keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Piia Leino: Lakipiste

Lakipiste on jonkinlainen dystopiakuvauksen ja dekkarin risteytys, johon on kätketty mukaan hyvin ajankohtaista pohdintaa ihmisyydestä ja ihmisen suhteesta teknologiseen kehitykseen. Erittäin mielenkiintoinen kirja, ja varsin hyvin kirjoitettu.

Kirjan kertojana toimii Aaro ja näyttämönä tulevaisuuden Suomi, joskus 2045 paikkeilla. Teknologia on kehittynyt, kaikki toljottavat "ruutuja" jatkuvasti ja kaikki on automatisoitu. Edes ovea ei tarvitse avata itse, vaan kasvojentunnistus hoitaa senkin. 

Ihmiskunta tylsistyy, mutta huomaako kukaan sitä? Vaikka automaatio helpottaakin elämää, tuoko se onnellisuutta? Ainakaan tässä kirjassa ei, ja kerronta on hyvin uskottavaa. On helppo pohtia omaakin käyttäytymistään: kaikki se aika jonka käytän somettamiseen ja videoiden katseluun, onko se tehnyt minusta onnellisemman? Tuoko se elämääni aidosti lisää sisältöä? Vai onko kyseessä vain jatkuvasti lisääntyvä määrä ärsykkeitä ilman merkityksellistä sisältöä?

Kirjan dekkarimainen puoli liittyy koneiden suorittamiin hyökkäyksiin ihmisiä kohtaan. Osa näistä on varsin mielikuvituksellisia, mutta kaikkiin tuntuu liittyvän mystinen "joku". Onko kyseessä aidosti koneiden kapina, vai onko sittenkin taustalla joku ihminen.

Mikä on totta? Kuka on todellinen?

Kirja on mielestäni todella hienosti kirjoitettu, ja pohdinnat asioiden merkityksellisyydestä sekä ihmisten suhteesta teknologiaan, toisiinsa ja itseensä erittäin toimivia. Harvoin tällaisia tulevaisuus-dystopioita käsitellään näin syvällisesti ja oivaltavasti. Kun lisäksi kieli on vielä varsin toimivaa (vaikkakin aika suoraviivaista), on kirja nautittavaa luettavaa.

Erittäin, erittäin suositeltavaa luettavaa. Viisi älylaitetta kaivoon!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Jarkko Jokelainen: Smack - Kuolemaantuomitun Laulu

Jarkko Jokelainen kirjoittaa vihdoin kirjaksi Smack-yhtyeen tarinaa. Kirja perustuu Jokelaisen itse tekemiin haastatteluihin sekä muihin lähteisiin, ja on varsin lineaarinen aikajana Clauden ja Cherin syntymästä aina Clauden kuolemaan saakka - melko tasan 30 vuotta siis.

Smack ei ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen yhtye, mutta tässä kirjassa siitä rakennetaan jopa maailman mittakaavassa jonkinlaista merkkipaalua, esimerkiksi Guns N' Rosesin suurena vaikuttajana. Monen muunkin sittemmin kuuluisan yhtyeen.

Bändin tarina sinänsä on aika tavallinen. Ryhmä nuoria lyöttäytyy yhteen ja löytää "sen jonkun", jonkinlaisen kipinän jossa on ainesta vaikka mihin. Sattuma ja päihteet kuitenkin lyövät kapuloita rattaisiin eikä kaukaisesta suomesta ole helppoa ponnistaa maailmalle, joten kipinä haalistuu ja kuivuu lopulta kasaan.

Jälkiviisastelu on aina helppoa, mutta kyllähän jäbät olisivat voineet vähän vähemmän sekoilla viinan ja huumeiden kanssa, ei varmaan olisi ainakaan haitannut asiaa.

Bändin nokkamies Claude syntyi sydänvikaisena, joka vaikutti varmasti osaltaan herran elämään. Täysillä, niin kauan kuin vielä henki pihisee, tuntuu olleen ohjenuorana. Ymmärtäähän tuon. Claude poistui keskuudestamme jo 30-vuotiaana ja oli kyllä aika monessa mukana tuohon ikään. Pienestä jäi kiinni, ettei isompi maailma auennut - tai mistäpä tuon tietää, olisihan asiat voineet mennä monella eri tavalla pieleen muutenkin.

Kirja on hyvin koostettu, kerrontaa rytmitetään jatkuvilla haastattelunpätkillä matkan varrelta. Loppua kohden Smackin lisäksi käsitellään muita kokoonpanoja, mm. Fishfaces, joissa Claude oli aktiivinen. Näitä olisi ehkä voinut tiivistää jos tarina olisi ollut nimenomaan Smackin tarina - mutta nyt se on toisaalta myös varsin pitkälle Clauden tarina, ja ehkä ihan hyvä niin.

Suositeltavaa lukemista kaikille kotimaisen musiikin ystäville, ja varsinkin nuorille maailmanvalloituksesta unelmoiville. 

Rock on! Neljä ämpärillistä bacardicolaa.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Lee Child & Andrew Child: Salaliitto

Lee Child kirjoittaa Jack Reacherista tällä kertaa veljensä Andrew:n kanssa. Tuloksena on samanlaista turpaanmättämistä kuin aina, mutta ehkä aavistuksen vähemmän umpimielisen tympeästi. Ei tämä vieläkään mitään suurta kirjallisuutta ole, mutta ehkä Reacher-tarinoista parempaa päätä.

Tarina on jälleen kerran sotkuinen ja kelautuu auki Reacherin yli-ihmismäisellä päättelykyvyllä. Ja turpaan lyömisellä. Jälleen kerran pikkukaupungissa tapahtuu kurjia, ja tietenkin juuri siellä mihin Reacher päätyi vain ollakseen omassa rauhassaan. Aika huonosti kaveri valitsee kohteensa kun joka kerta joutuu kaikenlaisiin salajuoniin mukaan.

Tällä kertaa tarinassa ovat mukana niin Venäläiset kuin natsitkin, joten turpiin vetäminen tuntuu tavallista perustellummalta. Juonen kommervenkeissä en ihan pysynyt perässä, mutta haitanneeko tuo - lopussa kelmit oli siististi niputettu ja maailma taas pelastettu, joten mitäpä sitä turhia.

Ei ihan niin ala-arvoista soopaa kuin jotkut sarjan kirjat, muttei toki mitään kovin korkeatasoista kirjallisuutta. Työmatkalla tämä menee, tai krapulassa. Kolme natsia nippuun.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Christian Rönnbacka: Ruska

Ruska jatkaa komisario Antti Hautalehdon seikkailuja, tällä kertaa lapin maisemissa. Upporikas miljardööri haluaa opastetun vierailun lapin kullankaivuumaille, ja Hautalehto lähtee oppaaksi vanhan tuttavansa pyynnöstä. Ei ehkä kovin yllättäen, matkaan tulee ongelmia joihin liittyy rutkasti väkivaltaa.

Kirja on jopa yllättävän sujuvaa kerrontaa, vaikkei tarina mikään kovin omaperäinen olekaan, on lapissa samoilussa jotain virkistävän erilaista. Lapin erämaita kuvaillaan hienosti, ja perinteitäkin sivutaan silloin tällöin melko sujuvasti.

Toisiinsa kietoutuvat juonilinjat eivät juurikaan yllätyksiä tarjoile, vaan alusta asti on selvää mitä tulee tapahtumaan, ja oikeastaan lopputuloskin on aika selvä homma - niinhän se näissä jännäreissä aina on, sankari voittaa, rosvot lakoon ja jälkipyykki on jonkun muun ongelma. No, tällä kertaa on ympätty mukaan pieni ripaus realismia, kun jälkipyykkiä ei ohitetakaan ihan tyystin, vaan ihmisten surmaamisesta syntyy seurauksia, vaikka surmatut olivatkin täysin mustavalkoisesti pahiksia.

Ihan menevää jännäriä, hieman tarpeettoman veristä toimintaa ehkä mutta toisaalta virkistävän erilaisessa ympäristössä. Kolme kuukkelia.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Mark Twain: Huckleberry Finnin Seikkailut

En lapsena koskaan oikein innostunut Tom Sawyerin seikkailuista. Sen sijaan Huckleberry Finn on minun mieleiseni veijari. Olipa kiva lukea tämä taas, monenlaista hauskaa!

Huckleberry Finnin seikkailu kertoo, no Huckleberry Finnistä, pikkupojasta joka haluaa olla vapaa. Kukapa ei haluaisi. Huck päätyy ensin liian fiinistä sijaisperheestä juopon isänsä kanssa viettämään kyseenalaista elämää, ja karkaa lopulta omille teilleen. Mukaan liittyy karannut orja Jim. Yhdessä matka taittuu jokilautalla Mississippi-jokea virran mukana.

