sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Marko Hautala: Leväluhta

Marko Hautala yrittää, yrittää kovasti, saada aikaiseksi jännittävän teoksen, ehkäpä jopa kauhukirjallisuutta - mutta ei mielestäni onnistu siinä kovin hyvin.

Kirjassa on kaikki kliseet kohdillaan. On suohautaa, mielisairaalaa, itsemurhaa, autioituvaa maaseutua, bläkkiksestä diggaavaa nuorisoa ja ripaus seksiä. Mutta kaikki nämä on nähty ja luettu jo ihan riittävän moneen kertaan, minkä lisäksi kirjan tyyli on rasittavan väkinäinen. Kuin muovinen sämpylä - se voi näyttää kaikin puolin sämpylältä, muttei kuitenkaan oikein kelpaa syötäväksi. Leväluhdassa on siis kaikki elementit kohdillaan, mutta jotenkin siitä jää kovin teennäinen olo. Yliyrittämistä, ehkä? Joka tapauksessa mitään kovin jännittävää tarinassa ei ole, lähinnä vaivaannuttavuuteen asti tahattoman koominen "yliluonnollinen" juonikuvio.

Jos haluaa olla kuin Stephen King, kannattaisi ehkä ottaa mallia alkupään tuotannosta eikä väsähtäneestä loppupäästä. Pisteet lähinnä yrittämisestä, itse kirjan ansiot ovat aika vähissä. Kaksi suonsilmäkettä.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Andy Weir: Artemis

Kuussa tuulee. Eiku, kuussa tapahtuu merkillisiä. Jazz, kuriiri joka puuhastelee myös salakuljetuksen parissa, joutuu mukaan moninkertaisten salaisuuksien ja juonittelujen sekamelskaan seikkailussa, josta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita.

Artemis on varsin napakasti kirjoitettu seikkailukirja. Se ei oikeastaan ole juurikaan Scifiä, vaan paremminkin seikkailukirja. Tyyli on keimailevan letkeä ja väkinäisen rento, ei mitenkään omaperäinen ja hieman ärsyttävä. Juttu kuitenkin kulkee, ja ainoastaan loppupuolella juonikoukerot äityvät niin monimutkaisiksi, etten ainakaan itse jaksanut edes oikein välittää siitä, kuka nyt huijasi ketäkin ja miten - saati miksi.

Kirjassa myös hitsataan paljon, mikä on aika poikkeuksellista mutta mikäs siinä, saapa sitä hitsisaumastakin juttua väännettyä näköjään.

Ehkä nuorisolle enemmänkin soveltuvaa huttua, ei mitenkään vakavasti otettavaa scifiä tai jännitystä. Kolme leväpatukkaa.

perjantai 17. joulukuuta 2021

Jack Campbell: Voitokas (Kadonnut Laivasto 6)

Ja kuudes kerta toden sanoo, vai sanooko?

John Geary, alias Black Jack, on palannut vihdoinkin laivaston (tai ainakin sen rippeiden) kanssa Allianssin avaruuteen, ja nyt on edessä viimeinen koitos: muukalaisten rökittäminen.

Ihmiskunnan - Syndikot ja Allianssi - sotaan on sekaantunut ja sitä selkeästi hämmentänyt ulkopuolinen älykkyys, muukalaisrotu, josta ei tiedetä juuri mitään. John Geary on juhlittu sankari, joka vie uuden laivastonsa kohtaamaan tämän tuntemattoman uhan. Syteen tai saveen, nyt on tosi kyseessä, nimittäin ihmiskunnan olemassaolo.

Jos edelliset viisi kirjaa olivat aikamoista soopaa ja todella, todella puuduttavaa jankkaamista, on tämä viimeinen osa myös omalla tavallaan hämmentävä tekele. Koko muukalaisten uhka pyyhkäistään olemattomiin yhdellä liikkeellä, huiskis vaan, ja sitten alkaakin jonkinmoiset Ewokkien voitonjuhlat. 

Täh? Ihan kuin arvoisa kirjailija olisi itsekin kyllästynyt saman kirjan kirjoittamiseen ja yhtenä päivänä vain päättänyt kirjoittaa tämän tarinan nyt loppuun. Kas noin, alieneille turpaan ja sitten juhlat ja se on siinä.

Harmittaa niiden puiden puolesta, jotka jyrättiin paperikoneiden täytteeksi jotta tämä kirjasarja saatiin viemään tilaa kirjahyllyistä. Yksi piste siitä, että se on nyt vihdoinkin loppu.

tiistai 14. joulukuuta 2021

Jack Campbell: Heltymätön (Kadonnut Laivasto 5)

Kadonnut Laivasto lähestyy Allianssin avaruutta ja vihdoin viimein, muutaman viimeisen mutta ah niin samanlaisen kuin neljässä edellisessäkin kirjassa avaruustaistelun kautta saapuukin perille. Jippii ja morjes!

Samalla kuitenkin on koko ajan vain selvempää, että ihmisten sotaan on sotkeutunut ulkopuolinen äly; toinen elämänmuoto. Kuka tai mikä on kyseessä, sitä ei vielä tiedetä.

Vielä ei myöskään tiedetä, miten Black Jack suhtautuu perille päästyään Allianssin hallintoon. Kyteekö pinnan alla vallankumous, vai päättyykö tarina tähän?

Kirja jatkaa kadonneen laivaston päättymättömältä tuntuvaa tarinaa, ja alkaa vihdoinkin päästä siihen mihin joku vähän nohevampi kirjoittaja olisi päätynyt jo kolme tai neljä kirjaa aiemmin. Sarjan ensimmäisestä teoksesta voisi suoraan hypätä tähän viidenteen, eikä juuri mitään merkityksellistä jäisi välistä.

Ylimääräinen piste siitä, että todellakin vihdoinkin päästiin kutakuinkin perille, tavallaan, melkein, ehkä. Kaksi tuntematonta muukalaista.

lauantai 11. joulukuuta 2021

Alastair Reynolds: Hitaat Luodit

Hitaat Luodit on Reynoldsille poikkeukselline formaatti, pienoisromaani. Siis pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin varsinainen kirja - erityisesti Reynoldsin kirjoittama kirja, jotka tyypillisesti ovat varsin pitkiä.

Hitaat Luodit on jonkinlainen kostotarina, mutta toki Reynolds sekoittaa pakkaa ja ymppää tarinaan muitakin ulottuvuuksia. Ehkä jopa liiaksikin asti; kirjassa tuntuisi olevan tarinaa oikeastaan ihan kokonaiseksi kirjaksi, mutta tällaisena lyhyenä töräyksenä mitään säikeitä ei oikein pohjusteta kunnolla, eikä viedä aivan maaliin saakka. Tarinassa on myös irtonaisia elementtejä, esimerkiksi henkilöitä joita ikään kuin aletaan esittelemään ja pohjustamaan, mutta joille ei sitten ole tarinan edetessä mitään virkaa.

Homma alkaa kostotarinana, mutta jo aika pian selviää että nyt on vähän isompiakin juttuja menossa. Kosto muuttaa muotoaan kun ihmiskunta on - taas kerran - vaarassa tuhoutua kokonaan. Hitailla luodeilla on myös merkityksensä tarinassa, joskin ainakin omasta mielestäni hieman väkinäinen.

Teos tuntuu jollain tavalla sekalaisten ideoiden muistiinpanoilta, jotka on sitten nivottu yhteen, yhdeksi tarinaksi. Ei se huono ole, mutta itselleni jäi jotenkin hämmentynyt olo.

Kolme luotia.

torstai 9. joulukuuta 2021

Kurt Vonnegut: Äiti Yö

Kurt Vonnegut kertoo taas samasta aiheesta (sota) ja samasta hahmosta (elämässään eksyksissä oleva taiteilija-hko), mutta varsin vaikuttavasti. Tarinan, joka on yhtä aikaa kiinnostava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

Kirjan kertojana toimii Howard W. Campbell jr, joka toimii toisessa maailmansodassa amerikkalaisten agenttina, peiteroolinaan natsien propagandaa tuottava kirjoittaja. Howard valitettavasti omistautuu peiteroolilleen liiankin antaumuksella, ja tulee luoneeksi valtavan määrän huippuluokan natsipropagandaa.

Sodan jälkeen Howard löytää itsensä New Yorkista, yksin ja vailla merkitystä elämälleen. Lopulta menneisyys saa hänet kiinni - niin hyvässä kuin pahassakin. Sekä Howardia ihannoivat uusnatsit, että häntä sydänjuuriaan myöten vihaavat amerikan puolella sotineet - jotka eivät tiedä Howardin kaksoisroolista vaan uskovat tämän aidosti olleen pahojen puolella.

Kirjassa on jonkin verran hassuttelua, suuri osa hahmoista esimerkiksi on milloin minkäkin maan kaksoisagentteja, mutta yleisesti ottaen sävy on melko vakava. Howard on sodan jälkeen eksyksissä, ja tuntuu olleen sodassakin vain tapahtumien vietävänä, haluamatta itse mitään ja olematta oikeastaan kenenkään puolella. Lastuna laineilla, ja laineiden tyynnyttyä täysin yksin ulapalla.

Tarinan kerronta on loistavaa, se kulkee koko ajan mutta kauniisti, loogisesti ja rauhalliseen tahtiin. Ketään osapuolista ei syytellä eikä paheksuta mitenkään erityisesti, vaan tapahtuneet todetaan. Kaiken - varsinkin sodan - järjettömyys on vahvassa roolissa. Kirjan lopetus on riipaiseva.

Hienoa kirjallisuutta. Yksi Vonnegut vastaa kymmentä kioskidekkaria - tämä(kin) teos kuuluu mielestäni ihan yleissivistykseen, oppituntina ihmisen toiminnan järjettömyydestä, ja sen vaarallisuudesta.

Viisi shakkinappulaa.

torstai 2. joulukuuta 2021

Rivers Solomon: Menneisyyden Kaiku

Rivers Solomon on itselleni uusi tuttavuus, ja Menneisyyden Kaiku on hänen esikoisteoksensa. Kirja oli hetkittäin mukavan erilainen, muttei ehkä kuitenkaan ihan yltänyt maineensa tasolle - minun mielestäni.

Kirja kertoo avaruusaluksesta, joka on ollut matkalla kohti uutta maailmaa jo satoja vuosia. Alus on suuri ja sen matkustajien keskuuteen on muodostunut hirmuhallitus: väkivaltainen valtaeliitti sortaa köyhiä alempien kansien ihmisiä, joita käytetään häikäilemättä hyväksi monin tavoin. Ei mitenkään kovin omintakeinen juonikuvio, oikeastaan aika kulunut asetelma ja niin on tarinakin, pääosin.

Kirjan päähahmo on hieman yksinkertaisen oloinen Aster, tyttö joka nousee köyhistä oloista ratkaisemaan koko hommelin. Taustalla on Asterin äidin salaiset muistiinpanot, joita Aster saa tulkittua pikkuhiljaa.

Kirjassa varsinainen tarina on aika vaatimaton ja lyhyt, ja sitä höystetään kaikenlaisilla lapsuusmuistoilla ja muulla häröilyllä, joka on mielestäni aika turhanpäiväistä. Sinänsä muistelot ja menneisyys ja sun muut voisivat toimia kirjassa hyvinkin, mutta nyt ne ovat jotenkin irrallisia, eivät liity mitenkään varsinaiseen tarinaan, ja vaikka ovat sinänsä ihan kivasti kerrottuja, ovat kyllä aika yksioikoisia.

Ihan kiinnostava teos vaikkei mitään suurempia tuntemuksia herättänytkään. Kolme perunaa.

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Jack Campbell: Uljas (Kadonnut Laivasto 4)

 Jack Campbell se vaan jaksaa kirjoittaa samaa tarinaa joka ei kerta kaikkiaan etene, ei sitten rahtuakaan.


Varmaan jonkinlainen maailmanmestaruuspalkinto pitäisi jo antaa tästä vitkuttelusta. Kyseessä on kirjasarjan neljäs osa, ja jo edellinen kolmas osa oli totaalisen turha. Tämän kirjan sisällön olisi helposti saanut mahtumaan yhteen kappaleeseen.

Ei voi suositella. Yksi räjähdys.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Alastair Reynolds: Poseidonin Lapset

 Poseidonin Lapset on samannimisen trilogian päätösosa, ja suoraa jatkoa teokselle Terästuulen Yllä. Se seuraa jälleen Akinyan suvun seikkailuja, tällä kertaa alkaen toiselta taivaankappaleelta. Kymmenien valovuosien takaa saadaan viesti Chikulta (joka on edellisen teoksen päähahmoja): "Lähettäkää Ndege".

Miksi juuri Ndege? Tämä on jo vanha ja raihnainen, joten matkaan lähtee hänen tyttärensä Goma. Goman matka vie avaruuden halki kaukaiseen kohteeseen, jossa odottaa vastaus kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin - tai sitten ei.


