sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Karen Thompson Walker: Ihmeiden Aika

Tätä kirjaa on aika vaikea kategorisoida. Tuntuu väärältä valita "Scifi", mutta enpä nyt oikein muutakaan keksi joten menköön. Scifihyllystä tämän kirjastossakin bongasin, mutta enpä tiedä, ei se ihan oikealta kyllä tunnu.

Joka tapauksessa meininki on siis, että maapallon pyörimisliike hidastuu. Tällä on kaikenlaisia seurauksia, alkuun pienempiä kuten että kellot näyttävät väärää aikaa, ja pikkuhiljaa suurempia kuten luonnon kärsiminen, lintujen ja valaiden kuoleminen ja koko ravintoketjun häiriintyminen. Ja toki ihmiset sekoilevat ja riitelevät keskenään, siinäpä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Luonnonjärjestyksen - maan kiertoliikkeen - mukaiseen ajan mittaamiseen uskovat "tosiaikaiset" ja 24-tuntisen kellon nimeen vannovat "kelloaikaiset" eivät lopulta ole edes puheväleissä ja viettävät muutenkin toisistaan täysin erillistä elämää.

Kirjan kertojahahmo on 11-vuotias tyttö. Kirjassa maan pyörimisliikkeen hidastuminen onkin vain yksi osa tarinaa - toinen osa on ihan normaalia tytön elämää. Koulua, erilaisuuden tunteita, ystävien menetystä ja erilleen kasvamista sekä toki ihastumista. Tämä kaksinaisuus tavallaan toimii ihan kivasti, mutta sillä ehkä vähän väistellään myös tarttumista oikeasti kiinnostaviin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, joita planeetan pyörimisliikkeen hidastumisella voisi olla. Niitä kyllä jotenkin sivutaan, mutta aika vähän. Toisaalta tämä on loogista koska nuori tyttö tuskin kovin syvällisesti moisia pohtisi, mutta jotenkin tulee ihan aavistuksen verran sellainen olo, että on keksitty jännä ajatus ("oo hei mitä jos niinku hei maapallon pyöriminen sillai niinku hidastuis tiedätteks niinku?") mutta sitä ei ole haluttu, osattu tai viitsitty viedä sen pidemmälle.

Voinen olla väärässäkin; voi olla, että tässä nimenomaan nuoren tytön tarina olikin se olennaisin, ja maapallo vaan sivuseikka. Mikäpäs siinä, menee se niinkin päin. Ihan kelpo teos, kivasti kirjoitettu mutta aika nopeasti unohdettava myöskin. Kolme lintua.

torstai 28. heinäkuuta 2022

Risto Isomäki: Litium 6

Terroristit saavat haltuunsa suuren määrän ydinpolttoainetta ja Litium 6 -nimistä ydinreaktorin jäähdytykseen käytettävää materiaalia. Yhdessä näistä on mahdollista rakentaa kaikkien aikojen suurin ydinpommi, niin suuri, että sillä voi pyyhkäistä kokonaisen mantereen asuinkelvottomaksi.

Alkaa kuumeinen takaa-ajo. Terroristit on löydettävä ja pommi tehtävä vaarattomaksi, ennen kuin sitä kuljettava laiva on liian lähellä pohjois-amerikkaa. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin mutkistuu, ja pian mikään ei olekaan sitä miltä alunperin näytti.

Isomäki pelottelee aika uskottavasti megalomaanisella tuholla. Jep, on kauheaa. Tulimyrsky, radioaktiivinen laskeuma, hiiiiiiirveästi kuolleita. Sellaista se on, sellaisia aseita me ihmiset olemme kehitelleet. Mitäpä näistä yksittäinen ihminen murehtimaan, jos pamahtaa niin paha siinä on kitistä. Täytyy vain... toivoa, ettei? Niin kai.

Kirja on melko menevää kerrontaa, joskin juoni on aika posketon ja henkilöhahmot sitä tavallista pahvia. Ihan hyvää jännitystä, mutta nyt kun kirjoitan tätä pari tuntia lukemisen jälkeen, aika vähän on enää mielessä mitä tuossa nyt oikein tapahtui. 

Kevyttä (heko heko) kesälukemista. Kolme ydinpommia. 

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Kari Palin: Sörkka - kuritushuoneen päiväkirja

Kuritushuoneen päiväkirja perustuu Helsingin Sörnäisten vankilan, kuritushuoneen, vangin - Benjamin Kaarto - vuoden 1972 päiväkirjoihin. Vanki kertoo minä-muodossa päivittäisestä elämästään ja tuntemuksistaan.

Vankilassa elämä on todellista Päiväni Murmelina -elokuvaa. Jokainen päivä rullaa hyvin samanlaisena, loputtomiin (onneksi ei sentään) toistuvana kaavana. Tällä kertaa vanki on päättänyt muuttaa elämänsä suuntaa. Linnassa on oltu jo muutamankin kerran, eikä sellainen elämä enää tunnu mielekkäältä. Hän yrittää sivistää itseään opiskelemalla englantia, ja lukee paljon, todella paljon. Sillä aikaa on.

Kyseessä ei ole mikään vankilaelämää ja sen kovuutta ihannoiva tai romantisoiva tekele, vaan nimenomaan yhden ihmisen henkilökohtaista pohdiskelua omasta elämästään. Vankilaelämä tällä henkilöllä vaikuttaa loppujen lopuksi melko helpolta, väkivaltaa ei kirjassa varsinaisesti esiinny eivätkä olot ole siinä määrin erityisen kurjia että niistä pitäisi tehdä numeroa. Mutta pään sisällä tapahtuu kuitenkin kaikenlaista. 

