Robert A. Heinlein: Yli-Ihmisen Aika

Heinlein jatkaa ristiriitaisena omassa kirjastossani. Toisaalta kirjat on hyvin kirjoitettu, tarinoissa on hyvin omaperäisiä piirteitä ja erittäin vähän mitään varsinaisen ärsyttävää tai kliseistä. Toisaalta kirjojen varsinainen juonen kaari on välillä aivan  hukassa. Niin kuin tässäkin kirjassa.

Yli-Ihmisen Aika kertoo jostain tulevaisuudesta, jossa ihmistä jalostetaan hallitusti paremmaksi versioksi itsestään. Yhteiskunnassa vallitsee väkivallan mahdollisuuteen perustuva kohteliaisuus, monet kantavat aseita mukanaan ja ovat näin hallitsevassa asemassa aseettomien suhteen.

Varsinainen tarina on kuitenkin jotenkin ihan hukassa. Kirja alkaa ensin jonkinlaisena yhteiskuntapohdiskeluna, juonessa on mukana kapinallisia ja tiedemiehiä ja ties mitä. Sitten yhtäkkiä luiskahdetaan melkein rakkaustarinan kautta pohdiskelemaan kuolemanjälkeistä elämää ja telepatiaa, ja sitten… kirja vaan jotenkin loppuu ykskaks.

En oikein osaa suhtautua tähän kirjaan mitenkään. Ehkä en vain tajunnut jotain, ehkä en ole riittävän kehittynyt, riittävän yli-ihminen. Scifidiggarille silti lienee pakko suositella - muille ehkä ei.

Kolme kaksintaistelua.

Frank Schätzing: Pedot

Huh huh. Pitäisi varmaankin olla joku sääntö, että yli tuhannen sivun mittaisia kirjoja ei saisi kirjoittaa. Schätzing täräyttää nelinumeroisille sivumäärille niin että rytisee, ja pakko sanoa että kylläpä olisi ollult kustannustoimittajan punakynälle käyttöä. Liian pitkä.

Kyseessä on ekologinen trilleri. Valaat alkavat käyttäytyä aggressiivisesti ihmisiä kohtaan, ja pian perässä seuraavat muutkin merenelävät. Meren pohjasta löytyy myös putkilomatoja, miljoonittain, ahmimassa metaanijäätä. Jään kadottua mannerrinteet romahtavat, tsunamit pääsevät valloilleen ja katastrofit sen kun eskaloituvat hurjemmiksi.

Sopassa on mukana melko perinteinen jengi, tiedemiehiä ja armeijaa. Tietenkin armeijan porukka on pahiksia ja tieteentekijät - pakollisia pettureita lukuunottamatta - hyviksiä. Hirmu paljon mahtuu siis kliseitä näin pitkään kirjaan.

Periaatteessa kirjan tarina on hyvä; kiinnostava ja sopivan omaperäinen. Varsinainen jekku jota en toki tässä paljasta, on ainakin oman lukukokemukseni perusteella ainutkertainen oivallus. Erittäin jees! Mutta mutta… kuinka monta kymmentä sivua jaarittelua ja yhdentekevien henkilöiden taustoittamista voi jaksaa yhdessä kirjassa? Ei ainakaan ihan näin montaa, se on selvää. Henkilöitä on paljon, osa selkeitä statisteja ja pääosan esittäjätkin aika väsyttäviä tyyppejä.

Parhaimmillaan tarina rullaa hyvin. Teksti on helppolukuista, tapahtumia riittää hyvin rytmitettynä ja juonenkäänteet ovat kohtuullisen sujuvia. Sitten seuraa taas melkeinpä tavallisen kirjan mittainen haapuilu ja väsähtänyttä pseudofilosofista jahkailua. Kirja on niin paksu että sen parissa nukahtaminenkin on suorastaan vaarallista: jos pidät kirjaa yläpuolellasi, liiskaudut kuin itikka, ja jos taas alapuolellasi voit todennäköisesti katkaista niskasi kun nojaat tähän tiiliskiveen.

Suosittelen, mutta varauksella - kärsivällisyyttä tarvitaan. Menkööt silti neljä megatsunamia koska tarinan tietyt osat ovat erittäin omaperäisiä ja hyvin keksittyjä.

Michael Crichton: Suora Lento

Michael Crichton lienee parhaiten tunnettu Jurassic Park elokuvan käsikirjoittajana. Kaveri on kynäillyt muutenkin kovalla profiililla tunnetuksi päätyneitä juttuja, mutta tämä kirja on jotenkin onnistunut jäämään tutkan alapuolelle. Aiheestakin, voisi todeta, sillä opus on varsin yhdentekevä.

Kyseessä on lento-onnettomuuksiin liittyvät salajuonittelut ja niiden selvittely. Kaikenlaisia ongelmia tapahtuu tietylle lentokonemallille, ja suoraselkäinen - kaunis mutta älykäs - nainen ryhtyy selvittämään ongelmien aiheuttajaa. Vastaan hankaavat niin ärsyttävät sensaationnälkäiset toimittajat kuin ilmiselvästi rahanahneet pomot, joille valuutta menee aina ihmishenkien edelle. Hohhoijaa. Onneksi lopussa paha saa palkkansa ja niin päin pois.

