David Suchet: Hercule Poirot ja Minä

David Suchet on näytellyt televisiossa Hercule Poirot'ia yli kaksikymmentä vuotta, yli kuudessakymmenessä elokuvassa. Aikamoinen rupeama!

Tässä kirjassaan Suchet raottaa hieman elämäänsä kuuluisan salapoliisin näyttelijänä. Kirja on hetkittäin ihan mielenkiintoinen, mutta mitään kovin intiimiä kurkistusta kulisseihin siinä ei kuitenkaan ole. Lähinnä luetellaan jaksoja, joissa Suchet on näytellyt - sekä näyttelijän muita töitä. Erikoisesti, Poirot'n tarina ei juuri koskaan ollut varma työ, vaan joka vuosi piti jännittää jatkuvatko kuvaukset seuraavana vuonna. 

Suchet tekee paljon muitakin elokuvarooleja ja näyttelee myös teatterissa. Näitä listataan paljon, jopa hämmästyttävät määrät. Herra on kyllä ollut ahkera. Poirot on kuitenkin jonkinlainen elämäntyö, niin pitkän siivun se näyttelijän urasta on ottanut. Lopulta kaikki Agatha Christien Poirot -tarinat tulevat elokuvalliseen muotoon, ja Suchet näyttelee niissä kaikissa belgialaista, hieman eksentristä salapoliisia.

Poirot-hahmon ja tarinoiden ystäville varmasti mielenkiintoista luettavaa, mutta muuten aika tarpeeton kirja - kiinnostavampiakin elämäkertoja on olemassa. Kolme kävelykeppiä.

Kimmo Aroluoma: Kingston Wallin Perintö

Kimmo Aroluoma on kirjoittanut jo pari muutakin kirjaa musiikin saralta, ja tällä kertaa ollaan tarunhohtoisen Kingston Wallin kimpussa.

Kingston Wall oli 1990-luvun alussa pääkaupunkiseudulta ponnistanut rock-yhtye, joka saavutti kulttiaseman erikoisella musiikillaan ja väkevällä live-esiintymisellään. Yhtye yhdisteli rokkia, progea ja jopa konemusiikkia estoitta ja oli varsin merkittävässä roolissa kotimaisen musagenren yhdessä tienhaarassa.

Yhtyeen nokkamies Petri Walli kuoli 1995, jolloin yhtye lakkasi toimimasta. Vuonna 2019 järjestettiin kuitenkin tribuuttikiertue jossa mukana olivat yhtyeen yhä elossa olevat jäsenet Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki. Kimmo Aroluoma toimi kiertueella Kie von Herzenin kitarateknikkona.

Kirjassa Kimmo pohtii nuoruuttaan, jossa Kingston Wall oli suuri vaikutus. Myöhemmin, tribuuttikiertueen myötä, Kimmo hurahtaa pohtimaan yhtyeen alkuperäistä soundia, sen syntyä ja soittimia sekä efektilaitteita, joista soundi lähti. Kirjassa seurataan Kimmon salapoliisintyötä. Laitteita ja soittimia löytyykin kovan etsimisen jälkeen, ja historian yksityiskohdat täydentyvät nippeli nippeliltä.

Kirja on paitsi matka Kingston Wallin historiaan ja soundiin, myös Kimmon omaan musadiggailuun ja liki maaniseen aiheeseen hurahdukseen. Kimmo tunnistaa tämän itsekin ja kuittailee aiheesta muutaman kerran kirjan sivuilla, mikä on aika hienoa.

Kirja on ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille Kingston Wallin ystäville, kotimaisen rokin ja progen ystäville, yleensäkin musadiggareille ja kenelle tahansa, jolle musiikki ja sen tekeminen on jollain tavalla lähellä sydäntä. Itse en yhtyeestä koskaan innostunut, mutta kirja oli silti mielenkiintoista luettavaa.

Neljä sooloa, ja Kimmolle erityisterveiset - hyvin sä vedät!

Alastair Reynolds: Jäälinnun Lento

Alastair Reynolds on yksi suosikkikirjailijoistani. Tiukkaa scifiä, avaruuden äärettömyyttä ja huimia seikkailuja. Välillä tosin alkoi tuntua jo siltä, että kirjat olivat hieman itseään toistavia - käykö kaikille hyville kirjailijoille näin? Ura etenee, uudet ideat vähenevät, laatu laskee...?