Nyt aletaan olla lähempänä Reynoldsin alkupään tuotantoa. Avaruuden mittakaavalla leikkiminen, vuosia ja vuosikymmeniä kestävät matkat ja ajan vääristyminen ovat jälleen suuressa osassa. Myös avaruudessa tapahtuvat taistelut liittyvät tarinaan, joskin aika pienessä määrin. Ja hyvä niin, kyseessä on kuitenkin enemmänkin ekologisena jännityskertomuksena alkunsa saanut kirjasarja.

Kirjassa pohditaan suuria kysymyksiä. Onko tietoisuuden saavuttanut tekoäly oikeammin ihminen? Ja miten sen voi todistaa? Näillä ajatuksilla leikitellään sujuvasti mutta ei mitenkään päälleliimaten. Ensisijaisesti kyseessä on kai kuitenkin seikkailu, ja sellaiseksi erittäin vahva teos.

Loistava päätös trilogialle. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kaikki osat ja mielellään oikeassa järjestyksessä. Neljä tunnistamatonta avaruusoliota. 

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Alastair Reynolds: Terästuulen Yllä

 Terästuulen Yllä on suoraa jatkoa teokselle Muistoissa Sininen Maa. Tarina jatkuu jonkun verran myöhemmässä ajassa, päähenkilö Chiku Akinya on ensimmäisessä teoksessa esiintyneen Eunice Akinyan tyttärentytär.

Tässä teoksessa avaruusmatkailu on jo kehittynyt pidemmälle kuin ensimmäisessä. Kirjan alku tapahtuu holoaluksessa, valtavan suuressa habitaatissa joka on osa lukuisista samanlaisista aluksista muodostuvaa karavaania, matkalla kauas ennen tutkimattomaan kohteeseen.


Aluksen sisältä löytyy odottamaton yllätys, joka sysää tapahtumat liikkeeseen. Hommaan sekaantuu tekoäly - Mekanismi, jonka motiivit alkavat pikkuhiljaa vaikuttaa kyseenalaisilta.

Reynolds sekoittaa taas konsepteja eri teoksistaan. Useassa kirjassa esiintyvä Timanttivyö koostuu lukuisista habitaateista, jotka voisivat aivan hyvin olla tässä kirjassa esiintyviä holoaluksia. Tätä ei kerrota mitenkään selvästi, mutta sellainen vaikutelma kuitenkin syntyy. Reynolds ikään kuin kertoo aiemmin kirjoittamissaan teoksissa esiintyvän tulevaisuuden historiaa, erittäin ovelasti ja hienovaraisesti.

Itse kirja on taattua seikkailua huimissa etäisyyksissä, avaruudessa ja planeetoilla. Neljä elefanttia.  

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Alastair Reynolds: Muistoissa Sininen Maa

Muistoissa Sininen Maa on Poseidonin Lapset-trilogian avausteos. Se on luettavissa myös yksinään, itsenäisenä teoksena, mutta tarina jatkuu vielä kahdessa muussa kirjassa joiden lukeminen kannattaa kyllä.

Kirja (koko trilogia oikeastaan) eroaa Reynoldsin muusta tuotannosta jossain määrin aiheensa puolesta, mutta kerronta on tutun tuntuista. Nyt ei seikkailla juurikaan avaruudessa, vaan ollaan ihmiskunnan historian käännekohdassa, jossa avaruusmatkailu on vasta alkuvaiheessa. Afrikasta on tullut talouden ja kaupankäynnin suurmahti, ilmastonmuutoksen seurauksena. Kaikkien päihin istutetut implantit yhdistävät ihmiset "Mekanismiin", joka valvoo kaikkea ja kaikkialla - väkivalta ja sodat ovat menneisyyttä, rauha ja yltäkylläisyys vallitsevat maan päällä.


Akinyan suku on rikastunut satumaisiin mittasuhteisiin ja suvun jäsenillä on mahdollisuuksia elää haluamansa kaltaista elämää. Tarina saa varsinaisesti alkunsa, kun suvun matriarkka kuolee ja jättää jälkeensä arvoituksen, jota lähdetään selvittämään maan lisäksi kuusta ja Marsista.

Reynoldsilla on loistava tapa rakentaa kaikkien teoksiensa taustalle yhtenäistä maailmaa. Eri kirjoissa viitataan toisien kirjojen tapahtumiin tai historioihin, varsin luontevasti ja korostamatta mitään erityistä tapahtumaa. Akinyan suku esimerkiksi vaikuttaa Aurinkojen Huoneen sukujen esiasteelta. Samoin avaruusmatkailun kehitysaskeleet johtavat suuntaan, joka Ilmestysten Avaruuden maailmoissa on arkipäivää.

Maailman muuttumista ilmastonmuutoksen johdosta ei avata mitenkään, sitä ei oikeastaan edes mainita - se on lukijan pääteltävissä. Tämä on oikeastaan aika hyvä ratkaisu, koska siitä olisi saattanut tulla turhan iso tekijä varsinaisen tarinan kustannuksella. Nyt lähtötilanne pitää vain jotenkin itse päätellä, jonka jälkeen se tukee tapahtumia taustalla erittäin luontevasti. Kokonaisuus tuntuu uskottavalta ja hyvin loogiselta.

Varsinainen tarina on taas huimaa seikkailua, ja vaikka kirja on pitkä, se ei missään vaiheessa tunnu menettävän otettaan. Erittäin hieno teos, täydet viisi planetaarista objektia!

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Donald E. Westlake: Ihmisryöstön Käsikirja

Mikä voisikaan mennä pieleen, kun Kelp keksii (vankilassa) lukea kirjan joka on kuin ilmetty käsikirjoitus täydelliselle rikokselle, lapsenryöstölle? Kun Dortmunder on mukana kuuluisan epäonnensa kanssa, aika paljon. Oikeastaan melkeinpä kaikki.

Ihmisryöstön Käsikirja on riemastuttavan hauska teos - tietysti, onhan kyseessä Dortmunder ystävineen. Kelp siis keksii, että eräässä kirjassa kuvattu ihmisryöstö voidaan toteuttaa täysin kirjan mukaisesti jolloin onnistuminen on varmaa. Dortmunder on hieman nyreissään, onhan hänellä yleensä iso rooli suunnittelijana, mutta suostuu kuin suostuukin lopulta mukaan.

Homma menee tietenkin lepikkoon, mutta onneksi vankilalta kuitenkin vältytään tälläkin kertaa.

Ryöstökirjan on kirjoittanut joku Richard Stark, joka on Westlaken käyttämä salanimi jonka turvin hän aloitti uraansa. Stark myös esiintyy kirjan lopussa kirjeenvaihdon muodossa. 

Ihmisryöstön käsikirja on taas kerran poskettoman hauskaa luettavaa. Vahva suositus kaikille, jotka tykkäävät olla hyvällä tuulella. Viisi salanimeä.


