Carl Hiaasen: Myyräntyötä

Hiaasen kirjoittaa jälleen ekologis-henkistä toimintaa, ja tällä kertaa on ehkä ihan parhaimmassa terässään. Kirja on paikoin jopa aika hyvä, vaikka toki toistaakin Hiaasenin muiden kirjojen kuvioita hieman liiankin tarkasti.

Viimeiset sinikieliset myyrät kaapataan huvipuistosta. Kaappaus on täysin käsittämätön, ja sen alkaessa pikkuhiljaa selvitä paljastuu koko joukko toinen toistaan erikoisempia kuvioita. Kuten esimerkiksi, että mitään sinikielisiä myyriä ei ole olemassakaan. Ja huvipuiston johtaja onkin todistajansuojeluohjelmassa piileskelevä mafioso. Hiaasenin henkilögalleriassa kaikki ovat siinä määrin pimahtaneita sekopäitä, että niiden voisi uskoa olevan jopa todellisia ihmisiä. Totuushan on aina tarua ihmeellisempää.

Vaikka kuvio toistaa samaa vanhaa kaavaa, henkilöhahmot ovat suoraan Hiaasenin muista kirjoista ja tapahtumien ympäristökin on iänikuinen Everglades, on kirja silti hyvin kirjoitettu ja varsin menevä seikkailu. Tai pikemminkin kohellus. Kyllä tämän ihan mieluusti lukee, ja voi jopa välillä vähän naurattaa. Kokeile vaikka!

Neljä vähän niinkuin tavallaan uhanalaista eläintä, you know...

Dean Koontz: Aaveet

Vanhempaa ja ehkä aavistuksen parempaa Koontzia kuin jotkut viimeisimmät tekeleet. Ehkä alkaen ihan siitä, että tällä kertaa kirja ei ole hirveän ylipitkä. Henkilöt ovat toki samaa pahvia kuin aina; kaunis-mutta-älykäs sankaritar ja vahva-mutta-herkkä poliisi vastapainona. Haaaaauuuuuuuukotuuuus. No joo.

Pikkukaupungissa tapahtuu kummia. Ihmiset ovat kadonneet, poislukien muutamaa jotka löytyvät kuolleina. Muista ei näy jälkeäkään. Missään ei ole ketään. Sankaritar palaa kaupunkiin ja jää kuin jääkin henkiin ja tottakai lopulta selvittää arvoituksen. Mukana on myös pakolliset varsinaiseen tarinaan liittymättömät sivuntäytteet jotka hämmentävät pakkaa sopivissa kohdin - muuten kirjasta olisi tullut tosi lyhyt.

Kaiken takana on... no enpäs kerrokaan, koska tässä kohdin Koontzilla on kerrankin ollut jopa vähän mielikuvitusta. Jos tykkäät jännityskirjoista ja jopa hiuka kauhun puolelle menevistä tarinoista niin tsekkaa itse! Ei ole paha rasti.

Kolme tarpeettoman tarkasti kuvailtua raakaa kuolemaa.

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Tehtävä Pohjoisessa

Artemis Fowl on vain kolmetoistavuotias lapsinero, joka seikkailee keijujen, kääpiöiden ja hiisien keskuudessa. Taikuus on osa maailmaamme, kovin monet eivät siitä vain tiedä - mutta Artemis tietää, ja seikkailut ovatkin sen mukaisia.

Kirja on selkeästi suunnattu nuorisolle, sen verran huimasti enemmän siinä on menoa ja meininkiä kuin varsinaista kirjallista antia. Homma kuitenkin toimii kohtalaisesti. Olisi kuitenkin varmaan ollut hyvä löytää kirjasarjan ensimmäinen osa pohjiksi, koska nyt en ihan tajua missä mennään... suurimman osan ajasta. Mutta ei se mitään, pieruhuumori ja taikahommelit ovat aina hauskoja.

Kirjassa Artemis etsii kaapattua isäänsä. Hommaa vaikeuttavat Hiidet jotka ovat saaneet käsiinsä kiellettyä teknologiaa, nimittäin aseita. Näitä keijut jahtaavat, ja uskovatpa myös Artemiksen sekaantuneen kuvioihin vaikka näin ei toki olekaan. Matka vie pohjoiseen, Venäjälle, jossa lumen ja jään keskellä käydään melko hurjia taisteluja.

Ihan kivaa luettavaa, varmaan alle 15-vuotiaille vielä hauskempaa. Kolme kääpiöpierua.

Jo Nesbø: Veitsi

Jones Bö kirjoittelee taas Harry Holen tempauksista. Ehkä ei olisi tarvinnut. Kirja on aika tylsä kostofantasia; juoni on älytön ja Harryn jatkuva itsesäälissä rypeminen uuvuttavaa.

Jos nyt ihan väkisin tykkäät väkivallan ihannoinnista ja pökkelömäisistä henkilöhahmoista niin ota ihmeessä tämä kirja parvekkeen oven välistä luettavaksi. En kuitenkaan suosittele.

Kaksi ihan samanlaista ihmepelastumista kuin kaikissa muissakin kirjoissa.