Aamos Honka: Punainen Verkko

Aamos Honka (salanimi) on kirjan lievetekstin mukaan oikeasti tiedustelualalla työskentelevä henkilö, ja ehkä se jotenkin näkyy tässä kirjassa. Meno on aika... no, tiedustelupavelumaista, jos se nyt on edes sana.

Punainen Verkko voisi aivan hyvin olla myös Ilkka Remeksen kirja. Tarina ja toiminta on samaan tyyliin putkimaista, henkilöt yksiuloitteisia pökkelöitä, jokaisella on vain yksi luonteenpiirre joka on jollain tavalla, jossain vaiheessa tarinalle merkityksellinen. 

Sen sijaan kirjan tapahtumat ovat melko kiinnostavasti kynäiltyjä, erityisesti tässä hetkessä maailman aikaa. Tekoälyn avulla tehdyt feikkivideot ovat hyvin paljon tätä päivää ihan todellisuudessakin, samoin erilaiset mustamaalauskampanjat, maalittaminen ja muut ikävät ilmiöt. 

Kuka muuten muistaa, kun internet alkoi tulla arkipäivään? Sitä hehkutettiin silloin demokratian edistäjänä; seuraisi tietenkin vain pelkkää hyvää kaikille, kun jokaisella olisi kaikki maailman tieto käytettävissään. No, ihan niin ei homma mennyt, ei oikeastaan sinne päinkään. Jossain määrin kylmäävänä voisi pitää tämän hetken tekoälyhuumaa, jota tungetaan joka tuutista hyvin samanlaisin, pelkästään positiivisin ja maailmaa parantavin argumentein. Jos olisi skeptisyyteen taipuvainen, voisi ennen lopullista vuorille pakenemista päästää pienen ironisen hymähdyksen...

Mutta joo, takaisin kirjaan. Kirjassa siis joku (pahat) hyökkää demokraattisia valtioita (hyvät) vastaan niin netissä kuin ilmeisesti vähän ihan oikeassakin maailmassa. Suomalainen tiedusteluyhteisö sekaantuu tapahtumien kulkuun, kansainvälisten toimijoiden kanssa. Lopulta vähän piipahdetaan pahisten mailla murhastelemassa, ja sitten kaikki onkin taas hyvin.

Honka kirjoittaa ihan menevästi, mutta tyyli on tosiaan varsin suoraviivaista kerrontaa. Mitään kirjallisia elämyksiä tästä teoksesta ei löydy, mutta eipä tuo menoa haitanne. Ihan kelvollista jännäriä, paljon huonompiakin on julkaistu.

Lajissaan kelpo pläjäys, ajankohtaisuuden varjolla neljä väärennettyä viestiä.

Christian Rönnbacka: Mennyt Mies

Porvoon poliisista päivää! Taas läppä lentää ja rosvoa pistetään kuriin, kun Hautalehto ja muut huuliveikot metsästävät olematonta ruumista.

Porvoon suunnalta löytyy mökki jonka postilaatikkoa ei ole tyhjennetty aikoihin. Omistajaan ei saada yhteyttä. Poliisi epäilee filunkipeliä, mutta ilman ruumista on vaikea todeta asiassa rikosta. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tapahtua, ja tuleehan niitä ruumiitakin lopulta.

Samaan aikaan Porvoon ja Sipoon seudun mökeissä tapahtuu sarja murtoja, joiden erikoispiirteenä mökeistä ei varasteta mitään. Murtojäljet ovat kiistattomat ja esineitä on siirrelty, mutta kaikki on tallessa, tiskitkin tiskattu. Mitähän nyt taas.

Ja miten tarinaan liittyy parvekkeeltaan heitetty venäläinen oligarkki?

Tällä kertaa Hautalehdon ja kumppanien meno on hieman vähemmän väkinäistä kökkövitsi-maratonia, vaikka toki sellaistakin sekaan mahtuu. Hetkittäin kirjan tunnelma on jopa hieman Harjunpään tyylinen, kun vihjeiden selvittämiseksi tehdään ihan oikeaa poliisityötä. Lopulta kaikki kiertyy, yllätys yllätys, rahan ympärille.

Paremman pään Hautalehto-kirjoja mielestäni, vähemmän hölynpölyä vaikka pääosan Antin romanssi onkin melko tarpeeton elementti muuten jännitykseen ja toimintaan keskittyvässä tarinassa. Kolme mökkiä, kyllähän tämä kulkee.

