheltä liippaa.

Ehkä ihan ok luettavaa, varsinkin jos ensimmäinen ja toinen osa tuntuivat hyviltä; ei kuitenkaan välttämätön teos edes tässä sarjassa. Kolme avaruus-örkkiä.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Donald E. Westlake: Miksi Juuri Minä

Oi joi ja vieläpä voi että, voiko kirja enää paremmaksi tulla? Ei juurikaan. Miksi Juuri Minä on Westlaken parhaimmistoa ja Dortmunder-sarjan helmiä, niin absurdi ja samalla älykäs hassuttelu, että taisin lukaista kutakuinkin yhdellä rupeamalla koko kirjan.

Dortmunder on huono-onninen, pessimismiin (usein syystäkin) taipuvainen varas. Tällä kertaa homma alkaa ihan mukavasti, jalokiviliikkeen ryöstö sujuu lähes suunnitellusti ja saalistakin kertyy ihan kivasti. Saaliin seassa on kuitenkin jotain, mitä ei olisi pitänyt ottaa mukaan - sormus, jossa on valtavankokoinen rubiini, niin suuri että Dortmunder päättelee sen olevan arvoton jäljitelmä.

No eipä aikaakaan kun Dortmunderin perässä on koko New Yorkin poliisikunta, ja lisäksi poliisien kovistelusta ärtynyt alamaailmakin. Kun ajojahtiin liittyy vielä FBI ja terroristiryhmittymiä ainakin kolmesta eri maasta, käy Dortmunderin elämä varsin kurjaksi.

Westlake kuljettaa tarinaa hilpeästi, mutta lempeästi. Pidän itse eniten tämän tyyppisestä huumorista; kenellekään ei olla oikeasti ilkeitä vaan enemmänkin nauretaan asioille, ei ihmisille. Ja tasapuolisuuden nimissä, kaikki saavat kyllä kyytiä, ketään ei säästellä.

Dortmunderin hahmo on kirjallisuuden aliarvostetuimpia. Kyseessä on oikeasti todellinen mestariteos, kuin uskomattoman vähin siveltimenvedoin maalattu taideteos, joka kuvaa ihmisyyden taakkaa täydellisen osuvasti. Dortmunderin osalta ei voi kuin todeta, että haluaisinpa tarjota tälle kaverille oluen - sillä hän jos kuka sen totisesti ansaitsee, ja tarvitsee.

Täydet viisi jalokiveä. Älä jätä lukematta!

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Sylvain Neuvel: Heräilevät Jumalat

Ai että kuulkaa minä olen mielissäni; ihan parasta kun löytää uuden Scifi-kirjailijan jonka tyyli ja tarinat ovat kuin suoraan omasta toivelistasta! Sylvain Neuvel osui meikäläisen makuun tosi mainiosti. Kerrostalon kokoisia avaruusrobotteja - voiko olla parempaa!

Heräilevät Jumalat on teossarjan toinen osa, ja jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Jättiläismäinen robotti on löydetty osissa ympäri maailman, kasattu ja saatu toimimaan; robotti paljastuu jonkinlaiseksi vieraan sivilisaation aseeksi. Ihmiskunnalla tietenkin polttelee sormia päästä sohimaan moisen pläjänderin kanssa, ja sitähän sitten kokeillaankin. Ja hupsista, sehän houkutteleekin paikalle toisen, samanlaisen jättiläisrobotin. Tällä kertaa ilmeisesti sisällään muukalaisia - eivätkä nämä ole ystävällismielisiä.

Kirja on kirjoitettu samaan tyyliin kuin ensimmäinen osa, haastatteluin ja raportein, ei varsinaisesti kertoen. Tarina kuitenkin muodostuu melko suoraviivaisesti, joitain aukkoja paikkaillaan pitkin matkaa ja jatkuva epätietoisuus välittyy myös lukijan epätietoisuutena. Ovelaa.

Loppua kohden ihmiskunnan tilanne alkaa näyttää aika heikolta. Turpaan tulee ja totaalisesti. Kirja pitää hyvin otteessaan, vaikka tarinan yksityiskohdat ovatkin välillä melko pöhköjä. Loppuratkaisu on ehkä kirjan heikoin lenkki, jotenkin päälleliimatun oloinen kommervenkki, mutta menköön.

Hyvää scifiä lajityypin diggareille - muista ehdottomasti lukea ensimmäinen osa ensin! Neljä nyrkkiä.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Dean Koontz: Pelastus

Spoiler: ei todellakaan parasta Koontzia.

Matkustajalentokone syöksyy maahan. Kaikki kuolevat. Paitsi yksi ihminen, joka ilmeisesti kävelee pois turmapaikalta ilman naarmuakaan. Perheensä turmassa menettänyt mies kohtaa tuon pelastuneen salaperäisesti, ja alkaa jahtaamaan tätä. Kaiken takana on tietenkin paha valtion virasto jossa tehdään kaikenlaista keljua, ja alkaa ajojahti. Totuutta etsitään ja pyssyt paukkuu.

