sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Lee Child: Tappotahti

Taas tapetaan, hurme peittävi maan. Tämä lienee Childin ensimmäinen Jack Reacher tarina, tai ainakin kyseessä on Reacherin ensimmäinen seikkailu.

Tarina tapahtuu - niin kuin aina - pikkukaupungissa, johon Reacher sattumalta päätyy. Tapahtuu murha, ja Reacher valitaan syylliseksi. Siitä alkaa ensin ylinokkela päättelyketju jonka perusteella Reacher tietenkin vapautuu, ja pikkuhiljaa kostoretki. Reacherin veli on myös kuvioissa mukana, ja tottakai pakollinen kaunis-mutta-älykäs nainen jonka kanssa peuhataan aina kun vain suinkin ehditään.

Tarina on ihan täyttä paskaa, typerä ja epälooginen. Pahikset ovat jälleen kerran täysin aivottomia ja kyvyttömiä mihinkään älylliseen toimintaan, ja Reacher saa pahoinpidellä ja tappaa minkä kerkeää ja se on sitten kuitenkin lopulta ihan ok, koska väkivaltahan on tietenkin jees jos on hyvis. Nääs.

Child kirjoittaa kuitenkin aika sujuvasti. Kirja voisi ehkä olla vähän lyhyempikin, nyt väkinäisiä toimintakohtauksia on ehkä himpun liikaa, ne alkavat loppua kohden muuttua sangen puuduttaviksi kun lopputulos on kuitenkin jo etukäteen selvillä. Kohtuullisen menevää kesäroskaa kuitenkin, kaksi nyrkkiä nenään.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Harvoin jää kirja kesken, mutta nyt jäi. Tämä on vieläpä toinen kerta, kun yritän tätä opusta kahlata. Kolmatta ei tule. En vaan pääse tälle taajuudelle, en sitten millään.

Mieleeni tulee ajatus algoritmin kirjoittamasta kirjasta. Algoritmi osaa muodostaa lauseita ja keksiä hahmoja ja näille tapahtumia, mutta se ei kykene yhdistämään pisteitä mitenkään tarinaksi. Tätä kirjaa lukiessa tuntuu koko ajan siltä, että oh hoh, onpa paljon tapahtumia ja kaikkea ihmeellistä, mutta mikään ei liity mihinkään, missään ei ole mitään järkeä. Jaksoin sentään liki 200 sivua, missä ajassa mielestäni olisi jotenkin kohtuullista saada jonkinlainen käsitys, mistä on kysymys. Vaan ei.

Joten tällä perusteella tuomitsen näin: turha kirja. Ei kannata lukea. Nolla… mitään.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

William Gibson: Neurovelho

Nyt ollaan klassikon äärellä. Gibsonin Neurovelho on eräänlainen kyberpunkin perusteos, joidenkin mielestä jopa ihan ensimmäisiä tekeleitä kyseisessä lajityypissä. Niin tai näin, ainakin kyseessä on jonkinlainen suuren yleisön tietoisuuteen päätynyt lajityyppinsä perusteos.

Kirjan päähenkilö, Case, joutuu napulaksi itseään huomattavasti voimakkaampien tahojen väliseen peliin, jossa panoksena on ainakin hänen henkensä, ja jossain määrin aika monen muunkin. Mittelöä käydään paljolti virtuaalitodellisuudessa, joka vastaa hämmentävän pitkälle tämän päivän internetiä - kirjassa, joka on varsin kova suoritus 1984 kirjoitetulta kirjalta. Kirja ei kuitenkaan sekoile pelkästään virtuaalimaailmoissa, mikä olisikin ollut varsin puuduttavaa, vaan oikean todellisuuden ja keinotodellisuuden tapahtumat limittyvät sangen tiiviisti ja erittäin toimivasti toisiinsa.

Kirjan henkilöhahmot ovat poikkeuksellisen onnistuneita - ei ehkä kaikki, mutta peililasisilmäinen Molly on hahmo, jonka varmasti toivoo selviytyvän kaikista eteen sattuvista vaaratilanteista, ja avaruudessa Dubia kuuntelevat, Tampereen murteella (suomeksi) vääntävät rastat ovat aika mainio veto.

Tarinan perusjuoni liittyy tekoälyyn ja ihmisyyteen. Tässä leikitään jälleen kerran kysymyksellä tekoälyn ja oikean älyn välisestä erosta: kun tekoäly kehittyy riittävän pitkälle, niin pitkälle että sitä ei enää voi erotta aidosta ihmisälystä, onko se silloin ihminen? Mitä tapahtuu kun pitkälle kehittynyt, tietoisuuden saavuttanut tekoäly alkaa kehittää itselleen haluja ja tarpeita - mitä se haluaa, ja voiko sen sille suoda? Sinänsä tämän päivän ymmärryksellämme tekoälystä, tällainen spekulointi on aika tyhjänpäiväistä - mutta 1984 se ei ehkä vielä ollut.

Kirja on kestänyt todella hyvin aikaa, osin ehkä siksi, että tekonologiat ovat kirjassa täysin arkipäiväisiä juttuja, eikä niihin sen kummemmin puututa. Keskiössä on enemmän tarina ja henkilöt, ja hyvä niin.

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa, varsinkin jos olet yhtään scifin suuntaan kallellaan. Viisi nappia naamaan ja sitten ei kun virtuaalimaailmoimaan.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Philip K. Dick: On Aika Sijoiltaan

Taas Dickiä, ja taas olen pihalla kuin lumiukko. No en ehkä ihan niin paljon kuin edellisten muutaman kirjan kanssa, mutta ei tämäkään helpolla päästä.

Ragle Gumm törmäilee elämässään omituisiin tilanteisiin. Tuntuu, kuin maailma ympärillä ei pitäisi paikkaansa. Asiat tuntuvat muuttuvan ilman näkyvää syytä. Varmana pitämäsi tieto ei olekaan varmaa. Ragle häilyy jossain hermoromahduksen ja hallusinaatioiden välissä, mutta on kuitenkin menestyksekäs tietokilpailun pelaaja - hän voittaa aina. Julkkiksen elämä sekoittuu outoon todellisuuden kiemurteluun hyvinkin Dickin tyylisesti - erittäin sekavasti ja salakavalasti.

Tällä kertaa tarinassa on tosin jopa selitys kaikelle omituisuudelle! Ohhoh. No, selitys on melko kaukaa haettu, tietenkin, mutta onpahan kuitenkin. Sen paljastuttua kirjasta kyllä häviää hieman terää, mutta menköön.

Ihan mukavasti kirjoitettua ja ovelasti lukijaa kiusaavaa menoa. Tai jotain. Kaksi tietokilpailukysymystä.