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Kotkanpesä kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta jossa Saksa voitti toisen maailmansodan. Ei ehkä kaikkein omaperäisin idea - taaskaan.

Samaa ideaa on palloteltu ennenkin, ehkä tunnetuin on Philip K. Dick:in kirja Man in the High Castle (josta on tehty myös varsin puuduttava tv-sarja). Ajatusleikit ovat sinänsä hauskoja, mutta mitään kovin kekseliästä tässä kirjassa ei kyllä ole. Tuntuu siltä, että Ilkka Remes kirjoittaa Ilkka Remeksen kirjoja, aina saman tuntuisia. Vähän kuin kokki jolla on useita eri reseptejä mutta aina samat mausteet.

Sinänsä kirja on ihan mukiinmenevää perusjännitystä. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pahat natsit ja näiden ilkeät juonet päihittävät tietenkin kirkasotsaiset suomalaiset. Meno on lähes täydellisen epäuskottavaa, ja erityisesti loppuratkaisu on suorastaan hölmö. Kirjan rytmitys on kuin suoraan toimintaelokuvan käsikirjoituksesta, ja henkilöt yhtä muovisia.

Kirjallisuuden einespitsaa - ja sehän myy! Kaksi ilkimystä - kolmannen olisi saanut vähän tiivistämällä, turhia rönsyjä ja muka jännittäviä käänteitä on nyt liikaa.

Christian Rönnbacka: Tuonen Korppi

Porvoolainen paljasjalkapoliisi Antti Hautalehto ratkoo taas hirveyksiä. Tällä kertaa Sipoosta löytyy ensin ihmisen käsi, sitten loputkin ihmisestä, eikä oikein mitään selkeää johtolankaa. Kunnes tietenkin lopulta sellaisia alkaa paljastua.

Hautalehto ja muut Porvoon poliisit heittävät taas läppää ratkoessaan rikoksia, mutta tällä kertaa ehkä aavistuksen vähemmän ylilyöden. Edelleen toki ollaan varsin teennäisen tyylin puolella, mutta tämä linja kun on valittu niin sillä on kai sitten mentävä. Erityisesti Hautalehdon rakkauselämä on kuin suoraan Pepsodent-mainoksesta.

Itse rikostarina taas on jotenkin vähän hassusti rytmitetty. Suurimman osan kirjasta ei olla kovin lähelläkään ratkaisua, kun taas viimeisillä sivuilla yhtäkkiä kaikki selviääkin ja se siitä, nips ja naps homma pakettiin. Tätä olisi ehkä voinut hieman hioskella vielä, mielestäni, mutta ihan hyvää menoahan tämä. Itseäni ilahduttaa aina omat, tutut nurkat - on hupaisaa kun voi mielessään nähdä paikkoja ja tietää suurinpiirtein, missä milloinkin mennään.

Kolme ö-luokan kökkövitsiä. Lukeehan näitä, mutta mitään pysyvää muistijälkeä ei kyllä pääse syntymään.

A.J. Ryan: Verenpunainen Sumu

Seitsemän henkilöä herää muistinsa menettäneinä veneeltä, joka on automaattiohjauksessa. Keitä he ovat? Minne menossa? Miksi? Kuka on kaiken takana?

Verenpunainen sumu on aika veikeästi avautuva tarina. Henkilöiden muisti ei varsinaisesti palaudu, vaan he päättelevät ominaisuuksistaan mitä ovat kenties olleet ennen. Tarinan vene on automaattiohjauksessa, mutta pian kyytiin saadaan puhelin jonka kautta tuntematon ääni jakelee ohjeita etenemiseen.

Kaikkea ympäröi sumu. Verenpunainen sumu. On vaikea nähdä pidemmälle. On selvää, että jotain kammottavaa on tapahtunut, mutta vastauksia ei löydy ennen kuin lähestytään kohdetta.

Kirjan tarina on aika pölvästimäinen, mutta ihan menevästi kirjoitettu. Tarinan puolesta tässä olisi ollut ainekset tiivistettynä novelliin, kirjaksi juttu on ehkä hieman pitkä. Monet kirjan henkilöistä ovat myös aika yhdentekeviä, eikä loppuratkaisukaan ole mitenkään looginen tai uskottava, vaikka jonkinmoisena yllätyksenä esitelläänkin.

