Riku Tanner on vauhdissa jälleen, Ilkka Remeksen kirjassa Teräsleijona. Teräsleijona on Remeksen kirjoista mielestäni heikoimmasta päästä; puuduttavan pitkä, ja ihmissuhdekuvauksien kirjoittajana Remes on suurinpiirtein yhtä lahjakas kuin käkikello josta on vieteri poikki. Teräsleijonan huoltajuusdraaman käänteissä ei ole järjen hiventä - tai no, ei kai niissä oikeastikaan ole, mutta Remes kyllä kirjoittaa aiheesta todella uuvuttavan huonosti. Henkilöt ovat aivan totaalisia teletappeja eikä repliikeissä tai reaktioissa ole päätä eikä häntää.
Varsinainen tarinakin on ehkä tavanomaista monimutkaisempi. Taustalla jylläävä salajuoni on aika huima, taisin tyrskähtää ääneen nauramaan kun se lopulta selvisi. No, joku tekosyy pitää olla sankarin rymistelylle ja pahisten paukuttelulle tietenkin, olkoon se nyt sitten kuinka pöhelö hyvänsä.
Voi olla, että jos tämän kirjan olisi lukenut nimettömänä, en olisi tunnistanut Remeksen tekeleeksi. Kirja ei ole mitenkään ihan sysipaska, mutta monet muut Remeksen kirjat ovat kyllä parempia. Kyllähän tämänkin lukee mieluummin kuin vaikkapa hieroo ankan kakkaa kainaloihinsa, mutta mitään kovin järisyttävää kokemusta ei kyllä ainakaan omalle osalleni syntynyt.
Kaksi harhalaukausta. Lue jos et muutakaan tekemistä keksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti