Mutta tällä kertaa kirjan lukemisessa on erilainen twisti kuin vuosikymmeniä sitten! Kirjan maailmassa (no ainakin yhdellä planeetalla) ihmiset ovat täysin fyysisesti eristäytyneet toisistaan ja vain "katselevat" toisiaan teknologian kautta, sen sijaan että olisivat varsinaisesti yhteydessä. Kuulostaako tutulta? Facetime-puheluita, chattia ja nyt vielä tämän koronaviruksen aikana työntekokin etäyhteyksin, juuri niin. Kirjassa revitellään tulevaisuusvisiolla joka varmaankin kirjoittamisen aikoihin (1957 !) oli aivan poskettoman "scifiä" ja huuhaata, mutta joka nyt, tänä päivänä, onkin yllättävän realistisen tuntuinen ajatus.
Jännää!
Scifissä on ainakin itselleni ollut hauskaa seurata, miten vanhoissa kirjoissa käsitellyt tulevaisuudet ovat muuttuneet osaksi arkea ihan oikeassa maailmassa. Star Trekin kaltaiset sarjat joissa jokaisella oli mukanaan "kommunikaattori", jolla saattoi olla puheyhteydessä vaikka kuinka kauas? Pffff, iisi homma kännykällä. "Näköpuhelin"? No kaikillahan sellainen on taskussa. Matriisi (Gibson)? Nettihän se. Hauskoja nämä - ja kertovat toki karua kieltään omasta vanhenemisestani, mutta mikäpäs siinä.
Alaston Aurinko ei juurikaan ihmettele teknologiaa teknologian vuoksi, vaan pohtii nimeomaan ihmisten käyttäytymistä. Se onkin kenties jonkinlainen sosiologinen dekkari. Salapoliisi tutkii murhaa itselleen vieraalla planeetalla, jonka ihmiset käyttäytyvät kovin eri tavalla kuin tämän kotiplaneetalla. Fyysinen läsnäolo koetaan ahdistavana ja pelottavana jopa niin voimakkaasti, että tästä käyttäytymismallista tulee oleellinen osa murhan ratkaisua.
Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja kestänyt aikaa aivan älyttömän hyvin - sen kirjoittamisesta on kuitenkin jo yli 60 vuotta! Suosittelen tätä varauksetta kaikille scifin ystäville ja jopa sellaisille, jotka eivät scifiä yleensä lue - hieno, hieno porttihuumekirja!
Viisi aurinkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti