maanantai 25. joulukuuta 2017

Risto Isomäki: Haudattu Uhka

Risto Isomäki on tässä kirjassaan melko lailla Ilkka Remeksen jalanjäljillä, niin paljon jopa etten ehkä olisi arvannut kumman kirjasta oli kyse, ellei kannessa olisi sitä lukenut. Tämä on sekä hyvä että huono asia: Remes kirjoittaa - samoin kuin Isomäki - erittäin sujuvaa, nykyaikaista ja menevää jännitystä, mutta kummallakaan ei omaperäisyys ole mitenkään erityisen mainittavassa roolissa.

Tällä kertaa terroristit ovat kaapanneet kolmekymmentä tonnia ydinjätettä. Aiheutettuaan erittäin rankan säteilymyrkytyksen linnan juhlissa - toista tuhatta kuollutta - he uhkaavat räjäyttää likaisia pommeja ympäriinsä. Alkaa kiivas ajojahti jossa osallisina on tietenkin yksinäinen susi sankarin roolissa, ja viehättävä mutta älykäs naispoliisi (äähh, lopettakaa jo). Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja lopulta paljastuva juoni on vielä moninverroin kammottavampi kuin alunperin pelättiin.

Isomäki on kirjoittanut melko ekologis-painotteisia jännäreitä, ja tälläkin kertaa tietty paasaavuus on vahvasti läsnä. Loppusanoissa myös painotetaan kirjan kuvitteellisen tarinan tiettyjä todellisia mahdollisuuksia, jotka ovat erittäin, erittäin pelottavia - ja helppo sivuuttaa olankohautuksella. Mistäköhän sekin johtuu? Joku kertoo minulle juuri kuinka vaarallisia omassa kotimaassani esiintyvät tietyt asiat ovat, mutta eipä voi kovin paljon vähempää kiinnostaa. Ollaan me ihmiset erikoista sakkia.

Kirjassa on mielestäni yksi poikkeuksellisen raadollinen kohta; yleensä päähenkilöistä kaunis mutta älykäs nainen joutuu melko pahoihin tilanteisiin mutta onneksi selviää pintanaarmuilla tai enintään jollain luunmurtumilla, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa käy aika kurjasti. Tällaista tilannetta ei varmaankaan olisi voinut moni muu kirjoittaa - mutta sekin lopulta käännetään vain koston työkaluksi. Jee! Terroristia kumoon ja menoksi.

Kirjassa on aika mielenkiintoinen kuvaus siitä, minkälainen sotku syntyy kun linnanjuhlissa menehtyy samalla kertaa koko ylin valtiojohto ja useita poliisin ja muiden laitosten johtohenkilöitä. Kuka ottaa vastuun; kuka järjestää, organisoi ja johtaa asioita, kun komentoketju on romahtanut? Tätä olisi mielestäni voinut käsitellä enemmänkin - toisaalta, Remes on sitä jo pyöritellyt omissa kirjoissaan. Onkohan Remes ja Isomäki oikeasti sama henkilö? Tai ehkä sama robotti. Hmmm....

Sujuvaa, vauhdikasta ja perhanan epäuskottavaa ramboilua. Kolme ydinvoimalaa.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Wilbur Smith: Kätketyn Haudan Arvoitus

Kätketyn Haudan Arvoitus on jonkinlainen jatko-osa Smithin teokselle Joen Jumala - paitsi ettei oikeastaan olekaan. Joen Jumala kertoi Taita-orjan tarinaa muinaisesta egyptistä. Kätketyn Haudan Arvoitus taas tapahtuu nykyajassa; kirjassa viitataan Joen Jumala -kirjaan jonkinlaisena kökkönä teoksena, jonka todenperäisyys kuitenkin tuntuu sen verran uskottavalta, että siinä kuvattua hautapaikkaa aletaan toden teolla etsiä.

Kirjan ja kirjailijan viittauksen omaan teokseensa toisesta teoksesta hyvinkin itseironisesti toimivat ja ovat kokolailla hauskoja. Soppaan lisää kierroksia vielä se, että Joen Jumalan tarinassa ilmeisesti on kuin onkin totuuden siemen. Kirja perustuu nimittäin jossain määrin todellisiin, hautakammiosta löydettyihin kääröihin jotka on kirjoittanut muinainen orja nimeltä Taita.