Vankilassa alkoholi - ja huumeet - tiedetään yleisesti hyvin merkittäväksi elämää sotkevaksi tekijäksi, ja siitä Benjamin onkin vahvasti päättänyt pyrkiä eroon. Lomat pelottavat, kun kavereilta kuulee yhden keskioluen aloittaneen taas uuden kierteen joka johtaa ennalta arvattaviin tuloksiin. Psykiatrilla käydään keskustelemassa elämästä ja etsimässä työkaluja suunnan muutokseen.

Kaikkea leimaa kuitenkin toisto. Toisto. Toisto. Joka ilta luetaan kirjoja ja opiskellaan englantia. Sama viinan pirun pelonsekainen ihmetteleminen kiertää mielessä. Ihmissuhde joka jäi muurien ulkopuolelle, aiheuttaa murhetta ja tuskaa. Vapaus tuntuu tavoittelemisen arvoiselta mutta myös pelottaa. Ja aikaa märehtiä pelkojaan, sitä riittää.

Kirja on erinomaisen mielenkiintoinen. Vaikka aihepiiri on hyvin suppea, on Benjamin varsin avoimen ja uskottavan tuntuinen kerronnassaan. Painiminen omien pelkojen ja toiveiden sekamelskassa on paikoin sydäntäsärkevää. Ihmissuhteen käänteitä seuratessa ei voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Ja aika. Sitä riittää. Päivien kaavamaisuus vaikuttaa tässä kirjassa ehkä eniten. Hyvin monen päivän sisältö on toisintoa muista päivistä. Yritä siinä sitten parantaa itseäsi ihmisenä.

Toivottavasti Benjamin sai elämänsä raiteilleen. Neljä sätkää.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Fred Hoyle: Los Angeles ei Vastaa

Hieman vanhanaikaista pseudofilosofista muka-scifiä? Tai jotain sinnepäin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Richard lähtee ystävänsä kanssa nummille kiipeilemään kukkuloille ja vuorille. Ystävä katoaa useaksi tunniksi ja palaa takaisin... hieman muuttuneena. Kun ystävykset palaavat sivistyksen pariin alkaa eri puolilta kantautua merkillisiä uutisia. Los Angelesiin ei saada minkäänlaista yhteyttä, ei puhelimitse eikä radiolla. Eikä moneen muuhunkaan paikkaan.

Kun hiljenemisen syytä lähdetään tutkimaan lentokoneella alkaa paljastua, että aika on nyrjähtänyt sijoiltaan. Eri puolilla maapalloa eletään eri aikakausilla. Tulevaisuudessa, hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa, antiikin ajassa ja sitäkin edeltävässä menneisyydessä.

Näihin aikakausiin ryhdytään tutustumaan, ja siihen tarvitaan tietysti piano. Koska miksipä ei. Pianon pimputtelua kirjassa riittää, samoin kuin hieman väljähtänyttä muka-filosofista pohdintaa ihmisyydestä ja ajasta.

Sinänsä ihan kohtuullisen omintakeinen ajatus, mutta toteutus jättää ainakin minut hieman kylmäksi. Ei oikein irtoa. Ehkä siksi, että kertojahahmo on aika urpo, ei jaksa kiinnostaa.

Hyvä yritys kuitenkin. Kolme etydiä.

torstai 14. heinäkuuta 2022

Risto Isomäki: Atlantin Kuningatar

Atlantin Kuningatar on ehkä heikoin Isomäen teoksista jonka olen lukenut. Tarinassa on tutu elementit: maailma on heikossa jamassa, ilmastonmuutos ja ihmisten typeryys tekevät elämän vaikeaksi suuressa osassa maailmaa, tällä kertaa polttopisteen ollessa Afrikassa.

Atlantin Kuningatar keskittyy aika pitkälti kahteen asiaan: ihmeaine aerogeelin hehkuttamiseen ja väkivaltaan. Jälkimmäistä on poikkeuksellisen paljon, jopa niin paljon että varsinainen tarina jää tappamisen ja silpoutumisella mässäilyn jalkoihin aika tympeällä tavalla. Milloin viimeksi kirjassa on tapettu "pahiksia" tuhansittain, ilman pienintäkään omantunnon kolkahdusta?

Varsinainen "tarina" on aika ohut ja melko typerä, sitä olisi mielestäni voinut kehitellä vähän fiksumpaankin suuntaan.

Tappamis-oopperan jälkeen siirrytään silkkaan kostofantasiaan. Ja taas murhataan ihmisä läjäpäin, ilmeenkään värähtämättä. Ei kovin kiinnostavaa. Ja sitä paitsi, kun sankarilla on käytettävissään 48 miljardia dollaria, on kaikki vähän turhan helppoa.

Ei jännittävä eikä kovin kiinnostava tekele. Kaksi jääkuutiota.

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Risto Isomäki: Kurganin Varjot

Kurganit ovat jonkinlaisia muinaisia hautakumpuja. Piti oikein tarkistaa wikipediasta ja kyllä, tottahan tuo. Kappas vaan, taas sitä oppi jotain uutta lukemalla viihdekirjallisuutta.

Kurganin Vangit on aika tyypillistä Isomäen juttua. Maailma on taas ekologisen tuhon partaalla, ja meno on kuin moukarihäkissä. Mustallamerellä porisee maailmanloppu, ja toisaalla löytyy muinaisen soturiprinsessan hauta juurikin tuollaisesta kurganista.

Kirja on hyvää viihdettä, tarina rullaa aika mukavasti vaikka onkin hetkittäin vähän pölhö. Jännitystä ei voi kovin jännittäväksi kutsua, sen verran muovista kaikki on, ja ihmissuhdekuviotkin ovat varsin muovisia. Mutta haitanneeko tuo, kun maailma on tuhoutumassa!

Kohtuullista viihdettä. Kolme laivaa merenpohjassa.