Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten Tarina

Johanna Sinisalo osallistui kotimaisen Iron Sky elokuvan käsikirjoittamiseen. Käsikirjoitusvaiheen jälkeen Sinisalo kirjoitti tämän kirjan, jossa käsitellään pääosin samaa tarinaa mutta eri kertojahahmon kautta, ja hieman eri perspektiivistä.

Sinisalo on varsin hyvä kirjoittaja. Tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa ilman elokuvaakin, ja se olisi toiminut ihan sellaisenaan. Tarina sinänsä on aika pöhelö: kuun pimeällä puolella piilottelevat natsit ovat hyökkäämässä maahan. Tarina kerrotaan Renaten äänellä. Renate on syntynyt kuussa, asunut siellä aina, eikä tiedä maan menosta mitään. Kun Renate sitten erilaisten sekoilujen seurauksena pääsee maahan, on hämmennys suuri.

Kirjan varsinaista antia on kuun elämän kuvaaminen, ja Renaten maassa kokemien ihmeiden ällistely. Varsinainen tarina on aika ohut, mutta sekin kerrotaan ja kuvaillaan aika hauskalla tavalla auki.

Ihan hyvää komediallista scifiä, jossa joitain melko vakaviakin teemoja seassa. Kolme kiillotettua saapasta.

Lee Child: Kovassa Koulussa

Jack Reacher on täällä taas, ja tympeämpänä kuin koskaan. Joskus näitä kovis-kirjoja on ihan kiva lukea, aivot narikkaan ja niin päin pois, mutta tämä tekele on kyllä omassa lajissaankin aika huono.

Nyt ollaan Reacherin menneisyydessä, hän on vielä armeijan palkkalistoilla. Hämäräperäinen "kuriiri" puhuu isosta rahasummasta, ja tämän perusteella Reacher päättelee kaikenlaista, mm. mistä on kysymys. Ja pahoinpitelee ihmisiä siinä sivussa.

Tarinassa käydään Euroopassa kertomassa, miten paljon parempi Yhdysvallat on. Ja pahoinpidellään ihmisiä siinä sivussa.

Itse "juoni" on ihan silkkaa soopaa, ja sen kuljetus täysin epäuskottava. Mutta toimiipahan tekosyynä väkivallalle ja täysin jonninjoutavalle nerokkaan päättelyn jankuttamiselle, joka on vain tosi tylsää.

Huono kirja. Yksi nyrkki nenään.

Clive Cussler: Havannan Myrsky

Olin tätä kirjaa lukiessani aivan varma, että olen lukenut tämän jo - mutta eipä ei, ei löytynyt omista muistiinpanoista. Kirja on vaan niin kertakaikkisen moneen kertaan käytetyistä palasista kokoon kursittu, ettei sitä meinaa tunnistaa uudeksi teokseksi.

Sankarit Pitt, Pitt ja Pitt (isä, poika ja tytär) seikkailevat tällä kertaa Karibialla. Merestä löytyy kuolleita alueita, joku tekee tuhmuuksia. Sitähän lähdetään selvittämään, ja taas kerran taustalla on ilkeitä roistoja ja kamalia juonia.

Cusslerin kirjoissa toistuu yhtenä teemana kiperistä paikoista pelastumisen maailmanennätyksen tavoittelu. Nytkin erilaisiin pinteisiin joudutaan joka toisella sivulla, ja pelastus on aina täpärä. Roistot ovat myös poikkeuksetta täysiä uunoja ja muutenkin surkeita, joten kortit on kyllä aika pitkälti Pittin suvun puolella - mikä toki ei ole näitä kirjoja lueskellessa mikään yllätys.

Eli, täysin yllätyksetöntä meininkiä, mutta sinänsä omassa sarjassaan ihan menevää hommaa, sujuvasti kulkeva tarina. Sopivasti hömppää. Lomalukemiseksi ihan jees.

Kolme kilpikonnaa.

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis

Stam1nan nokkamies Antti Hyyrynen kirjoittaa mielenkiintoisella tavalla tarinan, joka kietoutuu myös yhtyeen musiikkiin. Diggaan molemmista!

Kirjan päähenkilö Tobeas Seinur on mainosmies. Elämä on leveää, kunnes luonto näyttää voimansa. Monsuunisateita, maanjäristyksiä, kuivuutta, nälänhätää - ja näiden seurauksena ihmiskunta ajautuu sotaan viimeisistä resursseista. 

Tobeas haluaa vain takaisin Suomeen. Kirja seuraa Tobeaksen matkaa pakolaisena, karkurina, ympärillä tuhoutuvan maailman halki. Kirjan kappaleet seurailevat Stam1nan Viimeinen Atlantis -levyn kappaleita. Yhdistelmä on yllättävän toimiva - levy on teemalevy jossa kerrotaan periaatteessa sama tarina musiikin keinoin, ja nyt kerrontaa lavennetaan kaunokirjallisuudeksi täysin saumattomasti. Epäilin tämän toimivuutta etukäteen, mutta täytyy myöntää että lopputulos on hieno. Kirjan lopussa (osin kirjan aikanakin) pilkahdetaan myös yhtyeen Elokuutio-levyn tarinassa.

