lauantai 31. maaliskuuta 2018

Joe Haldeman: Loputon Sota

Loputon Sota on näennäisestä helposta scifi-rymistelyn fiiliksestään huolimatta ihan kiinnostava teos. Se kertoo - jossain määrin - William Mandella -nimisestä sotilaasta joka etenee avaruudessa muukalaisia vastaan käydyn sodan aikana arvossa kuin huomaamatta, mitättömästä alokkaasta aina vaan korkeampaan rooliin. Sotaa kydään avaruudessa jossa pitkät välimatkat aiheuttavat aikadilaatiota ja staasissa vietetty aika muutenkin ajan kulumista eri tahtiin, jolloin kotimaailmalla asiat muuttuvat tavoilla, joita avaruudessa seilaavat sotilaat eivät osaa kuvitellakaan.

Loputon Sota on selkeästi sodanvastainen teos. Tai no, selkeästi ja selkeästi. Ironinen, lakoninen sodanvastaisuus on välillä vaarassa hävitä rivien väleihin; tämän kirjan voisi kai lukea huolimattomasti ihan pelkkänä seikkailuna, sotateoksena. Sitä se ei siis kuitenkaan ole. Kaikessa on sotimisen järjettömyyttä kuvaava vire; lähes kaikki, mitä sotilaat sodassa tekevät on lopulta täysin absurdia, järjetöntä. Lopussa järjettömyys paljastuukin, totaalisesti.

Järjetöntä on olettaa automaattisesti vieraan haluavan pahaa.

Kirjan kieli on ihan sujuvaa, tarina kulkee rullaavasti eikä teos ole liian pitkä. Välillä tuntuu hieman siltä, että kirjaa kirjoitettaessa ei ole ollut ihan suunta selvillä, mutta lopuksi kuitenkin aina päästään taas raiteille. Loppu on lähellä olla todella traaginen, mutta onneksi... no enpäs kerrokaan! Lue itse.

Neljä urheaa mutta tarpeetonta hyökkäystä tuntemattoman kimppuu.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

James Tiptree Jr.: Hävittäjä

Hävittäjä on aika tylsä kirja, suoraan sanoen. Oikeastaan kiinnostavampi on itse kirjailija: James Tiptree Jr., tai oikealta nimeltään Alice Bradley Sheldon. Sheldon / Tiptree kirjoitti vuosikymmeniä salanimellä, salaten paitsi henkilöllisyytensä, myös sukupuolensa. Taiteilijanimen inspiraatio tuli marmelaadipurkin kyljestä. Aikaisemmin, ennen kirjailijauraa, hän työskenteli USA:n ilmavoimien tiedustelupalvelussa ja haaveili taidemaalarin urasta.

Sheldonin elämän loppupuolta varjostivat mielenterveyden ongelmat, ja loppu olikin aika dramaattinen: Sheldon ampui sokeutuneen aviomiehensä ja itsensä, soitettuaan ensin lakimiehelleen ilmoittaakseen aikeensa. Tuollaista luulisi tapahtuvan enemmän vain elokuvissa ja kirjoissa, aikamoista.

Niin se kirja... No, ensinnäkin nykymittareilla luettuna Hävittäjän juoni ei ole ihan kauhean omaperäinen. Vastaavia sepustuksia on tuotettu vaihtelevalla menestyksellä jo useita. Hävittäjä saattaa olla jonkinlainen edelläkävijä kylläkin, joten ehkä tuoreeltaan luettuna samanlaista tuttuuden tunnetta ei olisi tullut.

Sen lisäksi kirja on pitkä, nimenomaan tarinan sisältöön verrattuna. Todella, todella pitkä. Loputtomat jahkailujaksot jotka eivät kuljeta tarinaa eteenpäin eivätkä kerro oikeastaan mitään mistään, ovat uuvuttavaa luettavaa. Kun vielä lisäksi ympätään soppaan välillä KOKONAAN ISOILLA KIRJAIMILLA KIRJOITETUT, USEIDEN SIVUJEN MITTAISET PÄTKÄT JOITA ON AIVAN USKOMATTOMAN ÄRSYTTÄVÄ LUKEA, ei voi kuin todeta ettei tätä kirjaa ihan välttämättä kannata lukea. Lähinnä ehkä kuriositeettina, tai jos satut olemaan kovan luokan scifi-diggari niin ehkä sitten. Muut pysyköön kauempana.