Tässä kirjassa - Kätketyn Haudan Arvoitus - taas käsitellään noita oikeastikin löydettyjä kirjoituksia ja seikkailu lähtee liikkeelle niiden pohjalta. Hämmentävä mutta melko hupaisa kudelma.

Seikkailu sisältää aivan poskettoman määrän käänteitä ja vaarallisia tilanteita, sekä tietysti täpärääkin täpärempiä pelastumisia. Oikeastaan jopa vähän liikaakin, sillä loppua kohden käänteet alkavat toistaa itseän ja olla jo aivan liian älyttömiä, jopa viihdekirjallisuuden mittapuilla. Jotenkin tulee mieleen Dan Brownin koohkaukset, eikä mitenkään erityisen hyvässä mielessä. Vähempikin riittäisi.

Kirja on sinänsä erittäin sujuvaa viihdettä, hieman ylipitkitetty vain. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Joen Jumalan ensin! Kolme muumiota.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Jim Thompson: Valkoinen Viha

Jim Thompsonin Valkoinen Viha on hieman ristiriitainen kirja. Sitä lukiessa tuntuu, kuin kirjailija ei olisi täysin osannut päättää mitä kirjaa kirjoittaa - dekkaria, toimintaa, jännitystä vai mitä. Periaatteessa kirjassa on ihan kiinnostavaa ja ajankohtaistakin tematiikkaa, kuten suomessa ja muualla euroopassa leimahtanut rasismi ja äärioikeistolaisen ideologian nouseminen poliittiseksi realismiksi, mutta jotenkin teema ei kanna. Ehkä se johtuu juonen monimutkaisuudesta.

Kirjassa seurataan kovaa poliisia tämän jahdatessa rikollisia, välillä kaikkia ja välillä yhteen tiettyyn rikokseen liittyen, kovien kavereittensa kera. Välillä tarina keskittyy päähenkilöön ja tämän yksityiselämään, mutta sitten hekumoidaan fetissimäisesti sivukaupalla aseilla ja teknisillä vempaimilla kuin amerikkalaisessa toimintaelokuvassa ikään. Sen jälkeen juonta hämmennetään taas niin, ettei voi oikein mitenkään tietää missä mennään - kuka on hyvis ja kuka pahis, siihen ei oikeastaan edes yritetä ottaa kantaa.

Lopussa juonikuvio alkaa vaikuttaa jo melko idioottimaiselta. Liian paljon uskomattomia käänteitä ja todella tympeässä määrin tarpeetonta väkivallalla mässäilyä. Silti... kirja on melko kelpo luettavaa. Teksti on sujuvaa ja hyvin rytmiteltyä, joissain hahmoissa ja käänteissä leikitellään suomalaisuudella ulkomaalaisen vinkkelistä hetkittäin jopa melko raikkaasti.

En pitänyt tarpeettomasta väkivallasta ja kidutuksesta, muuten melko ok. Kolme reikää päässä.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Nimessä ja Veressä

Hohhoijaa. Lainasin pari Remeksen kirjaa samalla kertaa, ja tämä oli kyllä aika turha. Nimessä ja Veressä on varmaankin huonointa Remestä mitä olen lukenut.

Kirjassa kohkataan Pudasjärvellä hieman DaVinci-koodin hengessä. Taas on löydetty jotain uskonnot mullistavaa ties mistä Israelista, ja eiköhän sitä jahtaa sitten pitkin maailmaa Mossadit ja sun muut hihhulit. Meno on kovaa... mutta epäkiinnostavaa. Juonenkäänteet melko epäuskottavia ja henkilöhahmotkin todella typeriä.

En jaksa edes kirjoittaa kovin pitkälti. Tarinan kuljetus sentään on jotakuinkin sujuvaa, siitä pienet säälipisteet. Kaksi jeesusta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Isku Ytimeen

Remeksen Isku Ytimeen on... no, taattua Remestä. Tällä kertaa tarina on ehkä tavallistakin poskettomampi ja korkealentoisempi. Joskus Remeksen kirjat pysyvät loppuun asti kutakuinkin uskottavina, mutta nyt ei sellaista vaaraa kyllä ole.

