Wilbur Smith: Noidankehä

Jos yrittäisi kirjoittaa kirjan jossa ei olisi yhtään mielenkiintoista hahmoa, ei yhtään omaperäistä ideaa ja joka koostuisi pelkästään kulahtaneista kliseistä, niin tällainen siitä juuri tulisi. Mahtavaa! Tai siis nimenomaan ei ollenkaan mahtavaa vaan aivan jotain muuta.

Noidankehä on väsynyt kostotarina. Sankari - kova mutta oikeudenmukainen, komea mutta nöyrä, rikas mutta ystävällinen jne jne, kliseitä kliseiden perään - lähtee jahtaamaan vaimonsa - kaunis mutta älykäs... ymmärrätte kyllä - murhaajia. Matkan varrella tietenkin löytyy uusi nainen - kaunis mutta älykäs - jonka kanssa lähdetään kostoretkelle. Roistot - ilkeitä mutta tyhmiä - lahdataan ja samalla aika perhanan paljon muitakin ihmisiä, mutta hei, tappaminen on jees koska se on oikeudenmukaista, eikö? Oikeasi ei kyllä ole.

Todella, todella paska kirja. Niin huono, etten käyttäisi edes takan sytykkeenä. Mieluummin palelisin. Nolla pistettä ihan millä tahansa asteikolla.

Christopher Paolini: Infinitum - Tähtien Meri, osa 2

Tämä kirja on jatkoa Paolinin kirjalle Tähtien Meri, ja on nimetty vain Osa 2. No mikäs siinä, turhapa sitä on kikkailla kun kirja tosiaan on suora jatko edelliselle osalle. Tapahtumat jatkuvat saumattomasti, Kira ja Etanan miehistö ovat palanneet Solin aurinkokuntaan jossa sota kaikkien kolmen - vai neljän - osapuolen välillä käy kiivaana, eivätkä ihmiset ole mitenkään erityisen vahvoilla.

Ensimmäinen osa oli varsin hyvä, jos kohta ehkä hieman pitkitetty ja loppua kohden tarpeettoman tavanomaisiin avaruustaisteluihin lätsähtävä teos. Tätä osaa vaivaa hieman sama ongelma: avaruustaistelut eivät oikeasti ole kovin mielenkiintoisia, varsinkaan kun kirjassa on muita, paljon kiinnostavampia teemoja. Ehkä näistä kahdesta kirjasta olisikin voinut editoida yhden, jossa olisi vähemmän toimintaa ja enemmän pohdintoja?

Toisaalta taistelukohtaukset kuitenkin lopulta myös kuljettavat tarinaa eteenpäin, varsinkin tässä toisessa osassa. Kiran ja Pehmeän terän välinen side saa uusia muotoja, ja Pehmeän terän todellinen luonne alkaa vihdoin paljastua. Se ei olekaan ase - ei pelkästään - vaan jotain ihan muuta.

Tarinankerronta on taas toimivaa, kirjaa on ilo lukea. Vaikka hahmoissa on hyvin paljon arvattavuutta ja yleisiä kliseitäkin, on niissä myös jonkinlaista tarttumapintaa. Suurin osa hahmoista ei varsinaisesti ärsytä lukijaa, mikä on jo pienoinen saavutus.

Loppua kohden tarinan käänteet äityvät hieman siirappisiksi, mutta sallittakoon tuo. Muutoin varsin hyvä jatko-osa varsin hyvälle etko-osalle. Tai jotain. Neljä alienia.

Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja Päivän Välissä

Yön ja Päivän Välissä on kai jonkinlainen moderni scifi-action-kyhäelmä, jossa kaikki elementit ovat tavallaan olemassa: on dystooppinen maailmanjärjestys, ilkeitä rikollisjärjestöjä, virtuaalitodellisuutta ja hiton paljon kovaa actionia. Kaikki hyvin, siis?

No ei. Kirjan päähenkilö on uuvuttavan yli-ihminen, selviää kiipelistä kuin kiipelistä ja on aina kaikessa parempi ja nopeampi kuin muut yhteensä. Tarina on myös tosi mielikuvitukseton. On paljon porukkaa joilla ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin häröillä ympäriinsä ja jahdata jotain onnetonta tunaria. Kaupunkia ammutaan palasiksi kuin reikäjuustoa, eikä ketään kiinnosta pätkääkään.

