maanantai 25. joulukuuta 2017

Risto Isomäki: Haudattu Uhka

Risto Isomäki on tässä kirjassaan melko lailla Ilkka Remeksen jalanjäljillä, niin paljon jopa etten ehkä olisi arvannut kumman kirjasta oli kyse, ellei kannessa olisi sitä lukenut. Tämä on sekä hyvä että huono asia: Remes kirjoittaa - samoin kuin Isomäki - erittäin sujuvaa, nykyaikaista ja menevää jännitystä, mutta kummallakaan ei omaperäisyys ole mitenkään erityisen mainittavassa roolissa.

Tällä kertaa terroristit ovat kaapanneet kolmekymmentä tonnia ydinjätettä. Aiheutettuaan erittäin rankan säteilymyrkytyksen linnan juhlissa - toista tuhatta kuollutta - he uhkaavat räjäyttää likaisia pommeja ympäriinsä. Alkaa kiivas ajojahti jossa osallisina on tietenkin yksinäinen susi sankarin roolissa, ja viehättävä mutta älykäs naispoliisi (äähh, lopettakaa jo). Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja lopulta paljastuva juoni on vielä moninverroin kammottavampi kuin alunperin pelättiin.

Isomäki on kirjoittanut melko ekologis-painotteisia jännäreitä, ja tälläkin kertaa tietty paasaavuus on vahvasti läsnä. Loppusanoissa myös painotetaan kirjan kuvitteellisen tarinan tiettyjä todellisia mahdollisuuksia, jotka ovat erittäin, erittäin pelottavia - ja helppo sivuuttaa olankohautuksella. Mistäköhän sekin johtuu? Joku kertoo minulle juuri kuinka vaarallisia omassa kotimaassani esiintyvät tietyt asiat ovat, mutta eipä voi kovin paljon vähempää kiinnostaa. Ollaan me ihmiset erikoista sakkia.

Kirjassa on mielestäni yksi poikkeuksellisen raadollinen kohta; yleensä päähenkilöistä kaunis mutta älykäs nainen joutuu melko pahoihin tilanteisiin mutta onneksi selviää pintanaarmuilla tai enintään jollain luunmurtumilla, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa käy aika kurjasti. Tällaista tilannetta ei varmaankaan olisi voinut moni muu kirjoittaa - mutta sekin lopulta käännetään vain koston työkaluksi. Jee! Terroristia kumoon ja menoksi.

Kirjassa on aika mielenkiintoinen kuvaus siitä, minkälainen sotku syntyy kun linnanjuhlissa menehtyy samalla kertaa koko ylin valtiojohto ja useita poliisin ja muiden laitosten johtohenkilöitä. Kuka ottaa vastuun; kuka järjestää, organisoi ja johtaa asioita, kun komentoketju on romahtanut? Tätä olisi mielestäni voinut käsitellä enemmänkin - toisaalta, Remes on sitä jo pyöritellyt omissa kirjoissaan. Onkohan Remes ja Isomäki oikeasti sama henkilö? Tai ehkä sama robotti. Hmmm....

Sujuvaa, vauhdikasta ja perhanan epäuskottavaa ramboilua. Kolme ydinvoimalaa.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Wilbur Smith: Kätketyn Haudan Arvoitus

Kätketyn Haudan Arvoitus on jonkinlainen jatko-osa Smithin teokselle Joen Jumala - paitsi ettei oikeastaan olekaan. Joen Jumala kertoi Taita-orjan tarinaa muinaisesta egyptistä. Kätketyn Haudan Arvoitus taas tapahtuu nykyajassa; kirjassa viitataan Joen Jumala -kirjaan jonkinlaisena kökkönä teoksena, jonka todenperäisyys kuitenkin tuntuu sen verran uskottavalta, että siinä kuvattua hautapaikkaa aletaan toden teolla etsiä.

Kirjan ja kirjailijan viittauksen omaan teokseensa toisesta teoksesta hyvinkin itseironisesti toimivat ja ovat kokolailla hauskoja. Soppaan lisää kierroksia vielä se, että Joen Jumalan tarinassa ilmeisesti on kuin onkin totuuden siemen. Kirja perustuu nimittäin jossain määrin todellisiin, hautakammiosta löydettyihin kääröihin jotka on kirjoittanut muinainen orja nimeltä Taita.

Tässä kirjassa - Kätketyn Haudan Arvoitus - taas käsitellään noita oikeastikin löydettyjä kirjoituksia ja seikkailu lähtee liikkeelle niiden pohjalta. Hämmentävä mutta melko hupaisa kudelma.

Seikkailu sisältää aivan poskettoman määrän käänteitä ja vaarallisia tilanteita, sekä tietysti täpärääkin täpärempiä pelastumisia. Oikeastaan jopa vähän liikaakin, sillä loppua kohden käänteet alkavat toistaa itseän ja olla jo aivan liian älyttömiä, jopa viihdekirjallisuuden mittapuilla. Jotenkin tulee mieleen Dan Brownin koohkaukset, eikä mitenkään erityisen hyvässä mielessä. Vähempikin riittäisi.

Kirja on sinänsä erittäin sujuvaa viihdettä, hieman ylipitkitetty vain. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Joen Jumalan ensin! Kolme muumiota.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Jim Thompson: Valkoinen Viha

Jim Thompsonin Valkoinen Viha on hieman ristiriitainen kirja. Sitä lukiessa tuntuu, kuin kirjailija ei olisi täysin osannut päättää mitä kirjaa kirjoittaa - dekkaria, toimintaa, jännitystä vai mitä. Periaatteessa kirjassa on ihan kiinnostavaa ja ajankohtaistakin tematiikkaa, kuten suomessa ja muualla euroopassa leimahtanut rasismi ja äärioikeistolaisen ideologian nouseminen poliittiseksi realismiksi, mutta jotenkin teema ei kanna. Ehkä se johtuu juonen monimutkaisuudesta.

Kirjassa seurataan kovaa poliisia tämän jahdatessa rikollisia, välillä kaikkia ja välillä yhteen tiettyyn rikokseen liittyen, kovien kavereittensa kera. Välillä tarina keskittyy päähenkilöön ja tämän yksityiselämään, mutta sitten hekumoidaan fetissimäisesti sivukaupalla aseilla ja teknisillä vempaimilla kuin amerikkalaisessa toimintaelokuvassa ikään. Sen jälkeen juonta hämmennetään taas niin, ettei voi oikein mitenkään tietää missä mennään - kuka on hyvis ja kuka pahis, siihen ei oikeastaan edes yritetä ottaa kantaa.

Lopussa juonikuvio alkaa vaikuttaa jo melko idioottimaiselta. Liian paljon uskomattomia käänteitä ja todella tympeässä määrin tarpeetonta väkivallalla mässäilyä. Silti... kirja on melko kelpo luettavaa. Teksti on sujuvaa ja hyvin rytmiteltyä, joissain hahmoissa ja käänteissä leikitellään suomalaisuudella ulkomaalaisen vinkkelistä hetkittäin jopa melko raikkaasti.

En pitänyt tarpeettomasta väkivallasta ja kidutuksesta, muuten melko ok. Kolme reikää päässä.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Nimessä ja Veressä

Hohhoijaa. Lainasin pari Remeksen kirjaa samalla kertaa, ja tämä oli kyllä aika turha. Nimessä ja Veressä on varmaankin huonointa Remestä mitä olen lukenut.

Kirjassa kohkataan Pudasjärvellä hieman DaVinci-koodin hengessä. Taas on löydetty jotain uskonnot mullistavaa ties mistä Israelista, ja eiköhän sitä jahtaa sitten pitkin maailmaa Mossadit ja sun muut hihhulit. Meno on kovaa... mutta epäkiinnostavaa. Juonenkäänteet melko epäuskottavia ja henkilöhahmotkin todella typeriä.

En jaksa edes kirjoittaa kovin pitkälti. Tarinan kuljetus sentään on jotakuinkin sujuvaa, siitä pienet säälipisteet. Kaksi jeesusta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Isku Ytimeen

Remeksen Isku Ytimeen on... no, taattua Remestä. Tällä kertaa tarina on ehkä tavallistakin poskettomampi ja korkealentoisempi. Joskus Remeksen kirjat pysyvät loppuun asti kutakuinkin uskottavina, mutta nyt ei sellaista vaaraa kyllä ole.

Ryhmä ympäristöaktivisteja kaappaa Ruotsissa ydinjätekuljetuksiin käytettävän laivan ja jouko korkea-arvoisia panttivankeja. Alkaa takaa-ajo Ruotsista Suomeen, ja sitten... no vähän ympäri maailman. Suomi jää suurvaltojen välisen kissanhännänvedon jalkoihin kun kovan toiminnan jenkit ja aina niin tylyiksi kuvatut venäläiset kilvoittelevat palkinnosta.

Kirjan loppupuolella tapahtumat saavat sellaisia kierroksia, ettei perässä meinaa pysyä eloisa Ernestikään. Melkein joka sivulla pilkottelee yllätyskäänne ja uusi "eikö-tämä-vieläkään-lopu" hetki. Kirja kyllä onneksi lopulta päättyy, mutta aika puupäisen epäuskottavasti. No joo, eipähän kyse toki tietokirjallisuudesta olekaan.

Teksti ja tarinan kuljetus sinänsä ovat ihan sujuvia. Henkilöhahmot ovat aika kliseisiä pökkelöitä, ei voi sanoa että kirjan lukemisen jälkeen näiden tonttujen kohtalot jäisivät juurikaan vaivaamaan. Morjesta vaan. Henkilöitä on myös välillä aika paljon, on melkein vaikea pysyä perässä. Sinänsä kaikelle löytyy lopulta looginen (heh heh) selitys ja jokaisella hahmolla on syynsä olla mukana.

Ihan kelpo pläjäys, ei mitään suurta kirjallisuutta mutta kyllähän tälläkin kärpäsiä liiskaa paremman puutteessa. Kolme kranaatinräjähdystä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Wilbur Smith: Joen Jumala

Joen Jumala on massiivinen teos, suorastaan hengästyttävää luettavaa. Oma painokseni oli 500 sivua erittäin pientä pränttiä jota oli suorastaan vaikea lukea. Tarina vei kuitenkin mennessään.

Kirja kertoo muinaisesta egyptistä, noin vuoden 1800 eaa kieppeillä. Kertojana toimii eunukki-orja Taita, joka palvelee emäntäänsä Lostrista läpi tämän elämän. Lostris syntyy ylhäiseen sukuun ja päätyy faaraon puolisoksi ja tämän kuoltua itse hallitsijaksi. Tarinassa seurataan myös Lostriksen pojan elämää. Pojan isä on oikeasti soturi Tanus, mutta kaikille muille kyseessä on faaraon poika. Kyseenalaisesti alkunsa saaneesta pojasta tulee lopulta äitinsä kuoltua itse faarao - ja ympyrä sulkeutuu, pyörä pyörii, maailma jatkaa matkaansa.

Kirjassa seurataan egyptin valtakunnan kukoistusta ja sen päättävää Hyksojen valtakunnan hyökkäystä ja sorron aikaa. Tarinan mittakaava on huima, varsinkin näin nykyaikaisen minuuttielämän keskellä - vaellukset paikasta toiseen kestävän vuosikausia, ja välillä pysähdytään vuodeksi tai pariksi viljelemään viljaa ja keräämään ruokavarantoja, ennen kuin taas jatketaan matkaa. Hahmot vanhenevat kuin varkain, luonnollisen tuntuisesti, ja lopulta kuolo korjaa rakastettavimmatkin sankarit.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarinan rytmitys on toimivaa. Pienistä hetkistä valtaviin armeijoiden välisiin kähinöihin ja vuosien mittaisiin vaelluksiin, ja sitten taas hyvinkin intiimeihin yksityisiin tapahtumiin. Jos ehkä itselleni jotain oli hieman uuvuttavaa lukea, niin jatkuvia taistelukohtauksia - osa niistä tuntui aavistuksen tarpeettomilta, vaikkakin ne kaikki edistivät tarinaa tavalla tai toisella.

Kirja perustuu jossain määrin todellisuuteen. Vuonna 1988 löydettiin Egyptistä ennestään tuntemattoman naishallitsijan hauta. Haudasta löytyi muun tavaran lisäksi suuri määrä kirjoituksia. Näissiä orja Taita kertoi elämästään ja tapahtumista, joita tässä kirjassa on käytetty. Kirja on toki fiktiivinen, mutta jonkin verran autenttisuutta lienee saatu lisää tämän todellisuuskytköksen kautta.

Hieno kirja, hyvää luettavaa jos yhtään kärsivällisyyttä riittää - ja jos ei, niin hyvä kirja sen harjoittelemiseen! Neljä kultaista valtikkaa.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Pekka Matilainen: Miniatyyrimaalari

Miniatyyrimaalari kertoo 1400-luvun Roomasta ja ympäröivästä Italiasta. Kyseessä on jonkinlainen jännitystarina. Maalari Toni saa kopioitavakseen käsikirjoituksen, jonka sisältöä eivät kaikki sulata. Tonin ja aika monen muunkin henki on uhattuna, kun ilkeä inkvisiittori jahtaa käsikirjoitusta ja kaikkia sen kanssa tekemisissä olevia ympäri Rooman kaupunkia.

Kirja on miellyttävää luettavaa. Kaiken digiähkyn (pling - päivityksiä - plong - viestejä - skädäm - arvostele tuote - bojoing - anna palautetta) keskellä muinaisen Rooman verkkainen tahti välittyy mukavan virkistävänä (oho) tunnelmana.

Siinäpä se sitten olikin. Juoni on tämän kirjan heikoin lenkki. Tarina poukkoilee teemasta toiseen, eikä varsinainen ydintarina oikein etene eikä liity mihinkään. Sivujuonia ja -hahmoja piisaa, ja aika monet niistä voisi jälkeenpäin todeta täysin tarpeettomiksi. Varsinainen pääjuonikaan ei lopulta ole kiinnostava, uskottava tai edes kovin jännittävä.

Tuntuu kuin kirjailija olisi väkisin yrittänyt päkistää DaVinci-tyyppistä historiallista jännitystä, mutta taidot tai ideat eivät oikein vain riittäneet. Lopputulos on platku. Kaksi viinituoppia.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Steve Lowe & Alan McArthur: Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?

On. Eiku... No jooh. Kyseessä on jonkinlainen satiirinen sanakirja jossa ruoditaan nykymaailman ilmiöitä ja henkilöitä, ja melkeinpä kaikki on kirjoittajien mielestä paskaa. Kieli on paikoitellen melko roisia, ehkä vähän tarkoitushakuisestikin, mutta aika kivaa luettavaa.