Kirja on ihan tajuttoman pitkitetty; varsinainen tarina on todella ohut ja pölvästi, ja sitä yritetään paikata loputtomalla perheensä menettäneen tuskissa kierimiseen ja menneisyydessä vellomiseen, mutta Koontz ei kyllä ole mikään ihmisten sielunelämän sulavin tulkki. Aikamoista pahvia, ja todella, todella paljon. Loppuratkaisukin on aikamoista huttua eikä oikeastaan mitenkään kiinnostava tai uskottava.

Turhaa paperin tuhlausta. Yksi tähdenlento poispäin.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Sylvain Neuvel: Uinuvat Jättiläiset

Pitkästä aikaa sopivasti erilainen Scifipläjäys, joka ei sortunut kikkailun paineessa - vaikka aika kikkaillen tämäkin on kirjoitettu, erilaisten haastattelujen ja raporttien kautta; varsinaista kerrontaa kirjassa ei oikeastaan ole lainkaan. Tarina pysyy silti mainiosti kasassa, ja kelautuu auki melko vaivattomasti.

Ympäri maailmaa löytyy valtavia mekaanisia ruumiinosia. Pikkuhiljaa näistä alkaa muodostua kerrostalon kokoinen patsas, tai oikeammin robotti. robotin alkuperä vaikuttaa maan ulkopuoliselta, ja sen käyttötarkoitus sotaisalta. Mistä oikein on kysymys, ja kuka lopulta saa jättiläisen haltuunsa - ja mitä siitä sitten seuraa? Siinäpä kysymyksiä jotka ovat ihan turhia, sen kun luet kirjan, sieltä se selviää.

Kirjassa on ihan kohtuullisia henkilöhahmoja, ei mitään kovin moniuloitteisia vaan aika perus scifi-arkkityyppejä; on nerokasta tutkijaa, ilkeää poliitikkoa, kiukuttelevaa huippulentäjää, plaa plaa. Onneksi hahmoja ei ruveta taustoittamaan väkinäisesti ja näin tuomaan erityisesti esiin, kuinka tyhjänpäiväisiä nämä lopulta ovat. Sen sijaan keskitytään tarinaan, joka toimii aika kivasti.

Pidin tästä kirjasta varsin paljon, varasin samantien seuraavan osan kirjastosta. Kyseessä on siis ilmeisesti ainakin trilogia, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan on melko ennalta arvattavissa, oli tämä kuitenkin ihan nastaa luettavaa.

Katso myös kirjasarjan osa 2: Heräilevät Jumalat

Neljä sormea.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Clive Cussler: Jäävirta

Clive Cussler - joka muuten menehtyi vain parisen viikkoa sitten - kirjoittaa taas periaatteessa samaa tarinaa: NUMAn tutkijat / seikkailijat Pitt:in perhe tovereineen joutuu tahtomattaan mukaan maailmaa uhkaavan pahan henkilön juoniin, ja päätyy tottakai ratkaisemaan tilanteen parhain päin, letkeän sanailun ja toinen toistaan tämäpämpien pelastumisten kautta.

Tällä kertaa seikkaillaan pohjoisessa, pohjoisväylän maisemissa. Maailman voi joko pelastaa tai tuhota löytämällä hyvin harvinaista metallia, jota on yllättäen mahdollista löytää kauan sitten kadonneen retkikunnan muistiinpanojen avulla. Ja sitten mennään. Ajellaan, veneillä, sukelletaan, ajellaan sukellusveneillä, laivoilla, lentokoneilla - aina meren läheisyydessä, ja aina täysillä tai vähän yli.

Jäävirta on ihan mukiinmenevä seikkailu. Kovin pitkiä suvantokohtia tarinan kuljetukseen ei tule, ja kerronta on sen verran sujuvaa että juonen aukot eivät juuri menoa pääse haittaamaan. Ihan kelpo viihdettä.

Kolme syvänmerensukellusta.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Lucilla Lin: Vihreä Maailma

Vihreä Maailma kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta asuttaa muita planeettoja. Ihmiskunta on tuhonnut kotimaailmansa ja siirtynyt siitä säikähtäneenä yltiömäiseen ekologisuuteen. Siirtokunnissa uusilla planeetoilla ei saa syödä eläimiä, ei edes kalastaa, eikä kavejakaan saa vahingoittaa tarpeettomasti. Planeetoilla on kuitenkin muuta elämää, myös saaliseläimiä, joita vastaan siirtokunnat ovat täysin puolustuskyvyttömiä.