Matkan aikana kohdataan huijareina toimivat Herttua ja Kuningas, jotka toki eivät oikeasti ole aatelisia vaan ihan vaan renttuja ja puliveivareita. Myöhemmin Jim, karannut orja, jää kiinni ja aiheuttaa päänvaivaa Huckille. Lopulta Tom Sawyer saapuu kuvioihin ja auttaa - tai kenties sotkee vielä pahemmin asiat.

Kirja on luppoisaa luettavaa. En lapsena tätä lukiessani ehkä osannut oikein arvostaa Mark Twainin kielellistä rikkautta, mutta nyt huomasin paljon pieniä letkautuksia ja sutkauksia siellä täällä, jotka ovat aivan totaalisia herkkupaloja. Tarina myös kulkee mukavasti, usein tuntuu kuin olisi itse kellumassa virran vietävänä vanhan, laiskan joen mukana.

Kielen lisäksi myös ajankuva on maniota. Nykyajan yltäkylläisyydessä elävänä, tavaravuorten varjossa, tuntuu ilahduttavalta lukea miten vähillä asioilla entisaikaan tultiin toimeen.

Ehdottomasti lukusuositus kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia. Neljä maissipiippua.

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Christopher Paolini: Tähtien Meri - osa 1

Uutta scifiä (ainakin minulle), ja vieläpä hyvää sellaista, jee! Christopher Paolini on minulle tuntematon kirjailija, mutta näemmä kirjoittanut jo jonkin verran. Sen myös huomaa; tämä kirja on varsin kypsän ja toimivan tuntuinen laitos.

Mitä tapahtuu kun ihminen löytää toisen elämänmuodon? Kuinka erikoisia elämänmuotoja universumiin mahtuu? Ja, onko niihin törmääminen hyvä asia - vai kenties äärimmäisen vaarallista?

Näitä pohdiskellaan Tähtien Meressä. Kirjan päähahmo Kira törmää sattumalta muukalaisten esineeseen, ja siitäkös soppa syntyy. Pian ollaankin jo sodassa ainakin yhden ellei useammankin vieraan lajin kanssa. Lopulta koko ihmiskunnan olemassaolo vaikuttaa olevan uhattuna. Paskempi homma.

Kirjassa varsinkin alkupuoli on varsin nautittavaa, hienoa kerrontaa. Vieraita olentoja lähestytään ksenobiologin näkökulmasta, vasta myöhemmin sorrutaan tylsään taisteluun ja ammuskeluun. Mutta jos vieras laji on niin vieras ettei sen kanssa osata kommunikoida, niin miten voitaisiin välttää vaaralliset väärinkäsitykset? Mitä jos jokin yksinkertaisinkin tekemämme asia tulkitaan hyökkäykseksi, emmekä edes itse voi sitä ymmärtää? Valtavan hienoja pohdintoja, ja komeasti kirjoitettua.

Kirjan loppupuolella sorrutaan aika perinteiseen avaruustaisteluun joka on varsin yhdentekevää. Ilmeisesti kyseessä on kirjasarja, joten ehkä jatkossa taas saadaan mielenkiintoisempaa settiä. Joka tapauksessa erittäin hyvä kirja.

Neljä örkkiä.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Jules Verne: Etelän Tähti

Etelän Tähti kuuluu Vernen Merkilliset Matkat -sarjaan. Sarjan teoksissa seikkaillaan matkateemaisesti ympäri maailman, ja muuallakin. Etelän Tähti tapahtuu Afrikassa, timanttikaivosten ja alkuperäiskansojen, pölyn ja kuumuuden keskellä.

Nuori ranskalainen insinööri, Cyprien, on timanttikaivoksilla tekemässä tutkimustyötä. Tämä rakastuu rikkaan kaivoksenomistajan tyttäreen, mutta rikas isä ei ole suopea avioitumisaikeille. Niinpä Cyprien päättää yrittää rikastua, ensin kaivamalla timantteja ja sitten tekemällä niitä itse, tiedemies kun on.

Kun Cyprienin käsissä on ennennäkemättömän suuri timantti, näyttää avioituminen hetken onnistuvan - kunnes timantti katoaa. Alkaa raivoisa takaa-ajo pitkin Afrikkaa, matkaa tehdään härkävankkureilla, strutseilla, kirahveilla ja ties millä.