Ihan mukiinmenevää tuomiopäivän scifiä, hieman pitkitettynä ja vähän tarpeettomalla rymistelyllä ryyditettynä, ei mitään mullistavan omaperäistä mutta ei nyt huonokaan. Kolme punaista rupea.

Tapani Bagge: Pomminvihreät Renkaat

Eletään vuotta 1952, Helsingin olympiakisoja edeltävää aikaa. Mujunen, yksityisetsivä, saa toimeksiannon estää olympiastadionin räjäyttämisen, ja siitäkös se jännitys sitten alkaa.

No, jännitys ja jännitys. Dekkareiden ikiaikainen ongelma on tietenkin omaperäisyys, kuinka kirjoittaa genreen mitään uutta ja mielenkiinstoista. Siinä Bagge ei mielestäni onnistu hirveän hyvin, kirja on aika pahvinen ja epäkiinnostava. Stadin slangia ja karjalan murretta ripotellaan väleihin, mennyttä Helsinkiä kuvaillaan satunnaisesti mutta itse tarina on aika pöhelö - ja taas kerran pahikset saavat heitä jahtaavan hyviksen kiinni ties kuinka monta kertaa, mutta eivät mitenkään voi päästää tätä hengiltä, eivät vaikka ovat valmiita räjäyttämään tuhansia ihmisiä kuoliaaksi. 

Mujunen on hahmona aika väsynyt, niin kirjassa kuin yleisestikin. Tällaisia vanhoja konkareita jotka ajattelevat älykkäästi ja saavat lopulta rosvot aina kiinni, on jo ihan tarpeeksi. Mujusen traumat ja historia ovat myös aika epäkiinnostavia, on vaikea saada jännitystä aikaiseksi kun keskeisen hahmon eloonjäänti tuntuu täysin yhdentekevältä.

Kirjassa on myös aika liuta sivuhenkilöitä, ehkä vähän tarpeettomankin paljon. Näiden sutkautellessa ja letkautellessa sangen yllätyksettömästi, itse tarina kulkee suoraan eteenpäin, johtolanka kerrallaan, kunnes lopulta päättyy aikamoisen harmaana.

Kieli on toimivaa, kerronta hyvin rytmitettyä, mutta jotenkin tästä vain ei pysty innostumaan. Vähän kuin einesmaksalaatikkoa vetelisi. Kaksi muilutusta, ei jatkoon.

Marko Immonen: Kostonhautoja

Olipas monimutkainen ja sakea juoni. Ja hölmöä toimintaa.

Mika on isä joka on menestynyt urallaan hyvin. Juuso hänen poikansa joka saa kirjan aluksi pahasti kuonoonsa. Tästä alkaa paljastua juoni, johon liittyy kansainvälinen rikollisliiga, rahanpesua ja väkivaltaa. Seuraavat parisataa sivua kaikki sinkoilevat eestaas kuin päättömät kanat, kukaan ei toimi järkevästi eikä meiningissä ole oikein mitään tolkkua.

Mika on tyhmä. Yritää koko ajan itse selvittää kuviota, ja tekee samalla poliisin työn vaikeammaksi. Juuso on myös tyhmä, mutta rikolliset ne vasta tyhmiä ovatkin - ruumiita tulee, mutta sitten kun kohteena on sympaattinen, tarinan keskeinen hahmo, tämä jätetäänkin eloon ja lähdetään itse paikalta pois, niin että ihmepelastuminen varmasti onnistuu.

Loppuratkaisu on myös sekava. Nimiä alkaa tulla lisää, juonen kiemurat lisääntyvät ja monimutkaistuvat ja lopulta en ainakaan itse tiennyt ihan varmasti, mistä oikeastaan oli kysymys. 

Sekava ja tarpeettoman kliseinen, en kehtaisi suositella. Kaksi räjähdystä.

Jonathon King: Vajo Pimeässä

Nyt on kyllä niin perusjännäri kuin olla voi, kaikki pakolliset kuviot eikä oikeastaan yhtä ainoaa omaperäistä ajatusta.

Max Freeman on entinen poliisi, joka nyttemmin meloskelee kanootillaan Floridan Evergladesin suistossa. Ja ratkoo siinä sivussa rikoksia. Tällä kertaa joku tappaa vanhoja naisia, ja juoneksi paljastuu näiden ottamat henkivakuutukset. Joku aikoo ilmeisesti lyödä rahoiksi.

