maanantai 27. marraskuuta 2017

Pekka Matilainen: Miniatyyrimaalari

Miniatyyrimaalari kertoo 1400-luvun Roomasta ja ympäröivästä Italiasta. Kyseessä on jonkinlainen jännitystarina. Maalari Toni saa kopioitavakseen käsikirjoituksen, jonka sisältöä eivät kaikki sulata. Tonin ja aika monen muunkin henki on uhattuna, kun ilkeä inkvisiittori jahtaa käsikirjoitusta ja kaikkia sen kanssa tekemisissä olevia ympäri Rooman kaupunkia.

Kirja on miellyttävää luettavaa. Kaiken digiähkyn (pling - päivityksiä - plong - viestejä - skädäm - arvostele tuote - bojoing - anna palautetta) keskellä muinaisen Rooman verkkainen tahti välittyy mukavan virkistävänä (oho) tunnelmana.

Siinäpä se sitten olikin. Juoni on tämän kirjan heikoin lenkki. Tarina poukkoilee teemasta toiseen, eikä varsinainen ydintarina oikein etene eikä liity mihinkään. Sivujuonia ja -hahmoja piisaa, ja aika monet niistä voisi jälkeenpäin todeta täysin tarpeettomiksi. Varsinainen pääjuonikaan ei lopulta ole kiinnostava, uskottava tai edes kovin jännittävä.

Tuntuu kuin kirjailija olisi väkisin yrittänyt päkistää DaVinci-tyyppistä historiallista jännitystä, mutta taidot tai ideat eivät oikein vain riittäneet. Lopputulos on platku. Kaksi viinituoppia.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Steve Lowe & Alan McArthur: Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?

On. Eiku... No jooh. Kyseessä on jonkinlainen satiirinen sanakirja jossa ruoditaan nykymaailman ilmiöitä ja henkilöitä, ja melkeinpä kaikki on kirjoittajien mielestä paskaa. Kieli on paikoitellen melko roisia, ehkä vähän tarkoitushakuisestikin, mutta aika kivaa luettavaa.

Olen aika monesta asiasta tämän kirjan kanssa samaa mieltä. Suuri osa asioista on paskaa. Toisaalta, haitanneeko tuo? Onko se sitten itsessään jotenkin kauhean huono asia? Entä jos... maailma nyt vain on sellainen? Ja toisaalta, tämäkin kirja on aikamoista paskaa. Monet jutuista ovat tekonokkelia ja aika väkinäisiä, ja mukana on myös paljon "helppoja" paloja - onpas tosi vaikeaa olla nasevan sarkastinen "Median" ympäriltä. Lapselta karkkia, vai mitensenyoli...

No joo. Ihan pikkuhauska kirja mutta eipä juuri sen kummempaa. Ei kestä toista lukukertaa. Laitetaan vaikka kaksi... pökälettä.

torstai 16. marraskuuta 2017

Arkadi & Boris Strugatski: Kasvatti

Perushuttua: vieras planeetta, haaksirikkoutunut alus, yksinäinen pelastunut jota muukalaiset ovat kuitenkin muokanneet erilaiseksi, niin mieleltään kuin ruumiiltaan... Strugatskin klaani kirjoittaa ihan kiinostavaa mutta ehkä aavistuksen ei-niin-omaperäistä tarinaa vieraantumisesta, erilaisuudesta ja ehkä yksinäisyydestäkin. Lopputulos on ihan ok... mutta eipä juuri enempää.

Kirja on osin aika vaikeasti luettavaa haapuilevan ja pohdiskelevan tyylin vuoksi, joka ei ole mielestäni kovin sujuvasti kirjoitettua. Ehkä jopa himpun verran taiteellista vaikutelmaa, nimittäin huonossa mielessä. Itselleni ainakin olisi kelvannut hieman selkeämpi kerronta.

Ei huono, muttei kyllä kovin hyväkään. Kaksi lonkeroa.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tuomas Kyrö: Liitto

Huh. Harvoin tulee vastaan kirjoja, jotka oikeasti liikuttavat isoa miestä näin kovasti. Tuomas Kyrön kirja Liitto on aivan huikean hieno kirja. Sekä tarina että kieli ovat loistavia ja kietoutuvat hienosti yhteen. Eri kertojien käyttämä kieli ja sanavarasto kertoo omaa tarinaansa näiden mielenlaadusta ja luonteesta täysin saumattomasti, kuin henkilöiden itsensä kirjoittamina. Tarina on koskettava, alusta loppuun traaginen ja täynnä toinen toistaan raastavia kohtaloita. Ja sittenkin... jotenkin lohdullinen, joissain kohdin ainakin.