Kirja on Vernen kirjaksi aavistuksen erilainen kuin moni muu, kenties juuri nuoren rakkauden teeman vuoksi. Usein Vernen teoksissa on päällimmäisenä pökkelö insinööriys ja pohjaton tieteen ja teknologian ihailu, mutta nyt annetaan palstatilaa jopa ihmisten tunteille. Ja melko hyvin jopa, sillä tarinan hahmot ovat aika onnistuneita. Ei tässä mistään suuresta ihmissuhdetarinasta ole kyse, mutta jotenkin päähahmoihin on melkein mahdollista samaistua.

Kirjan seikkailuvaihe on varsin vauhdikas ja toimiva. Loppu on sitten niin ylettömän siirappinen, että se voisi olla suoraan jostain Walt Disneyn piirretystä. Se ei kuitenkaan onnistu enää hyvää kirjaa pilaamaan, vaan Etelän Tähti toimii mainiosti.

Hyvä seikkailu, varsinkin vähän nuoremmalle lukijalle hieman historiallista perspektiiviä. Neljä timanttia.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Jules Verne: Kahden Vuoden Loma-Aika

Kahden Vuoden Loma-Aika on aika heppoinen teos nykypäivän mittapuilla, mutta varmasti ilmestyessään aikamoinen seikkailu.

Kirja kertoo viidentoista lapsen - poikia toki kaikki - haaksirikosta autiolle saarelle. Eräänlainen Robinson Crusoe -tarina siis, eikä edes kovin "eräänlainen" vaan hyvinkin samankaltainen. Crusoen kaltaista rankkuutta ei tosin tässä kirjassa juurikaan ole, vaan kaikki on hyvin kirkasotsaista ja puhtoista.

Saarelle rakennetaan tietysti hetimiten asumus, kesytetään eläimiä karjaksi ja toimitaan koko lailla suoraselkäisesti. Mitään varsinaisesti pelottavaa tai vaarallista ei tapahdu, ennen kuin loppupuolella kun saarelle eksyy toisia haaksirikkoisia - aikuisia, joista tietenkin osa on klassisesti pahoja tyyppejä.

Pojat toki lopulta selviytyvät turvaan, ja kaikki on ihqua. Sinänsä ihan kelpo nuorisokirjallisuutta kyllä. Jos ei tästä mitään kovin ihmeellistä kehuttavaa keksi, niin ei nyt juurikaan moitittavaakaan.

Kaksi strutsia.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Gene Wolfe: Kiduttajan Varjo

Kiduttajan Varjo on Uuden Auringon Kirja -sarjan ensimmäinen osa. Itseltäni taitavat jäädä loput osat lukematta, sen verran pöljä teos on kyseessä.

Kiduttajan oppipoika rakastuu uhriinsa, ja ajetaan sen vuoksi pois kaupungista. Kirjassa seurataan kyseisen kiduttajan - Severian - matkaa, joka on täysin päätön. Heppu pyörii eestaas samoja paikkoja, koheltaa tietämättömyyttään ja kohtaa täysin yhdentekeviä henkilöitä joista yksikään ei ole kiinnostava.

Kirjan "juju" on olevinaan sen kieli. Takakannessa sanotaan näin:

Teos on allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte ja tieteiskirjallisuuden kiistaton klassikko.

Höpö höpö. Kirjassa kikkaillaan käyttämällä terminologiaa kuvailemaan asioita, jotka ovat ikään kuin tuttuja mutta joita ei selitetä auki, vaan jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Kirja myös sijoittuu erikoiseen sekamelskaan menneisyyttä ja tulevaisuutta, tarina tapahtuu ikään kuin keskiaikaisessa ympäristössä - ritareita, linnoja, kiltoja ja tietenkin heiveröisiä naikkosia joita pitää koko ajan pelastella ties mistä - mutta pienin, lähes huomaamattomin vihjein selviää, että ollaankin ilmeisesti tulevaisuudessa. Kuussa on asutusta, avaruudessa lienee matkusteltu ja lentureilla lennellään hyvinkin arkisesti.

Kaikki knopit ja kommervenkit toimivat, ja teos on taitavasti kursittu kasaan. Ongelma on, että tarina ei ole erityisen kiinnostava. Severian saa puolestani hortoilla typerästi eestaas vaikka hamaan maailmanloppuun saakka - ei kiinnosta. Tyyppi on tylsä, ja niin ovat sivuhahmotkin, ja koko tarina. Sitä ei mikään määrä kikkailua pelasta.

Turhaa kikkailua tarinan kustannuksella. Kaksi myrkkykasvia.