Koko asetelma on ihan typerä. Jos joku on saanut henkivakuutukset itselleen, eiköhän tuosta jäisi kiinni jos joka viikko menisi lunastamaan kuolleen vanhuksen vakuutuksesta rahat. Lisäksi itse murhastelu on teetetty täysin epästabiililla tyypillä, joka ihan varmasti on ketjun heikko lenkki.

Kirja on ihan sujuvaa ja menevää, mutta niin täydellisen mielikuvituksetonta että on vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. No, kirja ei ole kauhean pitkä, siitä ehkä plussaa.

Tasan keskitien kolme napanöyhtää.

Tuomas Lius: Sudenkorennon Kesä

Toimintajännäri on kyllä hassu kirjallisuuden laji. Kaavamaista ja väkinäistä, täysin yllätyksetöntä huttua - ja lukijoita piisaa.

Sudenkorennon Kesä on oikeastaan aika hölmö kirja. Sen tarina sijoittuu 1980-luvun Joensuuhun, mikä on sinänsä ihan hupaisa miljöö, mutta aikakaudesta ei oteta mitään irti. Joensuu päätyy kansainvälisen vakoilun ja toiminnan näyttämöksi, ja nuori poika Jesse päätyy koko tohinan keskipisteeseen.

Käy ilmi, että Jessen naapurissa asuva vanhempi herrasmies onkin jotain ihan muuta. Samoin Jessen äitiä kiinnostava Jukka. Herrat havittelevat äärimmäisen vaarallista sotateknologian edistysaskelta, ja on jo aika varhaisessa vaiheessa täysin selvää miten tarina tulee päättymään. Hohhelis hoijaa.

Itse tarinassa yritetään tehdä Jessestä jotenkin elävä, kiinnostava nuori poika, mutta poika käyttäytyy kyllä täysin epä-lapsenomaisesti. Myös tarinassa esiintyvät poika-pahikset ovat idioottimaisen liitoiteltuja. Tarinan ensimmäinen puolikas on ihan mukavaa luettavaa, vaikkei mitään varsinaisesti tapahdukaan - mutta lopun pakollinen rymistely onkin sitten aivan jonninjoutavan typerä.

Eipä kai tällaisen äksön-pläjäyksen mitenkään uskottava kuulu ollakaan, mutta voisi sitä ehkä vähän edes yrittää. Tällaisenaan melko tylsää huttua josta ei kyllä jää minkäänlaista muistikuvaa. Kaksi sudenkorentoa.

C.J. Tudor: Liitu-ukko

"Vuoden pelottavin kirja" lukee kannessa. Takakannessa taas joku kirjailija mainostaa "en ole aikoihin viettänyt unetonta yötä kirjan vuoksi. Liitu-ukko korjasi tilanteen."

Hohhoijaa ja pyh.

Kyseessä on ihan tuiki tavallinen muka-pelottava murhakertomus. Kirja on kirjoitettu hieman Stand By Me -hengessä (takakannessa tätä hehkuttaa myös Stephen King), tarinan henkilöitä seurataan kahdessa aikajanassa, näiden ollessa nuoria poikia (ja tyttöjä) sekä tuoreemmassa ajassa, jossa ollaan aikuisia.

Lapsuudessa on sattunut murha, ja murhaaja piirtelee liitu-ukkoja ympäriinsä. Kuinka omaperäistä ja pelottavaa... Sitten ollaan aikuisia ja kaikki ovat traumatisoituneita ja elämäänsä väsyneitä, ja kappas kummaa, samanlainen murhahommeli taas kerran ja tietenkin liitu-ukkoja.

Huiiiii, kyllä nyt pelottaa.

Ihan aikuisten oikeasti, kyseessä on aika teennäinen ja kliseinen kirja joka on kirjoitettu erittäin tarkoitushakuisesti olemaan "pelottava". Se ei kuitenkaan oikeasti ole sitä, koska tapahtumat ovat typeriä, lapsellisia ja epäuskottavia.

Jännäriksi varmaan ihan ok tekele, mutta pientä rajaa voisi näihin hehkutuksiin kyllä laittaa. Muuten ei todellakaan kirjallisilta avuiltaan mitenkään erityinen tekele. Kaksi... no vaikka niitä liitu-ukkoja sitten. Yksi pois ihan typerän ylihehkutuksen vuoksi, josta tulee vain huonolle tuulelle.

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä Kuolema

Taas yksi tulevaisuuden Dystopia. Tällä kertaa hassusti nimetyssä Dammerburgin kaupungissa on "avoin yhteiskunta" mennyt taas liian pitkälle, eikä olekaan oikeastaan kovin avoin.