 

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus

Hokkus Pokkus on taattua Vonnegutia; yhteiskunnallista kommentointia lempeällä mutta tiukalla tyylillä, jossa ei mielipiteitä säätellä eikä peitellä.

Kirjan kertojahahmo on Eugene Debs Hartke, oman elämänsä sattumien summa joka vastoin omaa suunnitelmaansa päätyi Vietnamin sotaan, yleni nopeasti ja päätyi sodan jälkeen ensin oppimisvaikeuksista kärsivien collegen opettajaksi, ja lopulta vankilaan opettajaksi. Yhtään näistä käänteistä Eugene ei tavoitellut omaehtoisesti, vaan asiat vain tapahtuivat.

Kirja on kirjoiteltu lyhyissä pätkissä. Alkupuheen mukaan kirjailijalla ei olisi ollut käytössään kunnollista paperia, vaan tämä olisi kirjoittanut ajatuksensa erilaisille paperinpaloille, paperikasseihin, tupakka-askeihin, muistilappuihin ja niin edelleen. Tyyliseikkana tämä toimii ja korostaa tarinan satunnaisuuden tuntua. 

Kirjan sanoma on ehkä jotain sattuman ja oman tahdon välisestä yhteydestä. Ehkä elämää määrää sattuma, mutta meillä on kuitenkin vapaa tahto reagoida sattuman meille tarjoamiin mahdollisuuksiin haluamallamme tavalla. 

Mielestäni ihan Vonnegutin parhaimmistoa on tämä kirja. Vahva lukusuositus. Neljä erikoista sattumusta.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Donald E. Westlake: Tappoaikaa

Tappoaikaa on Westlaken kirjoissa poikkeava sikäli, että sen päähenkilö ei esiinny missään muissa kirjoissa. Tim Smith on pikkukaupungin ainoa yksityisetsivä, ja joutuu nyt keskelle eriskummallista kuolemantapausten sumaa.

Kirjassa on aivan posketon määrä henkilöitä, varsin selkeästi aivan liikaa, eikä juuri kukaan näistä ole missään määrin mieleenpainuva - lukeminen on varsin tuskaista kun eri henkilöitä yritetään selostaa täysin epäkiinnostavin tavoin, eikä oikein koskaan tule selväksi kuka on kuka.

Lopussa tarinan huipentuma on myös aika pöljä eikä likimainkaan uskottava. Ruumiita tulee vasemmalta ja oikealta, eikä ketään tunnu kiinnostavan. 

Westlaken kirjaksi mielestäni aika heikko esitys. Kaksi turhaa ruumista.

torstai 17. kesäkuuta 2021

Alastair Reynolds: Pääteasema

No kappas. Juuri kun edellisessä kirjassa (Jäänpuskijat) totesin, että Reynoldsin kirjat ovat yleensä jollain tavalla osa sarjaa, niin taas tulikin kirja joka ei sitä ole. Pääteasema on itsenäinen teos ja jopa aika erikoinen Reynoldsin mittakaavalla, sillä tällä kertaa ei liikutakaan avaruudessa eikä oikeastaan kovin teknologisessa ympäristössä muutenkaan. Mukana on myös lähes taikuudelta tuntuva elementti, jota ei selitetä mitenkään - mielenkiintoista...

Pääteaseman maailmassa ihmiset ovat pakkautuneet yhteen "kaupunkiin" - tai oikeammin ehkä useaan kaupunkiin jotka sijaitsevat yhdessä ja samassa muodostelmassa, Spearpointissa. Spearpoint on jonkinlainen vuori, tai kenties pilvenpiirtäjä, jonka eri kerroksissa on omat asuinalueensa - kaupungit kenties. Nämä sijaitsevat eri "vyöhykkeillä", jotka kontrolloivat teknologiaa - tässä siis "taikuus", eri tasoilla toimii eri teknologiset kehitysasteet. Esimerkiksi tornin juurella ei toimi käytännössä mikään muu kuin aivan alkeellisin mekaniikka, kun taas keskivaiheilla voidaan käyttää jopa sähköä ja vasta aivan ylimmillä tasoilla voidaan käyttää kehittynyttä teknologiaa.

Näitä tasoja ei mitenkään selitetä kirjassa, ne vain ovat. Ja ovat myös osa juonta, sillä tasot - vyöhykkeet - eivät ole pysyviä vaan liikkuvat. Ja kun poikkeuksellisen suuri siirros saa vyöhykkeet kunnolla sekaisin, alkaa kirjan varsinainen tarina.

Tarinassa ei siis hifistellä teknologioilla eikä liikuta avaruudessa, vaan kirjan päähenkilöiden tekemisiä seurataan planeetan (ilmeisesti maa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa) pinnalla. Nämä kohkaavat hyvin perinteisen seikkailukirjan tyyliin vaikeudesta ja vaaratilanteesta toiseen, kohtaavat erilaisia muita hahmoja ja olentoja joista suuri osa on vaarallisia mutta osa avuliaita.

En oikein tiedä miten tähän kirjaan pitäisi suhtautua. Itseäni nämä mystiset vyöhykkeet hieman ärsyttivät; yleensähän Reynoldsin kirjoissa on varsin uskottavaa teknologiaan, aikaan ja avaruuteen liittyvää meininkiä. Tällainen selittämättömyys flirttailee jossain määrin myös fantasiakirjallisuuden kanssa, mikä sinänsä on toki ok - itse en vain lainkaan pidä fantsusta, joten tämä jäi vähän vaivaamaan.

Muuten kirja on hyvää ja menevää tarinointia. Ei ehkä kaikkein oivaltavinta Reynoldsia, mutta henkilöhahmot ovat ehkä jopa hieman tavallista paremmin kehiteltyjä, eikä juuri kukaan niistä varsinaisesti ärsytä tai harmita. Kirjan loppu on melko erikoinen - haiskahtaa vähän siltä, että Reynolds olisi pedannut paikkaa jatko-osalle, muttei kuitenkaan ollut ihan varma tuleeko moista kirjoitettua.

Hyvää ja taattua Reynolds-laatua, pienellä varauksella fantasia-tyyppisestä elementistä. Kolme vyöhykettä.

maanantai 31. toukokuuta 2021

Alastair Reynolds: Jäänpuskijat

Jäänpuskijat on Reynoldsin tuotannossa sikäli poikkeava teos, että se ei varsinaisesti liity mihinkään muihin teoksiin tai sarjoihin. Yleensähän Reynoldsin teoksissa ollaan jollain tavalla yhteydessä muihin kirjoihin tai niiden tapahtumiin, tai avaruuksiin.