Olen aika monesta asiasta tämän kirjan kanssa samaa mieltä. Suuri osa asioista on paskaa. Toisaalta, haitanneeko tuo? Onko se sitten itsessään jotenkin kauhean huono asia? Entä jos... maailma nyt vain on sellainen? Ja toisaalta, tämäkin kirja on aikamoista paskaa. Monet jutuista ovat tekonokkelia ja aika väkinäisiä, ja mukana on myös paljon "helppoja" paloja - onpas tosi vaikeaa olla nasevan sarkastinen "Median" ympäriltä. Lapselta karkkia, vai mitensenyoli...

No joo. Ihan pikkuhauska kirja mutta eipä juuri sen kummempaa. Ei kestä toista lukukertaa. Laitetaan vaikka kaksi... pökälettä.

torstai 16. marraskuuta 2017

Arkadi & Boris Strugatski: Kasvatti

Perushuttua: vieras planeetta, haaksirikkoutunut alus, yksinäinen pelastunut jota muukalaiset ovat kuitenkin muokanneet erilaiseksi, niin mieleltään kuin ruumiiltaan... Strugatskin klaani kirjoittaa ihan kiinostavaa mutta ehkä aavistuksen ei-niin-omaperäistä tarinaa vieraantumisesta, erilaisuudesta ja ehkä yksinäisyydestäkin. Lopputulos on ihan ok... mutta eipä juuri enempää.

Kirja on osin aika vaikeasti luettavaa haapuilevan ja pohdiskelevan tyylin vuoksi, joka ei ole mielestäni kovin sujuvasti kirjoitettua. Ehkä jopa himpun verran taiteellista vaikutelmaa, nimittäin huonossa mielessä. Itselleni ainakin olisi kelvannut hieman selkeämpi kerronta.

Ei huono, muttei kyllä kovin hyväkään. Kaksi lonkeroa.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tuomas Kyrö: Liitto

Huh. Harvoin tulee vastaan kirjoja, jotka oikeasti liikuttavat isoa miestä näin kovasti. Tuomas Kyrön kirja Liitto on aivan huikean hieno kirja. Sekä tarina että kieli ovat loistavia ja kietoutuvat hienosti yhteen. Eri kertojien käyttämä kieli ja sanavarasto kertoo omaa tarinaansa näiden mielenlaadusta ja luonteesta täysin saumattomasti, kuin henkilöiden itsensä kirjoittamina. Tarina on koskettava, alusta loppuun traaginen ja täynnä toinen toistaan raastavia kohtaloita. Ja sittenkin... jotenkin lohdullinen, joissain kohdin ainakin.

Kirja kertoo varsinaisesti kahden ihmisen yhteisen elämän. Urho ja Lyydia. Nuoruudesta vanhuuteen. Yhdessä ja erikseen. Urho on pohjimmiltaan kunnollinen mutta perustavanlaatuisesti suomalainen mies. Ei puhu kun ei oikein osaa sanoa mitään älykästä. Ei ymmärrä maailman menoa oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, mutta yrittää silti jotain, ehkä parhaansa, ehkä vähemmän tai enemmän. Kohtalo jyrää alleen, elämä menee menojaan, eikä Urho oikein koskaan ehdi mukaan kun ei ole järin nopea päästään.

Lyydia kai rakastaa Urhoa, ainakin yrittää kovasti, vaikkei Urho mikään helppo kumppani olekaan. Sota, köyhyys ja menetykset jyräävät Lyydiankin. Lopulta kummallakaan ei oikein ole kuin toisensa, eikä sekään ole juuri mitään.

Kirjassa on tarinaa, aikalaiskuvausta, filosofista pohdintaa, ideologien tutkiskelua, valintoja ja niiden seurauksia... oikeastaan ihan kaikkea. En voi kylliksi suositella tätä kirjaa, pitäisi olla oikeasti aikamoinen idiootti jos tämän jättäisi lukematta.

Täydet viisi... ihan mitä vaan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Frederik Pohl: Sapattivuosi

Tässäpä vähän erikoinen kirja. En oikein saa tolkkua, onko kyseessä olevinaan scifiä, seikkailua vai mitä ihmettä. Jonkinsortin dystopiassa eletään eli pikkuisen scifin suuntaan viittaisi, mutta välillä meno on ihan kuin toiminta-/seikkailukirjassa... En tiedä.

Ei myöskään tarinana mitenkään erikoisen kiinnostava kirja. Päähenkilö on kuin kaurapuuroa, harmaa ja mauton. Ei voisi juuri vähempää kiinnostaa, miten hänelle käy. Kirja myös loppuu jotenkin ihan kesken, aivan kuin osa sivuista puuttuisi.

Eipä voi juurikaan suositella. Oma kappaleeni oli painettu aika kevyelle paperille, sitä oli helppo pitää kädessä - siitä toinen tähtönen. Kaksi kummallista käännettä.

torstai 2. marraskuuta 2017

Jack Campbell: Peloton

Peloton on Campbellin Kadonnut laivasto -kirjasarjan toinen teos, ja itselleni aika ristiriitainen kokemus.

Kun lukee paljon, tulee väistämättä arvostelleeksi kirjoja suhteessa muihin kirjoihin. Lisäksi rima tuntuu nousevan, tai ehkä oikeammin huonoja kirjoja kyllästyy lukemaan. Pienistä asioista tulee isoja, niihin on helppo tarttua ja takertua. Itse ajattelen joskus lukiessani jotain kirjaa, että oma nipotukseni pikkuseikoista pilaa lukunautinnon. Näitä pohdin tämänkin kirjan kohdalla, kovin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Kirjan tarina on pökkelö, hahmot tylsiä ja tarinankuljetus jahkailevaa. Tiettyjä teemoja - menneisyyden sankarin mielestä nykyajan sodankäynti on holtitonta ja älytöntä - jankataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, väsymykseen asti. Taistelukohtaukset ovat pitkitettyjä ja hankalia hahmottaa. Ja silti... luin kirjan ahmien, melkein yhdeltä istumalta.

Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? No, ainakin itse pidän scifistä ja avaruusseikkailuista, joten siltä osin nappiosuma. Tarina oli myös loppujen lopuksi aika sutjakkaasti kulkevaa, vaikkakin melkein täysin yllätyksetöntä huttua. Oikeastaan ainoa yllätys oli täysin tarpeettomasti ja harvinaisen väkinäisesti mukaan ympätty romanssi, jossa ei kyllä ole uskottavuuden häivähdystäkään.

Toisaalta nörtti-minää hivelee uskottavasti kerrottu avaruudessa heiluminen. Campbellin kirjoissa käytetään paljon mittakaavaa, valominuutteja ja -tunteja, jolloin asioita nähdään vasta pitkiä aikoja niiden tapahtumisen jälkeen, ja toimintoja suoritetaan paljon ennen kuin ne lopulta tapahtuvat, mikä on aika kiinnostavaa ja jopa melko onnistuneesti sepustettua.

Ja sitten taas vielä toisaalta - kolmaalta? - koko tarina on kyllä aika turha. Tästä ilmeisesti ainakin kolmen kirjan mittaisesta kirjasarjasta olisi aivan helposti voinut tehdä yhden kirjan pituisen. Tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta - loputonta jahkaamista eestaas, toinen toistaan tarpeettomampia taistelukohtauksia jotka eivät edistä mitään ja toistuvat vaan uudestaan ja uudestaan. Oi kustannustoimittaja, missä lienet? Ja missä punakynäsi?

No joo. Menköön. Kolme avaruusalusta koska homma oli sujuvaa. Mitään suurta kirjallisuutta tämä ei kuitenkaan ole mutta menisi varmaan junan vessassa ensin lukukokemuksena ja sitten peen pyyhkimiseen.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Lincoln Child: Utopia

Utopia on Nevadan autiomaahan rakennettu valtava, huippumoderni huvipuisto. Huvipuisto joutuu kiristäjien kouriin, laitteita sabotoidaan ja vaatimuksia esitetään. Tekoälytutkija, robotiikan erikoismies ja monien laitteiden suunnittelija joutuu keskelle tapahtumia - ja arvatenkin paha saa taas palkkansa, hyvä voittaa ja kaikki pelastuvat. No melkein kaikki, toki muutama viaton sivullinen joutuu uhriksi matkan varrella.

Lincoln Child kirjoittaa ihan sujuvaa teknotrilleriä, mutta voi hyvät ihmiset miten puistattavan muovinen kirja loppujen lopuksi on. Jos jollain algoritmillä ottaisi kaikista keskitason kirjoista ja elokuvista kaikkien kohtausten keskiarvot ja kaikkien henkilöiden vähiten kiinnostavat piirteet, yhdistäisi ne pötköksi ja painaisi kirjaksi, lopputulos voisi olla juurikin tämä kirja. Ehkä onkin?

Kirjan henkilöhahmoista yksikään ei ole kiinnostava tai uskottava. Kaikki ovat kuin käytettyjen kliseiden jämävarastosta kaivettuja ja loputtoman yhdentekeviä, samoin kuin henkilöiden väliset "jännitteet". Että ihanko totta miespuolinen päähahmo ihastuu älykkääseen avustajaansa? Ei kai... Ja ettäkö ihanko oikeastiko äidittä jäänyt teini angsteilee ja kiukuttelee, vaikka on lopulta kultainen ja ihana? Voi moooooorjes.

Tarina sinänsä on ihan sujuvaa, tapahtumia piisaa ja ikävyyksillä mässäillään kiitettävästi. Kirja on tosin aivan liian pitkä. Jatkuvasti sivukaupalla eri henkilöiden umpitylsää pseudofilosofista pähkimistä ja menneisyyden haamuja, jotka eivät liity mihinkään mitenkään. Puolet vähemmän sivuja olisi ollut hyvä aloitus.

Soveltuu hyvin unettomuuteen tai tosi tylsälle matkalle, esim. lentokoneen odottamiseen. Kaksi kiperää tilannetta; toinen sujuvasta tekstistä ja toinen siitä että kirja kuitenkin lopulta loppui. Kiitos siitä!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Irvine Welsh: Paska

Irvine Welsh tunnetaan varmastikin parhaiten Trainspotting-elokuvan pohjana olleesta kirjastaan. Paska on tyyliltään samansuuntainen, viina, huumeet ja kaikenlainen sikamainen käytös ovat tälläkin kertaa pääosassa. Kirjan takakannen mukaan

"Paska on mestariteos"

Ei ole. Ei tämä nyt ehkä huono kirja ole muttei kuitenkaan kovin hyväkään. Pääosassa on poliisi joka käyttäytyy erittäin huonosti, ja jonkinlaisena jännittävänä loppuhuipennuksena tarjotaan menneisyyden traumoja sun muuta... paskaa. Tyyppi on silti ääliö. Traumoja voi käsitellä muutenkin kuin loukkaamalla muita ihmisiä.

Kieli on tyyliseikkana erittäin alapäävoittoista, ja varmaan jonkun mielestä "todella nerokasta", mutta oikeastaan kyllä vain tylsää. Kun sanoo "vittu" n. sata kertaa sivulla, se menettää tehonsa ja muuttuu vain tylsäksi. Ja niin käy tässä tapauksessa oikeastaan koko kirjalle. Itse en ainakaan jaksa olla kovin kiinnostunut päähenkilön seuraavista tapahtumista, tyyppi on tympeä ja omahyväisyydessään epäkiinnostava.

Huonostihan sille tietenkin käy. Ja hyvä niin.

Muuten hyvä kirja mutta liikaa kikkailua törkeydellä. Liiallinen törkeys on kuitenkin vain liiallista törkeyttä. Kaksi kirosanaa.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Michael Moorcock: Maailmantuskan Soturi

Maailmantuskan soturi on melkeinpän fantasiakirjallisuutta. Mukana on paholainen, toisia maailmoja, demoneja ja jopa lohikäärme. Muttei kuitenkaan aivan.

Kirjan (anti-?)sankari von Bek törmää tietämättään Lusiferin kämpille ja kohtaa siellä... no tietenkin kauniin naisen. Kumpikin on kadotettuja sieluja ja siten siis Lusiferin omia. Lusifer pölähtää mukaan kuvioon ja tarjoaa mahdollista ulospääsyä, joka kuitenkin edellyttää aikamoista seikkailua. Von Bekin pitäisi löytää parannus maailmantuskaan ja päästää Lusifer anomaan armoa jumalalta.

...no voi morjes. Jos itselläni on jotain aihealueita joista en piittaa tippaakaan, niin jumalahöpinät on kyllä yksi niistä. En vain osaa suhtautua aiheeseen mitenkään vakavasti - ajattelen usein, että jos saman tarinan kirjoittaisi joulupukista samanlaisella paatoksella, lopptulos olisi teknisesti ihan samaa huttua mutta varmaan aika harva sitä kovin tosissaan ottaisi.

Tämä kirja onnistui silti olemaan ihan kelpo lukemista. Uskonnolliset teemat olivat lopulta kuitenkin aika pienessä osassa, pääosan vei perustason seikkailu paikasta toiseen ja loppua kohden hieman filosofisempi pohdinta, joskin aika pökkelö sellainen. Lopussa sankari toki saa naisensa ja kaikki on hyvin.

Jos yhtään fantsun suuntaan on taipumusta, tämä voi olla ihan mieluisakin kirja. Kolme mystistä demonia.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet

Vanhahtavaa scifiä. Sinänsä vanhempi scifi on aika hauskaa; on hupaisaa lukea, miten esimerkiksi vuotta 2000 visioitiin 50 vuotta aikaisemmin - eipä osunut kovin moni ennustus ihan kohdilleen, vaikka jotkut toki. Lentävät autot - vanha vitsi toki - eivät ehkä ole ihan arkipäivää, mutta mukana kannettavat kommunikaatiolaitteet ja kaikenkattava verkkoyhteys ovat jo aika lähellä totuutta.

No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.

Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.

Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!

Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.

Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Richard Morgan: Muuntohiili

Muuntohiili on ihn hyvää perus scifiä; on hiukan ovelaa ideaa, jonkun verran toimintaa ja jännitystä, pari juonenkäännettä sopivissa kohdin ja riittävän rouhea päähenkilö. Kuitenkin... jotain jää ikään kuin puuttumaan...

Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.

Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.

Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.

Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.

Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu

Michael Moorcock on niitä kirjailijoita joiden juttuihin en oikein koskaan ole päässyt sisälle, ja niin on tälläkin kertaa. Kirja kertoo ihmiskunnan viimeisistä rippeistä, jotka hallitsevat aikamatkailun ja huvittelevat seikkailemalla eri aikakausilla. Kohelluksella on toisinaan vaarallisia seuraamuksia: aika, siltä vaikuttaa, ei hyväksy ihan mitä tahansa, vaan oikoo väärää käytöstä muuttumalla, jolloin ihmiset voivat jäädä vangeiksi väärälle aikakaudelle, tai vielä pahempaa.

Kirjan idea sinänsä voisi olla erittäinkin riemastuttava, mutta en oikein ymmärrä miksi se on kirjoitettu kuin viktoriaaninen pukudraama. Pelkkää huttua. Yksikään kirjan hahmoista ei ole uskottava, saati mitenkään kiinnostava. Sinänsä kiinnostavat tapahtumat, kuten ajan muuttuminen ja haarautuminen, ohitetaan vähän sinnepäin hutaisten, eikä minkään asian syitä tai seuraamuksia pohdita juuri lainkaan. Pari sataa sivua sen sijaan pohditaan umpitylsän päähenkilön naurettavaa ihastumista eri aikakaudelta mukaan tarttuneeseen naiseen, ja tämän käsittämättömän pökkelöä muka-puritaanista pidättäytyvyyttä.

Hohhoijaa.

Loppua kohden oli jo todella vaikea pysyä hereillä. Ehkä en vain ymmärtänyt jotain?

Yksi tähti ja sekin siitä, että kirja kuitenkin loppui jossain vaiheessa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Donald E. Westlake: Sitruunat eivät valehtele

Westlaken varmasti tunnetuin henkilöhahmo Dortmunder ei tällä kertaa olekaan kirjan aiheena, mutta muuten aika tuttua Westlakea on luvassa. Kirjan päähahmo on muissakin kirjoissa joskus käytetty Alan Grofeld. Grofeld on pikkurikollinen, jolle tarjotaan keikkaa. Keikka vaikuttaa kuitenkin niin epätoivoiselta - ja turhan väkivaltaiselta - ettei Grofeld lähde mukaan. The end.

Paitsi ettei olekaan. Keikka ei jätä rauhaan, eikä varsinkaan keikan pääpäsmärinä toimiva mielenvikainen, väkivaltainen amatöörikonna. Alkaa ajojahti josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Grofeld yrittää pelastaa itsensä, puolisonsa ja ystävänsä piinallisessa kissa ja hiiri -leikissä todellisen psykopaatin kanssa.

Kirja on erittäin sujuvaa kerrontaa, todellinen ahmittava herkkupala. Tarina rullaa kuin hirvi juoksumatolla ja tapahtumat seuraavat toista hengästyttävällä tahdilla. Yllätyksiä ja kieroja juonenkäänteitä riittää hengästymiseen asti. Ja kaiken lisäksi kerronta, kieli, on todella sujuvaa.

Jos pitäisi esittää jotain kirjaa "oikein" kirjoitetuksi, tämä voisi olla hyvä vaihtoehto, ainakin omasta mielestäni. Tekisi melkein mieleni lukea kirja samantien uusiksi!

Viisi laukausta, suoraan napakymppiin.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Vernor Vinge: Aikaloukku

Aikaloukku on melko kiehtova opus. Vernor Vinge on muutenkin kiinnostava kirjoittaja, joskin mielestäni aika epätasainen - joitain kirjoja en kerta kaikkiaan jaksa lukea. Aikaloukku sen sijaan on erinomaisen kiinnostavaa luettavaa.

Melkein loppuun asti. Aluksi kirja on aivan huima: ihmiskunta on keksinyt tavan pysäyttää aika, sulkeutumalla staasikuplaan. Syntyy villitys hyppiä ajassa eteenpäin, matkustaa tulevaisuuteen, vuosia tai vuosikymmeniä kerrallaan. Kunnes yhden hypyn jälkeen ihmiskuntaa ei enää olekaan. Kaikki on tuhoutunut, kenties tuhottu.

Eri kupliin sulkeutuneet ihmiset putkahtelevat reaaliaikaan eri tahdissa, ja näiden ihmiskunnan rippeiden synkronointi samaan aikaan vie tuhansia ja miljoonia vuosia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat tällaiseen tulevaisuuteen, jossa iso osa jäljelle jääneitä ihmisiä on kerääntynyt yhteen, viidenkymmenen miljoonan vuoden päässä nykyhetkestä. Ihmiskunnan jälleenrakennusta suunnitellaan, kunnes tapatuu murha.

Murhaa ryhtyy tutkimaan menneisyydessä poliisina toiminut Wil Brierson. Mutta miten tutkia murhaa jota ei ole voinut tapahtua? Miten löytää syylinen jos voi matkustaa ajassa mutta vain eteenpäin?

Kaikki ainekset piinaavan sekopäiseen scifi-dekkariin ovat olemassa, mutta loppua kohden kirja hieman väsähtää, ainakin omasta mielestäni. Tapahtumista tulee myös hieman ennalta arvattavia, ja jossain määrin jopa "tavallisen" dekkarin kaavoijen mukaista. Silti, hyvää luettavaa, varsinkin Vingen faneille.

Kolme aikahyppyä.

maanantai 28. elokuuta 2017

Robert A. Heinlein: Kapina 2100

Heinlein on itselleni jo lapsuudesta tuttu kirjailija. Kapina 2100 sen sijaan tuli eteen vasta jokin aika sitten, ja ehkä hyvä niin - kyseessä on mielestäni varmaankin heikoin Heinleinin teoksista. Jos olisin tähän törmännyt ensimmäisenä, olisi ehka kiinnostus muuhun tuotantoon ollut vaarassa.

Tai sitten ei. Kapina 2100 on nimittäin erinomaisen selvästi nuorison seikkailukirja. Ehkä se olisikin lapsena auennut paremmin kuin nyt tylsänä aikuisena. Kirjan tarina on aika tavallinen seikkailu. Itsevaltiaan tavoin toimiva profeetta alistaa ihmisiä, ja joukko toisin ajattelevia perustaa salaliiton joka tähtää kapinaan - ja sen suorittaakin. Sitten ihmetellään uudelleenrakentamista ja toki pakollisia rakkaustarinoitakin.

Koko homma on kirjoitettu jotenkin pökkelösti. Juuri mikään tapahtumista ei vaikuta ollenkaan uskottavalta, eivätkä henkilöt alkuunkaan kiinnostavilta. Kirja koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tarinasta jotka nivoutuvat yhteen tosi löyhän aasinsillan kautta. Ensimmäinen osio on varsinainen Kapina 2100 -tarina, ja toiset jotenkin sen ympärille viriteltyjä, melko tarpeettomia jatko-osia.

En voi hirveästi suositella muuten kuin Heinleinin tekemisistä muuten kiinnostuneille. Kaksi kapinallista.

maanantai 21. elokuuta 2017

Vernor Vinge: Linnunradan Ääret

Nyt mennään taas kovaa ja korkealta. Vernor Vingen kirja Linnunradan Ääret on niin mahtipontiset mittakaavat että jos olisi tukkaa päässä, se nousisi varmasti pystyyn.

Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.

Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.

Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.

Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.

Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.

Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....

Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.

Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.

maanantai 14. elokuuta 2017

Thomas Rydahl: Erakko

Erakko on Rydahlin esikoisteos, mitä ei kyllä helposti uskoisi. Teksti tuntuu pikemminkin "wanhan mestarin" tekstiltä, iäkkäämmän ja jo paljon kirjoittaneen kirjailijan tekemiseltä. Jokin tekstin tyylissä vain tuntuu siltä, hyvässä ja huonossa mielessä.

Kirja on varsinkin alkupuolellaan mietiskelevää ja maalailevaa, ihmisten tunteita hieman erikoisellakin tavalla pohdiskelevaa. Paikoin jopa hieman itsetarkoituksellisen tuntuisesti, ehkä hieman liiankin verkkaista. Ja tekstiä on aika paljon.

Pikkuhiljaa kirjaan kuitenkin ui mukaan tarina, ja se onkin aika kimurantti. Tavallaan kyseessä on dekkari, toisaalta taas kertomus ihmisistä ja ehkä vanhenemisesta, yksinäisyydestä. Kaikki nämä säikeet kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, erittäin sujuvaksi lukukokemukseksi. Tarina on melko kiinnostava ihan jo dekkarinakin: rannalta löytyy uusi auto jolla on mittarin mukaan ajettu vain 51 kilometriä. Auton takapenkillä on kuollut poikavauva pahvilaatikossa. Eipä ihan tavallinen tilanne, eikä mitenkään helposti selvitetty.

Loppua kohden kirja ehkä lipsahtelee hieman turhaan toiminnan puolelle. Alun maalailevampi ja pohdiskelevampi tyyli jää hetkittäin nykyaikaisemman dekkarikerronnan jalkoihin. Sitä ei kuitenkaan oikeastaan huomaa, välillä vain lukee enemmän dekkaria ja toisinaan enemmän kertomusta ihmisistä.

Aika hyvä kirja, vaikka alussa olinkin vähällä jättää kesken. Eipä olisi kannattanut! Suosittelen oikeastaan kaikille lukemisen ystäville. Neljä vanhaa vuohta.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Bernard Cornwell: Linnake

Bernard Cornwellin kirjassa Linnake käydään taistelua Yhdysvaltain alkutaipaleella, vuonna 1779, kun itsenäiseksi julistautuneet kapinalliset yrittävät kukistaa Brittiläisen siirtomaahallituksen rakentamaa linnoitusta.

Kirja on ilmeisesti aika lailla tositapahtumiin pohjautuva, ja tätä korostetaankin väliin ympätyin katkelmin historiallisista dokumenteista; kirjeistä ja sen sellaisista. Tapahtumapaikka sijaitsee lähellä nykyistä Bostonia. Linnake on alimiehitetty ja keskeneräinen, ja hyökkäävien kapinallisten joukot samoin alimiehitettyjä, vähemmän ammattimaisesti toimivia sekalaisia roikaleita. Kaikki ei siis suju suunnitelmien mukaan, kummallakaan puolella, ja lopputulos onkin pitkittynyt, sekava kähinä jossa ei juuri voittajia ole.

Kirja on aika pitkä ja tuntuu paikoin tarpeettomasti pitkitetyltä. Tapahtumia kuitenkin on paljon, ja mitä ilmeisemmin niitä myös tosielämässä piisasi, joten kaikkien niiden kertominen on jollain tavalla perusteltua. Henkilöhahmoja on myös aika lailla, eikä niissä aina meinaa pysyä perässä. Yhdysvaltojen noiden aikojen historian tuntemus varmasti auttaisi lukijaa - itselleni nuo ovat aika hämäriä aikoja, joten en ihan täysin aina pysynyt kärryillä.

Tarinankerronta on melko sujuvaa joskin sangen muovista, jopa mielikuvituksetonta. Yhteenkään henkilöhahmoista ei oikein osaa kiintyä, kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä ja siksi kovin tylsiä. Yhdysvaltain ulkopuolisena ei myöskään kauheasti jaksa kiinnostaa, kumpi puoli voittaa tai häviää, joten kirja on melko yhdentekevä. Historiallisesta seikkailusta pitävälle kuitenkin varmasti ihan mukiinmenevää luettavaa.

Kolme tykinlaukausta - pusikkoon.

lauantai 5. elokuuta 2017

Alastair Reynolds: Kostaja

Reynoldsin kirjoissa mennään yleensä ns. isolla; maailmat, maailmankaikkeus ja jopa myös rinnakkaiset todellisuudet ovat vähän väliä vaarassa, matkat vievät planeetoilta toisille niin että heilahtaa ja yksittäisille harteille ladataan... no, kaiken paino.

Tällä kertaa mittakaava on toinen. Kirjassa seurataan sisaruksi ja näistä kiinteämmin vain toista, omalla henkilökohtaisella matkallaan. Matkan varrelle mahtuu seikkailuja ja vaarallisia tilanteita, mutta vaarat kohdistuvat oikeastaan vain päähenkilöihin ja muutamiin muihin. Mitään isompaa uhkaa ei ole eikä mitään suurempaa sankaruutta tavoitella.

Kirja oli itselleni hieman ristiriitaista luettavaa. Olen suunnattoman kova Reynolds-fani, hyllystä löytyy kaikki julkaistut kirjat ja joitain olen lukenut monta kertaa. Pidän oikeastaan nimenomaan suurista, huimista kuvioista joissa galaksit räjähtelevät ja maailmankaikkeudet viuhuvat vasemmalle ja oikealle. Tämä kirja tuntui pieneltä. Välillä tuntui myös hieman siltä, että kirja olisi jonkun toisen kirjoittama - tämä tosin voi johtua ihan tarkoituksellisesta tyylilajin vaihdoksesta; ehkä vain odotan enemmän samaa vanhaa.

Kirja ei silti ole huono. Jos sen lukee ilman "painolastia" Reynoldsin muusta tuotannosta, se voi olla jopa erinomainen. Tarina kulkee, seikkailua piisaa ja jännittäviä tilanteita on vähintäänkin riittävästi. Välillä kiperistä tilanteista selvitään ehkä turhan sujuvasti, jopa hieman kömpelön tuntuisesti. Tarinassa on ehkä liikaa ovelia sattumia jotka nyt vain sattuvat sujumaan juuri päähenkilöiden tarvitsemalla tavalla. Mutta sallittakoon se, muuten kirjasta olisi voinut tulla aika lyhyt - kun päähenkilölle olisi käynyt köpelösti jo ensimmäisten lukujen aikana.

Ihan hyvää menoa vaikkei itselleni ehkä mieluisinta Reynoldsia. Luen varmaan joskus uudestaan, uusin silmin ja pienemmin odotuksin.

Kolme muinaista artefaktia.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater

Kurt Vonnegut lienee yksi suurimmista humanisteista kautta aikojen. Hänen kirjoissaan on aina kaiken tarinan seassa sellaista ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sitä on vaikea olla hämmästelemättä.

Tällä kertaa tarinassa heilutaan yltäkylläisyyden, rikkauden, köyhyyden ja kurjuuden seassa, ja miten näiden kautta erilaisuus, jopa hulluus, näkyy eri tavalla riippuen katsojasta. Koko kirjan ytimenä ainakin minulle on yksi lause, yksi kysymys: kuinka rakastaa turhia ihmisiä? Tätä pohtii kirjan päähenkilö Eliot, joka on satumaisen rikas mutta jolla mitä ilmeisimmin on suhteettoman suureksi paisunut empatiarauhanen (???). Eliot päätyykin elämään vaatimattomissa olosuhteissa ja, no, rakastamaan ja välittämään turhista ihmisistä; työttömistä, alkoholisteista, mielenvikaisista - kaikista niistä jotka eivät vaikuta tehokkuuden mittareilla merkityksellisiltä.

Tarina sinänsä on aika pöhkö. Enemmän ehkä onkin merkitystä sillä, herättääkö tuo kysymys ajatuksia lukijassa. Itselläni kyllä, vaikka melkoinen hippi-nynny-piispiis kaikille hyvää haluaja olenkin jo valmiiksi. Mielestäni kysymys on kuitenkin erittäin tärkeä; yhteiskunta koostuu kaikista ihmisistä, mutta osa ihmisistä on selvästi vähemmän kykeneviä tai jopa haluavia osallistumaan yhteisen taakan kantamiseen. Pitääkö heitäkin rakastaa (kyllä!)? Kuka ja miten sen tekee? Mitä tapahtuu jos heistä ei välitetä? Onko raha taas kerran ja aina vaan ainoa mittari arvoille?

