Chris Hadfield: Apollomurhat

Apollomurhat on melkein perinteinen jännäri, on vakoilua ja toimintaa ja tiukkoja tilanteita - mutta tällä kertaa tapahtuukin avaruudessa, peräti kuussa!

Eletään Apollo-lentojen aikaa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kisailevat avaruuden valloituksesta ja kumpikin hamuaa miehitettyä lentoa kuuhun. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltalaiset ehtivät sinne ensin. Kuussa odottaa kuitenkin yllätys - ja jo matkalla sinne useampikin.

Kirja on varsin perinteistä "kirjallisuuden McDonaldsia", eli aikamoista huttua, muovisia henkilöhahmoja ja epäuskottavaa toimintaa - mutta ihan kelpo lukemista sopivaan tilanteeseen. Vauhtia riittää, toiminta on sopivasti hieman tavanomaisesta poikkeavaa (no pienet ammuskelut on tietenkin pakko liittää mukaan, kun on Amerikkalaisesta kirjailijasta kyse) ja kerronta sujuvaa.

Jännärikirjojen ystävälle vahva suositus, ei ollenkaan huono omassa lajityypissään. Neljä kuutamoa.

Alastair Reynolds: Susien Aika

Susien Aika vie takaisin Ilmestysten Avaruuteen, josta Alastair Reynoldsin kirjat varsinaisesti alkoivat. Ilmestysten Avaruus on rikas, huima, vaarallinen, monimutkainen ja erittäin kiehtova ajan ja avaruuden aarrearkku, josta ainakin omasta mielestäni Reynoldsin kaikkein kiinnostavimmat tarinat ovat lähtöisin.

Susien Aika jatkaa kerrontaa varsin hyvin. On jotenkin kotoinen olo kun tunnistaa henkilöhahmoja, niin tarinaan nyt liittyviä kuin tarinassa legendoina eläviä menneitä tai muualla olevia. Myös monet paikat ovat tuttuja muista kirjoista.

Tarina on myös jatkumoa aikasemmille. Sudet - Tukahduttajat - ovat täällä jälleen, tai oikeammin edelleen. Tukahduttajien olemassaolon perimmäisenä syynä on kehittyneiden elämänmuotojen tukahduttaminen - hävittäminen, tuhoaminen, poistaminen. Kovin ikäviä "tyyppejä" siis.

Yksinäinen siirtokunta on onnistunut piileksimään Susilta olemalla erittäin varovainen ja hiljainen. Lopulta sekään ei enää onnistu, ja yhden on lähdettävä muukalaisen mukaan etsimään asetta, jolla Sudet voitaisiin lyödä.

Kirja alkaa mainiosti ja on reilusti puoleenväliin ihan hyvää luettavaa. Valitettavasti menneisiin tarinoihin jumiudutaan ehkä liikaa, ja vanhoja henkilöhahmoja kierrätetään vähän väljähtymiseen saakka. Lopussa meno myöskin lässähtää, tuntuu jopa hieman siltä, että kirjasta oli tullut jo niin pitkä että se piti vain äkkiä lopettaa. 

Reynoldsin faneille - jollainen itse olen varpaista kaljuun läpikotaisin - ehdotonta luettavaa. Muuten ehdottaisin jotain Ilmestysten Avaruuden alkupään tarinoita, niissä on mielestäni paremmin kantava tunnelma ja uutuudenviehätys. Nyt jotenkin junnataan samassa, eikä hämmästeltävää oikein riitä, mikä itseäni ainakin harmittaa. Mutta niinhän yleensä käy, kirjailijat jäävät oman menestyksensä vangeiksi ja siitä on lopulta aika vaikea päästä irti. Ehkä Reynoldsilla alkaa olla vähän sellainen tilanne.

Hyvä yritys kuitenkin. Kolme aurinkokuntaa.

Alastair Reynolds: Luiden Hiljaisuus

Nessin sisarukset jatkavat seikkailujaan, ja kylläpä taas onkin aikamoiset seikkailut. Tällä kertaa lähdetään toimittamaan perille Kalisijaa, erästä vieraan lajin yksilöä, mutta matkasta tuleekin pian eloonjäämiskamppailu hyvin voimakkaan vihollisen kanssa.

Kostaja-sarja ei ole oma suosikkini Reynoldsin tuotannosta. Se on enemmänkin nuorison seikkailukirjan tuntuinen, toimintaan ja mahdottomista kiipelitilanteista selviytymisiin erikoistunut sarja, jossa ei ole Reynoldsin muun tuotannon maailmojasyleilevää mittakaavan - ajan ja paikan - tuntua. Sisarukset seikkailevat, etsivät aarteita, taistelevat... ja tietenkin selviävät aina voittajina jokaisesta tilanteesta.

Kerronta on Reynoldsille tuttuun tapaan melko sujuvaa ja vauhdikasta. Tähän kirjaan on kuitenkin tuotu vähän muusta tuotannosta tuttuja sävyjä: maailman tulevaisuus on taas kerran vaakalaudalla! Mystisten Kvinien arvoitus selviää viimeinkin, samoin salaisuus miehitysten ja romahdusten takaa. Salaisuuksien paljastamiseen liittyvät juonikuviot tuntuvat kuitenkin tässä kirjasarjassa olevan jotenkin väärässä paikassa, ne eivät ikään kuin kuulu muuten kepeähköön seikkailuun. Suurten mittakaavojen salaisuudet ja vaarat tuntuvat hieman väkinäiseltä, jotenkin... kuin Reynolds olisi yrittämällä yrittänyt keksiä tavan lopettaa Kostajan tarinan, mihin hän myös loppusanoissaan viittaa.

Ei ehkä parasta, muttei varsinaisesti huonokaan. Menee seikkailuna. Kolme kviniä.

Jack Campbell: Voitokas (Kadonnut Laivasto 6)

Ja kuudes kerta toden sanoo, vai sanooko?

John Geary, alias Black Jack, on palannut vihdoinkin laivaston (tai ainakin sen rippeiden) kanssa Allianssin avaruuteen, ja nyt on edessä viimeinen koitos: muukalaisten rökittäminen.

Ihmiskunnan - Syndikot ja Allianssi - sotaan on sekaantunut ja sitä selkeästi hämmentänyt ulkopuolinen älykkyys, muukalaisrotu, josta ei tiedetä juuri mitään. John Geary on juhlittu sankari, joka vie uuden laivastonsa kohtaamaan tämän tuntemattoman uhan. Syteen tai saveen, nyt on tosi kyseessä, nimittäin ihmiskunnan olemassaolo.

Jos edelliset viisi kirjaa olivat aikamoista soopaa ja todella, todella puuduttavaa jankkaamista, on tämä viimeinen osa myös omalla tavallaan hämmentävä tekele. Koko muukalaisten uhka pyyhkäistään olemattomiin yhdellä liikkeellä, huiskis vaan, ja sitten alkaakin jonkinmoiset Ewokkien voitonjuhlat. 

Täh? Ihan kuin arvoisa kirjailija olisi itsekin kyllästynyt saman kirjan kirjoittamiseen ja yhtenä päivänä vain päättänyt kirjoittaa tämän tarinan nyt loppuun. Kas noin, alieneille turpaan ja sitten juhlat ja se on siinä.

Harmittaa niiden puiden puolesta, jotka jyrättiin paperikoneiden täytteeksi jotta tämä kirjasarja saatiin viemään tilaa kirjahyllyistä. Yksi piste siitä, että se on nyt vihdoinkin loppu.

Jack Campbell: Uljas (Kadonnut Laivasto 4)

 Jack Campbell se vaan jaksaa kirjoittaa samaa tarinaa joka ei kerta kaikkiaan etene, ei sitten rahtuakaan.

Varmaan jonkinlainen maailmanmestaruuspalkinto pitäisi jo antaa tästä vitkuttelusta. Kyseessä on kirjasarjan neljäs osa, ja jo edellinen kolmas osa oli totaalisen turha. Tämän kirjan sisällön olisi helposti saanut mahtumaan yhteen kappaleeseen.

Ei voi suositella. Yksi räjähdys.

Alastair Reynolds: Poseidonin Lapset

 Poseidonin Lapset on samannimisen trilogian päätösosa, ja suoraa jatkoa teokselle Terästuulen Yllä. Se seuraa jälleen Akinyan suvun seikkailuja, tällä kertaa alkaen toiselta taivaankappaleelta. Kymmenien valovuosien takaa saadaan viesti Chikulta (joka on edellisen teoksen päähahmoja): "Lähettäkää Ndege".

Miksi juuri Ndege? Tämä on jo vanha ja raihnainen, joten matkaan lähtee hänen tyttärensä Goma. Goman matka vie avaruuden halki kaukaiseen kohteeseen, jossa odottaa vastaus kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin - tai sitten ei.

Nyt aletaan olla lähempänä Reynoldsin alkupään tuotantoa. Avaruuden mittakaavalla leikkiminen, vuosia ja vuosikymmeniä kestävät matkat ja ajan vääristyminen ovat jälleen suuressa osassa. Myös avaruudessa tapahtuvat taistelut liittyvät tarinaan, joskin aika pienessä määrin. Ja hyvä niin, kyseessä on kuitenkin enemmänkin ekologisena jännityskertomuksena alkunsa saanut kirjasarja.

Kirjassa pohditaan suuria kysymyksiä. Onko tietoisuuden saavuttanut tekoäly oikeammin ihminen? Ja miten sen voi todistaa? Näillä ajatuksilla leikitellään sujuvasti mutta ei mitenkään päälleliimaten. Ensisijaisesti kyseessä on kai kuitenkin seikkailu, ja sellaiseksi erittäin vahva teos.