Ja sitten Reynolds veti ässän hihastaan, ja se ässä on tässä!

Jäälinnun lento on tuttua Reynoldsia mutta silti erilainen. Tälläkin kertaa ollaan avaruudessa, mutta avaruusalus on niin suuri (50 kilometrin mittainen) että sen sisällä on useita kaupunkeja ja järviä. Ja matka on niin pitkä (yli 400 vuotta), että perille pääsevä sukupolvi tuskin muistaa mitään ensimmäisistä matkaan lähteneistä. Ja tämän lisäksi kirja on kuin perinteinen noir-dokkari!

Kirjan päähahmo on Juri Gagarin. Kyllä, juuri se sama Gagarin, uudelleen henkiin herätettynä. Juri toimii aluksessa yksityisetsivänä, selvittelee kaikenlaisia pikku juttuja niin kuin dekkarit yleensäkin. Sitten homma menee vakavaksi. Salajuonia, suuri salaisuus, valtaa pitäviä sukuja ja ruumiita. Kuvio on jossain määrin Reynoldsin muista kirjoista tuttu, sielläkin on Sukuja jotka ovat myyttisiä vallan käyttelijöitä, ja tässä kirjassa voikin aistia jonkinlaisen esinäytöksen monille tuleville teoksille.

Kun aloitin kirjan lukemisen olin hieman varautunut. Dekkarin ja avaruusoopperan sekoittaminen tuntui aika vaikealta, eikä ehkä Reynoldsin tyyliseltä jutulta, joten en odottanut kovin kummoista tekelettä. Toisin kuitenkin kävi. Kirja toimii erittäin hyvin, ja on mielestäni todella mainio tuulahdus uutta virtaa kirjailijan katalogiin. Tämän kirjan voi lukea jopa melkein pelkkänä dekkarina, joskin loppupuolella avaruus tulee kuvioihin mukaan vahvasti. Sukellusveneelläkin ajellaan! Jopas on sekamelska, mutta hämmästyttävän toimiva ja nautinnollinen.

Gagarin päätyy lopulta paljastamaan salaisuuden, jota suvut ovat piilotelleet sukupolvien ajan. Salaisuus ei ole mikään pikkujuttu vaan vaikuttaa kaikkiin, ja kaikkeen. Mitä sitten tapahtui? No se jää auki - ehkä saamme vielä jatko-osan tällekin kirjalle? Sitä odotellessa!

Viisi tähteä, tästä tuli todella hyvä mieli!

Antti Hyyrynen: Kouvola 2000

Stam1na-yhtyeen nokkamiehenä tunnettu Antti Hyyrynen on myös kirjailija. Kouvola 2000 on herran toinen kirja - ensimmäinen oli Viimeinen Atlantis, samannimiseen levyyn liittyvä tarina. Kouvola 2000 mukailee myös ainakin jossain määrin yhtyeen Elokuutio-levyn tarinoita, ja onpa Elokuutio myös kirjassa mukana. Sellaista monimuotoisuus-taidetta siis.

Kouvola 2000 ei ole mielestäni aivan yhtä onnistunut teos kuin Viimeinen Atlantis. Kirjassa on sinänsä ihan hauska tarina, vuoteen 2000 sijoittuva visio Kouvolasta jonkinlaisena kansainvälisen byrokratian keskittymänä, jossa ilkeät ihmiset juonivat muiden pään menoksi. Tarinassa on aineksia moneen suuntaan, ja luulen jopa ymmärtäväni mitä Hyyrynen tarinassaan koettaa kertoa, mutta itse kerronta on sekavaa ja ajoittain varsin väkinäistä. Kirjassa on täysin tarpeettomia "jännittäviä" kohtauksia, pahikset ovat ilmiselvästi vain sekopäitä eikä juonen tärkeitä paljastuksia oikeastaan tarvita, ne eivät juurikaan vaikuta mihinkään.

Harmi sinänsä, sillä Hyyrynen on kyllä ihan hyvä kirjoittaja. Ehkä tässä kirjassa olisi tarvittu parempaa kustannustoimittajaa tai muuta kumppania, ja hieman enemmän kokonaisuuden hallintaa.

Kaksi leimaa, ei jatkoon mutta mielelläni luen kyllä lisää Hyyrysen teoksia, jos niitä vielä syntyy.