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, ei ehkä suurena kirjallisuutena vaikka onkin kyllä ihan sujuva ja paikoin aika hupaisan vänkyrä tarina, vaan enemmänkin ajatuksia herättävänä pamflettina. Toimii myös pöydänjalan alla, jos pöytä keikkuu. Neljä ajatuslamppua pään päälle.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Dan Brown: Meteoriitti

Dan Brown kirjoittaa ihan menevää jännitys/toimintakirjallisuutta. Tällä kertaa ei olla lainkaan uskonnollisissa kuvioissa vaan USAn politiikan huipulla, ja samalla hieman avaruustutkimuksen nurkalla. Menoa ja meininkiä piisaa!

Kirja on hyvin kirjoitettu ja toimintaa on hengästymiseen saakka. Helppo lukea, vaikka paikoin juonen kiemurat ovatkin suoraan sanoen aika puupäisiä. Amerikkalainen aseilla mässäily ja politiikan teatterimaisuus ovat tympeitä ja valitettavan voimakkaasti läsnä. Vai miten on esimerkiksi, kun henkilö noudetaan tutkimuskeskukseen helikopterilla, häntä ei suinkaan kuljeteta vain helikopterilla vaan nimenomaan "MH-60GH PaveHawk helikopterilla". Vai niin. No paljonpa kiinnostaa, mutta pitäähän se mainita ja varmaan sponsored by aseteollisuus. Ja tällaiset nippelijutut muistetaan mainita aina, kun on aseisiin liittyvistä asioista kyse - mielestäni aika tympeää.

Juonessa ruodittava poliittinen vehkeily on sangen epäkiinnostavaa, näin eurooppalaisittain. Kaikilla on kaapit täynnä luurankoja, ja valtaa käyttää ilmeisesti se, jonka avustaja on nokkelin jekuttaja televisiohaastatteluissa. Selittäisi kyllä muutamankin asian ihan tosielämästäkin.

Eli, sujuvaa luettavaa mutta rasittavan paljon amerikkalaisuutta ja loppua kohden hyvin alkanut tarina muuntuu aika tyhmäksi, juoni on lopulta todella heppoinen. Kaksi sotilasjuttuihin liittyvää lyhennettä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey on tullut tunnetuksi Siilo-kirjoistaan. Hiekka on eri sarjaa, sijoittuen eri paikkaan ja aikaan - ainakin luultavasti - mutta on silti hyvin tutun tuntuinen. Kyse on samanlaisesta dystopia-scifistä, jossa tarinaa ei pohjusteta turhaan taustatiedoilla ja jossa henkilöhahmot tuntuvat tietävän - tai välittävän - ympäröivästä todellisuudesta ja sen historiasta yhtä vähän kuin lukija.

Siilo oli loistavasti kirjoitettu, sen jatko-osat hieman kärsivät salaisuuden paljastumisesta mutta olivat silti kohtuullisen hyviä kirjoja. Hiekka aloittaa ikään kuin alusta: taas mennään, eikä tiedetä missä, miksi tai miten tähän on päädytty. Asetelma on siis kutakuinkin sama kuin Siilossa, minkä lisäksi hahmot tuntuvat jotenkin samanlaisilta. Ainakin niistä kerrotaan hyvin samaan tapaan. Voisi jopa sanoa, että Howey on jonkinlainen yhden jutun ihme, mutta se ei kyllä olisi oikein reilusti tehty koska Hiekka on lopulta melko hyvä kirja.

Kirja alkaa eräänlaisena seikkailutarinana, ja dystopia sekä yhteisön selviytyminen tulevat mukaan vasta myöhemmin. Yhden perheen kautta seurataan kokonaisen yhteisön kamppailua olemassaolostaan jotain tuntematonta - kenties jopa olematonta - vihollista vastaan. Uhka on koko ajan läsnä, sitä ei voi päästä pakoon, mutta sen laatu ja alkuperä pysyvät arvoituksina. Mistä oikein on kyse? Sitäpä ei voi tietää. Kirjan loppu haiskahtaa myös hyvin selkeästi siltä, että tulossa olisi jatkoa - ja mikäpä siinä, olisi oikeastaan erittäin kiinnostavaa tietää, miten näille ihmisille käy ja ennen kaikkea mistä ihmeestä oikein on kyse, mitä ihmeessä on tapahtunut?

Erittäin suositeltavaa lukemista kaikille scifin, dystopioiden ja hiekan ystäville. Neljä sangen suurta dyyniä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Clive Cussler: Varas

Clive Cusslerin kirjoissa seikkaileva Isaac Bell on taas menossa, ja aikamoista meininkiä onkin kyseessä. Bell seikkailee valtamerilaivalla jossa tapahtuu kamalia, murha ja tulipalo. Syyllisestä saadaan vain vilaus, jonka perusteella kyseessä vaikuttaa olevan jonkinlainen akrobaatti, ja häikäilemätön sellainen.

Tarinassa liikutaan elokuvateollisuuden alkutaipaleella, äänielokuva on kuin graalin malja jota tavoittelevat kilpaa elokuvatuottajat ja natsit. Kyllä vaan, natsitpa hyvinkin. Tarina on monella tavalla pähkähullu ja aika hölmökin, mutta elokuva-alan nippelitiedoissa ja historiassa on kyllä kiehtoviakin puolia. Täpäriä pelastumisia riittää, ja sankari on yliluonnollisen taitava ja voittamaton väsyttävyyteen asti.

Sinänsä Cussler kirjoittaa ihan hyvää jännitys-/toimintakirjallisuutta, ja tämä kirja on ainakin itse lukemistani Cusslerin kirjoista parhaasta päästä. Toimintaa riittää, historia on hyvin läsnä eikä tylsiä suvantoja juurikaan tule. Toisaalta tarina on aika hölmö ja henkilöhahmoja on niin suuri määrä ettei niistä kaikista oikein pääse kärryille, ja muutama sivujuoni jää kokolailla tarpeettomiksi. Loppuratkaisukin on vähän tekemällä tehdyn oloinen.

Ihan hyvää kesähömppää kuitenkin. Kolme kelaa vanhentunutta filmiä.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin Parhaita

Sherlock Holmes seikkailee jälleen. Edelleen. Aina vaan.

Tässä kirjassa on kolmetoista Sherlock Holmes tarinaa. Tarinat ovat hyvin perinteisiä salapoliisijuttuja; jotain outoa tapahtuu, ja ainoa joka voi arvoituksen ratkaista on mestarietsivä itse, kera apurinsa - ja tarinoiden kertojana toimivan - Watsonin. Tarinat vaihtelevat ihmissuhdedraamoista kansainvälisen vakoilun maailmaan, ja piipahtaapa arkkivihollinen Moriartykin kuvioissa, joskin aika lyhyesti.

Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta en voi olla vertaamatta näitä tarinoita esimerkiksi Agatha Christien kirjoihin: Christien tarinoissa kerrotaan aina vihjeitä matkan varrella. Kun lopulta arvoitus ratkeaa, aukeaa myös vihjeiden merkitys - ahaa, olisihan tuo pitänyt arvata! Sen sijaan Sherlock Holmesin tarinoissa on kosolti yksityiskohtia jotka havaitsee vain Holmes itse, eikä lukija voi osallistua arvoituksen ratkaisemiseen täysin rinnoin. Se jotenkin vie hiukan kiinnostavuutta pois muuten ihan ovelista tarinoista.

Salapoliisijuttujen ystävälle hyvinkin suositeltavaa luettavaa. Kolme jälkeä ikkunalaudalla.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Donald E. Westlake: Huonompi Juttu

Dortmunder on täällä taas! Tällä kertaa puuhastellaan hautausmailla, vaihdetaan ruumiita ja hautakiviä ja yritetään näin hankkia soveltuvat DNA-näytteet joilla todistetaan nuoren naisen kuuluvan jo hävinneeksi luultuun intiaaniheimoon, ja näin osalliseksi heimolle kuuluviin rahoihin. Kovin yllätyksettömästi aivan putkeen ei homma mene tälläkään kertaa, vaan soppa on paitsi sakea myös sekava ja täynnä sattumuksia.

Tarina on hilpeä, monipolvinen ja mukavasti kulkeva. Juuri kun lukija luulee päässeensä kärryille, hommat menevätkin taas pieleen ja uutta matoa koukkuun. Erilaisia konnuuksia tehtaillaan siellä sun täällä, ja kaikki vanhat kuviot ovat tyylikkäästi mukana; niin paikat kuin henkilötkin. Tähän voisi väsyä, mutta kun kielenkäyttö on ensiluokkaista ja tarinan kommervenkit toinen toistaan poskettomampia, ei voi kuin hykerrellä. Jospa lukisin vielä yhden sivun, tai pari...

Ihan parasta kesälukemista, suosittelen lämpimästi kaikille... no ihan kaikille vaan.

Viisi pientä inkkaria kanootissa!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Alastair Reynolds: Sovituksen Kuilu

Täydellistä scifiä! Tästä ei juuri paremmaksi muutu. Reynoldsin neljäs kirja Ilmestysten Avaruus -sarjassa on käsittämättömän huimaa mittakaavoilla leikittelemistä - vaakalaudalla on maailmankaikkeuden, oikeastaan myös rinnakkaisten todellisuuksien kohtalo, mutta myös yksilötason kohtalot ovat hämmentämässä soppaa ja vaikuttavat lopputulokseen voimakkaasti. On hurjaa, miten näin erilaiset ääripäät saadaan samaan tarinaan ja vieläpä kaikinpuolin uskottavasti ja kiinnostavasti, mutta niinpä vain Reynolds onnistuu!

Alastair Reynolds on työskennellyt aiemmin astrofyysikkona, ja sen huomaa. Kirjojen visiot tulevaisuuden teknologioista ja avaruudesta temmeltämisestä ovat erinomaisen uskottavia, eivät ehkä välttämättä kovin realistisia mutta uskottavasti kerrottuja ja todellisuuteen, oikeisiin faktoihin kiedottuja. Yllättävää kyllä, myös henkilöhahmot - ihmiset, yhtyneet (jonkinlaiset ihmisten ja koneiden sekoitukset) ja hypersiat (miksipä ei?) - ovat hienosti kuvattuja kaikkine vikoineen ja taustoineen. Tuntuu, että monet perinteisemmät proosan kirjoittajatkin voisivat ottaa oppia henkilöhahmojen käsittelystä Reynoldsilta, mikä on jo aika poikkeuksellista tieteisfiktion kirjoittajaksi.

Tarina on monisyinen, useammassa eri aikalinjassa kulkeva ja pitkän aikavälin kattava. Aluksi voi olla vaikea edes hahmottaa, missä milloinkin mennään, mutta pikkuhiljaa, aivan erityisen tarkasti ja huolellisesti, tapahtumat ja henkilöt alkavat liittyä yhteen. Kirja on pitkä, ja sen lukeminen on kuin hykerryttävän kiehtovan palapelin kokoamista. Loppu on arvattavissa, yllätysmomentti ei ehkä ole ihan täydellinen, mutta silti melkoinen ilotulitus. Avainasemassa tarinan kannalta on... oikeastaan lähes kaikki kirjan hahmot. Kovin montaa merkityksetöntä tyyppiä ei mukana kuljeteta, vaan kaikilla on omat palasensa kokonaisuudessa, jotka asettuvat pikkuhiljaa paikoilleen tarinan selkeytyessä.

Kirjasarjan aikaisemmat osat - Ilmestysten Avaruus, Kuilukaupunkin ja Lunastuksen Arkki - kertovat samasta ajasta, samaan kokonaisuuteen liittyvistä tapahtumista, mutta Sovituksen Kuilun voi kyllä lukea erillisenä teoksenakin. Silloin tosin osia tarinasta jää hämäräksi eikä kokonaisuuden mahtipontinen mittakaava kenties hahmotu täysin. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa vähänkään scifiin päin kallellaan olevalle!

Viisi galaksia!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Donald E. Westlake: Ihmisryöstön Käsikirja

Dortmunder ystävineen seikkailee jälleen! Tällä kertaa normaalit ryöstöt ja kaappaukset vaihtuvat ihmisryöstöön. Kelp on löytänyt kirjan (jonka on kirjoittanut Richard Stark, joka on Westlaken oma kirjailijanimi) jossa kuvaillaan täydellisesti yksityiskohtia myöten ihmisryöstö - onnistunut sellainen - ja kirjaa ohjeena käyttäen porukka käy tuumasta toimeen.

Arvatenkin kaikki ei mene ihan putkeen. Kaikki mikä voi mennä pieleen myös menee, ja pari asiaa jotka eivät mitenkään voineet mennä pieleen menee myös pieleen. Lopulta kuitenkin vältytään kiinnijäämiseltä, joskin saalis jää laihaksi.

Westlake kirjoittaa Dortmunderin porukasta aina hilpeään tapaansa, eikä petä tässäkään kirjassa, vaikkei ihan parhaimpiin ehkä ylletäkään. Kirja on kuitenkin todella mukavaa ja sujuvaa luettavaa, erinomaista lomakirjallisuutta jota voi huoletta suositella... no oikeastaan ihan kaikille.

Neljä melkein onnistunutta kaappausta!

tiistai 30. toukokuuta 2017

Donald E. Westlake: Sydämen Asia

Westlake kirjoittaa parhaiten tunnetusta Dortmunder-sarjastaan poiketen melko vakavahenkisiä, pohdiskelevia novelleja poliisietsivästä joka pohdiskelee omaa kuolevaisuuttaan suhteessa ympärillään New Yorkissa vellovaan rikollisuuteen ja kuolemaan.

Abraham Levine on viisikymppinen poliisi jolla on sydänvaivoja. Hän ei ole mikään erityinen suoran toiminnan sankari vaan pikemminkin pohdiskeleva, vankkaa perustyötä tekevä poliisi jonka jutut selviävät tai ovat selviämättä, hyvin realistisen tuntuisesti.

Tässä kirjassa on kuusi erillistä tarinaa joita yhdistää päähenkilö(kaarti). Tarinat ovat osin perusjuttua, mutta jotkut ovat todella riipaisevia traagisuudessaan. Viimeisen tarinan loppu on suorastaan surullinen.

Näissä tarinoissa ei ole rahtustakaan Dortmunderin porukan hilpeydestä ja huolettomuudesta, mutta ei synkkyydellä silti mässäillä. Elämä vain on melko tummasävyistä suuren kaupungin poliisille.  Tarinoita on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa, 1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka, mutta sitä ei kyllä huomaa - juttu kulkee sujuvasti tarinasta toiseen, ja kirjaa on todella miellyttävä lukea.

Erittäin hyvä kirja, suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa dekkareiden ystävälle.

Neljä luotia - suoraan sydämeen.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Gordon R. Dickson: Dorsai!