Loistava päätös trilogialle. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kaikki osat ja mielellään oikeassa järjestyksessä. Neljä tunnistamatonta avaruusoliota. 

Alastair Reynolds: Terästuulen Yllä

 Terästuulen Yllä on suoraa jatkoa teokselle Muistoissa Sininen Maa. Tarina jatkuu jonkun verran myöhemmässä ajassa, päähenkilö Chiku Akinya on ensimmäisessä teoksessa esiintyneen Eunice Akinyan tyttärentytär.

Tässä teoksessa avaruusmatkailu on jo kehittynyt pidemmälle kuin ensimmäisessä. Kirjan alku tapahtuu holoaluksessa, valtavan suuressa habitaatissa joka on osa lukuisista samanlaisista aluksista muodostuvaa karavaania, matkalla kauas ennen tutkimattomaan kohteeseen.

Aluksen sisältä löytyy odottamaton yllätys, joka sysää tapahtumat liikkeeseen. Hommaan sekaantuu tekoäly - Mekanismi, jonka motiivit alkavat pikkuhiljaa vaikuttaa kyseenalaisilta.

Reynolds sekoittaa taas konsepteja eri teoksistaan. Useassa kirjassa esiintyvä Timanttivyö koostuu lukuisista habitaateista, jotka voisivat aivan hyvin olla tässä kirjassa esiintyviä holoaluksia. Tätä ei kerrota mitenkään selvästi, mutta sellainen vaikutelma kuitenkin syntyy. Reynolds ikään kuin kertoo aiemmin kirjoittamissaan teoksissa esiintyvän tulevaisuuden historiaa, erittäin ovelasti ja hienovaraisesti.

Itse kirja on taattua seikkailua huimissa etäisyyksissä, avaruudessa ja planeetoilla. Neljä elefanttia.  

Alastair Reynolds: Muistoissa Sininen Maa

Muistoissa Sininen Maa on Poseidonin Lapset-trilogian avausteos. Se on luettavissa myös yksinään, itsenäisenä teoksena, mutta tarina jatkuu vielä kahdessa muussa kirjassa joiden lukeminen kannattaa kyllä.

Kirja (koko trilogia oikeastaan) eroaa Reynoldsin muusta tuotannosta jossain määrin aiheensa puolesta, mutta kerronta on tutun tuntuista. Nyt ei seikkailla juurikaan avaruudessa, vaan ollaan ihmiskunnan historian käännekohdassa, jossa avaruusmatkailu on vasta alkuvaiheessa. Afrikasta on tullut talouden ja kaupankäynnin suurmahti, ilmastonmuutoksen seurauksena. Kaikkien päihin istutetut implantit yhdistävät ihmiset "Mekanismiin", joka valvoo kaikkea ja kaikkialla - väkivalta ja sodat ovat menneisyyttä, rauha ja yltäkylläisyys vallitsevat maan päällä.

Akinyan suku on rikastunut satumaisiin mittasuhteisiin ja suvun jäsenillä on mahdollisuuksia elää haluamansa kaltaista elämää. Tarina saa varsinaisesti alkunsa, kun suvun matriarkka kuolee ja jättää jälkeensä arvoituksen, jota lähdetään selvittämään maan lisäksi kuusta ja Marsista.

Reynoldsilla on loistava tapa rakentaa kaikkien teoksiensa taustalle yhtenäistä maailmaa. Eri kirjoissa viitataan toisien kirjojen tapahtumiin tai historioihin, varsin luontevasti ja korostamatta mitään erityistä tapahtumaa. Akinyan suku esimerkiksi vaikuttaa Aurinkojen Huoneen sukujen esiasteelta. Samoin avaruusmatkailun kehitysaskeleet johtavat suuntaan, joka Ilmestysten Avaruuden maailmoissa on arkipäivää.

Maailman muuttumista ilmastonmuutoksen johdosta ei avata mitenkään, sitä ei oikeastaan edes mainita - se on lukijan pääteltävissä. Tämä on oikeastaan aika hyvä ratkaisu, koska siitä olisi saattanut tulla turhan iso tekijä varsinaisen tarinan kustannuksella. Nyt lähtötilanne pitää vain jotenkin itse päätellä, jonka jälkeen se tukee tapahtumia taustalla erittäin luontevasti. Kokonaisuus tuntuu uskottavalta ja hyvin loogiselta.

Varsinainen tarina on taas huimaa seikkailua, ja vaikka kirja on pitkä, se ei missään vaiheessa tunnu menettävän otettaan. Erittäin hieno teos, täydet viisi planetaarista objektia!

Alastair Reynolds: Jäänpuskijat

Jäänpuskijat on Reynoldsin tuotannossa sikäli poikkeava teos, että se ei varsinaisesti liity mihinkään muihin teoksiin tai sarjoihin. Yleensähän Reynoldsin teoksissa ollaan jollain tavalla yhteydessä muihin kirjoihin tai niiden tapahtumiin, tai avaruuksiin.

Jäänpuskijat on kuitenkin aivan oma teoksensa, ja toimii sellaisena varsin hienosti. Jäänpuskijat ovat jään louhijoita; tätä ei juurikaan selvennetä, mutta ilmeisesti maassa on vesipula ja jäätä haetaan komeetoilta avaruudesta. Kirjan pääosassa on Kivisirkka-nimisen aluksen miehistö. Heidät lähetetään jahtaamaan Saturnuksen kuuta, joka on poikennut radaltaan ja lähtenyt poispäin aurinkokunnastamme - ilmeisen selvästi kyseessä ei ole kuu vaan jonkinlainen vieraan sivilisaation avaruusalus.

Kirjan alkuosa on takaa-ajoa; näitähän Reynoldsin teoksissa riittää. Meno on kuitenkin sähäkkää ja tapahtumiakin riittää. Kun kuu (Janus) viimein saadaan kiinni, alkaa tarina kuitenkin muuttua.

Tarina kantaa hienosti, kattaen vuosikymmenten aikajänteen erilaisia vaiheita aluksen miehistön elämässä. Kun totuus pikkuhiljaa alkaa paljastua, on se taas kerran huimempi kuin olisi voinut arvatakaan.

Hyvä kirja, hienoa avaruusseikkailua ja mahtavat määrät uusia scifi-temppuja. Ehdottoman suositeltavaa - niin kuin Reynoldsin tekeleet noin yleensäkin.

Neljä vierasta sivilisaatiota.

Alastair Reynolds: Prefekti

Timanttivyössä tapahatuu kummia. Kokonaisia habitaatteja tuhoutuu tai katoaa verkosta. Koneet kääntyvät ihmisiä vastaan. Mystinen pahantekijä vehkeilee muinaisen tekoälyn - tai kenties oikeasti eläneen ihmisen tallenteen - kanssa. Prefekti Tom Dreyfus saa tehtäväkseen selvittää mysteerin nuoren apulaisensa Thalia Ng:in kanssa.

Mutta kuka - tai mikä - oikeastaan onkaan kaiken takana, ja miten se - tai hän - pysäytetään? Seuraa huima dekkarimainen kilpajuoksu arvoituksen perässä. Askel askeleelta arvoituksen ratkaisu näyttää olevan lähempänä, mutta samalla epätodennäköisempi kuin aiemmin.

Prefekti on jotain dekkarin ja toiminnallisen avaruusseikkailun välimaastosta. Skaala ei nyt olekaan ihan niin huima kuin Reynoldsin joissain kirjoissa, mutta tunnelma on sitäkin tiiviimpi. Ja sitäpaitsi, miljoonia ihmishenkiä koskeva uhka on kyllä aivan tarpeeksi suuri, jotta vaaran tunne välittyy.

Kirjassa pohditaan myös yhteiskunnallisia asioita, ehkä enemmän kuin Reynoldsin kirjoissa tätä ennen on totuttu. Timanttivyö koostuu erilaisista habitaateista, jotka ovat enemmän ja vähemmän omavaltaisia valtioitaan. Niissä kuka vaan saa tehdä mitä vaan, kunhan vain osallistuu demokratiaan äänestämällä yhteisistä asioista. Kirjassa ei varsinaisesti mässäillä hirveyksillä, mutta sivutaan lyhyesti erilaisia hallintomalleja joihin ihmiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan - esimerkiksi täysiä diktatuureja. Kysymys, jota ei varsinaisesti suoraan esitetä mutta joka on rivien välissä luettavissa onkin, kuinka pitkälle vapauden valita pitää antaa mennä - onko edes mitään rajoja, mitä ihminen ei saisi vapaaehtoisesti ylittää, niin kauan kuin ketään ei pakoteta mihinkään ja kaikki hoitavat velvollisuutensa?

Vastauksia kirjassa ei toki ole vaikka jonkin verran filosofista pohdintaakin mahtuu mukaan. Se ei kuitenkaan ole jutun juoni. Juoni on ihan perinteisessä seikkailussa joka tapahtuu avaruudessa, jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Ja hyvä seikkailu onkin.

Thalia Ng ja Tom Dreyfus ovat mielestäni Reynoldsin ehkä parhaita henkilöhahmoja. Varsinkin Thalia on tavallisesta poiketen jopa epävarma itsestään - yleensähän näissä kirjoissa ollaan aika kirkasotsaisia sankareita.

Hyvää scifiä, suosittelen. Neljä sukkulaa veenukseen.

Alastair Reynolds: Aurinkojen Huone

Abigail Gentian oli vähintäänkin erikoinen henkilö. Kuusi miljoonaa vuotta sitten hän kloonasi itsestään tuhat kloonia, ja lähetti nämä kiertämään galaksia, keräämään kokemuksia ja muistoja kaikesta minkä nämä kohtaavat. Kloonien - suvun - oli määrä aika ajoin, aina parin sadan tuhannen vuoden välein, kokoontua yhteen ja jakaa muistonsa sekä kokemuksensa toisilleen, ja jatkaa sitten taas kiertämistään.

Erään tällaisen kokoontumisen osoittautuessa ansaksi käy selväksi, että suvun olemassaolo on uhattuna. Joku tai jokin haluaa tuhota kaikki Abigailin kloonit ja päättää koko suvun vaelluksen. 

Kirja on todella huima seikkailu, niin kuin Reynoldsin kirjoilla on tapana olla. Aika, etäisyydet, historia ja avaruus, kaikki ovat vain leikkikehää jossa mennään eikä meinata. Aurinkojen Huone on jonkinlainen avaruuden dekkari, tai mysteeri, jonka ratkaisemiseksi on kuljettava tuhansien vuosien halki, aurinkokunnasta toiseen, elämänmuotojen ja keinoälyjen seassa.

Kirjassa on ehkä jonkun verran junnausta - se on Reynoldsille tyypillisesti aika pitkä - mutta tarina kantaa taas vaivattomasti, tapahtumat seuraavat toisiaan pyörryttävällä tahdilla. Missään vaiheessa ei varsinaisesti tule tylsää, vaan kaikki tapahtumat vievät tarinaa jollain tavalla eteenpäin. Kieliasu on melko suoraviivaisen toteavaa, eivätkä ihmeellisten näkyjen kuvailutkaan ole mitenkään erityisen ihmeellisiä, mutta se ei varsinaisesti haittaa - oikeastaan, jos näin huima tarina olisi vielä kielellisesti jotain ylimaallista, voisi lukijalta lähteä älli päästä.

Hienoa avaruusseikkailua, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Neljä kloonia.

Jack Campbell: Urhoollinen

Urhoollinen on Kadonnut Laivasto sarjan kolmas osa. Hohhoijaa, taaskaan ei päästä mihinkään. Laivasto lentelee eestaas, taistelee ja voittaa tietenkin - mutta avaruus on suuri eikä tällä kertaa päästä mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan.

Sarjan toistaiseksi tarpeettomin osa. Tämän olisi voinut kuitata kahdella lauseella.

Yksi avaruuslaiva.

Alastair Reynolds: Elysionin Tuli

Prefekti Dreyfus on täällä jälleen! Reynolds palaa Ilmestysten Avaruuden pariin uudella kirjallaan, jonka pääosassa ovat demokratiaa valvovat prefektit. Joku tai jokin uhkaa kuitenkin keikuttaa tasapainoa. Äänestysytimet, demokratian ehdottomat tukipilarit, ovat mahdollisesti vaarassa. Dreyfus ja muut prefektit joutuvat jahtaamaan heikkoja johtolankoja ympäri avaruuden etsiessään syyllistä, ja joutuvat jos vaikka minkämoisiin seikkailuihin ja kiipeleihin.

Alastair Reynolds on mielestäni parasta, mitä tieteiskirjallisuudelle on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kyseessä on ns. "kova" tieteiskirjallisuus; tyyli, jossa pyritään olemaan jossain määrin uskottavia, eikä huumorille juurikaan ole sijaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole toiminta- tai seikkailutarina, vaan oikeammin jonkinlainen dekkarin ja jännityskertomuksen välimuoto. Reynolds on luonut kertakaikkisen huimia visioita, mielipuolisia mittakaavoja ajassa ja avaruudessa - ja nyt, ensimmäistä kertaa, joudun toteamaan pettyneeni hieman.

Kirja on hyvä, luin sen erittäin mielelläni. Mutta, jos rimaa nostetaan koko ajan, miten voi aina ylittää sen? Ei mitenkään. Suurimmatkin sankarit kompastuvat lopulta, ja tämän kirjan kohdalla itselleni tuli olo, että nyt ollaan hieman liikaa vanhan lämmittelyn äärellä. Ei paljon, mutta kuitenkin havaittavassa määrin. Esimerkkinä piiskansiimat. Joo kyllä, ovat mahtavia ja osaavat mitä vain, mutta liika alkaa olla jo liikaa. Tuntuu, että tässä kirjassa ei oikeastaan esitelty enää mitään uutta, ainoastaan jo aiemmin tarjoiltuja paloja eri järjestyksessä.

Kirjassa on toki mielenkiintoinen teema, kaiken avaruudessa häröilyn seassa: demokratian valvominen, ja rajan veto pakkotoimien ja vapauden välillä. Kuinka pitkälle voidaan mennä demokratian - yksilönvapauden - nimissä, ennen kuin vapauden hinta kasvaa liian suureksi? Entä kuinka paljon voidaan luottaa erehtymättömään teknologiaan, jonka on kuitenkin laatinut ihminen - erehtyväinen ja taipuvainen juonitteluun. Nämä teemat jäävät kuitenkin jotenkin hieman vähemmälle käsittelylle kuin mielestäni olisi ollut syytä. Ilman suuria teemoja kyseessä on vain yksi tieteiskirja muiden joukossa.