Kirjan toimintajaksot ovat väsyttäviä ja niitä on liian paljon. Niiden ympärille kiertyy joukko erilaisia käsittämättömiä tapahtumia joille ei saada oikein mitään selitystä (lienee jatko-osia?), ja niinpä niihin on vaikea samaistua; niistä on vaikea kiinnostua.

Kuvaavaa lienee, että nyt n. tunti kirjan lukemisen jälkeen kirjoittaessani tätä tekstiä, en muista enää päähenkilön nimeä.

Joutavaa melskaamista. Kaksi laseria päähän.

Justin Cronin: Ensimmäinen Siirtokunta

Vampyyrejä! Voi perr.... En yleensä kyllä tykkää vampyyrijutuista ollenkaan, poislukien ehkä alkuperäinen Dracula joka oli lapsena luettuna tosi jännä. Nämä nykyiset puppeli-vampyyrit eivät kyllä säväytä yhtään.

Joten olin aika yllättynyt, että luin tämän kirjan ihan mielelläni. Ehkä osin siksi, että kirjassa vompatit - siis vampyyrit - esitettiin enemmän tieteiskirjallisuuden tyyliin kuin perustarinoissa. Tällä kertaa vampyyrien synnylle annetaan selostus (hiukka löysähkö eikä ihan pelkästään uskottava) eikä valkosipuli tai ristinmerkit pidättele mitään.

Pimeys on pelottavaa.

Kirjan ensimmäisessä osassa käsitellään vampyyrien syntyä ja sitä seuraavaa sotkua. Jälkimmäisessä osassa taas ollaan myöhemmässä ajassa, selviytyneiden ihmisten matkassa. Aivan viime hetkellä vielä vihjataan mahdolliseen jatko-osaan, tai ainakin loppu jää sen makuiseksi.

Kirja ei ole ihan huono. Tarinan kuljetus toimii aika hyvin ja muutamat henkilöhahmot ovat jotakuinkin uskottavia, ei täysi pahvisia. Toiminta on toki aika puuduttavaa ja ihmisten motivaatiot tehdä asioita tavanomaisen käsittämättömät, mutta ainakaan ihan koko tarina ei kasaudu tällaisen paperinohuen hömpötyksen päälle.

Jos tykkäät vampyyreistä ja/tai jännityksestä niin kyllähän tämän parissa jokunen tunti vierähtää. Kolme vompattia.

M.R. Carey: Maailman Lahjakkain Tyttö

En pidä Zombi-jutuista yhtään, tämän kirjan lainasin puolivahingossa kirjastosta kun tässä nyt yritän löytää uusia kirjailijoita. Olikin yllättäen melko positiivinen kokemus, ohhoh! Niin sitä voi yllättyä joskus hyvässäkin mielessä :-)

Miltä tuntuu olla Zombi? Sitäpä ei ole aiemmin paljon pohdiskeltu, mutta nyt on. Kirjan päähahmona on nuori tyttö, Melanie, joka asuu sellissä ja viettää päivänsä tiukasti tuoliin kahlehdittuna, koulua käyden, sotilaiden vahtiessa jatkuvasti. Melanie ei tiedä muusta ja pitää tätä siis ihan normaalina elämänä. Valoa päiviin tuo neiti Justineau, Melanien opettaja, ainoa joka tuntuu kohtelevan oppilaita ihmisinä.

Melanie tiedostaa olevansa jotenkin erilainen, muttei kuitenkaan osaa aivan ymmärtää miten. Kun sitten tukikohtaan hyökätään ja pakomatka alkaa, Melanie alkaa vihdoin hahmottamaan salaisuuttaan - ja omaa itseään.

Melanie on siis jonkinlainen Zombi. Ei kuitenkaan sellainen aivottomasti ympäriinsä örisevä ihmissyöjä (niitäkin kirjassa on) vaan jonkinlainen puoliverinen. Ajattelu ja muutenkin toimintakyky on täysin kunnossa. Ihmisen haju laukaisee kuitenkin Melaniessa suunnattomasti polttavan ruokahalun jonka voi tyydyttää ainoastaan elävä olento.

Kirjassa lähestytään siis zombi-skeneä varsin erilaiselta kulmalta. Yleensähän homma on selvä: toiset ovat zombeja ja toiset lahtaavat näitä minkä kerkeävät. Sitäkin tässä kirjassa tapahtuu, mutta oikeasti mielenkiintoista on lapsen herääminen omaan erikoisuuteensa, ja miten sitä käsitellään. Yllättävää kyllä, jopa zombihuttu on tällä kertaa melkeinpä kiinnostavaa.

Kirjan loppu on myös varsin oivaltava. Isot pisteet siitä, neljä haukkausta pohkeesta!

J.G. Ballard: Kuivunut Maailma

Meret ovat saastuneet niin pitkälle, että veden pintaa peittää ohuenohut kalvo partikkeleita. Tämä kalvo estää veden haihtumisen, eikä sadepilviä pääse siis enää muodostumaan. Seuraa maailmanlaajuinen kuivuus, kenties elämän tuhoon saakka.

Ballardin kirjan alkuasetelma on kiinnostava, ja kirja lähestyy sitä aika omintakeisesti. Ei ollakaan heti ensimmäiseksi taistelemassa (myöhemmin kyllä mutta se on sivujuonne), eikä yksinäinen sankari ole ainoa joka tietää miten kaikki ongelmat voi ratkaista. Ei, tällä kertaa tilanne on todella lohduton - kaikki tulevat kuolemaan.

Kirja on kirjoitettu tohtori Ransomin kautta. Hän pakenee kuivuutta miljoonien muiden tapaan rannikolle, ja yhä edemmäs vetäytyvän vesirajan perässä pitkin entistä merenpohjaa. Lopulta vesi on vetäytynyt niin kauas, että siitä on taisteltava - tai paettava sisämaahan, jossa todennäköisesti odottaa vain kuivuus.

Kirjasta jäi aika erikoinen olo. Toisaalta aihe on kiinnostava ja oli todella mukavaa, että sitä käsiteltiin muulla tavoin kuin action-seikkailuna. Toisaalta taas kirjassa ei oikein ollut mitään pointtia. Tohtori Ransom vain haapuilee ystävineen veden perässä ja... ja mitä? Ei mitään.

Toisaalta, sellaista se elämä taitaa muutenkin olla. Kolme kuivunutta raatoa.

Peter Watts: Sokeanäkö

Avaruusolioita, ilmeisesti - jiihaa! Aina parasta, paitsi silloin kun ei ole kovin hyvää, niin kuin tässä tapauksessa.

Sokeanäkö on kai jossain mielessä kunnianhimoinen yritelmä kirjoittaa erilaista scifiä, ja erilaista se jossain mielessä onkin. Ei tosin kovin hyvää.

Juoni on aika yksioikoinen: jossain kaukana asustelee ilmeisesti avaruusolioita, ja pieni miehistö lähetetään niitä tutkimaan. Oliot ovat tooooosi erikoisia, niitä on ihan käsittämättömän vaikea ymmärtää eikä minkäänlaista kommunikaatiota oikein saada aikaiseksi. Oliot ovat myös tottakai ylivertaisia, ainakin teknologisesti, ja niitä pitää siis ensisijaisesti pelätä ja jos se ei onnistu niin tuhota.

No joo, perushommaa. Se erilaisuus sitten? No, avaruusaluksen miehistöön kuuluu vampyyri jonka nimi on Jukka. Hohhoijaa. Että olen väsynyt vampyyrijuttuihin. Mikä tahansa aihe, kirja, tv-sarja tai elokuva, mihin liittyy vampyyrit edes etäisenä muistona, on auttamatta paskaa. En jaksa.

Kirja on myös kirjoitettu aika vaikeaselkoisesti. Ontuvaa pseudofilosofista pohdintaa ja täysin tarpeettomia takaumajaksoja, erittäin sekavasti tyyliteltynä. Varsin raskasta luettavaa.

Joten, melkein tavallinen scifi-seikkailu joka on kirjoitettu aika sekavasti ja pilattu vampyyriskeidalla. Roskikseen. Yksi örkki.