Kirja kertoo varsinaisesti kahden ihmisen yhteisen elämän. Urho ja Lyydia. Nuoruudesta vanhuuteen. Yhdessä ja erikseen. Urho on pohjimmiltaan kunnollinen mutta perustavanlaatuisesti suomalainen mies. Ei puhu kun ei oikein osaa sanoa mitään älykästä. Ei ymmärrä maailman menoa oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, mutta yrittää silti jotain, ehkä parhaansa, ehkä vähemmän tai enemmän. Kohtalo jyrää alleen, elämä menee menojaan, eikä Urho oikein koskaan ehdi mukaan kun ei ole järin nopea päästään.

Lyydia kai rakastaa Urhoa, ainakin yrittää kovasti, vaikkei Urho mikään helppo kumppani olekaan. Sota, köyhyys ja menetykset jyräävät Lyydiankin. Lopulta kummallakaan ei oikein ole kuin toisensa, eikä sekään ole juuri mitään.

Kirjassa on tarinaa, aikalaiskuvausta, filosofista pohdintaa, ideologien tutkiskelua, valintoja ja niiden seurauksia... oikeastaan ihan kaikkea. En voi kylliksi suositella tätä kirjaa, pitäisi olla oikeasti aikamoinen idiootti jos tämän jättäisi lukematta.

Täydet viisi... ihan mitä vaan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Frederik Pohl: Sapattivuosi

Tässäpä vähän erikoinen kirja. En oikein saa tolkkua, onko kyseessä olevinaan scifiä, seikkailua vai mitä ihmettä. Jonkinsortin dystopiassa eletään eli pikkuisen scifin suuntaan viittaisi, mutta välillä meno on ihan kuin toiminta-/seikkailukirjassa... En tiedä.

Ei myöskään tarinana mitenkään erikoisen kiinnostava kirja. Päähenkilö on kuin kaurapuuroa, harmaa ja mauton. Ei voisi juuri vähempää kiinnostaa, miten hänelle käy. Kirja myös loppuu jotenkin ihan kesken, aivan kuin osa sivuista puuttuisi.

Eipä voi juurikaan suositella. Oma kappaleeni oli painettu aika kevyelle paperille, sitä oli helppo pitää kädessä - siitä toinen tähtönen. Kaksi kummallista käännettä.

torstai 2. marraskuuta 2017

Jack Campbell: Peloton

Peloton on Campbellin Kadonnut laivasto -kirjasarjan toinen teos, ja itselleni aika ristiriitainen kokemus.

Kun lukee paljon, tulee väistämättä arvostelleeksi kirjoja suhteessa muihin kirjoihin. Lisäksi rima tuntuu nousevan, tai ehkä oikeammin huonoja kirjoja kyllästyy lukemaan. Pienistä asioista tulee isoja, niihin on helppo tarttua ja takertua. Itse ajattelen joskus lukiessani jotain kirjaa, että oma nipotukseni pikkuseikoista pilaa lukunautinnon. Näitä pohdin tämänkin kirjan kohdalla, kovin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Kirjan tarina on pökkelö, hahmot tylsiä ja tarinankuljetus jahkailevaa. Tiettyjä teemoja - menneisyyden sankarin mielestä nykyajan sodankäynti on holtitonta ja älytöntä - jankataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, väsymykseen asti. Taistelukohtaukset ovat pitkitettyjä ja hankalia hahmottaa. Ja silti... luin kirjan ahmien, melkein yhdeltä istumalta.

Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? No, ainakin itse pidän scifistä ja avaruusseikkailuista, joten siltä osin nappiosuma. Tarina oli myös loppujen lopuksi aika sutjakkaasti kulkevaa, vaikkakin melkein täysin yllätyksetöntä huttua. Oikeastaan ainoa yllätys oli täysin tarpeettomasti ja harvinaisen väkinäisesti mukaan ympätty romanssi, jossa ei kyllä ole uskottavuuden häivähdystäkään.

Toisaalta nörtti-minää hivelee uskottavasti kerrottu avaruudessa heiluminen. Campbellin kirjoissa käytetään paljon mittakaavaa, valominuutteja ja -tunteja, jolloin asioita nähdään vasta pitkiä aikoja niiden tapahtumisen jälkeen, ja toimintoja suoritetaan paljon ennen kuin ne lopulta tapahtuvat, mikä on aika kiinnostavaa ja jopa melko onnistuneesti sepustettua.

Ja sitten taas vielä toisaalta - kolmaalta? - koko tarina on kyllä aika turha. Tästä ilmeisesti ainakin kolmen kirjan mittaisesta kirjasarjasta olisi aivan helposti voinut tehdä yhden kirjan pituisen. Tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta - loputonta jahkaamista eestaas, toinen toistaan tarpeettomampia taistelukohtauksia jotka eivät edistä mitään ja toistuvat vaan uudestaan ja uudestaan. Oi kustannustoimittaja, missä lienet? Ja missä punakynäsi?

No joo. Menköön. Kolme avaruusalusta koska homma oli sujuvaa. Mitään suurta kirjallisuutta tämä ei kuitenkaan ole mutta menisi varmaan junan vessassa ensin lukukokemuksena ja sitten peen pyyhkimiseen.