Toivottavasti olen väärässä, ja Reynoldsilla on vielä uusia turinoita muhimassa. Tällaisenaan, neljä tekoälyä ja tiukka suositus kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville.

M. John Harrison: Valo

Valo on ns. kovan luokan scifiä. Tämän kirjan lukeminen edellyttää ehkä jonkin verran alan harrastuneisuutta, ja selkeää kiinnostusta aihetta kohtaan. Sillä Valo ei ole helppoa luettavaa.

Harrison ei paljon selittele tapahtumien tai henkilöiden taustoja, vaan toimintaan rymistelään suoraan sekaan. Valkoinen Kissa on K-teknologian avaruusalus - minkä ihmeen K-teknologian? No mietipä sitä. Seria Mau on sen ohjaksissa, ilmeisesti, ehkä, jotenkin, paitsi ettei olekaan ja sitäpaitsi kaikki tapahtuu nanosekunneissa, samalla kun Matematiikka vetelee naruista taustalla. Siis mitä?

No sitä, että vasta lukemalla kirjaa riittävän pitkälle alkaa kaikesta sekavasta vyörytyksestä muodostua jonkinlainen käsitys tapahtumista. Jotka tosin tapahtuvat eri aikakausilla ristiin rastiin siten, ettei sitäkään oikein osaa aina hahmottaa.

Tekeeköhän kirjailija tahallaan kiusaa, vai onko tässä jotain oikeasti takana? No ainakin mielestäni lukukokemus on vaikeudesta huolimatta aika eheä, eli ei tätä nyt ihan hatusta ole repäisty. Aika monelle asialle löytyy jotain kautta kuitenkin selitys, tai ehkä ainakin syy. Ja lopussa, niin kuin usein tehdään, erilliset säikeet vedetään yhteen, tosin ehkä aavistuksen verran teennäisesti mutta kuitenkin.

Mutta mistä kaikessa oli oikeastaan kysymys? No sitä en kyllä oikein saanut selville.

Koville scifi-diggareille silti suositeltavaa lukemista, aika... mieleenpainuva kokemus. Neljä nanosekunnin mittaista piipahdusta erilaisissa ulottuvuuksissa ja vaikka yksi kvantti vielä kaupan päälle. Revi siitä

Joe Haldeman: Loputon Sota

Loputon Sota on näennäisestä helposta scifi-rymistelyn fiiliksestään huolimatta ihan kiinnostava teos. Se kertoo - jossain määrin - William Mandella -nimisestä sotilaasta joka etenee avaruudessa muukalaisia vastaan käydyn sodan aikana arvossa kuin huomaamatta, mitättömästä alokkaasta aina vaan korkeampaan rooliin. Sotaa kydään avaruudessa jossa pitkät välimatkat aiheuttavat aikadilaatiota ja staasissa vietetty aika muutenkin ajan kulumista eri tahtiin, jolloin kotimaailmalla asiat muuttuvat tavoilla, joita avaruudessa seilaavat sotilaat eivät osaa kuvitellakaan.

Loputon Sota on selkeästi sodanvastainen teos. Tai no, selkeästi ja selkeästi. Ironinen, lakoninen sodanvastaisuus on välillä vaarassa hävitä rivien väleihin; tämän kirjan voisi kai lukea huolimattomasti ihan pelkkänä seikkailuna, sotateoksena. Sitä se ei siis kuitenkaan ole. Kaikessa on sotimisen järjettömyyttä kuvaava vire; lähes kaikki, mitä sotilaat sodassa tekevät on lopulta täysin absurdia, järjetöntä. Lopussa järjettömyys paljastuukin, totaalisesti.

Järjetöntä on olettaa automaattisesti vieraan haluavan pahaa.

Kirjan kieli on ihan sujuvaa, tarina kulkee rullaavasti eikä teos ole liian pitkä. Välillä tuntuu hieman siltä, että kirjaa kirjoitettaessa ei ole ollut ihan suunta selvillä, mutta lopuksi kuitenkin aina päästään taas raiteille. Loppu on lähellä olla todella traaginen, mutta onneksi... no enpäs kerrokaan! Lue itse.

Neljä urheaa mutta tarpeetonta hyökkäystä tuntemattoman kimppuu.

Isaac Asimov: Säätiö

Nyt ollaan klassikon äärellä. Säätiö on Isaac Asimovin Säätiö-trilogian ensimmäinen osa; trilogian, josta lopulta julkaistiin kai kahdeksan kirjaa. No joo, aina ei jarrutella, jos juttua pukkaa niin on kirjoitettava. Olen aiemmin lukenut kaikki tähän sarjaan kuuluvat kirjat, ja jos nyt en ihan väärin muista olivat ne kutakuinkin laadukkaita ja sikäli perusteltuja.

