tiistai 30. huhtikuuta 2019

Mark Twain: Kaksipiippuinen Juttu

Kaksipiippuinen Juttu on postuumi kokoelma Mark Twainin aiemmin julkaisemattomia tarinoita. Kirjassa on viitisen tarinaa, melko pitkiä novelleja siis - tai erittäin lyhyitä romaaneja.

Tarinat ovat oikeastaan aika yhdentekeviä, ja niitä on tosi vaikea uskoa Mark Twainin kirjoittamiksi. Lienee syy, miksi näitä ei julkaistu mösjöön omana elinaikana - aina ei voi onnistua. Tekeleissä on mielestäni myös täysin selvää editoinnin tarvetta; ne ovat poskettoman pitkiä, jahkailevia ja tylsiä. Hyvä editori olisi tiivistänyt nämä muutaman sivun mittaisiksi napakoiksi jutuiksi, jolloin jotain voisi olla ollut vielä pelastettavissa. Tällaisenaan turinat ovat oikeastaan aika huonoja.

Reiluuden nimissä sanottakoon, että tarinat ovat ilmeisesti ainakin osin vielä keskeneräisiä, viimeistelemättömiä. Ehkä näistä olisi lisää työstämällä tullut vielä jotain. Tällaisenaan en suosittele kenellekään - ehkä pienenä kuriositeettina Twainin faneille, mutta varaudu maistamaan pettymyksen katkeraa kalkkia.

Yksi salapoliisitarina.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Ilkka Remes: Vapauden Risti

Vapauden Risti on Horna-sarjan viimeinen teos, ja hyvä niin. Samoja juonenkäänteitä ja samaa paasausta on riittänyt jo aivan tarpeeksi.

Kirjassa Venäjä on ottamassa Suomea haltuunsa. Hommaa hoidetaan nykyaikaisen hybridi-sodankäynnin keinoin: on informaatiovaikuttamista, terrorismia, väärennettyjä tapahtumia ja syyllisiä sekä loputon jankkaus poliittisia urpoiluja. Kirja on sidottu tiukasti tähän päivään käyttämällä poliitikkoina todellisia nimiä, mm. pääministeri Sipilä on hommissa mukana, ja muutenkin monet tapahtumista ovat samankaltaisia, kuin saamme lukea lehdistä valitettavan usein. Vai miten olisi väkijoukkoon ajettu kuorma-auto?

Kirjan ongelma on avian poskettomuuksiin paisunut juonikuvio, jossa yhdysvallat ja venäjä ovat käytännössä valmiit aloittamaan uuden sodan - suomen takia. