maanantai 21. tammikuuta 2019

Alastair Reynolds: Elysionin Tuli

Prefekti Dreyfus on täällä jälleen! Reynolds palaa Ilmestysten Avaruuden pariin uudella kirjallaan, jonka pääosassa ovat demokratiaa valvovat prefektit. Joku tai jokin uhkaa kuitenkin keikuttaa tasapainoa. Äänestysytimet, demokratian ehdottomat tukipilarit, ovat mahdollisesti vaarassa. Dreyfus ja muut prefektit joutuvat jahtaamaan heikkoja johtolankoja ympäri avaruuden etsiessään syyllistä, ja joutuvat jos vaikka minkämoisiin seikkailuihin ja kiipeleihin.

Alastair Reynolds on mielestäni parasta, mitä tieteiskirjallisuudelle on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kyseessä on ns. "kova" tieteiskirjallisuus; tyyli, jossa pyritään olemaan jossain määrin uskottavia, eikä huumorille juurikaan ole sijaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole toiminta- tai seikkailutarina, vaan oikeammin jonkinlainen dekkarin ja jännityskertomuksen välimuoto. Reynolds on luonut kertakaikkisen huimia visioita, mielipuolisia mittakaavoja ajassa ja avaruudessa - ja nyt, ensimmäistä kertaa, joudun toteamaan pettyneeni hieman.

Kirja on hyvä, luin sen erittäin mielelläni. Mutta, jos rimaa nostetaan koko ajan, miten voi aina ylittää sen? Ei mitenkään. Suurimmatkin sankarit kompastuvat lopulta, ja tämän kirjan kohdalla itselleni tuli olo, että nyt ollaan hieman liikaa vanhan lämmittelyn äärellä. Ei paljon, mutta kuitenkin havaittavassa määrin. Esimerkkinä piiskansiimat. Joo kyllä, ovat mahtavia ja osaavat mitä vain, mutta liika alkaa olla jo liikaa. Tuntuu, että tässä kirjassa ei oikeastaan esitelty enää mitään uutta, ainoastaan jo aiemmin tarjoiltuja paloja eri järjestyksessä.

Kirjassa on toki mielenkiintoinen teema, kaiken avaruudessa häröilyn seassa: demokratian valvominen, ja rajan veto pakkotoimien ja vapauden välillä. Kuinka pitkälle voidaan mennä demokratian - yksilönvapauden - nimissä, ennen kuin vapauden hinta kasvaa liian suureksi? Entä kuinka paljon voidaan luottaa erehtymättömään teknologiaan, jonka on kuitenkin laatinut ihminen - erehtyväinen ja taipuvainen juonitteluun. Nämä teemat jäävät kuitenkin jotenkin hieman vähemmälle käsittelylle kuin mielestäni olisi ollut syytä. Ilman suuria teemoja kyseessä on vain yksi tieteiskirja muiden joukossa.

Toivottavasti olen väärässä, ja Reynoldsilla on vielä uusia turinoita muhimassa. Tällaisenaan, neljä tekoälyä ja tiukka suositus kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Stefan Ahnhem: Miinus Kahdeksantoista Astetta

Joku laittaa toisia joitakuita pakastimeen. Pakastimeen päätyneet kuolevat, paitsi ne jotka pelastuvat. Lopulta tavallaan ehkä saadaan syylliset kiinni tai sitten ei, niinku.

Ahnhem luistelee tiukasti Jo Nesbøn jalanjäljissä. On huippunerokas sarjamurhastelija, poliiseja joilla on ihan hirveästi omiakin ongelmia ja tosi, tosi jänskiä paikkoja yksi toisensa jälkeen. Ahnhem ei mässäile verioopperalla ihan niin pahasti kuin Nesbø - ja hyvä niin - mutta jotenkin aika moneen kertaan kalutulta luulta tämä kieltämättä tuntuu.

Jännärinä ihan kelpo tekele, ehkä vähän pitkänpuoleinen. Juonessa on taas niin uskomattomia käänteitä että himpun jopa ärsyttää; voisi sitä vähän vaivautua yrittämään olla uskottava. Samoin jatkuvat läheltä-piti hommelit, joissa aina hyvikset kuitenkin pelastuvat, tuntuu ihan amerikkalaiselta elokuvalta jossa kultainen noutaja ei kuole ei sitten millään.

Henkilöhahmoja on ehkä muutama liikaa, itse ainakin putoilin kärryiltä kuin vanha laama aika moneen kertaan. Toisaalta, huomasin sujuneesti lukeneeni sivukaupalla tietämättä yhtään, kenestä on kysymys, enkä silti kokenut jääneeni juurikaan mistään paitsi - kuvaa ehkä henkilöiden yhdentekevyyttä. Tai sitten olen vain lukenut tätä ah niin muodikasta Nordic Noiria ihan riittämiin.

Kolme luotia… sanotaan nyt vaikka kainaloon, ihan vain vaihteen vuoksi. Jännäreiden ystäville ehkä enemmänkin, enemmän kirjallisuudesta kiinnostuneille aikamoista näkkileipää.

torstai 10. tammikuuta 2019

Clive Cussler: Rajumyrsky

NUMA:n erikoisjengi on taas asialla Clive Cusslerin teoksessa Rajumyrsky. Kirja on mösjöön ties kuinka mones, jossa seikkailevat samat hahmot, eikä meno ole ainakaan rauhoittumaan päin.

Tällä kertaa rikollisnero on keksinyt tavan kontrolloida säätilaa - kyllä, homma on ihan Aku Ankka-osastoa. Mutta jos siitä nyt noin suurinpiirtein pääsee yli niin mikäpäs tässä, ihan menevää seikkailuahan tämä. Tosin asetelma, jossa sankareita aina yritetään murhata mahdollisimman hankalalla ja epävarmalla tavalla, on kyllä jo aika väsynyt. Miksei pahis voisi joskus ihan vaan ampua kiinni saamiaan tyyppejä samantien, sata kertaa? Ei, kun pitää heittää hyvikset kaivoon ja lampsia sitten pois paikalta, jotta nämä saavat riittävästi aikaa kiipeillä kaivosta pois ja taas mennään.

No sellaista se. Tarina on siis melkoisen pölhö ja kaikinpuolin epäuskottava, mutta ihan kelpo viihdettä tämä kyllä on; hyvin kuljetettua seikkailua jossa ei juuri tyhjäkäyntiä synny. Kaikki yllätykset voi helposti arvata jo ennen kuin niistä edes vihjataan - eikä sekään oikein osaa häiritä. Perhanan hyvää huttua omassa lajissaan.

Kolme nanokokoista robottia. Lue jos on tylsää, menee se aika tämänkin parissa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Robin Cook: Kuoleman Ruhtinas

Hyvinpä tuli korkattua uusi vuosi. Kuoleman Ruhtinas on ihan puhdasveristä huttua, eikä edes kovin hyvää sellaista. Robin Cookin tapaan ollaan taas lääketieteellisen jännityksen (heko heko) parissa: salaperäisiä kuolemantapauksia sairaalassa, omin päin liikaa nappeja nappaileva huippulääkäri ja tämän vikisevä, uuvuttavan kliseinen kiltti pikkuvaimo joka lopulta yllättäen (heko heko) löytää rohkeuden ja pelastaa kaiken.

Sellasta. Joskus Cook kirjoittaa ihan menevästi ja tarinoissa on edes jotain kiinnostavaa, mutta tämä kirja on kyllä tuotannon heikommasta päästä. Koko tarina on niin täydellisen, loputtoman väsyneistä ja miljoonaan kertaan käytetyistä aihioista kyhäilty sepustus, että mihinkään väliin ei ole mahtunut hitusen aavistustakaan omaperäisyyttä, yllätyksellisyyttä tai kiinnostavuutta. Tarinaan on myös ympätty aivan jonninjoutavia sivujuonia ja umpitylsiä hahmoja enemmän kuin keskimääräiseen kirkonkylään, joten juttua riittää. Määrä ei vain korvaa laatua.

Heikko teos. Lukaise pois jos tykkäät Cookin muusta tuotannosta, mutta muuten ei kyllä juurikaan kannata aikaansa haaskata. Itse luin tämän koska se sattui kirjahyllystäni löytymään - tyhjentelen parhaillaan hyllystä vanhoja tuhruuksia, tarkoituksena lukea ne kertaalleen ja sitten viedä kirjaston vaihtohyllyyn. Sitä en kyllä tiedä, miksi tämän aikoinaan olen ostanut...

Kaksi pilleriä.