Kirjan lukemalla selviää muutamakin asia lentokoneteollisuudesta (solakot!), osa varmaan jopa melko todenperäistäkin tietoa, mutta pääosin kirja on kyllä aikamoista puppua. Käänteet ovat puisevia, henkilöhahmot epäkiinnostavia ja tarina tuhanteen kertaan käytetty. Juttu kuitenkin kulkee ihan mukavasti, kirja on helppo lukea ja nopea unohtaa.

Kolme siipeä.

Ilkka Remes: Teräsleijona

Riku Tanner on vauhdissa jälleen, Ilkka Remeksen kirjassa Teräsleijona. Teräsleijona on Remeksen kirjoista mielestäni heikoimmasta päästä; puuduttavan pitkä, ja ihmissuhdekuvauksien kirjoittajana Remes on suurinpiirtein yhtä lahjakas kuin käkikello josta on vieteri poikki. Teräsleijonan huoltajuusdraaman käänteissä ei ole järjen hiventä - tai no, ei kai niissä oikeastikaan ole, mutta Remes kyllä kirjoittaa aiheesta todella uuvuttavan huonosti. Henkilöt ovat aivan totaalisia teletappeja eikä repliikeissä tai reaktioissa ole päätä eikä häntää.

Varsinainen tarinakin on ehkä tavanomaista monimutkaisempi. Taustalla jylläävä salajuoni on aika huima, taisin tyrskähtää ääneen nauramaan kun se lopulta selvisi. No, joku tekosyy pitää olla sankarin rymistelylle ja pahisten paukuttelulle tietenkin, olkoon se nyt sitten kuinka pöhelö hyvänsä.

Voi olla, että jos tämän kirjan olisi lukenut nimettömänä, en olisi tunnistanut Remeksen tekeleeksi. Kirja ei ole mitenkään ihan sysipaska, mutta monet muut Remeksen kirjat ovat kyllä parempia. Kyllähän tämänkin lukee mieluummin kuin vaikkapa hieroo ankan kakkaa kainaloihinsa, mutta mitään kovin järisyttävää kokemusta ei kyllä ainakaan omalle osalleni syntynyt.

Kaksi harhalaukausta. Lue jos et muutakaan tekemistä keksi.

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Pitkästä aikaa hyvä kirja, kylläpä tuntuu kivalta! Vaikka kirja itsessään on kyllä aika kaukana kivasta. Tom Rob Smithin tekele Lapsi 44 on todella kylmäävä kuvaus Stalin ajan neuvostoliitosta, vainoharhojen täyttämästä epätodellisen tuntuisesta dystopiasta, joka kuitenkin pohjaa vahvasti todellisuuteen. Kirja on välillä niin hyytävää luettavaa, että tuntuu pahalta ajaltella sen olevan melko realistista ajankuvaa. Niin se kuitenkin taitaa olla.

Kirjan päähenkilö Lev työskentelee valtion turvallisuuspalvelulle. Täydellisessä valtiossa ei tietenkään ole rikollisuutta; silti ihmisiä pidätetään jatkuvasti mitä mielipuolisimmin perustein. Ja koska valtio ei voi erehtyä, on jokainen pidätetty automaattisesti syyllinen. Sairasta? Kyllä vain.

Lev ajautuu kuitenkin vaikeuksiin oman vakaumuksensa alkaessa rakoilla. Ajatuksiin nousee vaarallisin kaikista: entä jos valtio ei olekaan aina oikeassa? Jo ajattelemalla näin voi päätyä hankaluuksiin, ja niinhän siinä tietenkin käy. Lev alennetaan, hänen perhettään rangaistaan ja ylipäätään kaikilla on entistäkin kurjempaa.

Samalla Lev on kuitenkin saanut elämälleen merkityksen. Hän aikoo selvittää murhan; murhan joka täydellisessä valtiossa ei ole mahdollista, ja johon ei siis kukaan muu usko.

Kirja on hienosti kirjoitettu kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun vainoharhaisuus ja pakkokeinot kohtaavat. Silloin ei ole kenelläkään kivaa. Nekin, jotka ovat niskan päällä ja saavat tehdä mitä tykkäävät, joutuvat kuitenkin pelkäämään koko ajan. Kuka tahansa voi milloin tahansa ilmiantaa kenet tahansa, olipa tämä syyllinen tai syytön. Oikeutta on turha haikailla, kun koneisto on lähtökohtaisesti omasta mielestään erehtymätön.

Kirjan heikointa antia on ehkä muutama vähän perinteisempi toimintakohtaus, jotka olisi voinut jättää kirjoittamatta, tai ainakin muotoilla enemmän tyyliin soveltuviksi. Näitä on kuitenkin vähän - suurin osa kirjasta on todella hienosti kirjoitettua tarinaa.

Suosittelen lämpimästi kaikille jännäreiden ja dekkareiden ystäville. Vähän vaihtelua Nordic Noir -ähkyyn. Täydet viisi ilmiantoa.