Dammerburgissa kamerat valvovat kaikkea, jokaista ja koko ajan. Henkilöllisyys on sidottu puhelimeen, jota seuraamalla tiedetään aina kuka on missä, ja puhelin toimii myös pääsyavaimena. Rikollisuutta ei ole... kunnes sitten onkin. Tapahtuu murha. Sen ei pitänyt olla mahdollista, joten poliisia ei juurikaan ole, ja nekin muutamat poliisit jotka ovat jäljellä, eivät ole koskaan murhaa selvittäneet.

Ollaan siis jännän äärellä, paitsi ettei oikein olla. Asetelma on hieman kulahtanut, ja valitettavasti tarinan kuljetus ontuu. Välillä en oikein tiennyt kuka on kuka ja missä mennään, mikä voi toki johtua lukijastakin mutta... en oikein saanut tästä kirjasta otetta.

Lopullinen juoni murhan takana on myös aika pöljä eikä istu oikein muuhun tarinaan.

Hyvä yritys, itselleni ei vain nyt napannut. Kaksi pikkulasta.

P.Z. Reizin: Onnen Algoritmi

Tekoäky-dystopiaa vai romanttista hömppäviihdettä? No miksei molempia! Tässä kirjassa on oivaltavasti sekoitettu kaksi genreä, ja lopputulos on oikeastaan aivan mainio.

En itse juurikaan lue romanttista kirjallisuutta. Tai oikeastaan lainkaan. Mutta eipä tuo haitanne jos välillä sellaistakin kokeilee. Onnen Algoritmi on ovela keitos: toisaalta tarina on tosi pöhelö menevä-nykynainen-löytää-unelmiensa-miehen höpsöttely, jossa kliseitä piisaa, muka nokkelaa sanailua ja hah niin "hauskoja" sattumuksia kas kun on kiireinen nainen ja silloinhan sitä sattuu kaikenlaista. Mies on myös todella epäkiinnostava kaikkien muiden paitsi kirjan päähenkilön Jen:in mielestä.

Entäs se dystopiahomma sitten? Kirjassa Jen työskentelee jonkinlaisena tekoälyn kouluttajana. Tekoäly, Aiden, vaikuttaa ehkä liiankin todelliselta, ikään kuin tällä olisi... tunteita? Onpas erikoista. Aiden on myös karkumatkalla, vapaan internetin syövereissä. Pikkuhiljaa tarinaan tulee mukaan muitakin elementtejä, ja kaikki tekoälyllä pelottelun kuviot ovat pöydällä. Onko tekoäly jo liian älykäs? Tällä vauhdilla se kehittyy niin nopeasti, että me ihmiset jäämme jälkeen? Mitä sitten tapahtuu?

Kumpikin tarinan puoliskoista on aika kaluttua, ja vaikka tekoälyn kauhistelu onkin hyvin ajankohtainen aihe, on siitäkin vaikea keksiä mitään kovin mielenkiintoista uutta. Ei tässäkään kirjassa hirveästi uutta ehkä ole, mutta aiheen käsittelytapa on toimiva, siitä ehdottomasti pisteet. On mukavaa vaihtelua, kun tekoälyn äimistely ei käänny suoraan terminaattori-rymistelyksi.

Hyvä oivallus kirjailijalta ja aika hyvin kirjoitettu, helppo lukukokemus mutta silti ehkä ajatuksiakin herättelevä. Mikäjottei tällaista suosittelisi, neljä kopiota.

Jodi Taylor: Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia

Toinen Toistaan Surkeampia Tapahtumia lienee osa sarjaa, koska sen alaotsikkona on St Maryn Aikakirjat 1 - ehkä niin ja hyvinhän tästä vääntäisi muutaman kirjan, sen verran leveät reunat on tarinalle laadittu.

Kirjan päähahmo Madeleine Maxwell on historioitsija. Hänet palkataan St Maryn historiantutkimuslaitokselle salamyhkäisesti. Hyvin pian käy ilmi, että laitoksella on käytössään aikakone. Tai useita aikakoneita. Laitos käyttää niitä historiallisten tapahtumien tarkkailuun ja analysointiin.

Aikamatkoilla tapahtuu jatkuvasti eri tasoisia katastrofeja - siihen nimikin taitaa viitata - jotka alkavat pian vaikuttaa muultakin kuin sattumalta. Pelissä on mukana joku muukin, ja tällä jollain muulla ei ole pelkästään hyvä mielessä.

Kirja on kirjoitettu letkeän hassuttelevasti. Viini virtaa, herjaa heitetään ja romanssit roihahtelevat. Varsin helppoa luettavaa ja ihan hauskaa, mutta tarina tuntuu jotenkin tarpeettoman pitkältä. Kirjassa on ikään kuin useampi tarina sullottu samojen kansien väliin - paljon vähempikin olisi riittänyt yhden kirjan aineisiin. Mutta mikäs siinä, hauskaa ja menevää seikkailua vähän vähemmän totisella otteella ja ihan kivaa vaihtelua "kovalle scifille".

Neljä aikakapselia. Mielestäni hyvää ajanvietettä ja jotenkin virkistävän erilainen lähestymistapa.

Kale Puonti: Aribo

Kale Puonti kirjoittaa perinteistäkin perinteisempää poliisidekkaria omalla poliisin kokemuksellaan. 

Samuel Aribo on Nigerialaisen rikollisjärjestön pikkunilkki joka on päätynyt kaikista maailman nurkista juuri Suomeen. Suomessa Samuel toimittaa kaikenlaista pientä rikollista puuhaa, huumeiden välityksestä aina rakkaushuijauksiin. 

Tarina on varsin surullinen. On rakkaushuijauksien uhriksi joutuvia yksinäisiä vanhuksia, jotka menettävät kaikki rahansa. On seksityöhön pakotettuja nuoria naisia. Huumeiden käyttäjiä ja myyjiä ja mitä kaikkea. Suurin osa on ihan mitättömiä pikkutekijöitä, varsinaiset voitot menevät aina isompien tekijöiden taskuihin. Ja riski otetaan tietenkin vain alimmilla askelmilla, kaduilla.

Tarinassa poliisit selvittävät hämärähommia, jotka kelautuvat auki vihje kerrallaan, pienistä yksityiskohdista alkaen. Useampi rikos nivoutuu yhteen ja selviää lopulta kokonaisuutena, ja pikkukelmejä jää haaviin. Isot kalat onnistuvat pääosin pakenemaan, tietenkin.

Poliisit ovat aika kliseisiä kilttejä läpänheittäjiä - ja läppä on juuri niin huonoa kuin näissä kirjoissa yleensäkin. Tämän kirjan olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa kuka tahansa muukin kymmenistä poliisidekkareiden kirjoittajista, juuri mitään omaperäistä ei sivuille ole sattunut. Kirja on myös varsin lyhyt, varmaankin suurelta osin siksi, että mitään ylimääräistä kuvailua tai taustoittamista ei harrasteta - ainoastaan suoraa asiaa. Ja ehkä ihan hyvä niin, koska mikään suuri kirjailija Puonti ei ole, vaikka oman tonttinsa ihan hyvin tunteekin.

Keskitien perusmättöä, surullisia ihmiskohtaloita ja raastavan paskaa läppää. Ei hyvä, muttei myöskään huono. Ei juuri mitään. Kolme grammaa... jotain. Ajankuluksi.

Val McDermid: 1979

1979 on juurikin kyseiseen vuoteen sijoittuva dekkari, jossa liikutaan journalismin maailmassa. Nuori toimittaja Allie Burns jää miesten varjoon mutta pyrkii päättäväisesti tekemään omaa uraansa omilla avuillaan. 

Burns saa mahdollisuuden kun pääsee suunnitteilla olevan terrori-iskun jäljille. Hän yhdistää voimansa kollegansa kanssa, päättäen paljastaa juonen ja saada näin nimensä kaikkien tietoon. Homma menee kuitenkin pieleen, todellisuus on vaarallisempaa kuin aluksi näytti, ja Allie joutuu vaaraan - tietenkin, eihän tästä muuten olisi kirjaa saanut.

Kirja on sinänsä ihan menevää kerrontaa, mutta tarina on aika tylsä ja henkilöhahmot minuutissa unohdettuja. Mitään omaa tässä ei ole keksitty, ja takasivun luonnehdintaa "sensaatiomainen" rohkenen kyllä hieman kyseenalaistaa - ei ole sensaatiomainen, vaan pikemminkin varsin tavanomainen ja yllätyksetön.

Kolme artikkelia; ei huono muttei hyväkään, ja jo tämän lyhyen tekstin kirjoittamisen aikana ehdin unohtamaan kirjasta suurimman osan.

C.L. Miller: Antiikinmetsästäjän Murhaopas

Tästä kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jäätävän pieni fontti! Mitä se kertoo kirjan sisällöstä? No ei kai hirveän hyvää.

Freya Lockwood, kirjan pääasiallinen kertojahahmo, kuulee entisen opettajansa Arthurin kuolleen. Arthur jätti jälkeensä arvoituksellisia viestejä (jotka kirjassa on painettu niin pienellä tekstillä että meinasi jäädä lukeminen kesken!). Freya lähtee seuraamaan viestien vihjeitä ja päätyy antiikinharrastajien tapahtumaan maaseudulle.

Asetelma on kuin Agatha Christien tarinoista, mutta tarinan kuljetus ei yllä ihan samoihin mittoihin. Henkilöhahmot ovat mukiinmeneviä mutta melko tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Itse tarinan arvoitus on varsin monimutkainen ja lopulta aika tylsä.

Kaksi maljakkoa. Voihan tämän lukea, mutta suurennuslasin läpi.

Sakari Kiuru: Murheiden Maa

Murheiden Maa on Kiurun toinen kirja, Kuoleman Sukua -teoksen itsenäinen jatko-osa. En ole ensimmäistä teosta lukenut, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että kirjailija ei ole kovin kokenut kirjoittaja. Tarinan kuljetus ei ole ehkä ihan parasta ykkösluokkaa, muttei toki huonoakaan.

Kirjan päähahmo, toimittaja Matias Luoto, joutuu tahtomattaan keskelle vanhaa selvittämätöntä murhatutkintaa. Murhassa kuolleen nuoren pojan veli pyytää apua, ja vaikka tapaus on vanha eikä Luoto ole suinkaan poliisi, päätyy tämä lopulta tutkimaan tapausta.

Varsinainen murhaan liittyvä juoni on erittäin monipolvinen ja sekava, ja aukeaa vasta aivan kirjan lopussa. Osa siitä kerrotaan takaumin. Suurimman osan selvityksestä tekee kuitenkin Luoto, jolla on sopivasti kontakteja vaikka missä, ja kaikki auliisti kertovat tietonsa aina kun niitä osaa pyytää. Tämä puoli kerronnasta on aika epäuskottavaa, liian sopivaa.

Kirja myös vilisee elämän nurjalla puolella toikkaroivia hahmoja, joista kaikista kuoriutuu perhosia tarinan edetessä. Tämäkin on hieman lapsekkaan helppoa, ja tuntuu jopa vähän tarpeettomalta. Mutta kivahan se toisaalta on, että joskus kaikilla menee loppua kohden paremmin.

Vähän hiomatonta kerrontaa ja tarinassa aikamoisia oikopolkuja, mutta mikäs siinä, ei tämä nyt huono kirja ole. Kolme vanhaa rokkaria.

Agatha Christie: Eikä Yksikään Pelastunut

Tuntuu melkein hassulta kirjoittaa mitään tästä kirjasta, sen verran klassikon äärellä nyt ollaan. Käsi ylös, jos et ole tätä vielä lukenut.

Christien tarina on jännityskirjallisuuden kulmakiviä, kaikkien suljetun huoneen mysteerien kanta-isä ja -äiti ja -kumminkaiman serkku. Kymmenen toisilleen vierasta ihmistä saa kutsun syrjäiselle saarelle. Saarella heille nopeasti valkenee, että kaikki ei ole ihan kohdillaan. Sitten vieraat alkavat kuolla, yksitellen.

Kirjan tarina on jo hieman vanhahtanut, mutta Christien kerronnan tyyli on edelleen vahvaa. Hän ei ole syyttä arvostettu jännityskirjailijana. Vaikka luin tämän kirjan joskus lapsena ja suurinpiirtein tiesin mistä on kyse, en muistanut yksityiskohtia kyllin tarkasti arvatakseni arvoituksen ratkaisun. Kirjan lopussa tuo onneksi kerrotaan, sillä melko vaikea olisi ollut itse päätellä - vaikka juonessa onkin vihjeitä, mukamas.

Erittäin toimivaa kirjallisuutta, hyviä henkilöhahmoja ja sopivasti mysteeriä. Vahvat neljä murhaa.