Säätiö on siis sarjan ensimmäinen teos, jossa esitellään Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tieteenala, joka perustuu tapahtumien ennustamiseen matemaattisesti, erittäin tarkasti. Seldon havaitsee, että galaktinen imperiumi on romahtamassa, vain muutaman vuosisadan kuluttua imperiumi ajautuisi alennustilaan joka kestäisi tuhansia vuosia ennen uuden kukoistuksen nousua. Romahdusta ei voida enää estää, niin suuret ja vääjäämättömät voimat ovat kyseessä. Nousua edeltävän alennustilan kestoa voidaan kuitenkin merkittävästi lyhentää, jos toimeen ryhdytään heti. Näin saa alkunsa Säätiö; tiedemiesten yhteisö, jonka tehtävänä on vaalia sivistystä ja tiedon valoa pimeinä aikoina.

Kirja kertoo Säätiön alkutaipaleesta, sen kehittymisestä pienestä, kaukaiselle planeetalle eristetystä yhteisöstä merkittäväksi tekijäksi lähiavaruudessaan. Ajan kuluessa erilaiset kriisit koettelevat kasvavaa Säätiötä, sen ottaessa yhteen naapureidensa kanssa milloin uskonnollisista syistä, milloin teknologisista tai kaupallisista. Säätiö nousee aina voittajaksi, kiitos Seldonin huolella suunnitteleman polun.

Säätiö kertoo jonkinlaisesta kuvitteellisesta tulevaisuuden historiasta. Sitä voidaan hyvästä syystä pitää paitsi tieteiskirjallisuuden merkkiteoksena, myös jonkinlaisena vertauskuvallisena meidän oman maailmamme tilan tarkasteluna. Säätiön vaiheet ja kriisit ovat melko inhimillisä, hyvin samankaltaisia kähinöitä joita näemme maan päällä jatkuvasti. Säätiö on tosin utopistinen, yhden ihanteen puolesta työtä tekevä joukko, jonka kaltaista tuskin maan päällä tullaan näkemään.

Kirja on kirjoitettu 1951, ja ikä alkaa jo näkyä. Atomivoimaa pidetään kirjassa jonkinlaisena kehityksen kulminaatiopisteenä, eikä esim. nykyisen internetin kaltaista tiedonvälityksen mahdollistavaa teknologiaa ole kirjassa mukana lainkaan - Säätiö vaalii galaktista tietoa ihan perinteisin kirjoin ja paperein, kirjastoissa ja tutkijakammioissa, mikä tuntuu vanhanaikaiselta. En jotenkin usko, että tämän päivän nuori pitäisi tätä kirjaa kovin kiinnostavana, ellei sitten anekdootin tapaisesti kurkistuksena historiaan; miten ennen kuviteltiin tulevaisuuden muotoutuva, ja kuinka hyvin moiset ennustukset osuivat maaliin.

Itselleni kirja on tärkeä jo siitäkin syystä, että muistan lukeneeni tämän jo hyvin nuorena, alle 15-vuotiaana ensimmäisen kerran. Muistan pitäneeni kirjaa todella huimana kertomuksena. Kun nyt taas tartuin kirjaan, olin hieman jännittynyt; miltä sen lukeminen nyt tuntuisi? No, pannukakku latistui. En saanut ihan samanlaista vautsivau-elämystä enää. Teksti sinänsä on ihan hyvin rullaavaa, mutta kauhean selittelevää ja jaarittelevaa. Seldonin Kriisit ovat myös oikeastaan jatkuvasti saman jankkaamista, eikä lopputulos yllätä yhtään ketään.

Kirja on varmasti toiminut aivan eri tavalla 1950-luvulla, tai vielä ajalla ennen internetin yleistymistä, mutta nyt sen pinnalla on selvä pölykerros jota ei saa oikein hinkkaamallakaan pois. Suosittelen silti varauksetta, jos ei muuten niin kurkistuksena Scifin historiaan.

Neljä kriisiä.

Jack Campbell: Peloton

Peloton on Campbellin Kadonnut laivasto -kirjasarjan toinen teos, ja itselleni aika ristiriitainen kokemus.

Kun lukee paljon, tulee väistämättä arvostelleeksi kirjoja suhteessa muihin kirjoihin. Lisäksi rima tuntuu nousevan, tai ehkä oikeammin huonoja kirjoja kyllästyy lukemaan. Pienistä asioista tulee isoja, niihin on helppo tarttua ja takertua. Itse ajattelen joskus lukiessani jotain kirjaa, että oma nipotukseni pikkuseikoista pilaa lukunautinnon. Näitä pohdin tämänkin kirjan kohdalla, kovin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Kirjan tarina on pökkelö, hahmot tylsiä ja tarinankuljetus jahkailevaa. Tiettyjä teemoja - menneisyyden sankarin mielestä nykyajan sodankäynti on holtitonta ja älytöntä - jankataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, väsymykseen asti. Taistelukohtaukset ovat pitkitettyjä ja hankalia hahmottaa. Ja silti... luin kirjan ahmien, melkein yhdeltä istumalta.

Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? No, ainakin itse pidän scifistä ja avaruusseikkailuista, joten siltä osin nappiosuma. Tarina oli myös loppujen lopuksi aika sutjakkaasti kulkevaa, vaikkakin melkein täysin yllätyksetöntä huttua. Oikeastaan ainoa yllätys oli täysin tarpeettomasti ja harvinaisen väkinäisesti mukaan ympätty romanssi, jossa ei kyllä ole uskottavuuden häivähdystäkään.

Toisaalta nörtti-minää hivelee uskottavasti kerrottu avaruudessa heiluminen. Campbellin kirjoissa käytetään paljon mittakaavaa, valominuutteja ja -tunteja, jolloin asioita nähdään vasta pitkiä aikoja niiden tapahtumisen jälkeen, ja toimintoja suoritetaan paljon ennen kuin ne lopulta tapahtuvat, mikä on aika kiinnostavaa ja jopa melko onnistuneesti sepustettua.

Ja sitten taas vielä toisaalta - kolmaalta? - koko tarina on kyllä aika turha. Tästä ilmeisesti ainakin kolmen kirjan mittaisesta kirjasarjasta olisi aivan helposti voinut tehdä yhden kirjan pituisen. Tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta - loputonta jahkaamista eestaas, toinen toistaan tarpeettomampia taistelukohtauksia jotka eivät edistä mitään ja toistuvat vaan uudestaan ja uudestaan. Oi kustannustoimittaja, missä lienet? Ja missä punakynäsi?

No joo. Menköön. Kolme avaruusalusta koska homma oli sujuvaa. Mitään suurta kirjallisuutta tämä ei kuitenkaan ole mutta menisi varmaan junan vessassa ensin lukukokemuksena ja sitten peen pyyhkimiseen.

Vernor Vinge: Linnunradan Ääret

Nyt mennään taas kovaa ja korkealta. Vernor Vingen kirja Linnunradan Ääret on niin mahtipontiset mittakaavat että jos olisi tukkaa päässä, se nousisi varmasti pystyyn.

Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.

Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.

Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.

Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.

Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.

Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....

Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.

Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.

Gordon R. Dickson: Dorsai!

Dirsai-trilogian III osa

Gordon Dickson kirjoittaa kovin perinteistä tieteiskirjallisuutta. Seikkailua ja avaruudessa vaeltelua, jonkinmoisella yhteiskunnallisella havainnoinnilla maustettuna. Itselleni tällainen seikkailu-tyyppinen scifi jää vähän vieraaksi, en oikein jaksa siitä kiinnostua - ja niin kävi tälläkin kertaa.

Päähenkilö on jonkinmoinen yli-ihminen joka lyö ällikällä kaikki, ollen ylivoimaisen nerokas joka käänteessä. Hahmoja piisaa mutta niihin ei juurikaan paneuduta, ovatpahan vaan jotenkin mukana. Lopussa... no, todetaan että olipas kova jätkä, mutta eipä siitä sen kummempia. Melko ontuva pökkelömäinen selitys päähenkilön ylivoimaisuudelle annetaan, mutta jääköön se tässä mainitsematta siltä varalta, että joku tämän kirjan haluaisi lukea.

Kirja ei sinänsä ole huono eikä edes kovin kliseinen, onpahan vaan kovin yllätyksetön. Vähän niin kuin kelpo hampurilainen, mitäpä sitä spekuloimaan, se on sellainen kuin on.

Kaksi planeettaa.

Robert A. Heinlein: Galaksin Kansalainen

Tätä kirjaa mainostetaan takakansitekstissä yhdeksi Heinleinin unohtumattomimmaksi, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä kirja on Heinleinin teoksista juurikin toisesta päästä; melko yhdentekevää perus scifiä, jota on Heinleinin tuotannosta huomattavasti pienempi osuus. Itse asiassa koko kirjassa Scifi on aika toissijaista. Kirjan tarina on hyvinkin perinteinen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, joka nyt sattuu sijoittumaan johonkin kuvitteelliseen tulevaisuuden maailmaan.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Heinlein on kyllä kirjoittanut huomattavasti mielenkiintoisempiakin teoksia. Tästä kirjast on vaikea keksiä mitään kovin innostavaa; tarina on perushuttua ja sangen yllätyksetön, ja juonenkäänteet helposti ennalta arvattavia ja kovin merkityksettömiä. Kaikenkaikkiaan aika... tyhjänpäiväinen teos.

Voihan tämän lukea, huonompiakin on kirjoitettu, mutta Heinleinin tuotantoa tämä kirja edustaa kovin heikosti. Kaksi avaruusalusta.