maanantai 30. joulukuuta 2019

Eiji Yoshikawa: Musashi

No nyt ollaankin sitten klassikon äärellä. Musashi on Japanilainen miekkamies, joka eleli 1600-luvun alussa. Yoshikawan kirja on fiktiivinen, jossain määrin kuitenkin todellisiin tapahtumiin perustuva kertomus Musashin elämästä - ja aikamoinen järkäle, yli tuhat sivua suomenkielisenä.

Kirjassa seurataan Musashin elämää nuoresta kollista arvostetuksi samuraiksi, shogunin opettajaksi saakka. Kuten arvata saattaa, tarina on tänä päivänä luettuna melko perinteinen, jopa aavistuksen kliseinen kasvukertomus; kuinka nuoresta rämäpäästä kehkeytyy erilaisten vaikeuksien ja opetuksien kautta maan paras miekkamies ja muutenkin hieno ihminen. Toisaalta, tämä lienee yksi niitä teoksia joiden johdosta tällaiset tarinat yleistyivät ja tuntuvat nyt hieman väsyneiltä.

Musashi on siis todellinen henkilö (Wikipedia: Miyamoto Musashi). Hän oli aikanaan hyvin merkittävä Japanilaisen miekkailun kehittäjä. Hän loi oman tyylinsä ja tuli tunnetuksi myös taiteilijana, maalaten useita erittäin arvostettuja maalauksia. Kirjassa keskitytään ehkä enemmän miekkailuun (ja pakolliseen rakkaustarinaan), mutta mukaan mahtuu myös kivasti aika paljon Japanin historiaa ja kulttuuria.

Seikkailuteoksena vaivalloisen pitkä ja hidastempoinen kirja, mutta kurkistuksena 1600-luvun alun Japanin historiaan, kulttuuriin ja ihmisiin melko mainio opus. Yllättävän helppoa luettavaa, vaikka paikoitellen nimiä viliseekin niin paljon ettei perässä meinaa pysyä. Neljä miekkaa.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

William Leith: Pohjaton Nälkä

Pohjaton Nälkä kertoo lihavuudesta ja riippuvuudesta, ylettömyydestä ja tyydyttymättömyydestä. Siitä, kun mikään ei riitä. Meistä kaikista, nykyajasta.

Kirjan minä-hahmo on ylipainoinen, ollut sitä suuren osan elämästään. Ylipaino ei kuitenkaan ole pelkästään liikaa painoa, vaan tietyn pisteen jälkeen siitä tulee elämää hallitseva, kaiken muun alleen peittävä olotila. Kaikki tekeminen kiertyy jotenkin painon ja syömisen ympärille, ja kaikki muukin liittyy siihen; seksi, yleinen pätemättömyyden tunne, masennus, jatkuvat dieetit, ihmisten välttely.

Leith kertoo lihavuuden tuskasta, mutta paljon myös sen perimmäisistä syistä. Siitä, miten meille tuputetaan jatkuvasti suurempia annoksia aina vaan helpommin, ja huonompaa ravintoa. Miten joka puolella annoskoot kasvavat, kalorit lisääntyvät ja liikkuminen vähenee. Miten liikaa syömisestä on tullut samanlainen ongelma kuin huumeista ja alkoholista. Ja toisaalta, miten oikein, sopivasti syömisestäkin on tullut suorittamista johon pystyäkseen on jatkuvasti ylitettävä itsensä.

Kirja on melko rasittavan jankkaava. Toisaalta, kaiken jankkauksen seassa on välillä ihan kiinnostaviakin kohtia, oivalluksia ja hyviä päätelmiä. Jonkinlaisena metakerroksena ehkä kirjan jankkaus näyttäytyy samanlaisena maanisuutena kuin liika syöminen; tiedä sitten onko kyseessä sattuma vai tarkoituksellinen kirjallinen jekku.

Suosittelen tätä kirjaa melko lämpimästi, varsinkin jos olet koskaan pohdiskellut omaa syömistäsi. Voi olla jollekulle jopa avartava kokemus. Kolme hampurilaista.

torstai 12. joulukuuta 2019

Clive Cussler: Merenpinta Nousee

Nonni, taas mennään. Kurt Austin ja kaverukset, NUMAn supermiehet ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa ilkeä pisnesmiehen laittomat kaivaukset merenpohjassa aiheuttavat... no, reiän maapalloon? Tai jotain muuta älytöntä. Joka tapauksessa maan kuoren syvyyksistä alkaa pulputa vettä niin paljon, että valtameren pinta uhkaa nousta jopa satoja metrejä. Kääk!

Eipä hätää: Austin pätkii kaikkia turbaaniin, ajaa kilpaa, lentää, sukeltaa, miekkailee ja ylipäätään on niin kovis että pahista lakoaa vasemmalle ja oikealle kuin pyörremyrskyssä. Rosvot saavat Kurtin aina välillä kiinni, mutta eivät tietenkään koskaan surmaa tätä vaan jättävät yksin, vartioimatta, johonkin, mistä johtaa salakäytävä tai vanha kaivoskuilu tai joku muu reitti karkuun. Koska tietenkin.

Seikkailu alkaa olla jo aika väkinäistä ja pahisten loputon tunarointi todella uuvuttavaa. Yksi ainoa luoti lopettaisi tämän kirjasarjan kerrasta, mutta eipä vaan, ei sitten millään. Hohhoijaa taas. Meno on melkein sujuvaa, ehkä vähän tavallista pitkitetympää ja jotenkin pökkelömpää, ja läppä on... no, sitä samaa kuin aina ennenkin.

Jos olet Cusslerin kirjoja jo lukenut, olet oikeastaan lukenut tämänkin. Toimii keittiön pöydän jalan alla paremmin kuin lukemisena, paitsi jos on toooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooodella tylsää. Kaksi samuraimiekkaa - ja ohi, tietenkin.

tiistai 26. marraskuuta 2019

John Steinbeck: Oikutteleva Bussi

Oikutteleva Bussi ei ehkä ole oma suosikkini Steinbeckin teoksista, mutta mielettömän hieno kirja se on silti. Kirjassa kerrotaan vain muutaman henkilön kautta, lyhyen ajan kuluessa tavattoman monta elämän mittaista tarinaa. Steinbeck on todellinen mestari kertomaan ihmisistä kaikkine vikoineen, epäilyksineen ja oikkuineen, lyhyesti, kauniisti ja lempeästi - mutta samalla tarkasti.

Oikuttelevan Bussin henkilögalleria on pieni mutta kirjava. Löytyy paikalleen jumittanutta kahvilanpitäjää, vapautta haikailevaa mutta samalla omaa vapaudenkaipuutaan epäilevää bussikuskia, nuoria naisia jotka haaveilevat vauraudesta, väsynyttä myyntiedustajaa ja ties mitä. Kaikki tuntuvat haluavan jotain muuta kuin mitä heillä elämässään on. Kaikille se tuntuu myös olevan mahdollista, juuri ulottuvilla mutta vielä yhden ponnistuksen, yhden bussimatkan päässä.

Kun matka päättyy myrskyn sotkettua tiet ja suunnitelmat, menevät elämät uusiksi kuin korttipakkaa sekoittaen. Tämän vaiheen Steinbeck pohjustaa loisteliaasti ja kuvailee verrattomasti, paremmin kuin juuri kukaan muu. Välillä tuntuu kuin olisi itsekin bussissa, odottamassa jotain suurempaa, parempaa, vapaampaa.

Ja kuitenkin, jotenkin itselleni jäi kaivelemaan aavistuksenomainen laskelmoinnin tunne, ihan kuin kaikki olisi ladottu kirjan muotoon liian täydellisesti. Kaikki ihmisten rosotkin ovat jotenkin liian sopivia. Ehkä... ehkä Steinbeck näki liian syvälle ihmisten sisimpään, liian tarkasti.

Joka tapauksessa loisteliasta kirjallisuutta ja ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille. Vaikka linja-automatkalle! Neljä väärää valintaa elämässä.

torstai 14. marraskuuta 2019

Vernor Vinge: Rainbow's End

Rainbow's End oli minulle vaikea kirja; osin ehkä siksi, että luin sen englanniksi mutta myös siksi, että se oli mielestäni tylsä. Tylsyys taas oli vaikea kohdata, koska keskimäärin olen pitänyt Vingen kirjoista todella paljon. Tuntui kuin olisin lukenut väärennöstä!

Rainbow's End kertoo tulevaisuudesta joka tänä päivänä ei ehkä olekaan aivan niin kaukainen kuin kirjaa kirjoitettaessa. Todellisuus ja virtuaalinen todellisuus sekoittuvat iloisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Koulua käydään osin virtuaalisesti, pahoista sairauksista toipuneita on nukutettu pitkiksi ajoiksi ja heitä herätetään vihdoin, kun lääketiede sen sallii.

Altzheimerin taudista kärsinyt Robert Gu herätetään hänelle vieraaseen maailmaan, yli kaksi vuosikymmentä menettäneenä, ja laitetaan lasten kanssa samaan kouluun oppimaan elämänsä uudelleen. Kaikki on vierasta ja outoa. Kaiken lisäksi Gu vedetään mukaan kummalliseen salaliittoon; tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Kirjan tarina on varsin monimutkainen ja etenkin alkupuolella vaikeasti seurattava. Eri hahmojen tarinoiden polut alkavat kuitenkin lopulta yhdistyä, ja kokonaisuuteen tulee tolkkua. Kuvio on kuitenkin jotenkin liian moneen kertaan kalutun tuntuinen. Esimerkiksi William Gibson on kirjoittanut hyvinkin samankaltaisen tarinan jo kauan sitten, ja muitankin samoja ullakoita koluavia teoksia on pilvin pimein. Ehkä olin vain väärässä mielentilassa, mutta en lämmennyt tälle kirjalle lainkaan.

Surullisesti vain kaksi palavaa kirjastoa.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

J.M.G. Le Clézio:Harhaileva Tähti

Harhaileva tähti kertoo Ranskan juutalaisen Estherin tarinan toisen maailmansodan pyörteissä. Esther pakenee sotaa ja päätyy lopulta luvattuun maahan, Israeliin. Matkalla tavataan muita pakolaisia ja ystävystytään, rakastutaan, kärsitään nälkää ja toivotaan parempaa.

Kirja on aika kaunis, ehkä hieman liiaksikin asti kuvaileva - nimittäin omaan makuuni. Ymmärrän (luulisin ainakin ymmärtäväni) mitä kirjailija on tyylillisesti halunnut kertoa, mutta en oikein jaksa loputonta maalailevaa haapuilua ja tunteiden paloa suuntaan jos toiseenkin. Pidin silti kirjasta varsin paljon, se on erilainen kuin mitä yleensä luen, ja jo siksikin mukavaa vaihtelua. Kieli on kaunista, tarina riipaiseva ja henkilöt uskottavia, kaikkine vikoineen.

Suosittelen tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, jotka eivät tällaista kirjaa tulisi koskaan lukeneeksi. Kannataa avartaa maailmakuvaansa; ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Neljä jalanjälkeä rannalla.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Veikko Huovinen: Ympäristöministeri

Huovisen kirjoja leimaa tarinoiden inhimillisyys, ja niin on tälläkin kertaa. Ympäristöministeri on kokoelma tarinoita - novelleja kenties - erilaisten ihmisten erilaisista elämistä. Tarinat ovat tuttuun tapaan lämpimiä; kenellekään ei oikeasti ilkeillä, vaikka hahmojen tekemiset ovatkin väliin aika pipopäisiä.

Ympäristöministerin tarinoissa on melkoista vaihtelua, niin sisällön kuin laadunkin suhteen. Osa jutuista on melkeinpä jonninjoutavia höpinöitä, osa taas todella kauniisti kirjoitettuja kuvauksia elmästä ja... asioista. Huovinen osaa tarkkailla ja kuvailla, parhaimmillaan valtavan hienosti.