Tarina on lohduton. Kun ruoka ja juomavesi loppuvat, seuraa kaaos. Sotaa, kurjuutta, väkivaltaa kaikkialla. Sen keskellä pienen yksilön kaipuu kotiinsa, johonkin turvalliseen, on aika pientä. Lopuksi jäljelle jää vain kasa roskaa - valtava kasa, meressä pyörivä jätevuori, viimeinen atlantis.

Hieno kirja. Neljä tsunamia.

Piia Leino: Yliaika

Yliaika on lätkäisty Scifi-hyllyyn, vaikkei ehkä olekaan ihan perinteistä tieteiskirjallisuutta. Kirja kertoo Annastiina Kankaanrinnasta, poliitikosta joka on lanseerannut Lex 75 -lain. Lain perusteella ihmisen täyttäessä 75 vuotta, tämän kansalaisuus päättyy. Ei siis enää eläkettä, terveyspalveluita tai muutakaan osallisuutta yhteiskuntaan. Vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: voi jatkaa elämäänsä sukulaisten kustannuksella, jos sellaisia sattuu olemaan - tai tehdä vapaaehtoisen itsemurhan. Voi myös ryhtyä "metsämummoksi", paeta ja yrittää sinnitellä yhteiskunnan ulkopuolella.

Nyt on Annastiinan vuoro. Hän on tehnyt omasta lopustaan mediatapahtumaa jo pitkään, mutta viime hetkellä huomaakin haluavansa elää. Annastiina lähtee karkumatkalle.

Tarina on aika raaka. Lähtökohtana on nykyisinkin tuttu kaiken mittaaminen rahassa ja terveydenhuollon resurssipula. Excelillä mitattuna ihminen on työuransa jälkeen pelkkä kuluerä yhteiskunnalle, ja terveydenhuollon kustannusten jatkuvasti paisuessa ei tällainen Lex 75 tunnu ollenkaan niin mahdottomalta kuin sen toivoisi tuntuvan. Pelottava mahdollisuus.

Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yhteiskunnan tasoon ei juurikaan puututa, sen saa pohtia itse. Keskipisteessä on ihminen, eletty elämä ja elämän - ihmisen - arvo. Annastiina huomaa lopulta elämän arvon ja yrittää pitää siitä kiinni, kynsin ja hampain. Hyvää kontrastia ja jopa ristiriitaa tuo Annastiinan rooli alkuperäisen lain säätäjänä. 

Itseäni ahdistaa nykyajassa tavattomasti kaiken mittaaminen rahassa tai muuten numeroin. Kaipaan enemmän oikeita arvoja; sitä, että ihmisen ei tarvitsisi todistaa numeroin olevansa tuottava yksilö. Että jokaisessa hyvässäkin ajatuksessa ei aina lopulta päädyttäisi kysymään "paljonko se maksaa". Tämä kirja on ainakin minulle erittäin pelottava, ehkä juuri siksi että koen kirjan lähtötilanteen olevan hyvin tarkka kuvaus nykyhetkestä, ja kirjassa elettävän tulevaisuuden olevan varsin loogisen.

Toivottavasti ihmisyys kuitenkin voittaa. Neljä metsämummoa.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän Kirjeet

Shamaani-Scifiä? En oikein tiedä miten tätä kirjaa kuvailisi. Scifiksi se näköjään kirjastossa luokiteltiin ja kyllähän tässä kuussa ja Marsissa liikutaan, mutta muuten aika vähän tieteiskirjallisuuden teemoja on mukana.

Kirjan kertojan puoliso Sol on kateissa. Tarina etenee kertojan kirjeinä, pääosin kateissa olevalle puolisolleen mutta myös muiden ja muille kirjoittamina kirjeinä. Kertojan kirjeet ovat pitkiä, polveilevia ja vain aavistuksenomaisin askelin tarinaa eteenpäin vieviä. Suuri osa sisällöstä on kertomusta itse kertojasta, ei niinkään kadonneen puolison etsinnästä.

Kirja on mielestäni aika hyvin kirjoitettu ja oivaltavalla tavalla erilainen kuin valtaosa lukemistani kirjoista. En kuitenkaan itse pitänyt siitä kovin paljon - olen kai sen verta putkiaivo, että tykkään kun on tarina jota kuljetetaan edes jotakuinkin selkeästi. Nyt varsinaista tarinaa on ehkä kolmen sivun verran, ja loppu shamaanihommia, sielueläimiä, näkyjä, menneiden muistelemista ja omassa kurjuudessa kieriskelyä. Mutta ymmärrän kyllä (ainakin luulen niin), minkälaista tunnelmaa tässä on haettu, ja siinä kirja mielestäni onnistuu ihan hyvin.

Eli, en tykännyt mutta hyvä kirja, ja pienet lisäpisteet kissasta. No morjes, olipa taas fiksusti veistelty. Kaksi kissaa.