Samaan aikaan leviää toisenlainen aatesuunta. Pieni joukko ihmisiä kyseenalaistaa äärimmilleen viedyn pidättäytyvyyden luonnon hyödyntämisessä, ja valmistelee kapinaa kaikkea johtavaa keskusmaailmaa vastaan. Kapinaa toteuttamassa on sekalainen joukko eri tavoin ajattelevia tyyppejä, joista joku on jopa selkeän tuhovimmainen sadisti. Hyvä soppa siis.

Kirja on mielenkiintoinen aiheeltaan, mutta ehkä hieman puisevasti kirjoitettu, jossain määrin pitkästyttävääkin luettavaa. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, joten ehkä tyyli ei ole ihan vielä kypsä; mielenkiinnolla odotankin, kuullaanko tästä henkilöstä lisää.

Kohtuullinen teos, ainakin erilainen. Kolme kukkaa.

perjantai 21. helmikuuta 2020

Lee Child: Raaka Laki

Jack Reacher mättää taas turpaan, sen mitä ylittämättömiltä pohdinnoiltaan kerkeää. Tällä kertaa juoni on taas vaihteeksi ihan tuubaa, loogiset päättelyt niin poskettomia ettei niitä jaksa edes kelata, ja toiminta ihan sitä samaa mitä aina.

Huono kirja. Yksi laukaus.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Jack Campbell: Urhoollinen

Urhoollinen on Kadonnut Laivasto sarjan kolmas osa. Hohhoijaa, taaskaan ei päästä mihinkään. Laivasto lentelee eestaas, taistelee ja voittaa tietenkin - mutta avaruus on suuri eikä tällä kertaa päästä mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan.

Sarjan toistaiseksi tarpeettomin osa. Tämän olisi voinut kuitata kahdella lauseella.

Yksi avaruuslaiva.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Isaac Asimov: Säätiön Alkusoitto

Säätiön Alkusoitto kertoo tarinan varsinaisen Säätiö-sarjan alkupäästä, ennen kuin Säätiötä vielä on olemassakaan. Sen päähenkilönä on Säätiön perustaja Hari Seldon, ja kirjassa seurataan kuinka Seldon kehittelee psykohistoriaansa ja kuinka Säätiölle annetaan ensimmäinen alkusysäys.

Kirja on tarinan osalta ihan mielenkiintoinen ja istuu saagaan loogisesti, vaikka onkin kirjoitettu myöhemmin kuin varsinaiset Säätiö-sarjan perusteokset. Se on Asimoville tyypillisesti melko toteavaa, suoraan kulkevaa ja päätelmäketjuja rakentelevaa pökkelöintiä. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta saagan osana ihan menevää juttua.

Kolme kummallista sattumaa liikaa.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Philip K. Dick: Oraakkelin Kirja

Jahas. Pää meni taas pyörälle, kiitti Philip. Mutta ei siinä mittää, hiano kirja - ihan kaikista Dickin kirjoista en oo tykännyt, mutta tämä oli kyllä aika hyvä, jotenkin ehjempi kuin jotkut muut ja tarinakin melkein ymmärrettävä.

Paino sanalla melkein.

Leikitellään vaihtoehtoisella todellisuudella, jossa Saksa ja Japani voittivat toisen maailmansodan. USA on tyly paikka alkuperäisväestölle, ja Japanilainen popkulttuuri nostaa hämmentävää päätään - japanilaiset miehittäjät keräilevät vanhaa amerikkalaista krääsää hullun lailla, purukumipakettien kortteja ja jopa pullonkorkkeja. Saksalaiset eivät juurikaan puutu menoon, mutta taustalla on jatkuva pelko Saksan seuraavasta siirrosta.

Kenelläkään ei oikein ole mukavaa. Kansa turvaa Oraakkelin Kirjaan, joka ennustaa tulevaisuutta sopivan itämaisen mystisesti. Paljon isojakin päätöksiä tehdään heittelemällä heiniä pinoon ja tulkitsemalla kuvioita. Lisää sekaannusta aiheuttaa fiktiivinen kirja - scifiä - jossa kuvataan vaihtoehtoista todellisuutta jossa Saksa hävisi sodan. Siis... meidän todellisuuttamme. Niin se Dick taas pyräyttää pyöräytykset ympäri ja saa ihmettelemään kaikkea. Mikä on totta ja mikä ei - no mietipäs sitä.

Hyvin rullaava tarina, loppua kohden himpun sekava toki mutta pitäähän sitä haastetta olla! Neljä väärennettyä halpaa keräilyromuesinettä!


torstai 23. tammikuuta 2020

Carl Hiaasen: Myyräntyötä

Hiaasen kirjoittaa jälleen ekologis-henkistä toimintaa, ja tällä kertaa on ehkä ihan parhaimmassa terässään. Kirja on paikoin jopa aika hyvä, vaikka toki toistaakin Hiaasenin muiden kirjojen kuvioita hieman liiankin tarkasti.