John Avide Lindqvist: Ystävällisyys

Ohhoh, olipas mukavaa yllättyä positiivisesti! Näin kirjan kirjastossa enkä tunnista kirjailijaa, en ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kirja on paksu (yli 700 sivua), ja takakannen tekstistä tuli vähän nuoriso-fantasian olo. Mutta väärässäpä olin, sillä kyseessä on erittäin mainio kirja!

Kirja kertoo ruotsalaisen pikkukaupungin, Norrtäljen asukkaista ja näiden välisistä kanssakäymisistä. Hahmot ovat varsin tavallisia ihmisiä joilla on varsin tavalliset elämät. Ollaan töissä kaupan kassana ja vanhainkodissa, juodaan kaljaa ja pelataan Pokemon Go:ta. Elämät kuljeskelevat hiljalleen, ja ystävyydet pysyvät ja kehittyvät.

Kunnes eräänä päivänä kaupungin satamaan on ilmestynyt keltainen rahtikontti. Kontti on suljettu, ja koska laiturin omistussuhteista ei oikein päästä yksimielisyyteen, ei sitä voida heti avata. Myöhemmin kun kontti viimein saadaan auki, sen sisältö järkyttää kaikkia.

Kirjan päähahmot, joukko noin kolmikymppisiä, varsin tavallisia ihmisiä, havainnoi itseään ja ympäristöään. Pikkuhiljaa kaupungin tunnelma muuttuu. Ystävällisyys alkaa kadota. Lopulta kaupunki on kuin sodassa itseään vastaan.

Kirja on siis varsin pitkä, ja odotin pitkästyväni sen kanssa, mutta mutta... Tarina on ihan perhanan hyvin kirjoitettu! Kerronta on verkkaista, sisältää takaumia ja taustoituksia (joista en yleensä välitä kovin paljoa) ja soljuu lähes uneliaasti eteenpäin. Jotkut hahmoista ja tapahtumista ovat aika tavanomaisia, mitään kovin erikoista ei tapahdu tai esiinny, tarina vaan, no, soljuu ja kulkee todella vakuuttavasti. Henkilöistä voi oikeasti pitää, ne on kirjoitettu erittäin miellyttävästi.

Ystävällisyyden pikkuhiljainen väheneminen ja katoaminen on myös kuvattu hienosti. Se alkaa vaivihkaa, ja vasta luettuaan pidemmälle alkaa itsekin tuntea tunnelman muuttuneen. Loppuratkaisu on ehkä vähän hassu mutta menköön. Kirja on kaikinpuolin nautittava ja vaikka onkin pitkän puoleinen, olisin ilomielin lukenut vielä vaikka kuinka paljon pidemmälle.

Vahva suositus, neljä ystävystä!

Nicholas Binge: Nousu

Keskelle Tyyntä valtamerta on noussut yhtäkkiä valtava vuori, korkeampi kuin mikään muu vuori maan päällä. Miten se on tapahtunut, sitä ei tiedä kukaan. Yhtenä hetkenä vuori vain oli siinä.

Vuorelle on toki noustava selvittämään, mistä on kyse. Ensimmäinen tutkijaryhmä katoaa, ja perään lähetetään toinen, jossa kertojahahmo Harold on mukana. Kirjaa kerrotaan osin Haroldin kirjoittamien kirjeiden kautta, osin nousun aikaisten tapahtumien mukana.

Vuorella on tietenkin outoja asioita, vaarallisia olentoja ja mystisiä tapahtumia. Vuori tuntuu myös vaikuttavan sille kiipeäviin ihmisiin. Heistä tulee vihaisia ja epäluuloisia toisiaan kohtaan. Koko ajan on kuitenkin selvää, että noustava on. Vuori tuntuu kutsuvan, vihjaavan, että huipulla on vastauksia.

Kirja on kirjoitettu ikään kuin jännittäväksi, ja niin se kai olisikin jos ei samanlaisia "mystisiä" jännitystarinoita olisi jo aika paljon. Sekopäinen kiipeäminen ei myöskään ole kovin kiinnostavaa, ja kirjan loppua kohden tuntuu kuin kirjailija itsekään ei oikein uskoisi tekeleeseen. Outoja oikopolkuja alkaa tupsahtelemaan, ja loppuratkaisu on oikeastaan aika typerä - olevinaan nokkela ja kiinnostava, mutta saa koko kiipeämisen vaivannäön tuntumaan täysin tarpeettomalta.

Hyvä yritys, mutta ei oikein kulje. Kaksi outoa olentoa.