Dirsai-trilogian III osa

Gordon Dickson kirjoittaa kovin perinteistä tieteiskirjallisuutta. Seikkailua ja avaruudessa vaeltelua, jonkinmoisella yhteiskunnallisella havainnoinnilla maustettuna. Itselleni tällainen seikkailu-tyyppinen scifi jää vähän vieraaksi, en oikein jaksa siitä kiinnostua - ja niin kävi tälläkin kertaa.

Päähenkilö on jonkinmoinen yli-ihminen joka lyö ällikällä kaikki, ollen ylivoimaisen nerokas joka käänteessä. Hahmoja piisaa mutta niihin ei juurikaan paneuduta, ovatpahan vaan jotenkin mukana. Lopussa... no, todetaan että olipas kova jätkä, mutta eipä siitä sen kummempia. Melko ontuva pökkelömäinen selitys päähenkilön ylivoimaisuudelle annetaan, mutta jääköön se tässä mainitsematta siltä varalta, että joku tämän kirjan haluaisi lukea.

Kirja ei sinänsä ole huono eikä edes kovin kliseinen, onpahan vaan kovin yllätyksetön. Vähän niin kuin kelpo hampurilainen, mitäpä sitä spekuloimaan, se on sellainen kuin on.

Kaksi planeettaa.

torstai 11. toukokuuta 2017

Enrico Morovich: Pudotus

Hassu kauhufantasia, jonka kertojina toimivat ihmisten ohessa koirat ja kummitukset. Kaiken keskiössä on ihmeellinen kuilu, joka kätkee arvoituksen - tai sitten ei.

Kirjassa ei paljon selitellä vaan kyseessä on aika monimutkaisesti kerrottu jännitystarina, jonka parissa joutuu kyllä käyttämään aivojaan jos meinaa pysyä kyydissä. Sen verran paljon hahmoja on, eikä aina ole ihan selvää kuka on kertojana tai mitä tapahtuu.

Mielenkiintoista luettavaa vaikka ehkä vähän omaan nokkeluuteensa kompastuukin.

Neljä ruumista kuilun pohjalla.

lauantai 6. toukokuuta 2017

H.G. Wells: Kun Nukkuja Herää

H.G. Wellsin kirja Kun Nukkuja Herää on jonkinlaisessa scifin perusteoksen maineessa, eikä kenties syyttä. Kirja on kirjoitettu 1899 ja siinä fantasioidaan vuoden 2100 tulevaisuudesta tavalla, joka varmasti oli kirjan ilmestymisen aikoihin ihmetystä herättävä.

Nykyaikana luettuna tulevaisuuden visiot vaikuttava auttamattoman kesyiltä. Vaikka kirjan tulevaisuuteen on vielä pitkä matka, ollaan jo monin tavoin paljon huimemmissa sfääreissä niin teknologian kuin yhteiskunnankin osalta. Siinä valossa kirja ei herätä juurikaan ihmestyksen tunteita, mutta muuten se on melko kiinnostavaa luettavaa.

Uskallan väittää, että kovin harva samaan aikaan kirjoitettu kirja tuntuu kieleltään ja tarinaltaan niin nykyaikaiselta. Kirjaa lukiessa olisi helppo ajatella sen olevan kirjoitettu esimerkiksi 1960-luvulla, joten jonkinlaisena visionäärinä Wellsiä voi hyvinkin pitää.

Kirjan tarina sen sijaan on auttamatta vanhahtava, jopa hieman tylsä. Tämä tosin johtunee aika paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että tämän kirjan tarinaa on sittemmin mukailtu lukemattomia kertoja - olisikin ehkä reilumpaa kutsua noita kirjoja tylsiksi ja tätä jännittäväksi, edelläkävijäksi suorastaan.

Tarina häilyy jossain yhteiskunnallisen kannanoton ja seikkailun välimaastossa, eikä oikein lopulta asetu kumpaankaan uomaan kovin täydellisesti. Sinänsä ihan mukavaa luettavaa, mutta enemmän ehkä kuriositeettiarvoa kuin hyvää kirjallisuutta. Tänään.

Kolme lentoalusta.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Veikko Huovinen: Mikäpä Tässä

Huovisen kirjoissa on aina mukavaa veitikkamaisuutta. Mikäpä Tässä on kokoelma novelleja ja muita lyhyitä tarinoita, mutta veitikkamaisuus on aika pienessä osassa.

Kirjan tarinoista osa on jopa aika puisevia. En tiedä liekö aika tehnyt tepposet, ehkä nämä tarinat ovat toimineen aikaisemmin paremmin, mutta nyt ei vain jotenkin lähde. Monet tarinoista myös loppuvat jotenkin ilmaan - niistä ei oikein synny valmista. Ei niin, että aina pitäisi olla joku messevä loppuhuipennus, mutta kuitenkin tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan...

Erikoinen kirja, en tiedä mitä tästä oikein ajattelisi muuta kuin, että pidän Huovisen muista kirjoista enemmän.

Kaksi puujalkavitsiä.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Robert A. Heinlein: Galaksin Kansalainen

Tätä kirjaa mainostetaan takakansitekstissä yhdeksi Heinleinin unohtumattomimmaksi, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä kirja on Heinleinin teoksista juurikin toisesta päästä; melko yhdentekevää perus scifiä, jota on Heinleinin tuotannosta huomattavasti pienempi osuus. Itse asiassa koko kirjassa Scifi on aika toissijaista. Kirjan tarina on hyvinkin perinteinen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, joka nyt sattuu sijoittumaan johonkin kuvitteelliseen tulevaisuuden maailmaan.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Heinlein on kyllä kirjoittanut huomattavasti mielenkiintoisempiakin teoksia. Tästä kirjast on vaikea keksiä mitään kovin innostavaa; tarina on perushuttua ja sangen yllätyksetön, ja juonenkäänteet helposti ennalta arvattavia ja kovin merkityksettömiä. Kaikenkaikkiaan aika... tyhjänpäiväinen teos.

Voihan tämän lukea, huonompiakin on kirjoitettu, mutta Heinleinin tuotantoa tämä kirja edustaa kovin heikosti. Kaksi avaruusalusta.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Jan Jalutsi: Ammattina Vankikarkuri

Eipä voi muuta todeta kuin että kylläpä on rosvoksi ryhtyminen tyhmää, ja kylläpä rosvoiksi ryhtyy tyhmiä ihmisiä.

Jan Jalutsi - oikealta nimeltään Jan Stefan Moilanen - lienee Suomen tunnetuin vankikarkuri. Heppu on tehnyt lukuisia pankkiryöstöjä ja muita rötöksiä, jäänyt aina kiinni ja sitten karkaillut vähän paikasta jos sun toisestakin. Ja jäänyt taas kiinni.

Kirjassaan Jalutsi kertoo tekemisistään, vankilassa olemisesta ja karkumatkoistaan. Kirjassa on melko mielenkiintoista pohdiskelua syistä ja taustoista - kaveri ei selvästi ole ihan tyhmä. Hämmentävää, miten näinkin järkevän tuntuinen kaveri ei ole onnistunut keksimään mitään älykästä tekemistä elämällään. No, pienistä huonoista päätöksistä se kai aina lähtee, ja sitten polku vie mukanaan - kun on rosvoksi ryhtynyt on - tämänkin kirjan perusteella - vaikea ryhtyä enää muuhun.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on havainto, miten helppoa Suomen vankiloista on ollut karata. Ihan käsittämättömiä tempauksia, huiskis vaan ja jätkät on tiessään, kerta toisensa jälkeen. Vankiloissa ilmeisesti on keskimäärin avian tolkuttoman tyhmää sakkia, joka ei moista osaa keksiä, ja sitten kun istumassa onkin ihan kohtuullisen fiksu ja neuvokas kaveri niin eipä kauheasti kalterit menoa hidasta. Uskomatonta, mutta ilmeisesti aika pitkälti kuitenkin totta. Jotkut jutut tosin vaikuttavat vähintään rankasti liioitelluilta, ellei peräti ihan täysin hölynpölyltä.

Toinen merkillepantava seikka on rosvojen tyhmyys. Kerta toisensa jälkeen keikat turataan kun känniääliöt eivät osaa olla selvinpäin, vaan hölmöilevät, tunaroivat, sähläävät ja ylipäätään vain toimivat tyhmästi. Ei juurikaan menisi fiktiivisessä teoksessa läpi keikan pilalle meno sen vuoksi, että pakoauton avaimet unohtuivat väärän kaverin taskuun. No, eipä kai rosvoksi kovin moni täysipäinen ryhdykään.

Ehkä tärkein opetus kirjassa on kuitenkin se, miten huono idea rosvon ja vankikarkurin elämä on. Koko ajan pelko peräpäässä virkavaltaa karkuun toinen toistaan kurjemmissa olosuhteissa, vapaudesta ei tietoakaan. Ja lopulta virkavalta vie kuitenkin voiton, ihan jo siksi että resursseja yksinkertaisesti on valtion puolella enemmän kuin yksittäisellä rosvolla.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin vähän itseään toistavaa loppua kohden ja lopulta aika jonninjoutavaa tyhmyyden kertausta.

Älkää kakarat ruvetko rosvoiksi, ei kannata. Kolme pankkimurtoa.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa

Voipas.

Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.

Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.

Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.

Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.

Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.

Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.

Kolme kyyneltä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Jim Thompson: Jumalan Nimeen

Jopas nyt on verioopperaa. Kuinka monta kertaa voivat hyvät tyypit jäädä kiinni ja karata pahiksilta? Kuinka monta kertaa voi pahis saada hyvikset kiinni ja päättää olla tappamatta nämä, ja sen sijaan jättää nämä pakenemaan rauhassa?

No aika monta. Vähän liiankin monta. Ja kun lisäksi vielä koko ajan tapetaan ihmisiä sellaista vauhtia ettei perässä pysy, on meno vähän hengästyttävää. Tylsyyteen asti. Kirjassa väkivaltaa myös piisaa, kiduttaminen on teema jota paitsi harrastetaan niin myös muistellaan, reilusti enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kaiken kruunuksi juoni ja sen käänteet ovat aivan poskettoman typeriä. Aina kun pahat tyypit saadaan kiinni tai tähtäimeen, keksitäänkin joku entistä pölhömpi syy (kosto? raha? plaa plaa) jättää nämä eloon, ja taas homma jatkuu. Sitten jahdataan toinen toista ympäri ämpäri, tapetaan ihmisiä ja aina välillä kidutetaan jotakuta. Lisäksi soppaa hämmentää pseudo-uskonnollinen hölynpölyfolosofia ja mistälie pusikosta revitty kabbalistinen pähkäily, joka on avian totaalisen tarpeetonta.

Teksti kutakuinkin kulkee, kyllähän tämän lukee, mutta tarina on kyllä aika luokattoman typerä. Suoraan sanoen tarpeeton. Thompsonin muista kirjoista olen jonkin verran pitänyt, mutta tästä en kyllä oikeastaan ollenkaan. Menoa ja melskettä, mutta miksi?

Kaksi pakoa kidutuskammioista.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Jim Thompson: Jerusalemin Veri

Jerusalemin Veri on Jim Thompsonin esikoisteos, ja sillä mittapuulla aika hieno teos. Kirjassa mennään eikä meinata, Israelin alueella monen keskenään tukkanuottasilla olevan todellisen ja ehkä vähän kuvitteellisenkin ryhmittymän sekoillessa ja lähinnä teurastaessa toisiaan. Mukana ovat niin Hamas, Palestiinalaiset, Jihadistit, itsemurhapommittajat, Mossad kuin salaperäiset Temppeliritarit.

Touhu on välillä kuin jostain Dan Brownin opuksesta, toinen toistaan kummempia historiallisia virityksiä ja salaseuroja ja ties mitä, mutta ne eivät ole kirjan pääosassa. Pääosassa on yksi henkilö, palkkamurhaaja joka ajautuu moraaliseen ristiriitatilanteeseen ja joutuu tekemään valintoja. Kenen puolella seistä, kun kaikki tuntuvat valehtelevan? Siinäpä pähkäiltävää, ammuskelun ja räjähdysten väliin.

Tarinan taustoina ovat iänkaikkisen vanhat ja väsähtäneet lähi-idän jännitteet kristittyjen ja muslimien sekä muutaman muun sekopäisen porukan välillä. Jos kirjan tarinalla on mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin ei voi kuin ihmetellä minkälaisessa kuplassa ihmiset tuolla elävät. Kaikki vihaavat toisiaan syistä, joita kukaan ei enää muista, seurauksena tuhansia vuosia sitten tapahtuneista typeryyksistä. Joten kuolemaa. Aivan patahullua.

Itse en hirveästi ole uskonnoista kiinnostunut, oikeastaan pidän niitä sangen epäkiinnostavana aiheena, joten niiltä osin kirja oli aika haukotuksia aiheuttavaa. En kykene löytämään jännitystä siitä, ovatko muslimit vai juutalaiset oikeassa tai väärässä - aivan sama, koko homma on ihan totaalista typeryyttä. Muilta osin kirja oli ihan mukiinmenevää viihdettä, toimintaa riitti eikä lievä kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonenkäänteissä juurikaan häirinnyt.

Kolme pyllistystä eri ilmansuuntiin.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ilkka Remes: Kiirastuli

Kiirastuli on jatkoa Ilkka Remeksen edelliselle teokselle, Jäätyvä Helvetti. Kummankin kirjan voi lukea omana teoksenaan, mutta tämän toisen kohdalla aikasempien tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään tilanteita ja henkilöhahmoja.

Suomi on joutunut luovuttamaan alueitaan Venäjälle taitavasti masinoidun hyökkäyksen seurauksena. Osa näkee tämän miehityksenä, Suomen itsenäisyyden uhkana, osa taas mahdollisuutena. Kirjassa on toiminnan ohella paljon pohdintaa nykyajasta, ja oikeistakin valtasuhteita ja Suomen roolista suurvaltojen välissä. Kenen puoleen voi kääntyä apua tarvitessaan, jos kaikilla osapuolilla on oma lehmä ojassa? Onko piskuinen Suomi vain suurvaltojen heittopussi isommista palkinnoista kisattaessa?

Remes sitoo taas tarinan hienosti ajankuvaan. Tällaisen kirjan teho saattaa heikentyä ajan kuluessa, kun tämänpäiväiset tapahtumat siirtyvät historiaan, mutta juuri nyt tarina on osin järkyttävänkin ajankohtainen. Islamisaatiolla pelottelu, väärennetyt uutiset, suurvaltapoliittiset siirrot maailmankartalla - kaikki nämä löytyvät harva se päivä uutisista. Remes peilaa hienosti ihmisten tuntoja ja ajatuksia ja punoo näistä hurjia visioita.