Viimeiset sinikieliset myyrät kaapataan huvipuistosta. Kaappaus on täysin käsittämätön, ja sen alkaessa pikkuhiljaa selvitä paljastuu koko joukko toinen toistaan erikoisempia kuvioita. Kuten esimerkiksi, että mitään sinikielisiä myyriä ei ole olemassakaan. Ja huvipuiston johtaja onkin todistajansuojeluohjelmassa piileskelevä mafioso. Hiaasenin henkilögalleriassa kaikki ovat siinä määrin pimahtaneita sekopäitä, että niiden voisi uskoa olevan jopa todellisia ihmisiä. Totuushan on aina tarua ihmeellisempää.

Vaikka kuvio toistaa samaa vanhaa kaavaa, henkilöhahmot ovat suoraan Hiaasenin muista kirjoista ja tapahtumien ympäristökin on iänikuinen Everglades, on kirja silti hyvin kirjoitettu ja varsin menevä seikkailu. Tai pikemminkin kohellus. Kyllä tämän ihan mieluusti lukee, ja voi jopa välillä vähän naurattaa. Kokeile vaikka!

Neljä vähän niinkuin tavallaan uhanalaista eläintä, you know...

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Dean Koontz: Aaveet

Vanhempaa ja ehkä aavistuksen parempaa Koontzia kuin jotkut viimeisimmät tekeleet. Ehkä alkaen ihan siitä, että tällä kertaa kirja ei ole hirveän ylipitkä. Henkilöt ovat toki samaa pahvia kuin aina; kaunis-mutta-älykäs sankaritar ja vahva-mutta-herkkä poliisi vastapainona. Haaaaauuuuuuuukotuuuus. No joo.

Pikkukaupungissa tapahtuu kummia. Ihmiset ovat kadonneet, poislukien muutamaa jotka löytyvät kuolleina. Muista ei näy jälkeäkään. Missään ei ole ketään. Sankaritar palaa kaupunkiin ja jää kuin jääkin henkiin ja tottakai lopulta selvittää arvoituksen. Mukana on myös pakolliset varsinaiseen tarinaan liittymättömät sivuntäytteet jotka hämmentävät pakkaa sopivissa kohdin - muuten kirjasta olisi tullut tosi lyhyt.

Kaiken takana on... no enpäs kerrokaan, koska tässä kohdin Koontzilla on kerrankin ollut jopa vähän mielikuvitusta. Jos tykkäät jännityskirjoista ja jopa hiuka kauhun puolelle menevistä tarinoista niin tsekkaa itse! Ei ole paha rasti.

Kolme tarpeettoman tarkasti kuvailtua raakaa kuolemaa.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Tehtävä Pohjoisessa

Artemis Fowl on vain kolmetoistavuotias lapsinero, joka seikkailee keijujen, kääpiöiden ja hiisien keskuudessa. Taikuus on osa maailmaamme, kovin monet eivät siitä vain tiedä - mutta Artemis tietää, ja seikkailut ovatkin sen mukaisia.

Kirja on selkeästi suunnattu nuorisolle, sen verran huimasti enemmän siinä on menoa ja meininkiä kuin varsinaista kirjallista antia. Homma kuitenkin toimii kohtalaisesti. Olisi kuitenkin varmaan ollut hyvä löytää kirjasarjan ensimmäinen osa pohjiksi, koska nyt en ihan tajua missä mennään... suurimman osan ajasta. Mutta ei se mitään, pieruhuumori ja taikahommelit ovat aina hauskoja.

Kirjassa Artemis etsii kaapattua isäänsä. Hommaa vaikeuttavat Hiidet jotka ovat saaneet käsiinsä kiellettyä teknologiaa, nimittäin aseita. Näitä keijut jahtaavat, ja uskovatpa myös Artemiksen sekaantuneen kuvioihin vaikka näin ei toki olekaan. Matka vie pohjoiseen, Venäjälle, jossa lumen ja jään keskellä käydään melko hurjia taisteluja.

Ihan kivaa luettavaa, varmaan alle 15-vuotiaille vielä hauskempaa. Kolme kääpiöpierua.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Jo Nesbø: Veitsi

Jones Bö kirjoittelee taas Harry Holen tempauksista. Ehkä ei olisi tarvinnut. Kirja on aika tylsä kostofantasia; juoni on älytön ja Harryn jatkuva itsesäälissä rypeminen uuvuttavaa.

Jos nyt ihan väkisin tykkäät väkivallan ihannoinnista ja pökkelömäisistä henkilöhahmoista niin ota ihmeessä tämä kirja parvekkeen oven välistä luettavaksi. En kuitenkaan suosittele.

Kaksi ihan samanlaista ihmepelastumista kuin kaikissa muissakin kirjoissa.