Jäänpuskijat on kuitenkin aivan oma teoksensa, ja toimii sellaisena varsin hienosti. Jäänpuskijat ovat jään louhijoita; tätä ei juurikaan selvennetä, mutta ilmeisesti maassa on vesipula ja jäätä haetaan komeetoilta avaruudesta. Kirjan pääosassa on Kivisirkka-nimisen aluksen miehistö. Heidät lähetetään jahtaamaan Saturnuksen kuuta, joka on poikennut radaltaan ja lähtenyt poispäin aurinkokunnastamme - ilmeisen selvästi kyseessä ei ole kuu vaan jonkinlainen vieraan sivilisaation avaruusalus.

Kirjan alkuosa on takaa-ajoa; näitähän Reynoldsin teoksissa riittää. Meno on kuitenkin sähäkkää ja tapahtumiakin riittää. Kun kuu (Janus) viimein saadaan kiinni, alkaa tarina kuitenkin muuttua.

Tarina kantaa hienosti, kattaen vuosikymmenten aikajänteen erilaisia vaiheita aluksen miehistön elämässä. Kun totuus pikkuhiljaa alkaa paljastua, on se taas kerran huimempi kuin olisi voinut arvatakaan.

Hyvä kirja, hienoa avaruusseikkailua ja mahtavat määrät uusia scifi-temppuja. Ehdottoman suositeltavaa - niin kuin Reynoldsin tekeleet noin yleensäkin.

Neljä vierasta sivilisaatiota.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Donald E. Westlake: Varkaitten Tusina

Haa! Dortmunderia lyhyinä tarinoina! Tämäpä vasta namupala pikaisia ilon hetkiä halajavalle.


Kirjassa on yksitoista novellia Dortmunderin seikkailuista, sekä varsin viihdyttävä kirjailijan alkupuhe jossa hän kertoo, miten Dortmunder-tarinat ovat saaneet alkunsa. Tarinat itsessään ovat pääosin erinomaisia - jotkut eivät ehkä ole kovin erikoisia, mutta muutama taas on aivan loistavan riemastuttavia, joten keskiarvo on kyllä varsin korkealla.

Mukavaa myös vaihteen vuoksi lukea tarinoita, joissa Dortmunderille käy hyvin :-)

Neljä onnistunutta kaappausta.


keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Alastair Reynolds: Prefekti

Timanttivyössä tapahatuu kummia. Kokonaisia habitaatteja tuhoutuu tai katoaa verkosta. Koneet kääntyvät ihmisiä vastaan. Mystinen pahantekijä vehkeilee muinaisen tekoälyn - tai kenties oikeasti eläneen ihmisen tallenteen - kanssa. Prefekti Tom Dreyfus saa tehtäväkseen selvittää mysteerin nuoren apulaisensa Thalia Ng:in kanssa.


Mutta kuka - tai mikä - oikeastaan onkaan kaiken takana, ja miten se - tai hän - pysäytetään? Seuraa huima dekkarimainen kilpajuoksu arvoituksen perässä. Askel askeleelta arvoituksen ratkaisu näyttää olevan lähempänä, mutta samalla epätodennäköisempi kuin aiemmin.

Prefekti on jotain dekkarin ja toiminnallisen avaruusseikkailun välimaastosta. Skaala ei nyt olekaan ihan niin huima kuin Reynoldsin joissain kirjoissa, mutta tunnelma on sitäkin tiiviimpi. Ja sitäpaitsi, miljoonia ihmishenkiä koskeva uhka on kyllä aivan tarpeeksi suuri, jotta vaaran tunne välittyy.

Kirjassa pohditaan myös yhteiskunnallisia asioita, ehkä enemmän kuin Reynoldsin kirjoissa tätä ennen on totuttu. Timanttivyö koostuu erilaisista habitaateista, jotka ovat enemmän ja vähemmän omavaltaisia valtioitaan. Niissä kuka vaan saa tehdä mitä vaan, kunhan vain osallistuu demokratiaan äänestämällä yhteisistä asioista. Kirjassa ei varsinaisesti mässäillä hirveyksillä, mutta sivutaan lyhyesti erilaisia hallintomalleja joihin ihmiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan - esimerkiksi täysiä diktatuureja. Kysymys, jota ei varsinaisesti suoraan esitetä mutta joka on rivien välissä luettavissa onkin, kuinka pitkälle vapauden valita pitää antaa mennä - onko edes mitään rajoja, mitä ihminen ei saisi vapaaehtoisesti ylittää, niin kauan kuin ketään ei pakoteta mihinkään ja kaikki hoitavat velvollisuutensa?

Vastauksia kirjassa ei toki ole vaikka jonkin verran filosofista pohdintaakin mahtuu mukaan. Se ei kuitenkaan ole jutun juoni. Juoni on ihan perinteisessä seikkailussa joka tapahtuu avaruudessa, jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Ja hyvä seikkailu onkin.

Thalia Ng ja Tom Dreyfus ovat mielestäni Reynoldsin ehkä parhaita henkilöhahmoja. Varsinkin Thalia on tavallisesta poiketen jopa epävarma itsestään - yleensähän näissä kirjoissa ollaan aika kirkasotsaisia sankareita.

Hyvää scifiä, suosittelen. Neljä sukkulaa veenukseen.


torstai 6. toukokuuta 2021

Donald E. Westlake: Älä Turhia Kysele

Aaah, Dortmunder ja kumppanit ovat taas vauhdissa. Tämä on parasta kesälukemista mitä tiedän. Ja syksy. Ja talvi, ja kevät. 

Tällä kertaa ollaan taas kaappaushommissa, mutta kohde onkin ehkä hieman tavallista erikoisempi, nimittäin kauan sitten eläneen pyhimyksen reisiluu!



Kuten kaikki Westlakea koskaan lukeneet voivat erittäin helposti arvata, homma ei mene ihan putkeen. Ei oikeastaan sinne päinkään. Dortmunder-parka jää verekseltään kiinni ja joutuu linnan tyrmään, johonkin Itä-Euroopan tietämille. Vapauduttuaan - karattuaan - lopulta, Dortmunderille paljastuu varsin törkeä huijaus, ja seuraa... Dortmunderin kosto!

Dortmunderin kanssa ei kannattaisi leikitellä, sillä kosto on perinpohjainen nöyryytys. Näissä kirjoissahan ei harrasteta minkäänlaista väkivaltaa, vaan kyse on ihan perinteisestä veijari-komediasta. Tämä kirja on yksi suosikkejani, varsinkin vankeuteen ja kostoon liittyvä sekoilu on todella hersyvästi kirjoitettua, lennokasta ja hauskaa kuin hattaralla kuorrutettu kissanpentu.