Kaksi ääliömäistä sukupuolella muka nokkelasti leikittelevää tylsää oivallusta.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Ray Loriga: Tokio ei Välitä Meistä Enää

Tätä kirjaa on vaikea luokitella Scifiksi, mutta toisaalta ihan yhtä vaikea mitenkään muutenkaan. Kirja on sanalla sanoen erikoinen.

Tokio ei Välitä Meistä Enää on unenomainen kertomus maailmasta, jossa unohtamisesta on tullut tavoiteltavaa. Ainoa laillinen huume aiheuttaa muistinmenetyksen, hallitusti, paitsi liikaa käytettynä. Kirjan päähenkilö on kyseistä huumetta myyvä kaupparatsu joka lopulta sekaantuu omaan myyntiartikkeliinsa ja... unohtaa.

Kirja kerrotaan sirpaleisesti. Päähenkilön muisti on paitsi menetetty myös sekaisin, kuin ravistelty laatikollinen palapelin paloja. Niitä tarkastellaan sieltä täältä, ja kokonaisuudesta muodostuu kuva joka voi olla oikea - tai aivan yhtä hyvin ei. Tapahtumien kulku, merkitykset, aika ja paikkakin jäävät oikeastaan lukijan vastuulle.

Kirjaa oli ainakin omasta mielestäni erittäin vaikea lukea, varsinkin aluksi. Pikkuhiljaa tyylille - kikkailulle, josta muuten yleensä en pidä ollenkaan - alkaa lämmetä, ja se muodostuu osaksi tarinaa. Outo, sekava ja vaikeasti hahmotettava tyyli on oikeastaan ainoa luonteva tapa kertoa pirstaloituneen muistin tarina.

Tarina itsessään ei oikeastaan hahmotu, jos sellaista kirjassa onkaan. Ehkä kyseessä onkin muoto ennen sisältöä? Oli miten oli, pidin tästä kirjasta, mikä yllätti itseni aika tavalla. Olin täysin valmistautunut inhoamaan koko roskaa, mutta eipä käynyt niin. Kaikkea sitä...

Suosittelen varauksella: tätä kirjaa ei oikein voi lukea "vasurilla", vaan keskittymistä tarvitaan. Ehkä myös vähän lukevalle tässä voi olla melkoisen haastava pala haukattavaksi.

Kahdesta neljään sekavaa muistikuvaa, tilanteen ja lukijan mukaan.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Taavi Soininvaara: Venäläinen Vieras

Nyt ei kyllä voisi tietää lukeeko Ilkka Remeksen, Risto Isomäen vai Taavi Soininvaaran kirjaa. Kaikki ovat kirjoittaneet samasta teemasta ja kaikkien tyyli on aika lailla samanlainen. Ihme hommaa. Onkohan nuo kaikki oikeasti robotteja?

No, tällä kertaa jänskäillään Soininvaaran vakiosankarin Arto Ratamon seurassa. Erikoinen tilanne syntyy kun Suomen pääministeri menehtyy auton ratissa. Ensisilmäykseltä itsemurhalta näyttänyt turma alkaa pikkuhiljaa paljastua joksikin ihan muuksi, ja kokonainen valheiden ja salajuonten kudelma alkaa selvitä.

Sitten Suomen sähköverkko romahtaa. Kaikilta on sähköt pois. Mitä ihmettä oikein tapahtuu, ja kuka on sen kaiken takana?

No hitto. Ei kai voi pahemmin pilata jännitystä vaikka möläyttääkin, että Venäjähän se siellä taas. Hohhoijaa. Voisiko joskus olla joku muukin vihollinen suomen kimpussa, vaikka Ruotsi vaihteen vuoksi? Tai Kanada? Alkaa väsyttää jo nämä Venäjä-hysteriat.