Ryhmä ympäristöaktivisteja kaappaa Ruotsissa ydinjätekuljetuksiin käytettävän laivan ja jouko korkea-arvoisia panttivankeja. Alkaa takaa-ajo Ruotsista Suomeen, ja sitten... no vähän ympäri maailman. Suomi jää suurvaltojen välisen kissanhännänvedon jalkoihin kun kovan toiminnan jenkit ja aina niin tylyiksi kuvatut venäläiset kilvoittelevat palkinnosta.

Kirjan loppupuolella tapahtumat saavat sellaisia kierroksia, ettei perässä meinaa pysyä eloisa Ernestikään. Melkein joka sivulla pilkottelee yllätyskäänne ja uusi "eikö-tämä-vieläkään-lopu" hetki. Kirja kyllä onneksi lopulta päättyy, mutta aika puupäisen epäuskottavasti. No joo, eipähän kyse toki tietokirjallisuudesta olekaan.

Teksti ja tarinan kuljetus sinänsä ovat ihan sujuvia. Henkilöhahmot ovat aika kliseisiä pökkelöitä, ei voi sanoa että kirjan lukemisen jälkeen näiden tonttujen kohtalot jäisivät juurikaan vaivaamaan. Morjesta vaan. Henkilöitä on myös välillä aika paljon, on melkein vaikea pysyä perässä. Sinänsä kaikelle löytyy lopulta looginen (heh heh) selitys ja jokaisella hahmolla on syynsä olla mukana.

Ihan kelpo pläjäys, ei mitään suurta kirjallisuutta mutta kyllähän tälläkin kärpäsiä liiskaa paremman puutteessa. Kolme kranaatinräjähdystä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Wilbur Smith: Joen Jumala

Joen Jumala on massiivinen teos, suorastaan hengästyttävää luettavaa. Oma painokseni oli 500 sivua erittäin pientä pränttiä jota oli suorastaan vaikea lukea. Tarina vei kuitenkin mennessään.

Kirja kertoo muinaisesta egyptistä, noin vuoden 1800 eaa kieppeillä. Kertojana toimii eunukki-orja Taita, joka palvelee emäntäänsä Lostrista läpi tämän elämän. Lostris syntyy ylhäiseen sukuun ja päätyy faaraon puolisoksi ja tämän kuoltua itse hallitsijaksi. Tarinassa seurataan myös Lostriksen pojan elämää. Pojan isä on oikeasti soturi Tanus, mutta kaikille muille kyseessä on faaraon poika. Kyseenalaisesti alkunsa saaneesta pojasta tulee lopulta äitinsä kuoltua itse faarao - ja ympyrä sulkeutuu, pyörä pyörii, maailma jatkaa matkaansa.

Kirjassa seurataan egyptin valtakunnan kukoistusta ja sen päättävää Hyksojen valtakunnan hyökkäystä ja sorron aikaa. Tarinan mittakaava on huima, varsinkin näin nykyaikaisen minuuttielämän keskellä - vaellukset paikasta toiseen kestävän vuosikausia, ja välillä pysähdytään vuodeksi tai pariksi viljelemään viljaa ja keräämään ruokavarantoja, ennen kuin taas jatketaan matkaa. Hahmot vanhenevat kuin varkain, luonnollisen tuntuisesti, ja lopulta kuolo korjaa rakastettavimmatkin sankarit.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarinan rytmitys on toimivaa. Pienistä hetkistä valtaviin armeijoiden välisiin kähinöihin ja vuosien mittaisiin vaelluksiin, ja sitten taas hyvinkin intiimeihin yksityisiin tapahtumiin. Jos ehkä itselleni jotain oli hieman uuvuttavaa lukea, niin jatkuvia taistelukohtauksia - osa niistä tuntui aavistuksen tarpeettomilta, vaikkakin ne kaikki edistivät tarinaa tavalla tai toisella.

Kirja perustuu jossain määrin todellisuuteen. Vuonna 1988 löydettiin Egyptistä ennestään tuntemattoman naishallitsijan hauta. Haudasta löytyi muun tavaran lisäksi suuri määrä kirjoituksia. Näissiä orja Taita kertoi elämästään ja tapahtumista, joita tässä kirjassa on käytetty. Kirja on toki fiktiivinen, mutta jonkin verran autenttisuutta lienee saatu lisää tämän todellisuuskytköksen kautta.

Hieno kirja, hyvää luettavaa jos yhtään kärsivällisyyttä riittää - ja jos ei, niin hyvä kirja sen harjoittelemiseen! Neljä kultaista valtikkaa.