Tämä kirja on ehkä aavistuksen pohdiskelevampi kuin Jäätyvä Helvetti, jopa paikoitellen hieman puuduttavassa määrin. Haluamme viihdettä! Tarina sinänsä on kuitenkin erittäin hienosti punottu ja piinaavan realistinen, ainakin ajoittain. Hybridisodankäynti, huimat pakolaisiin liittyvät käänteet - joista ei oikein voi tässä kertoa paljastamatta yhtä ehkä karmivimmista juonenkäänteistä - ja internetin sosiaalisen median käyttö ihmisten mielipiteiden manipuloimiseen vaikuttavat kaikki uskottavilta, joskin ehkä - ainakin toivottavasti - hieman liian helpoilta. Toisaalta, ehkä me olemme juuri niin tyhmiä, niin vietävissä?

Mielestäni tämä kirja on hatunnoston arvoinen ajankuva, ja erittäin menevä jännitysnäytelmä. Jotain kuitenkin jää uupumaan. Remes kirjoittaa jälkisanoissa tarinan vielä jatkuvan - kenties tarinan olisi voinut hieman tiivistää, ja lopettaa tähän? Ehkä silloin kirjassa olisi ollut vielä enemmän potkua, vieläkin tiiviimpi tunnelma? Kuka tietää. Itse jään kyllä suurella innolla odottamaan seuraavaa osaa.

Neljä valeuutista.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ilkka Remes: Jäätyvä Helvetti

Remes kirjoittaa erinomaisen ajankohtaisista aiheista melkeinpä pelottavan uskottavasti. Kyseessä on uudenlainen hybridisodankäynti; sotaa, jota ei käydä avoimesti asein vaan näkymättömissä, kylmäverisesti kuin shakkia pelaten.

Kun sabotöörit iskevät sähkönjakelun kannalta kriittisiin pisteisiin eri puolilla Suomea, kaatuu koko sähköverkko eikä sen korjaamiseksi ole olemassa nopeaa keinoa. Seuraa nopeasti yltyvä kaaos. Logistiikka ihmisten hengissäpitämiseksi osoittautuu mittakaavan vuoksi erittäin vaikeaksi. Miten saadaan kaikille ruokaa, lääkkeitä ja lämpöä, kun sähköä ei ole? Liikenne pysähtyy ilman polttoainetta, jota pumpataan säiliöistä sähköpumpuin. Kauppoihin ei saada ruokaa. Lääkkeet lojuvat varastoissa. Lämmitys ei toimi - ja pakkanen kiristyy.

Kirja on todella hyytävä, eikä vähiten Remeksen kirjoitustaitojen vuoksi. Tarina kerrotaan erittäin uskottavasti, vaikka jotkin käänteet toki ovatkin selkeästi ylilyötyjä. Kiinnostavaksi tarinan tekee mielestäni se, ettei tällä kertaa oteta yhteen perinteisten aseistautuneiden sotilaallisten joukkojen kanssa, vaan vihollinen on lähes näkymätön. Tiedät sen olevan olemassa, mutta miten taistella sellaista vastaan jota et näe, jonka liikkeitä et tiedä? Erittäin tunnelmallinen lähestymistapa ja erittäin, erittäin jännittävä.

Näissä tarinoissa ei aina ole merkitystä sillä, kuinka realistisia tapahtumat ovat. Tämän kirjan kohdalla jopa toivoisi, etteivät kovin. Remes kyllä kirjoittaa niin taitavasti, että jännitys on käsinkosketeltavaa. Mielestäni Remeksen parhaita teoksia.

Kirjan lopputulos on hyytävä, erityisesti sidottuna aikaansa. Venäjän toteuttama Krimin miehitys on selkeästi muistissa ja vertautuu pelottavan hyvin kirjan tapahtumiin. Kirjan loppu onkin pulssia nostattava, vaarallisen todelliselta kauhuskenaariolta tuntuva täräytys. Tästä on vaikea kertoa paljastamatta juonta, mutta voin lämpimästi suositella kaikille jännitys- ja/tai toimintakirjojen ystäville: lukekaa tämä kirja.

Viisi ajastettua räjähdystä, sopivasti yllättävissä paikoissa.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Ilkka Remes: 6/12

Ilkka Remes osaa kyllä kirjoittaa, ja vieläpä aika hyvin. Kirjat ovat yleensä sujuvasti kulkevia, oivallisia toimintatarinoita, joissa usein liikutaan kotimaassa mikä ainakin itselleni tekee tarinoista vielä hivenen kiehtovampia. Kirjoille ominaista on myös ajankohtaisten aiheiden käsittely ja usein monipuolisesti aihetta katsova henkilögalleria.

Tällä kertaa ollaan Suomen itsenäisyyspäivän juhlien tunnelmissa. Samaan aikaan - ajankohtaisesti - pakolaisista ja näiden lapsista koostuva porukka kantaa kaunaa... kutakuinkin kaikkea ja kaikkia kohtaan. Pakolaiset ovat tällä kertaa Serbian sodan peruja. Sotaa paenneiden ihmisten katkeruus on hyvin kerrottu, ilman tarpeetonta alleviivaamista tai kärjistämistä. Se tuntuu pumpulissa eläneen normi-länsimaalaisen mielessä erikoiselta ja jopa osin vaikealta ymmärtää, mutta uskottavalta joka tapauksessa.

Kirjan henkilöiden ajatukset omasta osastaan maailmassa ovat kiinnostavaa, jopa pysäyttävää luettavaa. On helppo uskoa, että ajatukset ovat tosia. Kuinka erilaiselta maailma näyttääkään, kun henkilön taustat ovat toiset kuin omat.

Varsinainen tarina on myös hyvä, ja sisältää Remekselle jopa poikkeuksellisen ovelia käänteitä. Hommassa on jopa hieman vanhanaikaisen rikos-veijaritarinan makua hetkittäin, niin kieroja ovat juonen piirteet kun se lopulta alkaa paljastua. Meno on taas vauhdikasta ja toimintaa on jatkuvasti, sopivin kertojanvaihdoksin rytmitettynä. Ilahduttavasti väkivallalla ei mässäillä tarpeettomaksi, vaikka sen uhka onkin koko ajan mukana.

Erittäin mainiota toimintaa sellaisesta pitävälle. Neljä rosvoa vankilassa.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Reijo Mäki: Tatuoitu Taivas

Reijo Mäki yrittää kirjoittaa kyberpunkia tai oikeammin jotain scifi-jännistystä, takakannenkin mukaan Bladerunnerin tyyliin - yrittää ehkä vähän liikaakin. Kirjassa seurataan Uno Lounerin touhuja, kun tämä etsii kadonnutta henkilöä ja pakenee takaa-ajajia pitkin poikin tulevaisuuden dystopiaa, jossa on synkkää ja kamala ja voi hohhoijaa. Menee vähän yli, eikä tyylilajin olemusta oikein tavoiteta. Melkein, mutta ei aivan.

Kirjassa on lukuisia erinomaisen kliseisiä henkilöhahmoja, joita ei kuitenkaan liene tarkoitettu karikatyyreiksi. Sellaisilta ne kuitenkin vaikuttavat. Ehkä suurin kummastuksen aihe ainakin itselleni on, ettei varsinaisesta tarinasta saa oikein mitään tolkkua. Kovasti säntäillään eestaas, tapellaan ja singahdellaan, mutta... miksi? Mitä ihmettä tässä oikein on tarkoitettu? Kirjassa on toki juoni ja kyllä sen ymmärtää, mutta se ei jotenkin tunnu vain oikein niveltyvän hahmojen toimintaan. Ei vain käy järkeen.

Teksti sinänsä on melko sujuvaa joskin ehkä aavistuksen naivistista, pienen heiton päässä lapsellisesta. Kliseitä viljellään vähän turhankin paljon ja yleinen synkkyyden ja rankkuuden kuvaus on aika väkinäistä. Toistaalta, en yhtään yllättyisi jos moni tästä pitäisi juuri näin. Itselleni nyt ei vain kolahtanut.

Kaksi tarpeetonta väkivaltakohtausta.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Tuomas Lius: Haka

Nyt mennään eikä meinata. Tuomas Lius on kirjoittanut järkälemäisen teoksen, jossa jahdataan Suomeen uponnutta toisen maailmansodan aikaista salaisuutta; joukkotuhoasetta, jonka päätyminen vääriin käsiin uhkaisi koko maailmaa. No huh huh.

Tämänkailtaisia kirjoja on kirjoitettu ties kuinka paljon. Lius tuo mukaan annoksen suomalaisuutta, syrjäseutujen antisankareita ja peräkammarin jurotusromantiikkaa, ja tekee sen erittäin onnistuneesti. Kirja on sangen pitkä ja ehkä alkupuolella hieman jahkaileva, mutta pitää varsinkin loppuun päin hyvin otteessaan. Henkilöhahmoja ja keskenään kilpailevia ryhmittymiä tosin on niin paljon, ettei niiden perässä meinaa aina pysyä. Toisaalta hyviksiä on vain muutama ja kaikki muut tavalla tai toisella pahiksia, että eipä niitä nyansseja nyt niin hirveästi tarvitse pohtiakaan.

Loppupuolella kirja äityy melkoiseksi toimintamäiskeeksi, jopa hieman tarpeettomastikin. Vähempikin olisi riittänyt, tulee tosiaan selväksi että häikälemättömät pahikset ovat häikäilemättömiä, ja pahiksia. Ja että hyvikset väistelevät luoteja sujuvasti, selviytyvät lentokoneiden pakkolaskut ja junan alle jäämiset sun muut massiiviset erikoistehosteet pintanaarmuin, ja tottakai viaton lapsi pelastuu. No joo, ei mitään yllättävää ehkä sillä saralla, mutta hyvin silti kulkee, ei lainkaan häpeä genren suurten, kansainvälisten nimien rinnalla.

Teksti on sujuvaa, hahmot kutakuinkin uskottavia ja riittävän kliseisiä olematta silti kauhean ärsyttäviä, jotta näiden toiminnan perusteet pysyvät uskottavina. Suurinpiirtein. Hiukan sarjakuvan puolelle mennään välillä kun rikas mahakas mies pelaa kännipäissään golfia keltaisissa speedoissa leopardikuvioitu kylpytakki päällään, mutta mikäs siinä - jostainhan kliseetkin ovat alkunsa saaneet, ehkäpä niissä on enemmän totta kuin aina haluaisi uskoa.

Hyvä ja viihdyttävä teos, josta ei kuitenkaan paljon jää mieleen. Kolme haulikonlaukausta.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Donald Westlake: Kuuma Kivi

Jos koskaan on käsissä legendaarinen klassikko niin nyt. Tämän kirjan olen lukenut vuosien varrella aika monta kertaa, ja aina toimii. Hykerryttävän hauska, loistavasti liioiteltu, lähes slapstick-komedia vailla järjen häivää, ja silti erinomaisen sujuva rikosdekkari - pääosassa tosin tällä kertaa rosvot, ei poliisit.

Kirjan päähenkilö, John Dortmunder, on pikkurikollinen. Murtovaras, huijari, kelmi. Ei paha, muttei nyt varsinaisesti hyväkään. Dortmunder on myös pessimisti, ja yleisesti ottaen aika negatiivinen henkilö. Dortmunderin lähipiiri koostuu myös rikollisista, etunenässä Andy Kelp, joiden kanssa Dortmunder ajautuu näennäisesti helpolle keikalle. Keikka kuitenkin menee pieleen, ja saalista joudutaan tavoittelemaan uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Tarina saa kokolailla poskettomat mittasuhteet ryöstöyrityksen toisensa perään epäonnistuessa ja havitellun saaliin karatessa yhä vaikeammin tavoitettaviin paikkoihin, mutta joukkue ei luovuta. Ei, vaikka Dortmunder kuinka haluaisi.

Westlake kirjoittaa saman porukan edesottamuksista monissa kirjoissan, ja aina yhtä hilpeissä merkeissä. Kuuma Kivi on ensimmäinen suomennettu teos, eräänlainen peruskivi koko sarjalle, ja avian kertakaikkisen riemastuttava teos millä tahansa mittapuulla. Hahmot ovat karikoituja ja tapahtumat täysin älyvapaita, mutta tarina on kuitenkin jollain kummallisella tavalla saatu puettua lähestulkoon uskottavaksi. Lähestulkoon. Hirtehishuumoria irtoaa erityisesti vastahankaisen päähahmon taukoamattomasta jurnuttamisesta ja hankauksesta yltiöpositiivisen Kelpin kanssa - kaava, joka toistuu väljähtymättä kuitenkaan yhtään.

Kaikinpuolin täydellinen hyvän mielen kirja. Viisi ryöstöä!

torstai 2. maaliskuuta 2017

Jim Thompson: Lumienkelit

Suomen lappiin sijoittuva dekkari, tai jännityskirja, kumpi ja kampi. Kivaa luettavaa kun ollaan melko tutulla seudulla, vaikka en itse pohjoisessa juuri piipahtamista enempää ole aikaa viettänytkään.

Lapissa, tunturissa, tapahtuu henkirikos jota paikallinen poliisi ryhtyy selvittämään. Tarina etenee aluksi melko suoraviivaisesti, mutta pikkuhiljaa juoni monimutkaistuu eikä lopulta mikään ole varmaa, saatika selvää. Ei edes kovin moni henkilöhahmoista.

Kirjassa tapahtuu aika paljon raakuuksia. Tarinan käyntiin sysäävä murha on raikkaasti mässäilyn puolella kaikessa verisyydessään, ja jatkossa ruumiita tulee kiihtyvään tahtiin. Vähempikin hurme olisi ehkä riittänyt, joskin joitain julmuuksista yritetään perustella tarinan osana.

Kirjassa pohditaan jonkin verran suomalaisuutta; hiljaisuutta, vaikenemista, jurottamista, kaamosmasennusta. Ote on luonteva ja jollain tavalla jopa kiinnostava, mitä varmaan selittää osaltaan se, että Thompson ei ollut suomalainen vaan suomessa asuva amerikkalainen (hän menehtyi tapaturmaisesti Lahdessa vuonna 2014, 50 vuoden ikäisenä). Tästä seuraa aavistuksenomainen ulkoapäin tarkasteleva lähestyminen, joka toimii oikein mainiosti. Henkilöhahmot tuntuvat melko raikkailta ja hassua kyllä jopa luontevimmilta kuin monesti suomalaisten kirjailijoiden hahmot.

Kirja on kirjoitettu englanniksi ja käännetty suomeksi; käännöstyö on erittäin onnistunut, puhekielinen ja lappalainen murre toimivat mainiosti. Kirja on muutenkin mukavaa luettavaa, muutamasta tylsästä (ja rohkenenko sanoa hieman amerikkalaisesta) kliseestä huolimatta - miten olisi esimerkiksi rakastava, aina ymmärtäväinen raskaana oleva vaimo joka on paitsi kaunis myös älykäs? Kyseinen sidekick-vaimo löytyy melkein jokaisesta amerikkalaisesta jännityskirjasta lähes sana sanalta samanlaisena. Mutta menköön, muuten kirja on oikein toimiva.

Juoni kiertyy loppua kohden jo ehkä vähän älyttömyyksiin, mutta ei niin paljon että se häiritsisi varsinaisesti. Paha saa tietenkin palkkansa vaikkei olekaan varsinaisesti paha, ja tottakai muutama onnellinen käänne löytyy vielä viimeisiltä sivuilta, ettei vain jäisi paha mieli elämän julmuudesta. Aurinko paistaa, juoppo isä on hyväntuulinen ja ällöttävä nilkki osoittaa katumusta. Just joo.

Siitäkin huolimatta suosittelen, hyvää jännäridekkaria vähän poikkeavissa maisemissa. Neljä lumiukkoa.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Christoffer Carlsson: Ääret

Aloitin nerokkaasti kolmiosaisen kirjasarjan keskimmäisestä teoksesta, mutta eipä mittää, luetaan seuraavaksi vaikka kolmas osa ja sitten ensimmäinen, tai jotain.

Nyt ollaan siis Ruotsalaisen dekkarin ydinmailla. Koin tämän kirjan vähän nihkeänä aloittaa; se saattaa kyllä johtua osittain juuri siitä, etten ole lukenut ensimmäistä osaa. Kirjat sinänsä ovat ilmeisen erillisiä tarinoita, mutta henkilöhahmojen taustoja ja siten motiiveja jää ehkä vähän hämärän peittoon tällä lähestymistavalla. Loppua kohden kuitenkin pääsin pikkuhiljaa kärryille ja jopa juoneen kiinni.

Sinänsä tämä kirja on ihan perushuttua, sujuvasti kulkevaa pohjoismaista dekkaria jossa on koko ajan kurja ilma, päähahmolla traaginen menneisyys ja vaikeuksia ihmissuhteissa. Päihteet kuuluvat myös kuvaan. Välillä näitä lukiessa on sellainen olo, että joku Kiinalainen toimisto tai ehkä tekoäly suoltaa tekstiä, johon sitten vaan vaihdetaan henkilöhahmojen nimet ja tapahtumapaikat sopiviksi ja pläjäytetään joku kirjailijan nimi kanteen ja morjes, hyvin rullaa. Toisaalta, mikäs on rullatessa kun kerran toimii.

Ja toimiihan se. Tarina on... no, ehkä vähän tavanomainen mutta ihan hyvä. On rasisteja ja anti-rasisteja ("ääret" tarkoittaa siis tässä tapauksessa juurikin ääriryhmiä, kummassakin suunnassa), ja poliisi joka luovii näiden välissä. Pari ovelaa käännettä ja pientä harhautusta, himpun verran tiukkaa toimintaa mutta kuitenkin pitkälti Columbon hengessä tehtävää ajattelevan poliisin työtä. Siinäpä se.

Päähenkilönä toimiva poliisi on ehkä himpun ärsyttävä jahkailija ja "pahikset", tai ainakin muutama tarinan kulun kannalta keskeinen hahmo - pahuus on tässä aika ambivalenttia, ilmassa on koko ajan kysymys kuka on oikeastaan paha ja kuka vain sivustakatsoja - on melko kliseisiä, mutta ihan uskottavia. Ehkä... ehkä me ihmiset olemme aika kliseisiä?

Kirjan tarina on myös hyvin ajankohtainen. On maahanmuuttoa, rasisteja, antirasisteja ja kaikkien näiden välille kehkeytyvää kahinaa, väkivaltaa ja muuta törmäystä. Oikeastaan tarinan olisi voinut siirtää ihan hyvin Suomeen, tai varmaan aika moneen muuhunkin maahan, ja se olisi toiminut ihan yhtä hyvin.

Ei mitään uutta auringon alla, mutta taidan kuitenkin lukea muutkin tähän sarjaan kuuluvat opukset. Kolme paketillista kirjallista maksalaatikkoa.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Bruce Springsteen: Born to Run

Taustatiedoksi: olen pikkulapsesta saakka ollut Bruce Springsteen -fani, ja olen sitä edelleen. Tätä kirjaa olen odottanut ns. kuola valuen jo jonkin aikaa. Saattaa hieman vaikuttaa mielipiteeseeni...

Olen lukenut muutaman elämänkertakirjan Pomosta, mutta kaikki muut ovat olleet muiden kirjoittamia. Tämän on kirjoittanut Bruce itse, ja sen huomaa. Muiden kirjoittamissa teoksissa tarkastellaan aina henkilöitä ja heidän elämäänsä ulkoapäin, ollaan aina sen varassa mitä kyseinen henkilö itsestään haluaa paljastaa, ja siihen vaikuttaa varmasti myös kirjoittajan ja kohteen välinen kemia. Toki itse itsestään kirjoittaessa on myös sensuurilippu päällä (Bruce kertoo tästäkin kirjassa, lyhyesti mutta selkeästi). Silti tunnelma on toisenlainen.

Tätä kirjaa mainostettiin etukäteen aika paljon Brucen mielialalääkityksen kautta; se oli jotenkin suuri paljastus josta oli helppo repiä otsikoita. Se taas johtuu siitä, että kirjassa ei oikeastaan paljasteta mitään kovin erikoista. Kyse ei missään tapauksessa ole jalustalle nostamisesta tai rock-tarinoiden paisuttelusta, vaan hyvin toisenlaisesta lähestymistavasta. Kyllä, toki niitäkin muutama mahtuu mukaan, mutta pääpaino on koko ajan siinä, miten Springsteen itse on kokenut ja kokee elämänsä ja siihen liittyvät tapahtumat.

Suuria "paljastuksia", jos niitä väkisin haluaa etsiä, lienee lähinnä se, että ei ole aina ollut helppoa olla ihminen. Kyse ei ole pelkästään usein toitotetusta kuuluisuuden kanssa elämisen vaikeudesta, se sinänsä tuntuu sujuneen aika mallikkaasti, vaan oman pään sisällä tapahtuvasta myllerryksestä. Masennus, epävarmuus, vaikea isä-suhde, halujen kanssa painiminen. Hitto vie ihan tavallisia asioita! Springsteen kertoo näistä erittäin avoimesti ja suoran tuntuisesti, kieriskelemättä silti loassa. Omia mokia elämän varrelta ei myöskään peitellä; uskottomuus, sulkeutuneisuus, huono käytös, kiukuttelu, ryyppääminen - kaikki on pöydällä.

Ja kuitenkin, sävy pysyy koko ajan melko neutraalina. Tai ehkä neutraali on väärä sana, ehkä avoin on paremmin sopiva. Tuntuu siltä, että tässä puhuu henkilö joka on käyttänyt valtavan paljon aikaa oman itsensä ja oman käytöksensä pohtimiseen, ja osaa kertoa siitä avoimesti, kiihkottomasti, jopa nöyrästi. En ole juuri koskaan lukenut näin henkilökohtaista elämänkerrallista teosta; lähimpänä mieleen tulee Bob Dylanin omaelämäkerta joka myös teki erittäin avoimen ja rehellisen vaikutuksen.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja etenee suurinpiirtein kronologisesti, kertaa urakehityksen ja elämänvaiheet loogisesti. Ei suuria yllätyksiä jos olet lukenut muiden kirjoittamia teoksia, mutta toki hieman erilainen lähestyminen "ohjaajan paikalta". On myös kiinnostavaa lukea miten määrätietoisia tietyt uraan liittyvät päätökset ovat olleet, ja toisaalta kuinka raskas ja raastava taistelu on koko ajan myllännyt taustalla epävarmuuden kanssa. Mielipide-erot bändiläisten kanssa käsitellään kunnioittaen, kenestäkään ei sanota oikeasti pahaa Sanaa - ei edes oikeuteen asti päätyneistä ihmissuhteista. Itselleni ei tullut näistä sellaista tunnetta, että Springsteen yrittäisi mielistellä tai varoa sanomisiaan, vaan että kyseessä on ihan rehellinen, ystävällinen suhtautuminen ja ymmärrys niitäkin kohtaan, joiden kanssa ei olla samaa mieltä.

Elämän ehtoopuolta värittävät läheisten kuolemat, joista varsinkin Clarence Clemonsin poismeno on selvästi ollut raskas paikka. Näiltäkään ei välty kukaan, kun ikä lisääntyy. Silti kirjan loppu on jotenkin valoisa, toiveikas, vaikkakin hieman haikea. Kuoleman lähestyminen itse kunkin osalta on vahvasti läsnä.

Joku sanoi minulle joskus - tai ehkä luin sen jostain - että katso ympärillesi, toisiin ihmisiin: jokaisella heistä on omat demoninsa, joista kukaan muu ei tiedä mitään. Näin tässäkin tapauksessa. Pepsodent-hymyn ja miljoonien myytyjen levyjen, mahtavien konserttien ja epäilemättä aika ison rahakasan takana on kuitenkin ihminen, jolla on oman päänsä sisällä ihan omanlaisensa maailma. Ja se on aika erilainen kuin julkisuuskuvansa.

Heittämällä paras elämäkerta jonka olen lukenut. Kitarahengessä kuusi kieltä viidestä!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Matthew Mather: Kybermyrsky

Mitä tapahtuu kun sähköt katkeavat, puhelimet lakkaavat toimimasta, vettä ei tule ja - kääk! - netti ei toimi? Näitä pähkäillään Matthew Matherin kirjassa Kybermyrsky, ja aika onnistuneesti jopa, mielestäni.

Kirja alkaa rauhallisesti, perinteisen katastrofielokuvan tai -tarinan kaavan mukaisesti. Kaikilla on niin mukavaa, mutta pikkuhiljaa alkaa siellä sun täällä tapahtua kummallisuuksia. Niihin ei suhtauduta vakavasti ennen kuin on jo liian myöhäistä, ja sitten meno äityy vakavaksi. Tarina lähtee hyvin liikkeelle ja kehittyy melkoisen synkeäksi eloonjäämistaisteluksi, josta ei kauhisteltavaa puutu.

Tarinassa pohditaan nykyisten elämän perustoimintojen katoamista paitsi yksilöiden kannalta, myös laajemmin - joskin aika köykäisesti. Kovin uskottava tarina ei ole, vaikka onkin melko vakuuttavasti esitetty; ihan pönttöä on esimerkiksi, ettei ihmisille missään vaiheessa kerrota mistä on kysymys, vaikka loppuratkaisun valossa sen olisi avian hyvin voinut tehdä. Silloin olisi tosin vältetty aika paljon tarinaan kuuluvaa ryntäilyä, säntäilyä ja kauheuksia, joten uskottavuus on joutunut taipumaan jännityksen tieltä. Ja hyvä niin, eihän tässä mitään dokumentaaria olla tavoiteltukaan!

Itselleni mieluisana ratkaisuna kirjassa ei ole kovin korostetusti yhtään varsinaista sankaria, vaan joukko nipin napin selviytyviä tavallisia ihmisiä. Arjen haasteiden kuvaaminen toimii myös; pelkän veden puuttuminen isossa kaupungissa on aika karua hommaa.

Amerikkalaisuus nostaa päätään lähinnä loppuratkaisussa ja muutamassa ehkä hieman tarpeettomassa täpärässä pelastumisessa. Hollywood-kaava haiskahtaa turskisti. Toisaalta viihdearvo on kyllä aika hyvä. Hahmot ovat melko mukavasti viritettyjä eikä itseäni usein kyllästyttävää tarpeetonta menneisyyden traumoissa roikkumista juurikaan harrasteta. Kenelläkään ei ole korostetun vaikeaa suhdetta vanhempiinsa tai kadonnutta sisarusta jonka perään haikailtaisiin sivutolkulla. Jee!

Pieni pisteiden pudotus hölynpölymäisestä kännyköiden kanssa tohkaamisesta sekä todella tarpeettomasta loppuun ympätystä onnellisesta lisäbonuksesta. Kirjan varsinaisen tarinan jo päätyttyä melko onnellisesti, pitää vielä keksiä erillinen täysin mihinkään liittymätön kappale jossa päähenkilöille käy vähän paremmin kuin lottovoittajille, ja pepsodent-hymyt valaisevat taivaan.

Kokonaisuutena ei paha, ihan hyvää viihdettä sujuvasti tuotettuna. Neljä kännykkää!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ursula K. Le Guin: Rocannonin Maailma

Nyt on pakko myöntää että en tajua. En vain päässyt tähän kirjaan mukaan. En oikein tiedä, miten tätä olisi pitänyt lukea - seikkailuna, kannanottona... johonkin, vai jotenkin muuten. Harmittaa vietävästi. Mutta Le Guin on ollut minulle muutenkin vaikea tapaus, vaikka - jälleen kerran - kuuluukin sellaisiin tekijöihin joista jokaisen scifin ystävän tulisi ehdottomasti pitää.

Kirjassa on mielestäni jotenkin sekava meininki. Paljon hahmoja joista en oikein päässyt kärryille kuka on kuka, ja välillä ihmeellisesti ehkä taistellaan tai ollaan taistelevinaan, ja sitten taas vaelletaan eestaas. En ihan oikeasti edes ymmärrä, mikä oli kirjan varsinainen tarina. Tai oliko sitä edes.

Huoh. Joskus sitä tuntee itsensä niiiiiiin tyhmäksi että morjes. Nolla mitään.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Mark Twain: Omaelämäkertani

Mark Twain - Samuel Clemens - saneli viimeisinä vuosinaan omaelämänkertansa sihteerilleen, ja tässäpä se nyt on kirjan muodossa. Twain oli - on - minulle tärkeä kirjailija, luin nuorena mielestäni koko tuotannon. Tom Sawyer ei kolahtanut ihan täysin, mutta Huckleberry Finnin seikkailut toimivat erittäin hyvin (taisin lukea sen puolenkymmentä kertaa parin vuoden aikana) ja Matkakirjeitä Maasta on myös aina ollut minulle mieluisaa luettavaa.

Tästä kirjasta erehdyin lukemaan takakannen, jota en yleensä tee. Takakannessa mainostettiin Twainin ruotivan maailman menoa tiukkaan sävyyn, annettiin ymmärtää kyseessä olevan piikikästä, jopa katkeraa tilitystä. Mutta niin ei ole. Kirjassa kirjailija muistelee elämäänsä oikeastaan hyvinkin neutraalisti. Ei tylsästi tai kuivasti, mutta sangen neutraalisti, hyvin vapautuneesti. Mitään herkullisia paljastuksia ei ole luvassa, eikä omalla erinomaisuudella mässäillä, vaan tapahtumia kerrotaan väliin hieman humoristisesti ja toisinaan surulliseenkin sävyyn. Ne, joiden kanssa sukset ovat menneet ristiin, saavat kyllä oman osuutensa, mutta mitään syytöksiä tai mustamaalausta ei tapahdu.

Olin jopa yllättynyt sävyn neutraaliudesta. Twainille tyypillinen satiirinen ote puuttuu lähes kokonaan, se on vain silloin tällöin läsnä, ja silloinkin hyvin pieninä pilkahduksina.

Kirjan lukemisesta tekee hieman vaikean se, että siinä käydään paljon läpi Twainin elämän varrella kohtaamia ja tuntemia henkilöitä, joista suuri osa on ainakin minulle tuntemattomia. Näiden käsittely edellämainitulla neutraalilla tavalla on täältä käsin jopa hieman ongelmallista, koska huumoria ei irtoa edes halvan naurun vertaa. Paikoitellen sitä vain lukee henkilöistä joista ei tiedä mitään, melko yhdentekeviä seikkoja. Olisi ollut mukavaa, jos näistä hahmoista olisi ollut enemmän taustatietoja, vaikkapa vain suomennetun laitoksen alaviitteinä tai lisäyksinä.

Twainin omasta elämästä saa kuitenkin melko hyvän kuvan. Mikään bisnesnero herra ei selvästi ollut, aika loistavia hutilaukauksia ja suorastaan ääliömäisiä liikkeitä on tehty, ja niistä kerrotaan ihan suoraan. Kuitenkin, alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sopisi tähän elämänkaareen kai aika hyvin. Paitsi että, kirjassa on erittäin, erittäin surullinen sävel; yksi kirjailijan tyttäristä kuolee nuorena, sitten myöhemmin vaimo ja lopuksi toinen tytär. Nykyaikainen sairaanhoito tuntuu taas aika hyvältä ja lohdulliselta, sillä ainakin tytärten kuolemat ovat nykymittapuun mukaan aivan turhia. Näistä kertoessaan kirjoittajan tuska on käsinkosketeltavaa.

Kaikille Mark Twainin kirjoja lukeneille suositeltava teos kahlattavaksi läpi. Neljä höyrylaivaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Lee Child: Kovemman Kautta

No nyt lähtee. Turpaan vaan ja henki pois. Ja sehän on oikein ja jopa hienoa, kun on oikeamielinen ja hyvien puolella. Eikö vaan?

Taisin ostaa tämän kirjan joskus jollekin lentomatkalle. Erittäin suosittu kirjasarja, näitä on varmaan parikymmentä kirjoitettu ja jokunen leffakin tehty (Tom Cruise pääsankarina, hieman hassua koska hahmo on näissä kirjoissa nimenomaan erittäin isokokoinen mitä herra Cruise ei kyllä varsinaisesti ole).

Kirjassa on pohjimmiltaan kyse mustavalkoisesta oikeuden jakamisesta. Ylikova hyvis pistää ilmiselviä pahiksia pinoon nyrkeillä, aseilla ja million milläkin. Ruhjeita ja ruumiita tulee liukuhihnalta. Pakollinen romanssi - nainen on tietysti "kaunis mutta älykäs" - ja rasittavat määrät pseudofilosofista hölynpölyä, ja soppa on valmis.

Teksti on kuitenkin sujuvaa. Tämä on varmaankin kirjamaailmaan vastine ison budjetin Hollywood toimintaleffoille. Ei mitään erityisen älyllistä, mutta ihan sujuva tapa kuluttaa aikaa muutama tunti. Jotenkin vaan väkivallan ihannointia voisi ehkä olla ihan pikkuisen vähemmän, ei se oikeastaan niin hirveän hienoa kuitenkaan ole.

Totaaliseen tylsistymiseen. Kaksi nyrkkirautaa.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Denise Rudberg: Toinen Toista Pahempi

Tuli sitten luettua toinen Denise Rudberg melkein saman tien - ensimmäinen oli sen verran helppoa ja sujuvaa luettavaa, mukavaa viihdettä. Tämä toinen kirja jatkaa ensimmäisen perään samoilla hahmoilla, mutta varsinainen juoni-tarina on uusi. Henkilöhahmojen omat tarinat sen sijaan jatkuvat enemmän tai vähemmän suoraan.

Tässä kirjassa syödään pullaa. Paljon pullaa. Ilman pullansyöntiä (ja hankkimista ja ylipäätään pullasta kohkaamista) homma olisi voinyt tiivistyä novelliksi. Välillä se on hauskaa, mutta välillä kyllä vähän rasittavaa. Vähempikin riittäisi. Ehkä jos olisin itse Ruotsalainen, tämäkin aspekti voisi avautua eri tavalla - voihan olla etten esimerkiksi ihan ymmärrä kaikkia Tukholmalaisen pullan vivahteita.

Syömisen lisäksi pähkäillään ihmissuhteita, lähes rasittavuuteen asti. Paitsi tietysti jos tykkää sellaisesta lukea. Niidenkin osalta kerronta on ihan sujuvaa eivätkä hahmot ole ihan pelkästään muovisia vaan ihan kivasti rakennettuja. Kirjassa on - pahiksia lukuunottamatta - oikeastaan aika vähän sellaisia hahmoja, joiden kanssa en mielelläni lähtisi oluelle. Tai pullalle.

Henkilöiden elämien kiemurat ja käänteet sen sijaan ovat aika tyhjänpäiväisiä ja niiden liittäminen juoneen vähän töksähtelevää, turhan läpinäkyvää. Aika monet käänteet ovat turhan helposti arvattavissa, koska ne on kirjoitettu jo aika moneen kirjaan aika monta kertaa.

Varsinainen tarina on aika synkkä. Vaimonhakkaamista ja paljon pahempaakin. Sen käsittelyssä ei mennä ihan älyttömään mässäilyyn mikä on ehkä ihan hyväkin ratkaisu, koska aiheen ahdistavuus on jo näin pullansyönnin keskellä ihan riittävän korkealla tasolla. Juonenkuljetus tuppaa välillä unohtua henkilöhahmojen kommervenkkeihin, mutta kun siihen aina välillä palataan se rullaa ihan kivasti. Vähän kulunutta, jonkun verran käytettyä, liioiteltua ja epäuskottavaa paikoin, mutta ei missään tapauksessa pahasti. Loppuratkaisukin on melko toimiva.

Tämän lukeminen ei harmita, vaikka näin jälkeenpäin oli kyllä vaikea muistaa kirjan tapahtumista tai henkilöistä oikeastaan yhtään mitään. Jouduin vähän lunttaamaankin. Silti, lukisin tältä kirjailijalta muitakin tekeleitä ihan mieluusti. Jos niihin saisi himpun verran lisää omaperäisyyttä niin eipä haittaisi kyllä yhtään.

Kolme pullaa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Enkelten Verta

Enkelten Verta on muistaakseni toinen Sinisalon kirja jonka olen lukenut, ja pidin siitä kovasti. Sinisalon kieli on tyylikästä ja helppoa luettavaa. Rytmitys ja tarinan kuljetus toimivat hienosti.

Tämänkaltaisissa kirjoissa - ekologisissa trillereissä tai scifiäkö tämä nyt olisi, hieman vaikea luokitella - on aina vaarana sortua paasaamiseen. Tässä kirjassa näin ei ole, vaikka ihan arkisesta ja todellisesta ekologisesta uhasta kertookin. Tarina kiinnittyy todellisuuteen, oikeisiin tapahtumiin ja ilmiöihin, ja toisaalta taas huitelee vankasti scifin puolella.

Tyylikeinona käytetty blogiteksti toisena kertojana voisi ehkä kääntyä hieman itseään vastaan, mutta ei tee sitä. Blogitekstien kommentteja on myös mukana (jälkisanojen mukaan perustuvat ainakin osin todellisiin kommentteihin), ja ne toimivat todella mainiosti - koko skaala kiukuttelijoita, marmattajia, urpoja tosiasioiden kieltäjiä ja palavasieluisia maailmanparantajia - keventäen mutta samalla antaen syvyyttä blogitekstien käytölle. Kommentit tavallaan liittyvät tarinaan, ne kertovat eri puolia, toimien ikään kuin eri kertojina samoille tapahtumille.

Juonikuvio kelataan auki kauniisti, tasaisesti, paljastamatta mitään ylimääräistä liian aikaisin. Juonen suuri yllätys on ehkä hieman epäuskottava, mutta ei kuitenkaan häiritsevässä määrin. Tarinan päähenkilö on suhteellisen miellyttävä karikatyyri suomalaisesta jurottajasta, olematta kuitenkaan liian päälleliimatun oloinen.

Jos tarinan oheen ripotellut faktat eivät ole entuudestaan tuttuja, voi kirja jopa herättää ajattelemaan asioita. Ja sehän on aina hienoa se!

Neljä mehiläistä. Bzzzzzzzzz.......

torstai 26. tammikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Auringon Ydin

En yleensä pidä tämän tyylin kirjoista; kirjoista, joissa eri henkilöhahmot kertovat samaa tarinaa omasta vinkkelistään. Yleensä se tuntuu minusta teennäiseltä, tarkoitushakuiselta, mutta tällä kertaa vahva tarina kantoi tyylittelyn... no, tyylillä.

Kirjan chili-huumeilu oli hauska väännös todellisuudesta. Narkki kuin narkki, oli kama sitten mitä tahansa. Mihinkään Trainspotting-tyyppiseen deekuilulla juhlistamiseen tässä kirjassa ei sorruttu, korkeintaan vihjattiin - jälleen kerran koska tarina ei enempää tarvinnut.

Kirjan varsin Orwellimainen kaiken kieltävä hallitusmuoto sinänsä oli aika tylsä ja entuudestaan tuttu, eikä ainakaan itselläni mitenkään erityisen ajatuksia herättävä. Valtiovalta toimi ikään kuin kulissina tarinalle, eikä siihenkään varsinaisesti keskitytty sen kummemmin.

Jollain kumman tavalla moneen suuntaan risteävä, hieman sekavakin tarina kuitenkin vei mukanaan. Kirja oli ahmittavaa luettavaa; kieli sujuvaa, tarinan rytmi ja kuljetus erittäin luontevaa ja hahmot välttelivät ilmeisimpiä kliseitä vallan mainiosti. Loppuratkaisu oli ehkä aavistuksen pannukakku mutta mikäs siinä, ei kai ihan kaiken tarvitsekaan räjähtää.

Kaikenkaikkiaan mieluinen lukukokemus. Neljä chiliä!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Iain M. Banks: Pintakuvio

Diggaan scifistä. Avaruus, jee! Isot teemat, monimutkaiset tarinat, teknologian ja ihmisenä olemisen jännitteet, kaikki hienoja juttuja. Luen myös paljon scifiä. Välillä minulla on kausia jolloin en lue juuri mitään muuta. Iain M. Banks on yksi tieteiskirjallisuuden arvostetuimpia kirjailijoita. Minun pitäisi siis takuuvarmasti pitää Banksin kirjoista...

Enpä vaan pidä. En muuten tykkää sormusten herrastakaan yhtään, vaikka nörttinä sen kuuluisi kai olla minulle jotenkin tosi merkittävä opus. Mielestäni se on ihan puppua. Pönttöpäät vaeltavat eestaas kliseisen tarinan varjolla ja hyvät on hyviä ja pahat pahoja ja yllätys pyllätys, mitenkäs lopussa sitten käykään. Pyh.

Pintakuvio on hehkutettu ja kehuttu Banksin kirja, josta en vaan saanut otetta. Luin sen kyllä kokonaan - ihan sujuvaa tekstiä, hyvää kieltä ja tarinan kuljetusta, mutta jotenkin... tarkoitushakuista. En oikein osaa selittää, mutta minulle tuli tästä kirjasta mieleen visuaalinen kuva Banksista tyhjän paperin edessä päättämässä, että kirjoitanpa nyt Iain M. Banksin mahtavan kirjan. Jotenkin tämä kirja yrittää vähän liikaa.

Ehkä se on liian hyvä? Ehkä en vain tajua jotain?

No, joka tapauksessa, en oikein innostunut tästä kirjasta samoin kuin en oikein ole innostunut Banksin muistakaan kirjoista. En ole kovin montaa niistä lukenut, ehkä kolme tai neljä, joten ehkäpä jätän tämän kirjan vielä epävarmojen kategoriaan ja yritän lukea tuotannosta muita kirjoja. Joskopa sitten aukeaisi tämänkin suuruus.

Kirjassa mennään kauheasti, pitkin poikin avaruuden ääriä ja taistellaan hurjasti. On ihmeellisiä vempeleitä, robotteja, avaruusaluksia ja ties mitä kaikkea tulevaisuuden juttua. Ja tietenkin hyviksiä ja pahiksia, ja taustoja jotka rullataan auki pikkuhiljaa, sopivasti annostellen. Ja siltikin, jotenkin kokonaisuus ei vain loksahda kohdalleen. Tätä ei oikein voi lukea hömppäviihteenä koska teemat ovat aika isoja ja vakavia, mutta taas kovin vakavaksi pohdiskeluksi kirja on aika pseudo-filosofinen ja jopa vähän lapsellinen.

Äh. Jotain muuta väliin, vaikka ruotsalaista pullansyöntidekkaria.

Kaksi mustaa aukkoa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Jack Campbell: Taipumaton (Kadonnut Laivasto #1)

Tässäpä kirja jollaisia luin lapsena, uudelleenlämmitettynä. Kaikin puolin sujuvaa tekstiä ja jotenkin kova yritys olla jotain muuta kuin suoraviivainen sankaritarina avaruudesta ja sotilaista, vaikka juuri sellainen onkin. Tämä on juuri sitä scifiä jota scifiä tuntemattomat sen ajattelevat olevan: lennetään avaruudessa, soditaan ja räiskitään ja ollaan niin sankaria että morjes.

Luin koko kirjan aika nopeasti. Kieli on hyvää ja tarinan kuljetus aika sujuvaa, vaikka paikoin vähän puuduttavan kulunutta. Mitään kovin omaperäistä kirja ei tarjoa. On vastentahtoinen sankari, laivaston rautainen komentaja joka on kaikin puolin vihollita parempi joka käänteessä, suunnattomia avaruuden etäisyyksiä ja juuri sopiva määrä menetyksiä - ei tosin koskaan varsinaisista tutuksi käyvistä hahmoista. Perusjuttua siis.

Kirjan päähahmon ajatuksissaan käymä mukasyvällinen moralistinen pohdiskelu on ajoittain melko rasittavaa. Samoin muiden hahmojen sotilaallisen kunnian ylilyönneillä kikkailu ja kaiken turhuuden alleviivaaminen puuduttaa. Koko homman on kirjoittanut jo aika moni kirjailija aikaisemminkin, kulissien ollessa milloin laivaston purjealukset, milloin jalkaväen hyökkäykset tai vaikkapa lentolaivueen tohinat.

Aion kuitenkin lukea kirjasarjan muitakin osia. Tämä on ihan kelpo kirjallisuutta, kunhan ottaa opuksen viihteenä eikä odota siltä mitään syvällistä pohdintaa. Siihen on sitten ihan eri kirjat.

Kaksi avaruuslaivaa.