No, tarina on sitä tuttua huttua, mennään ristiin rastiin vihjeiden ja rikollisten perässä ja vyyhti ensin tihenee ja sitten selkenee, kunnes lopuksi... no arvaatte kyllä. Ihan hyvää ja menevää luettavaa, vaikkei kyllä omaperäisyydellään loista.

Kolme "yllättävää" käännettä.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Christian Rönnbacka: Kaikki Mikä Kiiltää

Kaikki Mikä Kiiltää on Rönnbackan viides dekkari, jonka pääosassa seikkailee Antti Hautalehto. Monesta muusta dekkaristista ilahduttavasti poiketen nyt pyöritään Porvoon ympäristössä. Ja voi kuinka paljon kansainväilistä rikollisliigaa pikkukaupungissa pyöriikään!

Tällä kertaa paikalliset pikkunilkit sekaantuvat tietämättään isojen poikien kuvioihin. Salakuljetuskeikka menee pieleen ja rikollisliiga lähettää oikeasti kovat jätkät Porvoolaisen nuorison perään. Takaa-ajo on vauhdikas, virvelöidään hauki mökin rannasta ja tungetaan nuuskaa huuleen. Välillä sitten vähän väkivaltaillaan, mikä tietenkään ei ole poliisin mieleen.

Kirja on varsin sujuva ja helppolukuinen, välillä jopa vähän heppoinen. Tarinaa ei ole ihan koko kirjan mitalle riittänyt, vaan "äijämäisellä läpänheitolla" on pitänyt pitkittää joitain kohtauksia ihan hieman liiaksikin asti. Kun on kova kiire hälyttää apujoukkoja aseistettujen rikollisten perään, ei luulisi puhelinaikaa käytettävän huonojen vitsien väkinäiseen viljelyyn - mutta tässä kirjassa se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Henkilöhahmot ovat juuri perus-dekkarikamaa. Pääosan poliisi on vähän erikoinen mutta moraaliltaan taipumaton, hauska ja älykäs. Tämän naisystävä on tietenkin kaunis ja älykäs ja jatkuvasti himokas lääkäri, joka ei kuitenkaan tuppaannu eikä marmata poliisin työstä - mies ei toki tingi työstään naisen vuoksi, ehei. Työkavereissa on myös erilaisia epäpersoonia, yksi on naistenmies ja toinen huuliveikko ja niin päin pois, tarkasti vain yksi luonteenpiirre per henkilö.

Helppolukuista huttua ja Porvoo-meininki kiva pikkulisäys. Kolme haukea.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Taavi Soininvaara: Marsalkan Miekka

Marsalkan Miekka voisi ihan yhtä hyvin olla Ilkka Remeksen kuin Taavi Soininvaaran kirja, niin perusteellisen tasaisen varma oman genrensä edustaja se on. Mukana on menoa ja meininkiä, historiallisia salaisuuksia, tietenkin vieraan vallaan pelottava valtakoneisto ja agentit, politiikkaa ja juonitteluja, loputon liuta läheltä-piti tilanteita ja tottakai romanssintynkää.

No ei siinä mitään. Hyvä höttö voi olla ihan kivaa luettavaa, ja niin on nytkin. Marsalkan Miekka on mystinen muinaisjäänne, jonka löytyminen olisi syystä tai toisesta Venäjälle aivan käsittämättömän hirveää, ja jota siis jahdataan lähinnä Suomessa. Marsalkan Miekka on piilotettu ja sen jahtaaminen tapahtuu vihjeiden perusteella, kuten vanhoissa seikkailuissa: aina yhden vihjeen löydyttyä se paljastuukin vain vihjeeksi seuraavaan sijaintiin, ja niin päin pois.

Kirjan sekaan on sijoiteltu paljon historiaa, joka on pääosin toki kaunokirjallista fiktiota mutta nivottu yhteen tosielämän tapahtumiin niin, että jonkinlainen uskottavuus pääsee syntymään. Tarinan kontekstissa toki tapahtumat ovat ihan luontevia ja uskottavia, ja ne ovat mukava lisä muuten aika suoraviivaiseen toimintaseikkailuun.

Henkilöhahmot ovat... no, sanotaanko vaikka että herra Maksalaatikko ja neiti Kaunis-Mutta-Älykäs ovat taas kuvioissa mukana. Soininvaara ei taida edes yrittää tehdä hahmoistaan kiinnostavia. Itse en ainakaan jaksaisi näiden pahvipäiden seuraa edes kahvikupin aikaa. Menneisyyden traumatkin voisivat ihan hyvin olla mistä tahansa miljoonasta jo kirjoitetusta dekkarista tai jännityskirjasta. Roistot on roistoja ja hyvikset hyviksiä, paitsi petturi jolla tosin on tietenkin erittäin hyvä syy petturuuteensa joten saakoon anteeksi, ei siinä mitään.

Kirja on muuten ihan hyvää huttua, mutta lopussa toisto alkaa jo vähän puuduttaa. Loppuratkaisu on myös valju: kun lopulta paljastuu Marsalkan Miekan todellinen sisältö, tulee väistämättä huijattu olo - tälläkö olisi jotain merkitystä maailmanpolitiikassa? Höpö höpö.

Kolme ovelaa sivujuonen mutkan jekutusta.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Stephen King: Painajainen

Voi morjes. Stephen Kingin Painajainen on tietenkin arvostettu ja tykätty teos, mutta eipä vain kolahtanut itselleni. Mielestäni kirja on ylipitkä, tylsä ja tarpeeton.

Kirja on siis erinomaisen perinteinen vampyyritarina, joskin on huomattavaa, että Painajainen on kirjoitettu vuonna 1975 joten se on ehkä myös osaltaan ollut luomassa kyseistä perinnettä. Vampyyrit nyt vuonna 2018 ovat totaalisen väsähtänyt ja kulahtanut aihe, josta en kyllä usko irtoavan enää yhtään mitään kiinnostavaa.

Luin itse Draculan lapsena, ehkä 12-vuotiaana tai niillä paikkeilla. Muistan kirjan olleen niin pelottava, etten voinut lukea sitä kuin päivänvalossa. Illalla en edes ottanut sitä makuuhuoneeseen mukaan vaan jätin olohuoneeseen yöksi. Taisin nähdä painajaisiakin aika pitkään. Draculan jälkeen on aina tuntunut, että muut vampyyrijutut ovat vain uudelleenlämmittelyä.

Kingin kirjan heikoin puoli on mielestäni sen pituus. Heittämällä puolet liian pitkä - varsinainen tarina on aika simppeli ja suoraviivainen, mutta King on kokenut tärkeäksi kertoa jokaikisen - vain vampyyrin ruoaksi päätyvän - sivuhenkilön taustat ja mielenliikeet, tyhjänpäiväiset pohdinnat ja pseudofilosofiset havainnot maailmanmenosta. Näitä tulee sivutolkulla, ja sitten hups vaan, sinne meni sekin henkilö. Kuvaukset ovat myös sanalla sanoen aika kliseisiä, mitään kovin kiinnostavaa ne eivät tarjoa.

Moni arvostaa Kingin kuvailevaa, maalailevaa tyyliä. Pikkukaupungin menoa kuvaillaan myös kymmeniä sivuja, ja se tulee kyllä selväksi. Tulisi vähemmälläkin. Suomalaisittan myös 1970-luvun Amerikkalainen pikkukaupunki on aika paljon vähemmän kiinnostava kuin King ehkä luulee.

Suosittelen King-faneille, tai jos et ole vielä vampyyriaiheisia kirjoja lukenut niin ehkä johdantona oikeasti hyviin kirjoihin. Dracula!

Kaksi puremanjälkeä kaulassa, ja pliis, pliiiiiis editoikaa niitä tekstejänne, kirjailijat!