Suositeltavaa luettavaa, ei näiden parissa ainakaan liiaksi vanhene jos tarinan silloin ja toisen tällöin tempaisee. Neljä suksisauvan jälkeä hangessa.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Clive Cussler: Nollapiste

Cusslerin seikkailuissa mennään eikä meinata; aina on joku koko maapalloa uhkaava ilkimys, ja aina uhan hoitavat NUMAn rämäpäiset, letkeää läpändeerosta heittävät Kurt ja Joe. Koska tottakai, mitäs sitä hyvää kaavaa rikkomaan.

Cusslerin kirjoissa on aina myös jonkinlainen ympäristöteema. Tällä(kin) kertaa teknologiasta varoitteleva - liika on aina liikaa. Ilkeä skitsofreeninen tiedemies (huoh) on keksinyt tavan nyhjäistä energiaa tyhjästä, ja sitä energiaa voikin sitten näköjään ohjata ihan mihin haluaa. Sillä voi esimerkiksi halkaista mantereen kahtia. Morjesta vaan!

Seikkailu on vauhdikasta ja vie Australiasta ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, lähelle etelänapamannerta aina vain kylmempiin vesiin. Uskottavuudella ei hyvää seikkailua pilata, vaan rosvot ampuvat sitkeästi ohi, valtaisina laumoina, kun sankareille riittää yksi laukaus ja yksi vitsi. Välillä tulee ihan vanhat lännenelokuvat mieleen, kun yhdellä laukauksella kaatui iso joukko inkkareita.

Meininki on kuitenkin aika hyvä ja kestää pääosin mainiosti. Kirja on ehkä ihan himpun verran pitkä, muttei kuitenkaan laahaile turhia. Henkilöhahmojen taustat käydään läpi vaihteeksi mukavan pikaisesti eikä niihin juututa - tylsintä mitä voi kirjasta löytää on täysin jonninjoutavien pahvipäisten hahmojen taustoittaminen loputtomiin, kun niihin ei kuitenkaan jaksa paneutua lainkaan. Cussler ohittaa taustat lyhyesti ja keskittyy toimintaan, ja tavallaan ihan hyvä niin, se toimii tämän kaltaisessa kirjassa.

Kelpo menoa, ei mitään oikeasti yllättävää tai omaperäistä, mutta hyvin tämän tahdissa junamatka sujuu. Kolme väistettyä luotia.

torstai 26. syyskuuta 2019

Carl Hiaasen: Pintaviiltoja

Hiaasen on kirjoittanut useamman kappaleen tällaisia kevyitä jännäri-/toimintakirjoja, joissa on humoristinen ote ja samaan aikaan ekologisia teemoja. Tällä(kin) kertaa pyöritään Floridassa, jossa toistaitoinen plastiikkakirurgi on surmannut potilaansa silkkaa epäpätevyyttään. Peräänsä hän saa paitsi poliisit ja reportterit, myös yhden miehen armeijan, entisen poliisin ja nykyisen alastomana viihtyvän ekohipin tappajan. Mies on kova mutta oikeudenmukainen. Hohhoijaa.

Tarinaan kuuluu tietysti kauniita mutta älykkäitä naisia, isoja rintoja ja tooooosi paha pahis. Mitään oikeasti originellia Hiaasenin kirjoihin ei ole vahingossakaan eksynyt, mutta juttu kyllä kulkee mainiosti. Kevyttä kesälukemista siis. Rosvot on urpoja, sankari on häikäisevän platinanhohtoinen hyvyydessään ja lopussa tietenkin käy hyvin. Välissä ammutaan, räjäytellään, silvotaan puuhakkurilla ja kohelletaan veneellä. Ja tietenkin harrastetaan seksiä.

Ei tästä oikein mitään muuta voi sanoa. Menee ajanvietteenä ihan kivasti, mutta aivosoluja ei kyllä juurikaan saa kutiteltua tämän opuksen parissa. Kolme krokotiilia.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Stanislaw Lem: Futurologinen Kongressi

Futurologinen Kongressi lienee jonkinlainen tutkielma tai ajatusleikki todellisuuden luonteesta; mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, hallusinaatiota tai silkkaa unta? Miten voi tietää olevansa oikeassa todellisuudessa eikä jossain kummallisessa kuvitelmassa?

Kirja on kirjoitettu aika sekavasti, mutta niin on sen tarinakin. Koko ajan tuntuu, että vakavahkosti kirjoitetut kohdat lipsuvat kohti täydellistä sekopäisyyttä, ja kun siitä päästään eteenpäin paljastuukin vain seuraava kummallinen epätodellinen käänne. Lopulta missään ei oikeastaan ole mitään järkeä, eikä loppuratkaisustakaan voi päätellä mikä oikeastaan oli totta ja mikä ei.

Erikoista juttua, mutta ihan kiinnostavaa luettavaa. Kolme nappia naamariin ja menoksi!

maanantai 9. syyskuuta 2019

John Steinbeck: Ystävyyden Talo

Ystävyyden Talo kertoo omistamisen taakasta, siitä, miten omaisuudesta tulee ankkuri vapauden vesille. Tarina on tyyliltään tuttua Steinbeckiä, veijaritarina jossa ryypätään, varastetaan (mutta kiltisti) ja tapellaan enemmän kuin lääkäri määrää - silti taustalla vaikuttaa suunnaton lempeys hahmoja ja kaikkia sivuosanesittäjiä kohtaan.

Danny perii kaksi taloa ja nousee näin yhteiskunnan asteikolla hanttapulista talonomistajaksi, peräti vuokraisännäksi asti. Vuokratalosta on kuitenkin pelkkää riesaa, samoin kuin vuokralaisista (jotka eivät tietenkään koskan maksa vuokraa), ja Danny ahdistuu.

Ahdistukseen etsitään joukolla apua. Viini virtaa, laulu raikaa ja mitä moninaisemmat kohellukset seuraavat toinen toistaan. Silti, maallisen omaisuuden ikeestä ei pääse irti kuin yhdellä tavalla. Ja niinhän siinä tietenkin lopulta käy.

Hauskaa luettavaa, vaikkei omasta mielestäni ehkä ihan Steinbeckin parasta jälkeä. Itse pidän enemmän Hyvien Ihmisten Juhlasta; vaikka kyseessä on samassa ympäristössä tapahtuva koheltaminen jonka suorittavat pitkälti samat hahmot, on sen tarina jotenkin monitahoisempi, hilpeämpi ja samalla syvällisempi. Ei tämäkään missään tapauksessa huono kirja ole! Kauniisti kirjoitettu, täynnä teräviä havaintoja elämästä ja ihmisistä.

Neljä gallonaa viiniä! Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Philip K. Dick: Jumalan Pojan Paluu

Taas meni jotenkin ohi, vaikka muistan vuosia sitten lukeneeni tämän kirjan ja pitäneeni siitä. Liekö vanhemmiten aivojen vastaanottokyky jotenkin heikentynyt vai mitä...

No, eniveis, taattua Dickiä kuitenkin: maasta paetaan siirtokuntaplaneetoille elämään rauhassa, puuhastelemaan ties mitä. Päähenkilö Herb Asher kuitenkin onnettomuudekseen tai mitälie, sattuu samalle planeetalle kuin jumala Jah, joka haluaa palata maan päälle. Scifi, avaruusjutut ja jumaluudet lyövät tässä sopassa kättä ja taittavat peistä, ja Herb Asher poloinen on oman elämänsä heittopussi suurempien voimien vietävänä.

Tarinaa on aika vaikea seurata. Tuntuu, että koko ajan tapahtui jotain pientä ja merkityksetöntä joka kuitenkin tarkoittaa jotain. Mikään ei taaskaan ole miltä näyttää, ja... hohhoijaa. Ehkä olen vain vähän väsynyt tällaiseen erikoisuuksilla leikkimiseen.

Kaksi kummallista planeettaa.

lauantai 31. elokuuta 2019

Lee Child: Pakon Edessä

En kyllä tajua, miksi otin tämän kirjastosta mukaan, mutta tulipahan plärättyä taas muutama tunti täysin tarpeetonta väkivaltaoopperaa. Jack Reacher on taas kovempi kuin kukaan muu, ja veriroiskeilla mässäillään aina kun ei harrasteta seksiä kauniin mutta älykkään neidon kanssa - joka tietenkin tarvitsee apua, niin tasa-arvoiseksi ei kuitenkaan mennä että naiset pärjäisivät omillaan.

Varsinainen juoni on aivan pimahtanut; Childin kirjoissa veri roiskuu koko ajan, ja nyt tuntuu kuin alkaisi olla jo ideat vähissä, miten enää lisätä kierroksia. Aikamoista ällötystä luvassa. Ja ai niin, Jack Reacher tietenkin vetää kaikkia turpaan tai ampuu kuoliaaksi. Koska voi. Ja se on jotenkin kummallisesti taas kaikille ihan ok koska on hyvien puolella... Sellasta.

Täyttä paskaa, ei kannata lukea. Nolla mitään.

torstai 22. elokuuta 2019

Richard Morgan: Musta Mies

Joskus kirjat ovat yksinkertaisesti liian pitkiä; tässä tapauksessa on juuri näin. Musta Mies voisi olla noin puolet lyhyempänä aika napakka pläjäys, varsinkin jos tarpeettoman mukafilosofisen jahkailun olisi karsinut kokonaan pois.

Tarina kertoo Variantti Kolmetoista tyyppisestä, muunnellusta henkilöstä. Variantti Kolmetoista on taistelija; tunteeton, tehokas ja jääräpäinen tappelukone. Tietenkin. Koska se on paljon siistimpää kuin esimerkiksi jos joku olisi geenimuokattu fiksummaksi tai sosiaalisemmaksi, tai enemmän kompromisseihin kykeneväksi. Haukotus numero yksi.

Muita muokattuja ihmisiä ovat esimerkiksi tietenkin seksiä varten kehitetyt bonobot, haukotus numero kaksi. Muutenkin kirja on ahdettu aika täyteen kulahtaneita kliseitä.

Jahdataan siis yhtä karkuun päässyttä Variantti Kolmetoista tyypin edustajaa, joka on tehnyt hirmuisia murhia. Jahtaamaan laitetaan toinen samanlainen. Haukotus numero kolme.

Onneksi kirja on sentää jotakuinkin hyvin kirjoitettu, koska ainekset totaaliseen roskaan olisivat hyvin kasassa. Hetkittäin kirja rullaa aika hyvin, tarina kulkee ja toimintaa on kohtuullisesti. Loppua kohden tosin ajaudutaan tympeään kostofantasiaan, haukotus numero neljä; se on täysin tarpeeton eikä tuo tarinaan mitään lisää. Myös tarinan käännekohta, jossa siis paljastetaan juonet juonten takana, on todella, todella puuduttava - juonenkäänteet ovat nobelin arvoisen sotkuiset ja monimutkaiset, eivätkä käy kolmea postinumeroaluetta lähempänä mitään uskottavaa. Tai kiinnostavaakaan, oikeastaan.

Perusjuttua, vähän liian pitkä ja varsinkin loppua kohden aika yhdentekevä rykäys. Kaksi luotia varpaaseen.

perjantai 9. elokuuta 2019

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Tähtikirkas on Wilderängin tähtikirkas-trilogian ensimmäinen osa. Jotenkin tavoilleni uskollisena luin trilogian osat 2 ja 3 ennen tätä ensimmäistä, mikä nyt jälkeenpäin ajateltuna oli ehkä virhe. Ensimmäinen osa alustaa toisten osien tarinaa saumattomasti, ja vaikka toiset osat olivatkin mielestäni aikamoista soopaa, ymmärrän nyt ainakin miksi ne on kirjoitettu.

Pähkäilyjäni aikaisemmista osista löytyy täältä: Tähtisade ja Tähtipöly .

Noista kahdesta muusta kirjasta en juurikaan pitänyt, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat turhia. Tämä ensimmäinen kirja sen sijaan on jopa aika hyvä.