Kostohomma onneksi lopulta sujuu, ja loppu on erittäin iloinen, kerrankin. Laitanpa tähän lainauksen lopusta, joka ainakin itselleni sai niiiiiin hyvän mielen aikaiseksi että vieläkin hymyilyttää:

Kelp sanoi: "Entäs se Johnin sukuvaakunan lause? Miten se olikaan, John?"

"Quid lucrum istic mihi est?" lausui Dortmunder ja selitti J.C:lle: "Se tarkoittaa 'Mitä minä tästä hyödyn?'"

J.C. hymyili. "Saanko minä käyttää sitä?"

"Käytä aivan vapaasti."

"Dortmunder", sanoi Tiny, "minun on ihan pakko kysyä sinulta tätä."

"No mitä?"

"Sinähän olit orpo, eikö niin?"

"Niin olin."

"Ja kasvoit orpokodissa Dead Indianissa, Illinoisissa ?"

"Aivan."

"Mikä sen nimi nyt olikaan, se oli kai orpokoti jota pitivät Ikuisen Kurjuuden Vertavuotavan Sydämen Sisaret, niinhän?"

"Niin juuri, oikeassa olet", sanoi Dortmunder. "Mitä sitten?"

"Miten sinulla sitten voi olla sukuvaakuna?"

Dortmunder katsoi häntä ihmeissään. Hän levitti kätensä. "Minä varastin sen", hän sanoi.

Sen pituinen se. Ja nyt mars kirjastoon, kirjakauppaan tai kaverin kirjahyllylle, tämän kirjan haluat varmasti lukea. Viisi Votskojekkia!

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Alastair Reynolds: Aurinkojen Huone

Abigail Gentian oli vähintäänkin erikoinen henkilö. Kuusi miljoonaa vuotta sitten hän kloonasi itsestään tuhat kloonia, ja lähetti nämä kiertämään galaksia, keräämään kokemuksia ja muistoja kaikesta minkä nämä kohtaavat. Kloonien - suvun - oli määrä aika ajoin, aina parin sadan tuhannen vuoden välein, kokoontua yhteen ja jakaa muistonsa sekä kokemuksensa toisilleen, ja jatkaa sitten taas kiertämistään.

Erään tällaisen kokoontumisen osoittautuessa ansaksi käy selväksi, että suvun olemassaolo on uhattuna. Joku tai jokin haluaa tuhota kaikki Abigailin kloonit ja päättää koko suvun vaelluksen. 

Kirja on todella huima seikkailu, niin kuin Reynoldsin kirjoilla on tapana olla. Aika, etäisyydet, historia ja avaruus, kaikki ovat vain leikkikehää jossa mennään eikä meinata. Aurinkojen Huone on jonkinlainen avaruuden dekkari, tai mysteeri, jonka ratkaisemiseksi on kuljettava tuhansien vuosien halki, aurinkokunnasta toiseen, elämänmuotojen ja keinoälyjen seassa.

Kirjassa on ehkä jonkun verran junnausta - se on Reynoldsille tyypillisesti aika pitkä - mutta tarina kantaa taas vaivattomasti, tapahtumat seuraavat toisiaan pyörryttävällä tahdilla. Missään vaiheessa ei varsinaisesti tule tylsää, vaan kaikki tapahtumat vievät tarinaa jollain tavalla eteenpäin. Kieliasu on melko suoraviivaisen toteavaa, eivätkä ihmeellisten näkyjen kuvailutkaan ole mitenkään erityisen ihmeellisiä, mutta se ei varsinaisesti haittaa - oikeastaan, jos näin huima tarina olisi vielä kielellisesti jotain ylimaallista, voisi lukijalta lähteä älli päästä.

Hienoa avaruusseikkailua, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Neljä kloonia.

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Kari Souto & Arttu Laakkonen: Vapaus

Herrat Souto ja Laakkonen saivat (puoli)vanhan sydämeni hymyilemään korvasta korvaan! Kaiken kaavamaisen nordic noir-tykityksen, iänikuisten sarjamurhaajien ja renttusekoilijoiden keskeltä putkahtaa yhtäkkiä hyvinkin vanhanaikaiselta tuntuva teos, joka sisältää kahden henkilön välistä kirjeenvaihtoa - puheenvuoroja, joita on ihan oikeasti pohdittu, jäsennelty ja joita voidaan jopa - voi elämä! - muuttaa hyvien vasta-argumenttien kautta.

Eihän tällaista enää nykyaikana tapahdu! 


Tämä kirja ilahdutti meikäläistä aivan tolkuttomasti. Olen lopen kyllästynyt internetin "keskustelu"kulttuuriin, jossa pää punaisena huudetaan kilpaa typeryyksiä, yhtään kokonaista lausetta ei saada kasaan ilman vähintään kolmea yhdyssanavirhettä, eikä koskaan, ikinä, milloinkaan myönnetä, että ollaan väärässä - ei varsinkaan silloin kun se on täysin päivänselvää kaikille. Tällainen pohdiskelu, hidas ajatusten muotoilu ja perustelu, onkin yhtäkkiä yllättäen kaikkea muuta kuin vanhanaikaista - se on tuoretta, ja tuntuu hyvältä.

Kirjan teemana on Vapaus. Mitä on vapaus? Miten siihen pitäisi suhtautua? Pitäisikö vapautta tavoitella, ja onko sitä kaikille edes tyrkyllä? Aihe on aikamoinen, suoraan syvään päähän, ja vaikka itselleni ei ehkä kaikkein kiinnostavin mahdollinen, uskon, että varsin monelle tekisi todella hyvää lukea tämä pohdiskelu. Ja vaikkei aihe itsessään olisi kaikkein kiinnostavin, on tapa jolla sitä lähestytään erittäin, erittäin hieno ja arvostettava. Näin juuri asioista pitäisikin keskustella: perusteellisesti, omat vajavaisuutensa tiedostaen ja omaa näkökulmaansa avoimesti muuttaen, kun siihen on aihetta.

Kari ja Arttu, mä rakastan teitä!

Jaa niin se vapaus, ettäkö mitäkökä se nyt sitten on? No lukekaa kirja itse, en rupea kuulkaas mitään pikakommentti-versiota tässä veistelemään. Hopi hopi ostoksille. Tavoistani täysin poiketen laitan tässä linkkiä kustantajan sivuille, silvuplöö: https://vapaakytkin.fi/2021/03/18/autoesseistiikkaa-vapaudesta/

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Donald E. Westlake: Minäkö Vakooja?

Westlaken uran alkupään tuotantoa. Tällä kertaa hahmo ei olekaan mistään sarjasta tunnettu vaan kirja on ihan itsenäinen teos.

Kirjan (anti)sankari Eugene Raxford on vannoutunut pasifisti joka johtaa omaa, muutaman hengen laajuista pasifistiryhmää. Ryhmä on sangen teoreettinen ja passiivinen, joten mitään varsinaista toimintaa ei Eugenen elämään mahdu. Kunnes eräänä päivänä hän osuu väärään paikkaan väärään aikaan ja tulee näin sekaantuneeksi fasististen terroristien salajuoniin.

Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, rupeaa salainen poliisi painostamaan Eugenea ryhtymään vakoojaksi fasistien joukkoon.

Eugene-parka joutuu siis tahtomattaan tekemisiin väkivaltaisten - ja varsin selkeästi pähkähullujen - tyyppien kanssa, eikä nauti siitä lainkaan.

Kasassa on ihan selkeät puskafarssin ainekset, mutta Westlake kirjoittaakin jotenkin aiheen ympäri. Toki hassuttelua mahtuu mukaan jonkun verran, mutta pohjimmiltaan tarinassa on melko vavakahko sävy. Väkivallalle ei missään vaiheessa anneta periksi, siitä Westlake on tarkka, ja asioiden syitä sekä taustoja pohditaan välillä ironisesti, välillä varsin filosofisestikin.

Varsin suositeltavaa luettavaa, tietenkin kaikille Westlaken ystäville mutta myös muuten, dekkareiden ja jännitystarinoiden ystäville, ainakin noin niin kuin uuteen kirjailijaan tutustumisen merkeissä.

Neljä käsikranaattia.


keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Donald E. Westlake: Kadonnut Murhaaja

Parker on täällä taas - kannattaa olla varovainen, jos nyt yrittää jotain kepulikonsteja! Tällä kertaa Parkerin ja tämän ammattimaisesti toimivan porukan tekemisiin sotkeutuu harrastelijoita, jotka luulevat voivansa voittaa Parkerin murhaamalla, no, oikeastaan kaikki muut.

Toisin kuitenkin käy. Parker on koviksista kovin, eikä hyväksy minkäänlaista kompromissia. Jos hänen tielleen tulee, on henki höllässä. Niin tälläkin kertaa. Parker jahtaa perässään olevat murhaajat kiinni, ja lopputulos on aika selvää jo alkumetreiltä.

Kirja on varsin toisenlainen kuin Westlaken hassuttelut, kovaa toimintaa ja varsin paljon suoraviivaista väkivaltaa. Väkivallalla ei kuitenkaan juuri mässäillä, eikä Parker - tai kukaan muukaan - ole mikään yli-ihminen, vaan toiminta on melko uskottavaa.

Kerronta ja kieli on sujuvaa, tarina luistaa loogisesti ja suoraviivaisesti ja lopussa, no, arvaatte kyllä miten lopussa käy. Parker tietenkin voittaa. Mutta kirja on silti ihan hyvää, menevää jännitysdekkaria ilman mitään mystistä tai pahemmin ylilyövää.

Kolme nyrkkirautaa.

torstai 18. helmikuuta 2021

Alastair Reynolds: Lunastuksen Arkki

Ikiaikainen paha on herännyt ja uhkaa... no, kaikkia ja kaikkea. Tällä kertaa on todellakin piru merrassa. Tukahduttajat ovat hereillä ja valmistautuvat tekemään jotain sanoinkuvaamattoman pahaa aivan mielipuolisessa mittakaavassa. 

Resurgamin läheisyydessä avaruudessa piilottelee valoarkki, jolla on hallussaan aseita joiden avulla saattaisi olla mahdollista taistella Tukahduttajia vastaan. Näitä aseita lähtevät nyt tavoittelemaan niin Yhtyneet kuin näistä loikannut soturi Clavain. Aseiden jahtaamiseen sotkeutuvat tahtomattaan myös lukuisat muut henkilöt - ja jokunen sika.

Käynnistyy takaa-ajo avaruudessa, jonka aikana koneiden ja ihmisten kestokykyä koetellaan äärimmilleen. Kuka lopulta saa aseet - ja onko niistä lopulta kuitenkaan mitään apua? Se selvinnee lukemalla tämä liki 800-sivuinen järkäle.

Vaikka kirja on pitkä ja vaikka Reynolds välillä sortuukin jaarittelemaan varsin pitkiä pätkiä, on tarina silti hyvin sujuvaa. Parasta scifiä pitkään aikaan, ja sanoisin jopa Reynoldsin oman tuotannon mittakaavassa myös varsin hyvä teos. Tarinaa avataan vähän kerrallaan, juonenkäänteet paljastuvat pikkuhiljaa ja kokonaisuus pysyy hyvin eheänä, hyvin etenevänä.

Kaikille scifi-diggareille ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Neljä valoarkkia.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Donald E. Westlake: Ottakaa Pankki Kiinni

 Dortmunder joukkioineen ryöstää pankin. Ei siis vain murtaudu pankkiin, vaan ryöstää sen, koko pankin, ja vie pois. Toisaalla pitäisi riittää aikaa avata pankin holvi, mutta eipä tietenkään mikään Dortmunderin elämässä ole niin yksinkertaista.

Aivan poskettoman riehakas tarina jossa ei tavallaan ole järjen hiventä, ja toisaalta taas... no ei siltikään. Dortmunder kavereineen on silti aina mukavaa seuraa, ja vaikka suunnitelma alunperin onkin yksinkertainen, on tarinassa käänteitä enemmän kuin lääkäri määrää. Ja huumoria. Tulipa taas naurettua ihan ääneen useampaankin kertaan.

Superhauska kirja, kivaa tarinankuljetusta ja sympaattisia konnia. Viisi kahvikuppia.

tiistai 2. helmikuuta 2021

Donald E. Westlake: Musta Ruusu

 Westlaken vähemmän käyttämä konna, Alan Grofield, on vauhdissa. Tai oikeastaan liemessä, sillä tämä joutuu tahtomattaan kansainvälisen vakoilun pyörteisiin, jossa kaikki osapuolet ovat Grofieldiä vastaan.

Grofield on kuin Westlaken toinen kovanaama-hahmo, Parker, mutta ei ihan yhtä kovis. Grofield ei haluaisi toimia kovaotteisesti, mutta tarpeen tullen pystyy siihen kyllä. Kirja on varsin toimivaa jännitystä, paikoin komediaa ja täynnä yllätyksiä. Kerronta on sujuvaa - sen Westlake todellakin osaa - ja juonenkäänteet aikamoisia. Sekaannusta ja hämmennystä piisaa.

Nautinnollinen jännityspläjäys. Varsin lyhyt kirja, tämä menee aika hujauksessa, kuin välipalana. Neljä diktaattoria.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Donald E. Westlake: Huonompi Juttu

Eipä arvannut Dortmunder vielä joutuvansa haudanryöstäjäksikin! Huh huh. Tällä kertaa pitäisi todistaa - hieman kyseenalaisin perustein - intiaani Pikkusulka oman heimonsa viimeiseksi jälkeläiseksi, ja oikeutetuksi osuuteen kolmen heimon yhteisen kasinon omistuksesta.

Tarina on... poskettoman hulvaton. Westlaken mielikuvitus on varsin poikkeuksellinen - vaikka hahmot ja tarinan kaari usein toistelevatkin vanhoja kaavoja, on puitteet ja juoni taas keksitty ihan eri puurokattilasta. 

Tällä kertaa kaivetaan hautoja, otetaan yhteen kovanaamojen kanssa, taistellaan oikeussalissa ja sekoillaan lumimyrskyssä. Meno on hurjaa ja toiminta katkeamatonta. Uusia henkilöitä on muutama, ja nämä ovat varsin mukavia tuttavuuksia. Monesta muusta dekkaristista poiketen Westlake osaa tehdä henkilöistään varsin eläviä ja miellyttäviä tapauksia, vaikkei toki aina ihan kaikkia kliseitä saakaan kierrettyä.

Hykerryttävän hauska kirja, juuri sellainen jonka ei haluaisi loppuvan lainkaan. Täydet viisi inkkaria kanootissa!

perjantai 15. tammikuuta 2021

Kurt Vonnegut: Galápagos

 Galápagos on tyylillisesti taattua Vonnegutia, pistemäisin täsmäiskuin auki kuorittu tarina joka aluksi tuntuu varsin sekavalta keitokselta, mutta joka loppua kohden muodostuu hienosti yhtenäiseksi kudelmaksi. 

Tällä kertaa kerrotaankin ihmiskunnan loppuhetkistä. Kertojana on miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa hengaava aave, ja lähempänä nykyhetkeä tapahtuu kauheita. Vain pieni joukko ihmisiä pelastuu - täysin vahingossa - ihmiskunnan lopulliselta tuholta, Galápagossaarille. Näiden ihmisten tarinaa seurataan ja heidän tulevaisuudestaan uuden ihmiskunnan kanta-yksilöinä kerrotaan siis miljoonan vuoden päästä tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat jo evoluution, luonnonvalinnan muovaamina jotain aivan muuta kuin nyt.

Kirja on kai jonkinlainen ekologinen kannanotto... johonkin. Sen voisi myös mieltää ihmismielen tutkielmana - miten mahdollisesti käyttäytyisivät täysin eristyksiin jääneet ihmiset, joilla ei voi olla mitään tietoa omasta kohtalostaan? No, teos on toki fiktiivinen, mutta ihan hauskaa ajatusleikkiä.

Kirja ei kuitenkaan ole ihan Vonnegutin parhaimmistoa. Vaikka tietynlainen tuttu lempeys onkin koko ajan läsnä, on tarinassa ehkä tavallista enemmän traagisia elementtejä. Myös tarinan lopullinen pointti jäi itselleni jotenkin epäselväksi. Eipähän näillä aina mitään syvällisempää merkitystä tarvitse ollakaan, mutta jotenkin ehkä olisin kaivannut jotain... ratkaisua? En tiedä, jotenkin vain itselleni jäi vähän keskeneräinen tunne.

Ihan hyvä ja ehdottomasti varsin kiinnostava tekele. Kolme risteilyä.

maanantai 11. tammikuuta 2021

Donald E. Westlake: Ruumis Kuin Ruumis, Hauta Kuin Hauta

 Aloysius Engelillä on ongelma: häntä ajavat takaa niin oman rikollisjärjestön gangsterit kuin poliisitkin. Ja kaikki yhden takin vuoksi.

Takki on ruumiin yllä ja ruumis haudassa. Tai niin ainakin piti olla. Westlaken jutuissa harvoin mikään menee niin kuin pitää, eikä tämäkään kirja tee poikkeusta - juttu osoittautuu varsin monimutkaiseksi. Vauhtia ja kummallisia tilanteita piittaa, ja tilannekomiikka on vahvasti läsnä - tätä kirjaa on vaikea lukea nauramatta ääneen.

Erittäin hauska ja tiivis pläjäys, tämän parissa ei montaa tuntia vierähdä. Neljä ja puoli lapiota. 

perjantai 8. tammikuuta 2021

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen Lapset

 Vedenpaisumuksen Lapset on Isomäen Sarasvati-teoksen linjoilla. Paskasti menee ihmiskunnalla eikä sille oikein voi mitään. Kirja kertoo ekologisesta mullistuksesta joka tapahtuu nyt, meidän aikanamme, jo ainakin toiseen kertaan ihmiskunnan historiassa - ja uhkaa tuhota koko ihmiskunnan.

Tarinaa kerrotaan eri aikakausien kautta. Historiassa seikkaillaan edellisen mullistuksen kourissa, nykyajassa painitaan menossa olevan katastrofin kanssa ja lähitulevaisuudessa pohditaan selviytymistä. Kaikki on periaatteessa kohdillaan ja loogista, mutta... kerronta on kyllä aika pahvista.

Tuntuu koko ajan siltä, että Isomäki (samoin kuin monet muutkin arvostusta saaneet kirjailijat) olisi niin korkealla jalustalla, ettei kustannustoimittaja tai kukaan muukaan uskaltaisi antaa rehellistä palautetta. Tämä kirja olisi todella tarvinnut toisen - ja kolmannenkin - näkemyksen; napakoittamista, kliseiden karsimista ja jösseksenmoisen pahvisten ihmishahmojen edes jonkinasteista elävöittämistä. Lukiessani nykyhetkessä alkavan katastrofin seassa kamppailevien suomalaisten selviytymistarinaa en voinut välttyä ajattelemasta, että toivottavasti nuo eivät selviä, sen verran tympeitä ja epäkiinnostavia pökkelöitä ovat.

Kirja sortuu myös hieman liikaa paasaamiseen. Aihe on toki sellainen, ettei siltä oikein voi välttyä, mutta silti äänensävy voisi olla jotain muutakin. Mitä; no sitä en osaa sanoa. Nyt kirja jää kuitenkin jonkinlaiseen limboon jännitystarinan, katastrofielokuvan ja ekologisen trillerin välimaastoon, olematta oikein mitään niistä.

Eli, "ihan kiva" mutta hohhoijaa. Risto hei, ensi kerralla vähän vähemmän jankuttamista kaunisvartaloisten mutta pahvipäisten selviytyjien vaatteista ja muista varusteista, jookos?

Kaksi pallopäävalasta.