perjantai 26. kesäkuuta 2020

Ray Bradbury: Paha Saapuu Portin Taa

Sirkus saapuu kaupunkiin, ja kahden 13-vuotiaan pojan mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen hyvin sekavasti. Paha Saapuu Portin Taa on kirjoitettu lähes runomaisesti, hyvin kuvaillen ja maalaillen paikoin pelkästään erilaisin kielikuvin ja kukkasin - ja sellaisenaan melko raskasta luettavaa.

Tarina on... vissiinkin olemassa, mutta varsin sekava ja vaikea hahmottaa. Jotenkin kirjan päähahmoina olevien poikien mielikuvitus laukkaa ja saa kaiken näyttämään jännältä ja pelottavalta, ja samaan aikaan tuntuu kuin kerronnassa olisi kyse kirjailijan omasta nostalgisesta kaipuusta johonkin mystiseen täydelliseen lapsuuden kesään.

En oikein saanut tolkkua tästä teoksesta, vaikka se Bradburyn arvostetuimpiin kirjoihin yleensä luetaankin. Ehkä luin tätä jotenkin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin - tai ehkä aika on vain ajanut tämän kirjan yli, peruuttanut vielä takaisin ja ajanut uudestaan liiskaten kirjalliset arvot niin latteiksi, ettei niistä ota enää selkoa.

Omalta osaltani ei jatkoon, mutta jos tykkäät lukea klassikkoja ja "vaikeita" teoksia niin mikäpäs siinä. Kaksi sirkuspelleä.

torstai 18. kesäkuuta 2020

Isaac Asimov: Alaston Aurinko

Alaston Aurinko on Asimovin teoksista omalla listallani varsin korkealla. Kirja on hieno sekoitus scifiä ja dekkaria, ja jopa niin päin että scifi on oikeastaan varsin pienessä osassa - ainoastaan iänikuiset robotit (ja kyllä, niiden "pääsäännöt" joita jankataan aina vaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan) esiintyvät perinteisemmän scifin puolelta.

Mutta tällä kertaa kirjan lukemisessa on erilainen twisti kuin vuosikymmeniä sitten! Kirjan maailmassa (no ainakin yhdellä planeetalla) ihmiset ovat täysin fyysisesti eristäytyneet toisistaan ja vain "katselevat" toisiaan teknologian kautta, sen sijaan että olisivat varsinaisesti yhteydessä. Kuulostaako tutulta? Facetime-puheluita, chattia ja nyt vielä tämän koronaviruksen aikana työntekokin etäyhteyksin, juuri niin. Kirjassa revitellään tulevaisuusvisiolla joka varmaankin kirjoittamisen aikoihin (1957 !) oli aivan poskettoman "scifiä" ja huuhaata, mutta joka nyt, tänä päivänä, onkin yllättävän realistisen tuntuinen ajatus.

Jännää!

Scifissä on ainakin itselleni ollut hauskaa seurata, miten vanhoissa kirjoissa käsitellyt tulevaisuudet ovat muuttuneet osaksi arkea ihan oikeassa maailmassa. Star Trekin kaltaiset sarjat joissa jokaisella oli mukanaan "kommunikaattori", jolla saattoi olla puheyhteydessä vaikka kuinka kauas? Pffff, iisi homma kännykällä. "Näköpuhelin"? No kaikillahan sellainen on taskussa. Matriisi (Gibson)? Nettihän se. Hauskoja nämä - ja kertovat toki karua kieltään omasta vanhenemisestani, mutta mikäpäs siinä.

Alaston Aurinko ei juurikaan ihmettele teknologiaa teknologian vuoksi, vaan pohtii nimeomaan ihmisten käyttäytymistä. Se onkin kenties jonkinlainen sosiologinen dekkari. Salapoliisi tutkii murhaa itselleen vieraalla planeetalla, jonka ihmiset käyttäytyvät kovin eri tavalla kuin tämän kotiplaneetalla. Fyysinen läsnäolo koetaan ahdistavana ja pelottavana jopa niin voimakkaasti, että tästä käyttäytymismallista tulee oleellinen osa murhan ratkaisua.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja kestänyt aikaa aivan älyttömän hyvin - sen kirjoittamisesta on kuitenkin jo yli 60 vuotta! Suosittelen tätä varauksetta kaikille scifin ystäville ja jopa sellaisille, jotka eivät scifiä yleensä lue - hieno, hieno porttihuumekirja!

Viisi aurinkoa.