tiistai 25. elokuuta 2020

Alastair Reynolds: Ikirouta

Reynoldsin uran alkupäässä teokset olivat huimia tarinoiltaan ja aikamoisia pituudeltaan, melkoisia järkäleitä. Tällä kertaa kirja on varsin lyhyt, noin niin kuin Reynoldsin mittakaavalla. Kirja tuntuu jopa hieman hutaisten kirjoitetulta. Liekö kyse samasta efektistä kuin niin monta kertaa on tapahtunut; kirjailijan oma "tyyli" asettaa tiukat rajoitukset sille mitä ja miten voi kirjoittaa, ja kun tuo "suoni" tyrehtyy alkaa laatukin laskea.

Kirjassa leikitään aikamatkailun paradokseilla ihan kekseliääseen tapaan. Alkuun juuri mitään ei tapahdu eikä mikään etene, ja sitten loppu tapahtuukin hujauksessa, ihan kuin kirjoittaessa olisi tullut kiire.

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään. Pari päivää lukemisen jälkeen huomaan, etten muista siitä paljoakaan - ja se harmittaa, koska olen Reynoldsin alkupään tuotannosta tykännyt ihan hulluna.

Kolme stoppia aikamatkalla.

lauantai 22. elokuuta 2020

Kurt Vonnegut: Piruparka

Hmmm. Olen aika kova Vonnegut-fani, mutta tästä kirjasta en oikein osannut innostua. Tarinassa Puolalaisen sotavangin poika seikkailee - tai pikemminkin ajelehtii - oman elämänsä läpi, jotenkin ulkopuolisena tarkkailijana. Sinänsä ihan sujuvaa kerrontaa mutta jotenkin väsynyttä. Toisaalta saattaa johtua siitä, että päähahmo on täydellinen lapamato, saamaton perässähiihtäjä - ehkä siitä jotenkin hankautuu jotain myös varsinaiseen kirjaan?

No, ihan oukkelis doukkelis jos Vonnegutista pitää, mutta muuten ehkä vähän turha teos. Kaksi pyyhkäisyä keittiörätillä.

tiistai 11. elokuuta 2020

Donald E. Westlake: Sitruunat Eivät Valehtele

Tällä kertaa vauhdissa on Alan Grofeld, yksi Westlaken tutuista hahmoista. Grofeld on kuitenkin harvoin saanut itse pääosaa, joten sikäli ihan kiinnostava alkuasetelma - tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa myös Parkerille.

Grofeld elää pientä elämää, pyörittää pientä teatteria pikkukaupungissa ja rahoittaa teatterin toimintaa tekemällä ryöstökeikkoja. Tällä kertaa tarjolla on ryöstö joka osoittautuu sellaiseksi, että Grofeld päättää kieltäytyä. Keikan suunnittelija kuitenkin ottaa nokkiinsa ja päättää kostaa. Grofeld ja toinen "hyvä" rosvo ryöstetään. Seuraa ajojahti kun Grofeld lähtee tavoittelemaan väkivaltaista tyyppiä, joka uhkaa hänen ja hänen läheistensä elämää.

Kirja on aika pitkälti tosiaankin Parker-kirjojen tyyppinen ajojahti. Grofeld on suoraviivainen, "rehellinen" rikollinen joka ei tykkää väkivallasta mutta turvautuu siihen tarvittaessa. Ajojahti on taas perinteistä dekkaria, johtolanka toisensa perään ja sillä mennään. Kirja on varsin menevästi kirjoitettu, helppoa ja sujuvaa kerrontaa ja mukavaa luettavaa.

Dekkareiden ystäville. Neljä sitruunaa.

perjantai 7. elokuuta 2020

Kari Hotakainen: Kimi

Joo joo, tunnustan, olen formulafani. Tai ainakin olen ollut. Kisat ovat nykyään niin tylsiä, että lähinnä odotan mitä hassua Kimi Räikkönen sanoo tai tekee, autoilla ajelusta viis.

Hotakainen on kirjoittanut jonkinmoisen henkilökuvan Räikkösestä. Kirja kantaa vain nimeä Kimi. Kirja on helppoa luettavaa, ei mitenkään kovin syväluotaavaa - eikä juuri tämän syvemmälle varmaan olisi päässytkään, koska Räikköstä ei selvästi kiinnosta kertoa omasta henkilökohtaisesta elämästään juuri mitään.

Kirjassa on sopiva yhdistelmä historiaa, anekdootteja ja Kimin ja muiden haastatteluja. Se ei ole ihan silkkaa henkilönpalvontaa, eikä toisaalta ihan pelkillä älyttömyyksillä mässäilyäkään. Räikkönen itse kommentoi välillä melko avoimestikin, mutta lopulta kuitenkin aika ohuesti omaa itseään, ja elämäänsä. Kaveri selvästi haluaa vain ajaa kilpaa eikä selitellä.

Kevyttä lukemista. Jos formuloista tykkää niin miksipä ei tätä lukisi, muuten kyllä aika turha. Kolme vararengasta.

maanantai 3. elokuuta 2020

Donald E. Westlake: Turmion Tiellä

Dortmunder on täällä taas! Oi kuinka päivä parani kun aloitin tämän kirjan. On kiva lukea sellaista kirjaa josta voi jo etukäteen olla varsin varma, ettei sen parissa tule tylsää.

Tällä kertaa ollaan ryöstämässä lähes kotiarestissa riutuvaa monimiljonääriä, ja erityisesti tämän laajaa antiikkisten autojen kokoelmaa. No kovin helpostihan se ei tietenkään tapahdu, mutta kun vanha jengi on koossa - Dortmunder, Kelp, Stan Murch, Tiny ja muutama muu - niin meno on taatun railakasta.

Kirja on mukavasti kirjoitettua tarinaa, hassuttelua ja sekoilua mutta kuitenkin aavistuksen olevinaan uskottava (no ei juurikaan) jännityskertomus. Näitä kirjoja aiemmin lukeneelle kovin paljon yllätyksiä ei tule, mutta ei niitä kaipaakaan. Kunhan saa taas nauraa mukana ja jännittää, kuinka monta erilaista sählinkiä alkuun suoraviivaiselta vaikuttanut keikka tällä kertaa edellyttää.

Ja loppuratkaisu, no, se sinun pitää kyllä lukea itse. Neljä autoa!