Atlantin Kuningatar on ehkä heikoin Isomäen teoksista jonka olen lukenut. Tarinassa on tutu elementit: maailma on heikossa jamassa, ilmastonmuutos ja ihmisten typeryys tekevät elämän vaikeaksi suuressa osassa maailmaa, tällä kertaa polttopisteen ollessa Afrikassa.
Atlantin Kuningatar keskittyy aika pitkälti kahteen asiaan: ihmeaine aerogeelin hehkuttamiseen ja väkivaltaan. Jälkimmäistä on poikkeuksellisen paljon, jopa niin paljon että varsinainen tarina jää tappamisen ja silpoutumisella mässäilyn jalkoihin aika tympeällä tavalla. Milloin viimeksi kirjassa on tapettu "pahiksia" tuhansittain, ilman pienintäkään omantunnon kolkahdusta?
Varsinainen "tarina" on aika ohut ja melko typerä, sitä olisi mielestäni voinut kehitellä vähän fiksumpaankin suuntaan.
Tappamis-oopperan jälkeen siirrytään silkkaan kostofantasiaan. Ja taas murhataan ihmisä läjäpäin, ilmeenkään värähtämättä. Ei kovin kiinnostavaa. Ja sitä paitsi, kun sankarilla on käytettävissään 48 miljardia dollaria, on kaikki vähän turhan helppoa.
Ei jännittävä eikä kovin kiinnostava tekele. Kaksi jääkuutiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti