Iain M. Banks: Muista Flebasta

 Muista Flebasta on varsin perinteinen avaruusseikkailu. Melkein kaikkea Banksin kirjoittamaa hehkutetaan aina "elämää suurempana" ja "avaruusoopperana", mutta tällä kertaa ollaan kyllä aika paljon suoraviivaisemman toiminnan äärellä, jos toki mittakaava onkin aikamoinen.

Käynnissä on galaksinlaajuinen sota. Sodan keskellä yksinäinen veijari Horza tavoittelee omaa päämääräänsä (joka lopulta jää hiukan hämärän peittoon), yrittäen luovia taistelevien osapuolten välillä. Taistellaan avaruudessa, huijataan ja jekutetaan, pelastutaan täpärästi (aika monta kertaa) ja ollaan kuitenkin jotenkin hyviksiä, siinä se lyhykäisesti.

Banks kuitenkin kirjoittaa varsin hyvin, eikä kirja ole pituudestaan (melkein 600 sivua) huolimatta raskas tai tylsä. Taistelukohtaukset ovat ehkä vähän uuvuttavia ja pitkitettyjä, mutta muuten meno on letkeää ja hyvin rullaavaa.

Itse tarina taas, no, se on kyllä aikamoinen sekametelisoppa. Metsästetään jotain erittäin, erittäin arvokasta, ja sitä lähetetään hakemaan yksi tyyppi ilman mitään resursseja tai apujoukkoja? Hohhoijaa.

Banksin ystäville ehdotonta luettavaa ja muutenkin, jos scifistä diggailee niin kelpo teos. Kolme planeettaa.

Ian McEwan: Polte

Polte on jossain määrin erikoinen kirja. Tuntuu kuin siinä ei oikein olisi tarinaa, tai ainakin tarina on piilotettu varsin hyvin kaikenlaisen epämääräisen sepustuksen sekaan, mistä sitä on välillä varsin vaikea löytää.

Kirjan päähahmo Michael Beard on todella tympeä tyyppi. Nobelin palkinnon voittaja, kyllä, mutta myös löysä ruikuttaja, nihilisti, hedonisti, ja totaalinen surkimus. Beardin ajelehtiminen tilanteesta toiseen ja jatkuva rääpälemäinen tympeys tekevät kirjan lukemisesta aika raskasta, minkä lisäksi tarina on kerrottu varsin pitkin kappalein eikä esimerkiksi dialogia ole kuin hyvin vähän.

Kirjan varsinainen tarina on ehkä Beardin yritys nousta uudestaan merkittäväksi. Tähän hän pyrkii varastamalla kuolleen kolleegansa tutkimuksen ja kehittämällä siitä myytävän tuotteen - tai, antamalla muiden tehdä varsinaisen kehitystyön samalla kun itse ottaa kunnian lopputuloksista. Tätä tarinaa on varsin vähän ja se kerrotaan erittäin sekavasti kaikenlaisten mihinkään liittymättömien tapahtumien seassa. Tällainen kerronta on joskus ihan paikallaan, mutta päähenkilön ollessa näin tympeä, se tekee kirjan lukemisesta todella raskaan.

Teksti on sinänsä melko sujuvaa, sitä on vaan turhan paljon ja suuri osa siitä tuntuu tarpeettomalta. McEwan on kirjoittanut parempiakin teoksia, tätä en voi varsinaisesti suositella. Kaksi aurinkokennoa.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen Kaupunki

Wayward Pines -sarjan kolmas osa keskittyy toimintaan, eli amerikkalaisittain tietenkin ammuskeluun ja hirviöihin. 

Viimeinen Kaupunkin on sarjan selvästi heikoin osa. Hirveästi juostaan ja ajellaan ympäriinsä, ammuskellaan hirviöitä ja koko homma on kuin 1980-luvun toimintaleffasta. Salaisuudet on paljastettu eikä oikein mitään muuta tunnu jääneen jäljelle.

Kirjan loppu, aivan viimeinen sivu, on oikeastaan sen mielenkiintoisin.

Melkoista huttua. Kaksi mäntyä.

Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus

Ethan Burke jatkaa toikkarointiaan mystisessä, suljetussa Wayward Pinesin pikkukaupungissa. Ethan on nyt "mukana" juonessa, hän tietää kaupungin salaisuuden, muttei kuitenkaan ole varsinaisest tyytyväinen oloonsa vaan etsii pakotietä.

Tässä toisessa osassa on selvästi vähemmän jännitystä, kun kaupungin salaisuus on nyt tiedossa. Kirja keskittyykin enemmän toiminnansekaiseen jännitykseen, ja Ethanin perheen yhdistymiseen. Perhe on luonnollisesti tuotu myös Wayward Pinesiin. Perhe ei tiedä kaupungin todellista luonnetta, vaan elää epätietoisuudessa.

Kirja on aikamoista huttua, vähän kuin ylipitkän levyn täytekappale. Sinänsä menevää jännitystä ja kohkaamista eestaas, muttei oikein mitään uutta tai kiinnostavaa. Vasta aivan viimeisellä sivulla päästään asiaan.

Iltalukemista, sujuu kuin nenän niistäminen mutta ei mitenkään mainittavan erityistä kirjallista antia. Silti kolme örkkiä ihan vaan tasapuolisuuden vuoksi.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei Pakotietä

Luettuani Blake Crouchin kirjan Pimeää Ainetta en oikein voinut jättää tätä väliin, vaikken sarjan nähtyäni ollutkaan kovin kiinnostunut "salaperäisen kaupungin" tarinasta.

Juoni on (aluksi) yksinkertainen: agentti Ethan Blake saapuu pieneen Wayward Pinesin kaupunkiin työtehtävissä, etsimään kadonneita agentteja. Ethan joutuu auto-onnettomuuteen ja kun hän herää sairaalassa, alkaa heti tuntua että kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Pian selviää, että Wayward Pinesin kaupungista ei ole poispääsyä. Ainoa tie pois kaupungista tekee lenkin ja palaa takaisin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu haluavan puhua tästä, eikä muistakaan outouksista.

Näennäisesti kaupunki on periamerikkalainen unelma piirakantuoksuisesta pikkukaupungista, jossa kaikilla on niin ihkua. Pinnan alla kuitenkin kuplii, eivätkä oudot väkivaltaiset joukkopsykoosit ole ainoita pelottavia asioita.

Wayward Pines tuntuu heti tutulta, eivätkä yhtäläisyydet Twin Peaksiin ole sattumaa - kirjailija kertoo niistä itse. Tuon yhteneväisyyden tuntee heti alusta saakka, eikä siinä mitään vikaa sinänsä ole.

Kirja on ihan menevää jännitystä ja mysteeriturinaa. Ehkä nuo väkivaltaooppera-kohtaukset ovat hieman tarpeettomia, niitä ilmankin olisi pärjätty hyvin. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa ja selkeästi niistä paras, kun salaisuutta ei ole vielä täysin paljastettu.

Kelpo lukemista, kolme mäntyä.

Blake Crouch: Pimeää Ainetta

Oho, pitkästä aikaa ahmimis-romaani! Blake Crouch on itselleni tuntematon suuruus, tunnettu siis lähinnä Wayward Pines -kirjasarjasta (joka puolestaan on tunnettu siitä tehdystä tv-sarjasta, koska kuka nyt kirjoja lukisi). En ole Wayward Pinces sarjaa lukenut, mutta se odottaa tuossa yöpöydällä.

Sillä välin, Pimeää Ainetta - osuu erittäin suoraan sellaiseen lokeroon josta minä tykkään. Vähän jännitystä, sopivasti tiedettä (vaikka vähän hömpän puolelle menee mutta menköön) ja tieteen seurauksilla leikkimistä. Ja loppua kohden kirja menee aivan pähkähulluksi. Vaikea kertoa miksi, pilaamatta yllätystä, mutta jos olet tieteiskirjallisuuden ystävä niin tulet varmasti hihittelemään tälle kirjalle, ja nimenomaan hyvällä tavalla.

Mukavasti kirjoitettua, menevää tarinaa, jossa siirappinen rakkaustarinakaan ei menoa haittaa vaikka onkin aika lattea. Kova suositus, neljä mysteeriä!

Wilbur Smith & Tom Harper: Tiikerinkynsi

Tällaiset kahden henkilön kirjoittamat tekeleet ovat jotenkin nyt yleistyneet, tai ainakin siltä tuntuu. Samalla tuntuu siltä, että kaksi kirjoittajaa tasoittaa mainiosti toistensa ideoita - tylsistää kirjan tasapaksuksi mössöksi. Niin ainakin tässä tapauksessa on käynyt.

Tiikerinkynsi on aika perus seikkailua. On merirosvoja, maarosvoja, viidakkorosvoja, palatsirosvoja jne jne. On suku jonka jäsenet tekevät lapsia toistensa kanssa ristiin, katkeroituvat, kostavat ja jahtaavat toisiaan. On neitoja hädässä ja yli-inhimillisiä sankareita jotka pääsevät aina pälkähästä vaikka tuhatpäinen vihollisarmeija ampuu tykeillä päin.

Ja tietenkin raakuuksilla mässäilyä. Ihmiset ovat aina osanneet olla todella, todella inhottavia toisilleen. Erilaisia tapoja murhata ja kiduttaa toisia ihmisiä riittää ihan ilman, että niitä tarvitsisi hehkuttaa seikkailukirjoissa. Raakuuksista voi vihjata ilman, että täytyy oikeasti kuvailla inhottavuuksia. Tässä kirjassa sen sijaan on päädytty nimenomaan kuvaamaan todella kuvottavia tapoja kiduttaa ja murhata ihmisiä, ja se on mielestäni varsin tarpeetonta.

Muuten kirjassa lähinnä säntäillään, taistellaan ja livahdetaan erilaisista kiperistä tilanteissa. Kirja ei ole mitenkään erityisen huonosti kirjoitettu, mutta yhtään mitään omaperäistä tai kiinnostavaa siihen ei oikein ole saatu, edes vahingossa. Paljon melua tyhjästä, sanoisin. Ilman tarpeetonta väkivallalla hekumointia ja jatkuvia, puuduttavan pitkiä taistelukohtauksia tästä olisi voinut saada ihan kelpo seikkailun, mutta tällaisenaan ei oikein toimi.

Yksi timangi. Ei jatkoon.