Tieteiskirjallisuudessa on melko yleinen kaava: yhteiskunta romahtaa, teknologia pettää, väkivalta jyllää. Yleensä romahtamiseen viitataan jonain aiemmin tapahtuneena käsittämättömänä yksittäisenä katastrofina. Harvemmin sen sijaan kerrotaan, miten romahdus oikeastaan tapahtuu; miten asiat etenevät, miten tilanteet kehittyvät. Tässä kirjassa keskitytään nimenomaan siihen, ja mielestäni kirjailija on tehnyt erittäin huolellista työtä. Romahduksen etenemistä kuvataan varsin uskottavasti usean eri henkilön kautta ja voisin hyvin kuvitella, että Wilderäng on tehnyt aika paljon selvitystyötä erilaisista asioista; viranomaistoiminnasta, vesi- ja ruokahuollosta, jätehuollosta, energiaverkosta ja tietoverkoista, maanviljelyksestä ja niin päin pois. Kaikesta kerrotaan melko yksityiskohtaisesti ja hyvin todentuntuisesti.

Ollaan Ruotsissa. Jostain syystä elektroniikka alkaa pettää, kaikki elektroniset laitteet lakkaavat toimimasta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa, päivien ja viikkojen kuluessa. Ensin homma tuntuu vain riesalta: jonkun puhelin ei toimi, toisen auton varoitusvalot palavat. Sitten tietokoneet lakkaavat pikkuhiljaa toimimasta. Sekin olisi vain riesa, ellei kaikkea yhteiskunnan toiminnan edellyttämää infrastruktuuria olisi nykyään rakennettu nimenomaan tietotekniikan varaan. Ilman toimivia autoja ruokaa ei saada kauppoihin. Jätteitä ei saada pois kaduilta. Vedenpuhdistamot lakkaavat toimimasta. Sähköverkko pysähtyy.

Mitä tapahtuu, kun miljoonakaupunki lakkaa saamasta puhdasta vettä? Nykyään missään ei ole varmuusvarastoja, tai jos onkin, niitä ei saada hyödynnettyä ilman kuljetuskalustoa. Ruoka loppuu. Paniikki nousee.

Sitten saapuu talvi.

Kirja on ehkä aavistuksen verran pitkitetty sieltä ja täältä, muttei kuitenkaan pahasti. Jatko-osien kaltaiseen sekoiluun ei myöskään sorruta (juurikaan), vaan pysytään tiukasti uskottavuuden polulla. Mielestäni tämä oli erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja virkistävä poikkeus dystopia-kuvausten virtaan.

Neljä rikkinäistä läppäriä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Ja taas ollaan klassikon äärellä. Tämä johtuu muuten siitä, että tyhjennän kirjahyllyäni - olen vuosien (vuosikymmenten) aikana haalinut satamäärin kirjoja, joita jossain vaiheessa huomasin lukevani harvoin uudestaan. Niiden omistaminen alkoi ensin tuntua pöljältä, ja sitten jopa himpun ahdistaa, joten päätin lukea kaikki läpi uudestaan ja lahjoittaa sitten kirjaston kierrätyshyllyn kautta - ehkä joku muu ei ole vielä näitä lukenut ja saa kirjoista jotain iloa. Aloitin helpommasta päästä, kaikenlaisesta hömppäkirjallisuudesta, ja nyt alkaa hyllyssä olla enää rakkaimpia teoksiani. En ollut aluksi varma, pystynkö luopumaan näistä, mutta kyllä nyt näyttää siltä että pystyn - varsinkin, kun meillä on aivan mielettömän hieno kirjastolaitos, josta nämä kaikki löytyvät milloin tahansa!

No niin, asiaan. Ray Bradbury osaa kirjoittaa hienosti. Olen tainnut aiemminkin todeta sen, että Bradburyn kirjoissa on kyse paljon enemmästäkin kuin tarinasta - ne ovat "oikeaa" kirjallisuutta. Suokaa anteeksi hetkinen kun potkin itseäni nilkkaan moisen termin käyttämisestä; tarkoitan, että on olemassa ns. kevyttä kirjallisuutta jossa tarina itsessään on pääosassa; sitten on kirjallisuutta jossa on tarinan lisäksi muuta pohdittavaa; ja sitten vielä kirjallisuutta, jossa kieli ja kerronta ovat vielä yhtenä kerroksena muiden päällä.

Fahrenheit 451 on mielestäni kaikkia näitä. Sen tarina on varmaan pääpiirteissään tuttu kaikille: dystooppinen tulevaisuus jossa palomiehet polttavat kirjoja tulipalojen sammuttamisen sijaan. Yksi palomies joka kuitenkin luisuu kirjojen pariin ja joutuu näin jahdatuksi, jahtaajan roolin sijaan.

Tarinassa on kuitenkin paljon muutakin. Siinä on kyse arvoista, arvovalinnoista, itsetutkiskelusta ja siitä, mitä seurauksia teoillamme ja valinnoillamme on, niin pienillä kuin suurillakin. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti, vaikka paikoin ehkä sortuukin vähän tarpeettomaan kikkailuun. Se onnistuu kuitenkin pysymään kasassa ja viemään lukijan aika syvälle pohdiskeluihin. Kun kirjan saa luettua huomaa, ettei kirjojen polttaminen oikeastaan ollutkaan kovin merkittävässä roolissa tässä tarinassa, vaan ainoastaan kehyksenä varsinaiselle pohdinnalle.

Hienoa kirjallisuutta; vaikka tämä luokitellaankin tieteiskirjallisuudeksi, suosittelen silti muillekin. Neljä koiraa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Isaac Asimov: Toinen Säätiö

Toinen Säätiö on Asimovin Säätiö-trilogian kolmas osa. Tällä kertaa jahdataan entistä päättäväisemmin salaperäistä toista säätiötä, jonka olemassaolo alkaa näyttää jo melko varmalta. Kukaan ei vain tiedä, missä se lymyilee. Tai mikä sen tarkoitus oikeastaan on.

Säätiö-trilogia on tieteiskirjallisuuden perusteoksia. Asimov kirjoittaa hyvin ajattomasti tuhansien vuosien aikaskaalalla, eikä tartu teknologioihin tai muuhunkaan maalliseen, joten kirjat ovat kestäneet hyvin aikaa. Sen sijaan trilogiasta itsestään ainakin omasta mielestäni ensimmäinen osa on varsin vahva, mutta nämä muut osat ovat hieman... tarpeettomia, jopa. Kirja on täynnä jahkailevaa pohdintaa ja muka-jännittäviä käänteitä, mutta henkilöhahmot ovat niin pökkelöitä ja itseään täynnä, ettei niihin voi mitenkään samaistua. Päinvastoin, välillä toivoisi jonkun taittavan niskansa rappusissa ihan vaan ärsyttävyyden vähentämiseksi.

Mystinen toinen säätiö osoittautuu ensimmäisen, varsinaisen säätiön vastakohdaksi monella tavoin. Ensimmäinen säätiö pohjaa avoimeen tieteen varjelemiseen ja edistämiseen, kun taas toinen säätiö on kehittänyt mielenhallintaan liittyviä tekniikoitaan salassa, salaten paitsi olemassaolonsa myös tarkoituksensa.

Lopussa toki saadaan paljonkin kaikenlaisia selityksiä. Vaikka tykkäänkin scifistä ja Asimovin kirjoista tosi paljon, en silti ihan hirveästi tälle teokselle lämmennyt. Ei huono, muttei hyväkään. Jotenkin... yhdentekevä, kenties?

Kolme avaruusalusta. Lue jos diggailet Asimovista, muuten ei ehkä kannata vaivautua.

torstai 25. heinäkuuta 2019

William Gibson: Kreivi Nolla

Kreivi Nolla on ehkä itselleni rakkain Gibsonin teoksista. Sen tarinassa yhdistyy kova toiminta, korkealentoinen tieteiskirjallisuus ja melko liikuttava antisankari tavalla, joka tuntuu paitsi luontevalta myös varsin sujuvalta tarinankerronnan kannalta.

Kirjan tyyli on tuttua Gibsonia: joukko aluksi toisistaan irrallisia tarinoita lähenee kirjan edetessä toisiaan, kunnes eri tarinat kohtaavat ja muodostavat kokonaisuuden joka on - taas Gibsonille tyypillisesti - sekoitus oikeaa ja virtuaalista todellisuutta, tekoälyä, eettistä pohdintaa ja lopulta avoimeksi jääviä langanpäitä.

Tarina alkaa, kun suuryhtiön huippututkija haluaa vaihtaa yhtiötä. Yhtiöt suhtautuvat työntekijöihinsä omaisuutena, ja mieluummin tuhoavat - surmaavat - nämä kuin päästävät käsistään. Tutkijan avuksi värvätään hyvin salaisia kanavia pitkin Turner, joka on erikoistunut loikkauksien mahdollistamiseen. Loikkaus käynnistetään lähes sotilaallisena operaationa, joka lopulta menee pieleen. Tai... ehkei sittenkään. Tutkijan sijaan pelastuukin joku muu, jonka kanssa tarina jatkuu.

Samaan aikaan yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, lääketieteellisesti elossa pidetty Virek joka ei kykene liikkumaan todellisessa maailmassa lainkaan, palkkaa uransa aallonpohjalla rypevän taideasiantuntijan etsimään salaperäisten laatikoiden tekijän. Laatikot ovat pieniä taideteoksia joita putkahtelee markkinoille toisinaan, mutta kukaan ei tunnu tietävän kuka niitä tekee, ja miksi.

Bobby, jonka taiteilijanimi on Kreivi Nolla, on täysi uuno. Hän sekaantuu tietämättään kumpaankin tarinaan, ja pariin muuhunkin, ja on lopulta kaiken polttopisteessä. Jahdattu ja jahtaaja, avain ja hämmentäjä, tietämättä juurikaan mitä tekee tai miksi.

Tätä kaikkea voisi kuvitella varsin sekavaksi keitokseksi, mutta Gibson on kyllä perhanan taitava tarinankertoja. Homma rokkaa eteenpäin sujuvasti, lukeminen on helppoa - no, jollain tavalla määriteltynä, vaikka hahmoja ja kuvitteelliseen tulevaisuuteen liittyvää terminologiaa ja slangia onkin aika reippaasti.

Yhtään tieteiskirjallisuuden suuntaan vilkaisseellekin ehdottomasti suositeltavaa luettavaa; tyylilajinsa perusteoksia. Viisi ninjaa.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Donald Westlake: Kukaan Ei Ole Täydellinen

Dortmunder ja kaverukset vauhdissa jälleen! Hymy nousee kasvoille heti, kun tämän kirjan ottaa käteensä, niin taattua menoa on tiedossa. Tällä kertaa tehdäänkin tilauskeikkaa. Yli varojensa elänyt rikas (no ex-rikas ainakin) mies tilaa mittatilaus-varkauden omaan kotiinsa, josta on tarkoitus varastaa vakuutuspetoksen vuoksi erittäin arvokas maalaus.

...ja kaikki menee taas, ei pelkästään pieleen vaan aivan totaalisen, täydellisen sekoiluksi. Maalaus kyllä varastetaan, mutta sitten... no hitsi, ei tästä voi kertoa paljoakaan paljastamatta juonta liikaa. Meno on kovaa, vauhtia riittää ja kerronta on erittäin sujuvaa. Tätä kirjaa on yksinkertaisesti hauska lukea.

Älä siis vätystele vaan hoida tämä kirja käteesi mahdollisimman pian. Viisi skottia (tiedät kun olet lukenut)!

maanantai 15. heinäkuuta 2019

William Gibson: Idoru

Gibson pohtii tässä kirjassa oikean ja virtuaalisen todellisuuden välistä suhdetta, ja rajaa. Idoru kertoo maailmasta, jossa julkisuus vain julkisuuden vuoksi on oma ammattinsa (kuulostaapa tutulta näin vuonna 2019) ja jossa virtuaaliset henkilöt sekoittuvat todellisiin niin tiukasti, ettei näitä erota toisistaan.

Mitä tapahtuu, kun oikea, fyysisen maailman henkilö rakastuu virtuaaliseen hahmoon ja haluaa tämän kanssa naimisiin? Jos virtuaalihenkilön tekoäly on riittävän pitkälle edistynyt, niin pitkälle ettei tämän käytöstä ja toimintaa voi erottaa oikeiden ihmisten toiminnasta, onko silloin kyseessä oikea ihminen?

Kirja on taattua Gibsonia, mutta jotenkin itselleni tämä jäi hieman vaisuksi. Ehkä luin kirjan väärässä mielentilassa. Menoa ja henkilöitä riittää, on taas suuryhtiöitä jotka pääsääntöisesti ovat pahoja, tyhmiä pikkunilkkejä ja vastentahtoinen sankari - kovasti kaavamaista, vaikka toki kaava sinänsä on Gibsonin omaa keksintöä joten mikäpä siinä.

Tiukkaa settiä silti, kannattaa tutustua. Neljä avataria.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Alastair Reynolds: Varjokapteeni

Varjokapteeni on jatkumoa Reynoldsin aiemmalle kirjalle Kostaja. Varjokapteenin voi periaatteessa lukea omana teoksenaankin, mutta henkilöt ja tapahtumat jatkuvat melko suoraan Kostajasta, joten on suositeltavaa lukea molemmat kirjat ja mieluusti oikeassa järjestyksessä.

Kostaja oli jossain määrin poikkeava teos Reynoldsin "vakavan" scifin seassa; enemmän seikkailuhenkinen, jotenkin ikään kuin uudelle, nuoremmalle polvelle hieman tarkoituksellisesti suunnattu teos. Varjokapteenissa on samanlainen tunne, mutta ehkei ihan niin päällekäyvän selkeänä - siinä on sopivasti myös Reynoldsin tiukemman scifin piirteitä, ehkä jonkinlaisena myönnytyksenä tai jopa laskelmointina, ettei tarina menisi aivan hömpän puolelle.

Kirja on varsin mainio, helppoa luettavaa ja tapahtumia ja meininkiä riittää. Seikkailua, taistelua, sopivassa määrin uskottavaa avaruus-fysiikkaa ja ihmeellisiä keksintöjä, sekä hyvinkin syvällisesti kuvattuja henkilöhahmoja kaikkine ristiriitoineen ja ongelmineen. Silti... jotenkin kirjasta jää itselleni laskelmoiva tunne. En myöskään pidä hirveästi puolipakollisista toiminta- ja seikkailukohtauksista, ne ovat mielestäni tarpeettomia tämänkaltaisessa teoksessa - mutta se on tietenkin makuasia. Jollekin toiselle juuri nuo kohtaukset voivat hyvinkin olla kirjan parasta antia.

Tarinassa jatketaan Nessin sisarusten matkaa; Bosa Sennen on kukistettu, ja sisarukset ovat ottaneet tämän aluksen haltuunsa. Bosan henki kuitenkin kummittelee, hiipien sisarusten mieliin koko ajan syvemmälle. Sisarusten toimintaa leimaa epäilys näiden liukumisesta pikkuhiljaa pimeälle puolelle, ja ilmassa on väkisinkin kysymys, syntyykö näin uusi Bosa Sennen terrorisoimaan avaruuden ääriä?

Aivan siihen asti ei vielä päästä, vaikka kirjan loppuratkaisu onkin huimaava - yllätys pysyy aivan loppuun saakka hyvin kätkettynä, ja se onkin lopulta parasta Reynoldsia: tapahtumien mittakaavan räjähtäminen käsiin, syyt ja seuraukset, väistämättömyyden tunne.

Reynolds on edelleen suosikkejani, mutta jotenkin koen vaikeaksi suhtautua tähän uuteen sarjaan. Kyseessä lienee enemmän oma ongelmani; sama kuin vanhan suosikkibändin uusi musiikillinen suunta, ainahan se on surkeaa ja huonoa - paitsi uudelle yleisölle. Suosittelen siis tätä kirjaa varauksetta kaikille scifidiggareille, niin uusille kuin vanhoille Reynoldsin faneille sekä myös teille onnettomille rääpäleille, jotka ette Reynoldsin maailmaan ole vielä astuneet.

Neljä kviniä. Tiedät kyllä sitten...

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Douglas Adams: Linnunradan Käsikirja Liftareille

Nyt ollaan klassikon äärellä! Jos olet yhtään piirua scifiin päin kallellaan etkä ole tätä kirjaa vielä lukenut, niin tässä toimintaohje: pois tietokoneelta/kännykältä heti, nyt -> seuraavaksi kirjastoon tai jonkun kaverin kirjahyllylle - muista pyyhe! -> lue tämä kirja -> tule paremmaksi ihmiseksi.

Adamsin kirja on aivan ratkiriemukas, hyväntahtoinen, oivaltava ja niin täydellisen kiva että ällötysmittari heilahtaisi punaiselle, ellei kirja olisi myös valtavan sympaattinen. Kyseessä on siis scifi-hassuttelu, jonkinmoinen parodia vakavahenkisestä tieteiskirjallisuudesta mutta myös täysin omanlaisensa, itsenäisenä teoksena toimiva seikkailu. Kieliä vain tuppaa olemaan poskessa melkoinen määrä.

Arthur Dent, kirjan päähahmo, havahtuu eräänä aamuna kun hänen kotitalonsa aiotaan jyrätä maan tasalle uuden ohitustien rakentamisen vuoksi. Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi yhdelle päivälle, Arthurin hyvä ystävä tulee paikalle ja kertoo maapallon tulevan tuhotuksi tuossa tuokiossa uuden intergalaktisen ohitustien tieltä.

Arthur päätyy liftaamaan vieraan lajin avaruusalukselle, ja siitä poskettoman, tolkuttoman monimutkaiselle seikkailulle halki ajan ja paikan. Mukana on mm. Vogonit, joiden runous on niin hirveää että se saa graniitin itkemään, ja Zaphod, kaksipäinen, varasteleva linnunradan presidentti, sekä tietenkin paranoidi androidi Marvin. Ja avaruusalus, jonka moottorina toimii ääretön epätodennäköisyys.

Kirjan tarina on täyttä ilotulitusta. Joka sivulla mennään uuteen päätähuimaavaan suuntaan sellaisella vauhdilla, että lukemista on mahdoton lopettaa mihinkään suvantokohtaan, koska sellaisia yksinkertaisesti ei ole. Kaikki kääntyy päälaelleen eikä missään ole järjen hiventäkään. Silti tarina jotenkin oudosti pysyy kasassa. Huumori on myös melko brittiläisen kuivakkaa, ainakin omasta mielestäni varsin toimivaa.

Täydet viisi pangalaktista kurlauspommia. Lue tämä kirja tai... lue tämä kirja. Muita vaihtoehtoja ei ole.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Lee Child: Tappotahti

Taas tapetaan, hurme peittävi maan. Tämä lienee Childin ensimmäinen Jack Reacher tarina, tai ainakin kyseessä on Reacherin ensimmäinen seikkailu.

Tarina tapahtuu - niin kuin aina - pikkukaupungissa, johon Reacher sattumalta päätyy. Tapahtuu murha, ja Reacher valitaan syylliseksi. Siitä alkaa ensin ylinokkela päättelyketju jonka perusteella Reacher tietenkin vapautuu, ja pikkuhiljaa kostoretki. Reacherin veli on myös kuvioissa mukana, ja tottakai pakollinen kaunis-mutta-älykäs nainen jonka kanssa peuhataan aina kun vain suinkin ehditään.

Tarina on ihan täyttä paskaa, typerä ja epälooginen. Pahikset ovat jälleen kerran täysin aivottomia ja kyvyttömiä mihinkään älylliseen toimintaan, ja Reacher saa pahoinpidellä ja tappaa minkä kerkeää ja se on sitten kuitenkin lopulta ihan ok, koska väkivaltahan on tietenkin jees jos on hyvis. Nääs.

Child kirjoittaa kuitenkin aika sujuvasti. Kirja voisi ehkä olla vähän lyhyempikin, nyt väkinäisiä toimintakohtauksia on ehkä himpun liikaa, ne alkavat loppua kohden muuttua sangen puuduttaviksi kun lopputulos on kuitenkin jo etukäteen selvillä. Kohtuullisen menevää kesäroskaa kuitenkin, kaksi nyrkkiä nenään.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Harvoin jää kirja kesken, mutta nyt jäi. Tämä on vieläpä toinen kerta, kun yritän tätä opusta kahlata. Kolmatta ei tule. En vaan pääse tälle taajuudelle, en sitten millään.

Mieleeni tulee ajatus algoritmin kirjoittamasta kirjasta. Algoritmi osaa muodostaa lauseita ja keksiä hahmoja ja näille tapahtumia, mutta se ei kykene yhdistämään pisteitä mitenkään tarinaksi. Tätä kirjaa lukiessa tuntuu koko ajan siltä, että oh hoh, onpa paljon tapahtumia ja kaikkea ihmeellistä, mutta mikään ei liity mihinkään, missään ei ole mitään järkeä. Jaksoin sentään liki 200 sivua, missä ajassa mielestäni olisi jotenkin kohtuullista saada jonkinlainen käsitys, mistä on kysymys. Vaan ei.

Joten tällä perusteella tuomitsen näin: turha kirja. Ei kannata lukea. Nolla… mitään.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

William Gibson: Neurovelho

Nyt ollaan klassikon äärellä. Gibsonin Neurovelho on eräänlainen kyberpunkin perusteos, joidenkin mielestä jopa ihan ensimmäisiä tekeleitä kyseisessä lajityypissä. Niin tai näin, ainakin kyseessä on jonkinlainen suuren yleisön tietoisuuteen päätynyt lajityyppinsä perusteos.

Kirjan päähenkilö, Case, joutuu napulaksi itseään huomattavasti voimakkaampien tahojen väliseen peliin, jossa panoksena on ainakin hänen henkensä, ja jossain määrin aika monen muunkin. Mittelöä käydään paljolti virtuaalitodellisuudessa, joka vastaa hämmentävän pitkälle tämän päivän internetiä - kirjassa, joka on varsin kova suoritus 1984 kirjoitetulta kirjalta. Kirja ei kuitenkaan sekoile pelkästään virtuaalimaailmoissa, mikä olisikin ollut varsin puuduttavaa, vaan oikean todellisuuden ja keinotodellisuuden tapahtumat limittyvät sangen tiiviisti ja erittäin toimivasti toisiinsa.

Kirjan henkilöhahmot ovat poikkeuksellisen onnistuneita - ei ehkä kaikki, mutta peililasisilmäinen Molly on hahmo, jonka varmasti toivoo selviytyvän kaikista eteen sattuvista vaaratilanteista, ja avaruudessa Dubia kuuntelevat, Tampereen murteella (suomeksi) vääntävät rastat ovat aika mainio veto.

Tarinan perusjuoni liittyy tekoälyyn ja ihmisyyteen. Tässä leikitään jälleen kerran kysymyksellä tekoälyn ja oikean älyn välisestä erosta: kun tekoäly kehittyy riittävän pitkälle, niin pitkälle että sitä ei enää voi erotta aidosta ihmisälystä, onko se silloin ihminen? Mitä tapahtuu kun pitkälle kehittynyt, tietoisuuden saavuttanut tekoäly alkaa kehittää itselleen haluja ja tarpeita - mitä se haluaa, ja voiko sen sille suoda? Sinänsä tämän päivän ymmärryksellämme tekoälystä, tällainen spekulointi on aika tyhjänpäiväistä - mutta 1984 se ei ehkä vielä ollut.

Kirja on kestänyt todella hyvin aikaa, osin ehkä siksi, että tekonologiat ovat kirjassa täysin arkipäiväisiä juttuja, eikä niihin sen kummemmin puututa. Keskiössä on enemmän tarina ja henkilöt, ja hyvä niin.

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa, varsinkin jos olet yhtään scifin suuntaan kallellaan. Viisi nappia naamaan ja sitten ei kun virtuaalimaailmoimaan.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Philip K. Dick: On Aika Sijoiltaan

Taas Dickiä, ja taas olen pihalla kuin lumiukko. No en ehkä ihan niin paljon kuin edellisten muutaman kirjan kanssa, mutta ei tämäkään helpolla päästä.

Ragle Gumm törmäilee elämässään omituisiin tilanteisiin. Tuntuu, kuin maailma ympärillä ei pitäisi paikkaansa. Asiat tuntuvat muuttuvan ilman näkyvää syytä. Varmana pitämäsi tieto ei olekaan varmaa. Ragle häilyy jossain hermoromahduksen ja hallusinaatioiden välissä, mutta on kuitenkin menestyksekäs tietokilpailun pelaaja - hän voittaa aina. Julkkiksen elämä sekoittuu outoon todellisuuden kiemurteluun hyvinkin Dickin tyylisesti - erittäin sekavasti ja salakavalasti.

Tällä kertaa tarinassa on tosin jopa selitys kaikelle omituisuudelle! Ohhoh. No, selitys on melko kaukaa haettu, tietenkin, mutta onpahan kuitenkin. Sen paljastuttua kirjasta kyllä häviää hieman terää, mutta menköön.

Ihan mukavasti kirjoitettua ja ovelasti lukijaa kiusaavaa menoa. Tai jotain. Kaksi tietokilpailukysymystä.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Vernor Vinge: Rauhansota

Rauhansota kertoo rauhaan pakottamisesta ja sen seurauksista. Eletään (taas kerran) jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, joka kuitenkin vaikuttaa oudosti asenteiltaan ja historialtaan suurinpiirtein 1960-luvulta. Rauhanlaitos - YK? - on ratkaissut ihmiskuntaa piinavan sotimisen sulkemalla kaikki (siis kaikkien muiden kuin Rauhanlaitoksen) aseet ja sellaisiksi mahdollisesti käytettävät vermeet eräänlaiseen staasikuplaan, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Problem solved, ei enää aseita, ei enää sotaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan alistu täysin mukisematta tällaiseen perusoikeuksiensa - sota ja väkivalta - rajoittamiseen. NRA? No siltä välillä vähän tuntuu. Sen sijaan ihmiset ryhtyvät kapinoimaan ja pyrkivät muokkaamaan tai jopa rikkomaan staasikuplia, ja käyttämään niitä Rauhanlaitosta vastaan. Jotta saisivat taas sotia rauhassa. Idiootit.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu, sitä lukee helposti ja mielellään, ja jotkut henkilöhahmot ovat jopa lähes kiinnostavia, tai ainakaan ne eivät ole ihan täysin umpitympeitä pökkelöitä. Tarina etenee melko lineaarisesti muutamia takaumajaksoja lukuunottamatta, ja ilmassa on selkeää seikkailun tuntua.

Kirjaa lukiessa tulee usein tunne, että Heinlein olisi voinut kirjoittaa jotain tällaista. Tyylissä on jotain samanlaista, samoin asetelmassa - joukko tiedemiehiä nousee vastustamaan vallassaolevaa hallintoa ja kukistaa (hups, juonipaljastus) sen ylivertaisen älynsä turvin. Hmmm.... No, ehkä tarina ei ole avian omintakeisinta mahdollista, mutta kerronta kantaa sen kyllä varsin hyvin.

Ihan kelpo scifistelyä. Kolme kuplaa.

torstai 23. toukokuuta 2019

Roald Dahl: Alahuuli

Roald Dahl osaa kirjoittaa, se käy kyllä taas selväksi. Tässä heilutaan taas "paremmalla puolella" kirjallisuuden kahtiajakoa, josta jaksan paasata: ns. itsessään hyvä kirjallisuus vs perushuttu. En tarkoita sanoa, että joku kirjallisuus on omana itsenään huonompaa kuin joku toinen, vaan sitä, että oikea kaunokirjallisuus on muutakin kuin tarina; siinä on kielellistä lentoa, sanojen kauneutta ja älyllisyyttä, jota ei perus dekkareissa yleensä ole.

Alahuuli on novellikokoelma. Oikeastaan kirja on tosi lyhyt, ja novellit aika pitkiä, joten niitä mahtuu kansien väliin vain neljä kappaletta. Teemana on melko suoraviivaisesti seksi, himot ja halut. Mistään pehmopornosta ei ole kyse, vaan "se" käsitellään hyvin hienovaraisesti, mutta silti selvästi. Enemmänkin tarinoissa on kyse haluista ja himoista, ja seksi on vain yhtenä pienenä kulmana joka yleensä johtaa johonkin - harvemmin tavoiteltuun tulokseen.

Tarinoissa on aina joku novelleille tyypillinen ovela käänne lopussa. Muutamassa tarinassa se toimii, parissa se on ehkä hieman ennalta arvattava eikä ehkä ihan niin huima kuin Dahlin parhaimmissa teoksissa, mutta silti yleisestä kaavasta melko lailla poikkeava. Parasta antia on se, miten näihin kommervenkkeihin päädytään: tarinat kuljettava pitkiä matkoja erilaisia maisemareittejä ja kiertoteitä pitkin, koko ajan rakentuen kohti huipentumaa jonka tietää jo alusta asti olevan tulossa - paljastamatta missään vaiheessa liikoja. Ja mikä parasta, muutamassa tarinassa jätetään lopputulos juuri sellaiseen herkulliseen vaiheeseen, jossa lukija ei voi olla aivan täysin varma, mitä tapahtuu. Melkein, muttei kuitenkaan ihan.

Ilmaan jää lupaus vielä jostain, kenties vielä paremmasta.

Loistavaa kirjallisuutta ja sopivan lyhyttä ja ytimekästä. Oma painokseni oli lisäksi kivan pienikokoinen, mahtui farkun takataskuun, siihen kohtaan missä teinit pitävät kännykkää - hehee!

Neljä novellia, siis. Kannattaa lukea!

lauantai 18. toukokuuta 2019

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä

Vankina Venäjällä kertoo suomalaisen Jan Salon elämästä, tämän saatua tuomion huumeiden salakuljettamisesta Venäjältä Suomeen. Yleensä rangaistukset istutaan kotimaassa - ei vieras valtio mitenkään vapaaehtoisesti yleensä maksa toisen maan rikollisten ylläpidosta - mutta tällä kertaa jokin on toisin, Salo passitetaan vankilaan Venäjällä. Mikä oli toisin, ei oikein tule selväksi. Tuomiostakin istutaan vain pari vuotta Venäjän puolella, mutta siinäkin on kestämistä.

Kirja kertoo siis tositarinaa, pitkälti Salon omin sanoin. Kyseessä on tyypillinen pikkunilkki joka ei piittaa tekojensa seuraamuksista eikä omasta vastuustaan, vaan yrittää vain päästä helpolla, saada rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Eli huumeiden salakuljetuksella. Mikä on ihan hanurista.

Luin kirjan ihan uteliaisuuttani, en oikeastaan ole kauhean kiinnostunut huumediilereiden touhuista. Kirjassa tietenkin mässäillään venäjän vankiloiden kurjilla oloilla, mihin on vaikea suhtautua mitenkään sympatialla - rikollisten kurjat olot eivät suoraan sanoen ole omalla huolien listallani kovin korkealla. Kirjassa myös jatkuvasti hehkutetaan vankien välistä toveruutta, hierarkiaa ja käyttäytymiskoodistoa, mikä on mielestäni aika vastenmielistä, ikään kuin vankilaa jopa romantisoivaa. Ihan kuin olisi jotenkin hienoa olla rikollinen, koska vankilassa on "reilu meininki". Ei ole. Se on typerää ja huono idea.

Ihan hyvin rullaava teos, ja jos nyt aihepiiri kiinnostaa niin lue pois, ei siinä kauan mene. Huomautus nuorisolle: tämä kirja ei ole tarkoitettu opiskelumateriaaliksi vaan enemmänkin varoitukseksi. Pysykää pois rikosten tieltä, vapaana on oikeasti kivempaa.

Kolme röökikartsaa.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Robin Cook: Sfinksi

No näitä Cookin kirjoja nyt sattui löytymään kirjahyllyn taemmasta rivistä, johon kurkkasin ensimmäisen kerran vuosiin. Kuka lie tattipää niitä sinne piilotellut, itse en ainakaan tunnusta (köh köh).

No, asiaan. Tällä kertaa kaunis mutta älykäs nainen seikkailee egyptissä, ja onnistuu paljastamaan antiikkiaarteiden salakuljetusringin, löytää uusia faaraoiden hautoja siinä sivussa ja joutuu erilaisiin kiipeleihin, joista pelastuu hyvin täpärästi. Lievästi parempi kuin Cookin sairaala-turinat, mutta ei tämäkään nyt mitään suurta kirjallisuutta ole.

Kaksi muumiota.

torstai 9. toukokuuta 2019

Strugatski: Miljardi Vuotta Ennen Maailmanloppua

Olipa kumma kirja. Luin kyllä kokonaan, mutta en voi väittää juurikaan ymmärtäneeni mitään. Hassut sedät pohdiskelevat teen ja viinaksien voimalla mystistä supersivilisaatiota, jonka ounastellaan puuttuvan asioihin aina kun ihmiskunnan kehitys on kulkemassa liiaksi sellaisiin suuntiin että se mahdollistaisi kyseisen supersivilisaation havaitsemisen. Paradoksiksi tietenkin jää, että jos kehitys aina pysäytetään ennen sen edistymistä riittävälle tasolle, ei havaintoa voida koskaan tehdä eikä voida tietenkään mitenkään vahvistaa koko teoriaa.

Voi olla, että luin kirjaa takaperin tai väärin päin tai jotenkin vieraalla kielellä, mutta jotain tuollaista siinä kai oli. Tai sitten jotain ihan täysin ja kokonaan muuta. Tai en tiedä. Outo teos.

Kaksi pulloa punaviiniä; sen verran kannattaa ottaa pohjiksi, ennen kuin tähän teokseen ryhtyy.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Robin Cook: Tuomio

Umpipökkelö muka-jännittävä sairaalahiippailu, jossa wannabe-Göbbels pistää sairaita kylmäksi koska näiden hoito maksaa. Koko kirjassa ei ole yhtään kiinnostavaa henkilöä, tapahtumaa tai juonikuviota. Hirveää paperin tuhlausta. Sanalla sanoen: ihan silkkaa paskaa.

Ei kannata lukea. Yksi neulanpisto.

torstai 2. toukokuuta 2019

John Steinbeck: Helmi

Jos oli edellinen Mark Twainin kirja hienoinen pettymys, niin nyt ollaan sitten aivan mahtavan hienon kirjallisuuden äärellä. Helmi on yleisesti tunnustettu yhdeksi Steinbeckin parhaista teoksista, eikä syyttä - kirja on todellinen... no, helmi.

Tässä kirjassa on valtavan hienoa kerrontaa. Tarina sinänsä on aika kevyt, ja jossain määrin jopa perinteinen ja yllätyksetön, mutta osittain tämä johtunee ajan kulumisesta. Saman teeman tarinoita on varmasti kirjoitettu myös tämän teeman innoittamana ties kuinka paljon.

Kirja kertoo pienistä ihmisistä, pienistä tapahtumista ja pienistä päätöksistä. Ja siitä, kuinka kaikki voi muuttua ja kuinka kaikki mikä ensiksi vaikuttaa hienolta, ei ehkä olekaan sitä. Varo mitä toivot, voit saada sen, niin kuin vanha sanonta kuuluu.

Hieno kirja, suosittelen varauksetta kaikille; jos olet kirjallisuuden ystävä olet varmaankin jo lukenut tämän kirjan - mutta lue silti uudestaan. Jos taas et ole tällaisen kirjallisuuden ystävä, lue silti - ehkä sinustakin vielä tulee jotain ;-)

Viisi helmeä.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Mark Twain: Kaksipiippuinen Juttu

Kaksipiippuinen Juttu on postuumi kokoelma Mark Twainin aiemmin julkaisemattomia tarinoita. Kirjassa on viitisen tarinaa, melko pitkiä novelleja siis - tai erittäin lyhyitä romaaneja.

Tarinat ovat oikeastaan aika yhdentekeviä, ja niitä on tosi vaikea uskoa Mark Twainin kirjoittamiksi. Lienee syy, miksi näitä ei julkaistu mösjöön omana elinaikana - aina ei voi onnistua. Tekeleissä on mielestäni myös täysin selvää editoinnin tarvetta; ne ovat poskettoman pitkiä, jahkailevia ja tylsiä. Hyvä editori olisi tiivistänyt nämä muutaman sivun mittaisiksi napakoiksi jutuiksi, jolloin jotain voisi olla ollut vielä pelastettavissa. Tällaisenaan turinat ovat oikeastaan aika huonoja.

Reiluuden nimissä sanottakoon, että tarinat ovat ilmeisesti ainakin osin vielä keskeneräisiä, viimeistelemättömiä. Ehkä näistä olisi lisää työstämällä tullut vielä jotain. Tällaisenaan en suosittele kenellekään - ehkä pienenä kuriositeettina Twainin faneille, mutta varaudu maistamaan pettymyksen katkeraa kalkkia.

Yksi salapoliisitarina.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Ilkka Remes: Vapauden Risti

Vapauden Risti on Horna-sarjan viimeinen teos, ja hyvä niin. Samoja juonenkäänteitä ja samaa paasausta on riittänyt jo aivan tarpeeksi.

Kirjassa Venäjä on ottamassa Suomea haltuunsa. Hommaa hoidetaan nykyaikaisen hybridi-sodankäynnin keinoin: on informaatiovaikuttamista, terrorismia, väärennettyjä tapahtumia ja syyllisiä sekä loputon jankkaus poliittisia urpoiluja. Kirja on sidottu tiukasti tähän päivään käyttämällä poliitikkoina todellisia nimiä, mm. pääministeri Sipilä on hommissa mukana, ja muutenkin monet tapahtumista ovat samankaltaisia, kuin saamme lukea lehdistä valitettavan usein. Vai miten olisi väkijoukkoon ajettu kuorma-auto?

Kirjan ongelma on avian poskettomuuksiin paisunut juonikuvio, jossa yhdysvallat ja venäjä ovat käytännössä valmiit aloittamaan uuden sodan - suomen takia. Just joo. Juonessa on myös mukana mm. Israelilaisia, jotka tietenkin hääräävät suomessa. Niinpä niin. Ja lopulta koko homma ratkeaa aivan naurettavan pölvästillä tavalla; Suomi on yllättäen maailmanpolitiikassa niin tärkeä, että yhdysvalloissa pistetään presidentti viralta.

Haukotus.

Suuri osa toiminnasta on myös hirveää kohkaamista eestaas, joka toistaa aikaisempien kirjojen kaavaa. Tästä kirjasarjasta olisi mielestäni riittänyt yhden tai enintään kahden kirjan mittainen tiivistys, jolloin eestaas venkslaamista olisi ollut vähemmän, ja mielenkiinto olisi ehkä pysynyt jotenkin kasassa.

Perushuttua. Viihdyttävää kotimaista Hollywood-tuotantoa. Olisko se sitten Heinolaa? Kolme ohilaukausta.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Veikko Huovinen: Joe-setä

Huovinen kirjoittaa tässä selvästi Veitikan jälkeisessä noususuhdanteessa Stalinista, mutta hieman eri tyyliin. Tällä kertaa ei lähtökohtaisesti naureta diktaattorille (no toki jonkun verran), vaan etsitään miestä, ihmistä, myytin takaa.

Kirjassa seurataan Josifin elämää lapsesta hautaan. Kukaanhan ei synny hirmuhallitsijaksi, vaan sellaiseksi kasvetaan, jotenkin. Huovinen ei varsinaisesti etsi syitä ja seurauksia, eikä kirja liene historiallisesti ihan tarkka - ainakaan kalaretkien aikana käytyjä keskusteluja ei varmaankaan ole kukaan tallentanut - vaan enemmänkin koittaa kuvailla, minkälainen ihminen voisi Josif Stalin olla ollut.

Kirja on paikoin aika hauskaa luettavaa, toisinaan taas hieman setämäisen selostavaa, ehkä tarpeettoman alleviivaavaa. Joskus jopa hieman väkinäistä. Eikä kirjassa ole mitään erityisiä paljastuksia, eikä se yritä kertoa mitään historiallisesti merkityksellistä. Sen lukeminen on kuitenkin aika mielenkiintoinen kokemus: yleensähän ajatuksemme diktaattoreista keskittyvät vain hirmutekojen kauhisteluun; niitähän historiaan kirjoitetaan. Mutta kauheimmatkin hirviöt ovat kuitenkin pohjimmiltaan ihmisiä. Tykkäävät kalakeitosta, laulavat juovuspäissään ja kaipaavat seuraa.

Stalin kuvataan kirjassa takakannen mukaan "ihmisheppulina", ja se on mielestäni aika kuvaavasti sanottu. Suosittelen!

Kolme siikaa.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Umayya Abu-Hanna: Sinut

Sinut on Umayya Abu-Hannan omakohtainen kertomus omasta elämästään Suomessa. Kirja on melko kronologista muistelua ja pohdiskelua, ja varsinkin alkupuoliskollaan hyvin oivaltavaa ja terävää havainnointia suomesta ja suomalaisuudesta, ulkopuolisin silmin.

Jokaiselle tekisi hyvää lukea tämä kirja; miltä näyttää suomalainen käytös täysin toisenlaisesta kulttuurista tulevan ihmisen silmin? No aika oudoltahan se, vaikka meille itsellemme tietenkin kaikki on kovin tavanomaista, luontevaa. Kielimuuri on valtava, ja suomalaisten tavatkin varsin erilaiset kuin arabimaissa. Tuntuu, että kaikki tehdään jotenkin nurinpäin.

Abu-Hanna kirjoittaa välillä hyvinkin teräviä havaintoja, mutta loppua kohden kirja menee ehkä aavistuksen paasaamisen puolelle. Aihe (aiheet) on kyllä tärkeä, mutta Palestiinalaisten kohtelua on suomalaisittain jotenkin hieman vaikea hahmottaa, eikä siitä paasaaminen jaksa ihan hirveästi kiinnostaa. Vaikka varmaankin pitäisi. Liekö vain niin, että kauempana tapahtuvat asiat nyt vaan ovat vaikeampia käsitellä; liian abstrakteja, jotenkin?

En ole itse aiemmin lukenyt Abu-Hannan teoksia enkä juuri seurannut hanta muutenkaan, mutta oma arvostukseni nousi kyllä valtavasti, niin hienosti hän käsittelee vaikeitakin asioita. Kirja on paikoin humoristinen, mutta ei liiaksi; vaikeille asioille voi aina nauraa, mutta nauraminen ei saa estää niiden käsittelyä oikeasti. Tässä tasapainottelussa kirja onnistuu mielestäni valtavan hyvin. Osa pohdinnoista on suorastaan luentoja erilaisuudesta, identiteetistä, maailmankuvan rakentamisesta. Näitä kannattaa todellakin lukea!

Aivan loistava kirja. Suosittelen tätä ihan jokaiselle suomalaiselle, ja muillekin. Neljä liukastumista lumen peittämällä jäällä.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Philip K. Dick: Lies, Inc

Lies, Inc alkaa lähes tavanomaisen scifi-seikkailun tapaan: kaukaisen Valaan suun planeetale on avattu teleportti. Planeetalla kerrotaan olevan valtavasti tila ihmisille, jotka kärsivät ylikansoittuneesta maapallosta. Ihmisiä lähtee etsimään uutta onnea. Mutta teleportti toimii vain yhteen suuntaan; kukaan ei voi palata kertomaan, mitä Valaan suussa oikeasti tapahtuu.

Onko kyseessä juoni? Onko koko homma silkkaa huijausta, jolla hyväuskoiset ihmiset saadaan astumaan suden - tai valaan - suuhun mukisematta, vastaan panematta? Yksi mies päättää matkustaa Valaan suuhun avaruusaluksella, toteamaan itse tilanteen todellisen laidan. Matka tulee kestämään kahdeksantoista vuotta - yhteen suuntaan.

Ja sitten Dick tekee tavanomaisen temppunsa, ja koko homma lähtee lapasesta suoraan palmun alle, sitten porsaanreiän kautta avaruuden ympäri ämpäri ja morjes, homma on sekaisin. Puolenvälin jälkeen en oikein enää pysynyt kirjassa perässä; lopullista selvyyttä Valaan suun tapahtumista on myöskin turha odottaa. Tai no, kerrotaanhan asiat kyllä, mutta ota niistä nyt sitten selvää. Hallusinaatioiden ja rinnakkaisten todellisuuksien syövereissä mennään sellaisilla loikilla että tukka nousee pystyyn kaljullakin.

Itse pidän edelleen Dickin helpommista, "tylsemmistä" teoksista enemmän. Täytyy kuitenkin nostaa hattua, on taas pistetty aika kovat keitokset porisemaan, ja jotenkin kumman tavalla saatu pidettyä vielä soppa kasassa. Ehkä. En tiedä.

Kaksi rinnakkaista todellisuutta. Lue jos haluat haasteita.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Douglas Adams: Sielun Pitkä Pimeä Teehetki

Douglas Adamsin tunnetuin teos on tietenkin mainio Linnunradan Käsikirja Liftareille -sarja; kirjasarja, joka määritteli uusiksi koko hassuttelu-scifin genren. Ja pari muutakin genreä ihan vain aikansa kuluksi.

Sielun Pitka Pimeä Teehetki on jonkinlainen jatkumo Adamsin aikaisemmalle teokselle Dirk Gentlyn Holistinen Etsivätoimisto. Samainen Dirk Gently seikkailee - tai sekoilee - tässäkin kirjassa. Valitettavasti on pakko sanoa, että kirja ei ole kovin hyvä.

Linnunradan käsikirja oli silkkaa ilotulitusta, jatkuvaa hassuttelun ylilyöntien sinfonia. Teehetki taas tuntuu tosi väkinäiseltä, ihan kuin Adams olisi päättänyt osoittaa osaavansa kirjoittaa muutakin kuin hassuttelua, muttei sitten osannutkaan ja jotenkin vain feikkasi koko homman, huonosti. Kirjan kieli poskessa vedetty liioittelu on epäluontevaa ja huonosti rytmitettyä, eikä juonesta tule tolkkua mitenkään. Mahdollisimman "kreisit" hahmot - jumalat ja ihmiset - tuntuvat teennäisesti kehitellyiltä, eikä kirja oikein tunnu osaavan päättää mikä se on, tai miksi.

Eipä voi suositella tätä opusta. Varsinkin, jos tykkäät Linnunradan Käsikirjasta, kannattaa ehkä tämä pettymys jättää väliin ja lukea vaikka käsikirja uudestaan. Kaksi tyhmää jumalaa.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Ray Bradbury: Toiset Taivaat

Toiset Taivaat on novellikokoelma; mukaan mahtuu myös jokunen pienoisromaanikin, jos nyt halutaan kirjoitelmien pituuksista väitellä. Vaikka aiheet ovat melko naiiveja, jopa - nykyajan mittapuulla - loppuun kaluttuja, niin yksi asia on selvä: Ray Bradbury osaa kirjoittaa. Pidin varsinkin lyhyistä novelleista. Niiden rytmitys, kielen monivivahteisuus ja jopa ovelat juonenkäänteet ovat aivan loistavia. Harvoin olen nauttinut kirjallisuudesta kirjallisuutena näin paljon.

Kokoelman pitkät tarinat - siis ne pienoisromaanit - ovat tarinoina kyllä aika tyhjänpäiväisiä seikkailujuttuja, mutta nekin on kirjoitettu varsin hyvin. Ehdottomasti parasta antia ovat silti varsinaiset lyhyet novellit; muutama niistä on mielestäni todella, todella huipputasoa.

Neljä yllättävää juonenkäännettä.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Philip K. Dick: Alfan Kuun Klaanit

Jotkut Dickin kirjat ovat niin mielipuolisia, etten kerta kaikkiaa pysy kärryillä. Niin kävi tämän kirjan kanssa. Käsittääkseni kirjassa käsitellään mielipuolisuutta, jotenkin sitä kautta että jos kaikki ovat mielevikaisia, niin kuka sitten onkaan normaaliuden mittapuu. Tai jotain.

Kirja poukkoilee ja singahtelee sinne sun tänne, enkä oikeastaan ymmärtänyt juonesta yhtään mitään. Ehkä tykkäsin, ehkä en. Kaksi hullua jonossa.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Dean Koontz: Pimeyden Enkeli

Dean Koontz osaa kirjoittaa myös ihan vetävää jännityshuttua, mutta tällä kertaa ei osu maaliin, ei edes maalitolppaan. Oikeastaan aika kauas siitä. 700 sivua täysin yhdentekevää horinaa joutavanpäiväisten ihmisten epäkiinnostavista elämistä, yksi sekopää ja pari yliluonnollista tapahtumaa. Tässä kirjassa ei ole varsinaisen tarinan aineksia edes novelliin, ja ylipitkitettynä kirjana kyhäelmä on suurin piirtein yhtä kiinnostava kuin puolitoista kiloa perunankuoria.

Ihan turha opus. Nolla… mitään.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lars Wilderäng: Tähtipöly

Morjesta vaan ja päivää! Ruotsalaiset avaruus-vampyyri-zombiet ovat täällä taas, eikä hommassa edelleenkään ole päätä, häntää tai juurikaan muutakaan mainittavaa. Eikä kovin paljon mielenkiintoa. Heebot säntäilee zombeja karkuun ja ampuu niitä kunnes ammukset loppuvat, sitten seuraa täpärä läheltä-piti-pelastuminen kunnes avaruusoliot ja vampyyrit ja zombiet (oikeasti!) tulevat taas, ja sitten taas ammuskellaan ja juostaan.

Jos tämä kirja olisi kirjoitettu kieli poskessa, olisi hommassa ehkä jotain itua, mutta nyt jää vain hämmentynyt olo. Mitähän tämä Lars oikein aamiaismuroihinsa laittaa?

Kaksi vampyyrinpuremaa.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vadelmavenepakolainen on jonkinlainen puskafarssin ja yhteiskunnallisen pohdiskelun sekasikiö. En oikein meinannut päästä kärryille, kummasta on kysymys - mutta eipä tuo haitannut, ihan kiva kirja siitä huolimatta.

Suomalainen Mikko Virtanen on syntymästään saakka kokenut olevansa Ruotsalainen. Hän ihailee Ruotsia varauksetta; kaikki Ruotsissa on paremmin kuin Suomessa. Mikko ei vain meinaa saada himoitsemaansa Ruotsin kansalaisuutta, ei sitten millään. Lopulta keino löytyy, ja Mikosta tulee Mikael, ylpeä kansankodin kansalainen, Ruotsalaisen demokratian jäsen.

Mikko - Mikael - elää jonkinlaista valheen ja itsepetoksen kudelmaansa, joka tietenkin lopulta romahtaa. Ihan viimeisillä sivuilla mielikin muuttuu. Loppu oli vähän pökkelö, ja aika monin kohdin tarkoituksellinen liioittelu Ruotsalaisuuden ihannoinnissa meni vielä liioittelustakin yli, ollen ehkä himpun väsyttävää luettavaa. Silti, hauska kirja. Lue pois jos omatuntosi kestää - Suomea ja Suomalaisuutta tässä kyllä lyödään kuin vierasta sikaa, jos ei ironian taju riitä.

Kolme kruunua. Hejssan!

maanantai 25. helmikuuta 2019

Lee Child: 61 tuntia

Väkivaltainen filosofi Jack Reacher murjoo jälleen kaikkia turpaan! 61 tuntia on ties kuinka mones Jack Reacher -kirja, ja sarjassa ihan keskivertoa. Himpun verran mennään taas tarpeettomasti mässäilyn puolelle väkivallan suhteen, mutta muuten tarinassa on jopa aavistus kiinnostavuutta - ja yllättäen jopa ihan pienen pieni aavistus yhteiskunnallista kritiikkiä, jossain rivien välissä. Ehkä vahingossa.

Tällä kertaa tötöillään lumimyrskyn keskellä pikkukaupungissa. Kuin sattumalta lähistöllä on mystinen armeijan hylkäämä rakennelma, josta kukaan ei tiedä mitään mutta jossa selvästi tapahtuu jotain hämärää. Kuviossa mukana myös kolumbialainen huumeparoni ja prätkäjengi, joten turpaanmättämistä piisaa.

Jack Reacher ratkoo kaikki arvoitukset kuin Sherlock Holmes ikään - ja sen jälkeen katkoo luita, murskaa päitä ja räjäyttää oikeastaan enemmän tai vähemmän ihan kaiken. Tarina rullailee aika ok tahtiin vaikka onkin kokolailla tyhmä, mutta mikäs siinä - vessapaperiksi tai vaikka lentokonetta odotellessa ihan ok huttua.

Kaksi saapasta.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Hugh Howey: Siilo

Siilo-sarjan ensimmäinen osa on todella hyvää jännitystä ja scifiä, ja sopivassa määrin omaperäistä.

Eletään määrittelemättömässä ajankohdassa, suljetussa siilossa. Siilon asukkaat eivät tiedä mistään muusta kuin omasta siilostaan; ulkopuolinen maailma on tuhoutunut eikä sinne ole menemistä. Ainoastaan rangaistuksena voi saada tuomion ulkoilmaan, joka johtaa poikkeuksetta kuolemaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Jules ei malta olla penkomatta kulissien takaa, ja... no, nytpä on kuulkaa niin, että tästä kirjasta on aika vaikea kertoa kovin paljoa paljastamatta samalla juonesta, jonka on tarkoitus olla yllätyksiä täynnä. Sanonpa vain, että tunnelma Siilossa on mainio; kirja on ehkä hetkittäin vähän pitkitetty, mutta ei mitenkään tolkuttomasti. Tarina kuitenkin kulkee ja henkilöt ovat jopa melkein uskottavia, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Sarjan jatko-osat mielestäni lässähtivät hieman, kun salaisuudet alkoivat paljastua - mutta niistä lisää myöhemmin.

Neljä kerrosväliä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Simon Ings: Kuuma Pää

Kuuma Pää on kova, tosi kova scifipläjäys. Mukana on cyberpunk-vaikutteita, virtuaalitodellisuutta, seikkailua ja jännitystä, ja koko homma on niin huimaavan korkealentoinen että ei meinaa perässä pysyä.

Ollaan kai jossain tulevaisuudessa. Kuussa sijaitseva koneisto on ruvennut monistamaan itseään, ja jostain selittämättömästä syystä heittelee teräspalkkeja maahan valtavalla nopeudella, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Jostain Jupiterin nurkilta löytyy mahdollisesti vierasta älyä edustava olento - vai onko kyseessä sittenkin hulluksi tullut tekoäly?

Malisella on päässän tahnaa, jonka avulla hän voi kytkeytyä keinotodellisuuteen, mielipuolisen tehokkaaseen todellisuuden simulaatioon. Tahnan hallussapito maan päällä on kiellettyä; Malise joutuu tahtomattaan mukaan maailman pelastamiseen, vaikka haluaisi vain elää omaa elämäänsä.

Tarina poukkoilee todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä sellaista tahtia, että välillä on vaikea pysyä perässä. Toisaalta, ehkä ei ole tarkoituskaan - ehkä tarkoitus onkin sekoittaa nämä. Sillä, jos keinotodellisuus on riittävän realistinen, missä vaiheessa siitä tuleekin oikeaa todellisuutta? Mikä erottaa eri todellisuudet toisistaan? Mikä on oikeaa, mikä on totta?

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa scifin ystäville. Viisi rekursiivista kaupunkia.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Lee Child: Viides Matkustaja

Filosofinen super-murhaaja Jack Reacher on täällä taas. Tällä kertaa spedeillään terrorismi-teemalla, mukaan sotketaan yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa ja homma on sitä myöten selvä. Kyseessä on jopa tässä kirjasarjassa melko vastenmielinen väkivaltaooppera. Tarina toki kulkee ja viihteestä kai tämäkin käy jos ei kärpäsiä löydy lätkittäväksi eikä keittiön pöytä keiku, mutta mutta… Aikamoista tuubaa, kylläkin.

Näiden Jack Reacher -kirjojen jonkinlainen pelastus on ollut, että päähenkilö on fiksu; toki väkivalta on aina vahvasti läsnä, mutta joissain kirjoissa siinä on ollut joku tolkku kuitenkin. Tällä kertaa ei. Kidutuskohtauksilla mässäillään heittämällä yli oman tarpeen, ja pahiksia ammuskellaan ihan surutta keskellä suurkaupunkia. Oikeasti yksityishenkilö ei käsittääkseni saa missään olosuhteissa tappaa toista; siitä joutuu vankilaan. Nyt sille vaan naureskellaa, heh heh, saipa pahikset luotia naamaan niin että roiskuu. Ja sen sellaista.

Kaksi huonoa tekosyytä.

tiistai 12. helmikuuta 2019

John Steinbeck: Hyvien Ihmisten Juhla

Ilmainen vinkki: jos et ole tätä kirjaa vielä lukenut, niin painele suoraan kirjastoon tai kirjakauppaan tai kenen tahansa kirjallisuudenystävän kirjahyllylle, nappaa teos käteesi ja lue.

Valmista? Eikö vaan kannattanutkin?

Mielestäni Hyvien Ihmisten Juhla on ns. "oikeaa kirjallisuutta" parhaimmillaan. Sen tarina on mukava, henkilöt aidosti uskottavia ja kieliasu rikasta, suorastaan kaunista. En itse aina ymmärrä miksi jotkut kirjat nostetaan klassikon asemaan, mutta Steinbeckin Hyvien Ihmisten Juhla kyllä kuuluu jalustalle minä viikonpäivänä hyvänsä.

Kirjassa seurataan pienen kylän ihmisten elämää lyhyen aikaa. Eletään ehkä jotain 1930-lukua, noin suurinpiirtein ainakin. Kylässä on tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä ja näiden lisäksi joukko lorvehtijoita. Nämä lorssijat ovat tarinan ytimessä. He ovat pahaa tarkoittamattomia, täysin tarpeettomia ihmisiä, joita on kuitenkin vaikea olla rakastamatta. He ryyppäävät, loikoilevat tyhjänpanttina ja aina välillä saavat idean - joka yleensä poikkeuksetta johtaa huonoihin lopputuloksiin.

Kylässä asuu myös Tohtori, joka on kaikkien suuresti arvostama, kouluja käynyt herrasmies. Tohtori on hieman yksinäinen, ainakin muiden mielestä. Jossain vaiheessa, ilman sen kummempaa logiikkaa, syntyy ajatus järjestää Tohtorille juhlat; josko tuosta vähän piristyisi. Tarkoituksena on myös osoittaa Tohtorille sitä kunnioitusta, jota kaikki tätä kohtaan tuntevat. Mitä parhaimmat, suorastaan jalot tarkoitusperät siis!

Juhlien järjestäminen ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen operaatio. Tarvitaan mm. säkkikaupalla sammakoita, baarin laseihin jääneistä jämistä kerättyä "juomaa" ja monenlaista kekseliästä mutta eri asteisen epätoivoista kommervenkkiä, ennen kuin juhlat pääsevät käyntiin. Lopulta juhlat ovat todellinen menestys; ryypätään, tapellaan, nauretaan, itketään ja yleisesti ottaen vain koetaan tunteita sydämen täydeltä.

Helposti voisi luulla kyseessä olevan perinteisen hassuttelun, tai veijariromaanin - ja jollain tavalla niin onkin. Steinbeckin tyyli kirjoittaa kuitenkin muuttaa tämän asetelman. Ensinnäkin, kieli on tavattoman rikasta, todella nautinnollista luettavaa. Toiseksi, ja tämä ainakin itselleni on jotenkin suurin nautinnon lähde, kaikkia hahmoja - kaikkein ärsyttävimpiä ja tarpeettomimpia lurjuksia myöden - kohdellaan vain ja ainoastaan rakkaudella, lämmöllä ja lempeydellä. Kaikkia ymmärretään, kaikkien osuus tapahtumiin kerrotaan yhtä tärkeänä, yhtä merkityksellisenä, olipa kyseinen henkilö miten laitapuolen kulkija hyvänsä.

Ja se, ihmiset, on harvinaista ja hienoa, se.

Kuusi tähteä ja kippis!

torstai 7. helmikuuta 2019

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Ryssändiskon kannessa lukee: "Fantastinen (Rolling Stone Magazine)". Rohkenen olla eri mieltä.

Kyseessä on tarinakokoelma, parisenkymmentä sivun tai parin mittaista lyhyttä juttua. Kertojana kertoo kirjailija itse, Neuvostoliitosta Saksaan muuttaneena köyhänä tyhjäntoimittajana. Kertomukset ja muut hahmot ovat samoin aika tyhjänpäiväisiä. On viinaan meneviä tyyppejä, huijareita, välillä saadaan jotain työn tapaista ja toisia onnistaa, toisia ei. Kaikki havainnoidaan lyhyen ytimekkäästi, ottamatta juurikaan kantaa mihinkään.

Saksalaisuuden ja Neuvostoliittolaisuuden törmäämisestä olisi kuvitellut saavansa irti paljon enemmänkin. Tällaisenaan kirja on suoraan sanoen aika mitäänsanomaton, jopa tylsä.

Kaksi puujalkavitsiä.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Jussi Siirilä: Ison Auton Tuntu

Ison Auton Tuntu on jonkinlainen puskafarssin, tragikomedian ja köyhän miehen Jari Tervoilun sekasiitos. En oikein saanut kirjasta kiinni ennen kuin lopun lähetessä, ja kun vihdoinkin pääsin kärryille en oikein osannut päättää, pidinkö kirjasta vai en.

Kirja kertoo myyntimiehestä jonka firman ottaa haltuunsa kansainvälinen suuryritys. Meno muuttuu sen myötä tympeämmäksi; vähiin jäävät hilpeät ryyppäjäiset ja tilalle saadaan tiukempaa seurantaa, soittojen ja kauppojen tavoitemäärien kasvua ja kaikenlaisia typeriä sääntöjä. Kirja kertoo näistä myyjistä, väliin koomisesti ja toisinaan taas traagisesti. Välillä ei oikein tiedä kummasta on kyse - toisaalta, elämässä on kyllä useinkin tilanteita joissa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, joten jonkinlaisen realismin jäljillä ollaan.

Myyntiheppujen mietteitä ei pohdita sen kummemmin, vaan tyydytään kliseisiin. Viina virtaa, huonot vitsit lentävät ja iso pitää auton olla. Kaiken jälkeen, minulle ei ainakaan jäänyt yhtään sellainen olo, että haluaisin tietää mitä myyjille lopulta kävi, tai mitä heille nyt kuuluu. Tylsää sakkia.

Kirjan tyylistä tuli mieleen jotenkin puoli-epätoivoinen yritys tavoitella Jari Tervon tyylistä veijarikomiikkaa, mutta siinä ei ihan onnistuttu. Ei huono yritys, mutta ei ehkä ihan maaliinkaan.

Kolme Mondeota. Helppoa lukemista.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Alastair Reynolds: Elysionin Tuli

Prefekti Dreyfus on täällä jälleen! Reynolds palaa Ilmestysten Avaruuden pariin uudella kirjallaan, jonka pääosassa ovat demokratiaa valvovat prefektit. Joku tai jokin uhkaa kuitenkin keikuttaa tasapainoa. Äänestysytimet, demokratian ehdottomat tukipilarit, ovat mahdollisesti vaarassa. Dreyfus ja muut prefektit joutuvat jahtaamaan heikkoja johtolankoja ympäri avaruuden etsiessään syyllistä, ja joutuvat jos vaikka minkämoisiin seikkailuihin ja kiipeleihin.

Alastair Reynolds on mielestäni parasta, mitä tieteiskirjallisuudelle on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kyseessä on ns. "kova" tieteiskirjallisuus; tyyli, jossa pyritään olemaan jossain määrin uskottavia, eikä huumorille juurikaan ole sijaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole toiminta- tai seikkailutarina, vaan oikeammin jonkinlainen dekkarin ja jännityskertomuksen välimuoto. Reynolds on luonut kertakaikkisen huimia visioita, mielipuolisia mittakaavoja ajassa ja avaruudessa - ja nyt, ensimmäistä kertaa, joudun toteamaan pettyneeni hieman.

Kirja on hyvä, luin sen erittäin mielelläni. Mutta, jos rimaa nostetaan koko ajan, miten voi aina ylittää sen? Ei mitenkään. Suurimmatkin sankarit kompastuvat lopulta, ja tämän kirjan kohdalla itselleni tuli olo, että nyt ollaan hieman liikaa vanhan lämmittelyn äärellä. Ei paljon, mutta kuitenkin havaittavassa määrin. Esimerkkinä piiskansiimat. Joo kyllä, ovat mahtavia ja osaavat mitä vain, mutta liika alkaa olla jo liikaa. Tuntuu, että tässä kirjassa ei oikeastaan esitelty enää mitään uutta, ainoastaan jo aiemmin tarjoiltuja paloja eri järjestyksessä.

Kirjassa on toki mielenkiintoinen teema, kaiken avaruudessa häröilyn seassa: demokratian valvominen, ja rajan veto pakkotoimien ja vapauden välillä. Kuinka pitkälle voidaan mennä demokratian - yksilönvapauden - nimissä, ennen kuin vapauden hinta kasvaa liian suureksi? Entä kuinka paljon voidaan luottaa erehtymättömään teknologiaan, jonka on kuitenkin laatinut ihminen - erehtyväinen ja taipuvainen juonitteluun. Nämä teemat jäävät kuitenkin jotenkin hieman vähemmälle käsittelylle kuin mielestäni olisi ollut syytä. Ilman suuria teemoja kyseessä on vain yksi tieteiskirja muiden joukossa.

Toivottavasti olen väärässä, ja Reynoldsilla on vielä uusia turinoita muhimassa. Tällaisenaan, neljä tekoälyä ja tiukka suositus kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Stefan Ahnhem: Miinus Kahdeksantoista Astetta

Joku laittaa toisia joitakuita pakastimeen. Pakastimeen päätyneet kuolevat, paitsi ne jotka pelastuvat. Lopulta tavallaan ehkä saadaan syylliset kiinni tai sitten ei, niinku.

Ahnhem luistelee tiukasti Jo Nesbøn jalanjäljissä. On huippunerokas sarjamurhastelija, poliiseja joilla on ihan hirveästi omiakin ongelmia ja tosi, tosi jänskiä paikkoja yksi toisensa jälkeen. Ahnhem ei mässäile verioopperalla ihan niin pahasti kuin Nesbø - ja hyvä niin - mutta jotenkin aika moneen kertaan kalutulta luulta tämä kieltämättä tuntuu.

Jännärinä ihan kelpo tekele, ehkä vähän pitkänpuoleinen. Juonessa on taas niin uskomattomia käänteitä että himpun jopa ärsyttää; voisi sitä vähän vaivautua yrittämään olla uskottava. Samoin jatkuvat läheltä-piti hommelit, joissa aina hyvikset kuitenkin pelastuvat, tuntuu ihan amerikkalaiselta elokuvalta jossa kultainen noutaja ei kuole ei sitten millään.

Henkilöhahmoja on ehkä muutama liikaa, itse ainakin putoilin kärryiltä kuin vanha laama aika moneen kertaan. Toisaalta, huomasin sujuneesti lukeneeni sivukaupalla tietämättä yhtään, kenestä on kysymys, enkä silti kokenut jääneeni juurikaan mistään paitsi - kuvaa ehkä henkilöiden yhdentekevyyttä. Tai sitten olen vain lukenut tätä ah niin muodikasta Nordic Noiria ihan riittämiin.

Kolme luotia… sanotaan nyt vaikka kainaloon, ihan vain vaihteen vuoksi. Jännäreiden ystäville ehkä enemmänkin, enemmän kirjallisuudesta kiinnostuneille aikamoista näkkileipää.

torstai 10. tammikuuta 2019

Clive Cussler: Rajumyrsky

NUMA:n erikoisjengi on taas asialla Clive Cusslerin teoksessa Rajumyrsky. Kirja on mösjöön ties kuinka mones, jossa seikkailevat samat hahmot, eikä meno ole ainakaan rauhoittumaan päin.

Tällä kertaa rikollisnero on keksinyt tavan kontrolloida säätilaa - kyllä, homma on ihan Aku Ankka-osastoa. Mutta jos siitä nyt noin suurinpiirtein pääsee yli niin mikäpäs tässä, ihan menevää seikkailuahan tämä. Tosin asetelma, jossa sankareita aina yritetään murhata mahdollisimman hankalalla ja epävarmalla tavalla, on kyllä jo aika väsynyt. Miksei pahis voisi joskus ihan vaan ampua kiinni saamiaan tyyppejä samantien, sata kertaa? Ei, kun pitää heittää hyvikset kaivoon ja lampsia sitten pois paikalta, jotta nämä saavat riittävästi aikaa kiipeillä kaivosta pois ja taas mennään.

No sellaista se. Tarina on siis melkoisen pölhö ja kaikinpuolin epäuskottava, mutta ihan kelpo viihdettä tämä kyllä on; hyvin kuljetettua seikkailua jossa ei juuri tyhjäkäyntiä synny. Kaikki yllätykset voi helposti arvata jo ennen kuin niistä edes vihjataan - eikä sekään oikein osaa häiritä. Perhanan hyvää huttua omassa lajissaan.

Kolme nanokokoista robottia. Lue jos on tylsää, menee se aika tämänkin parissa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Robin Cook: Kuoleman Ruhtinas

Hyvinpä tuli korkattua uusi vuosi. Kuoleman Ruhtinas on ihan puhdasveristä huttua, eikä edes kovin hyvää sellaista. Robin Cookin tapaan ollaan taas lääketieteellisen jännityksen (heko heko) parissa: salaperäisiä kuolemantapauksia sairaalassa, omin päin liikaa nappeja nappaileva huippulääkäri ja tämän vikisevä, uuvuttavan kliseinen kiltti pikkuvaimo joka lopulta yllättäen (heko heko) löytää rohkeuden ja pelastaa kaiken.

Sellasta. Joskus Cook kirjoittaa ihan menevästi ja tarinoissa on edes jotain kiinnostavaa, mutta tämä kirja on kyllä tuotannon heikommasta päästä. Koko tarina on niin täydellisen, loputtoman väsyneistä ja miljoonaan kertaan käytetyistä aihioista kyhäilty sepustus, että mihinkään väliin ei ole mahtunut hitusen aavistustakaan omaperäisyyttä, yllätyksellisyyttä tai kiinnostavuutta. Tarinaan on myös ympätty aivan jonninjoutavia sivujuonia ja umpitylsiä hahmoja enemmän kuin keskimääräiseen kirkonkylään, joten juttua riittää. Määrä ei vain korvaa laatua.

Heikko teos. Lukaise pois jos tykkäät Cookin muusta tuotannosta, mutta muuten ei kyllä juurikaan kannata aikaansa haaskata. Itse luin tämän koska se sattui kirjahyllystäni löytymään - tyhjentelen parhaillaan hyllystä vanhoja tuhruuksia, tarkoituksena lukea ne kertaalleen ja sitten viedä kirjaston vaihtohyllyyn. Sitä en kyllä tiedä, miksi tämän aikoinaan olen ostanut...

Kaksi pilleriä.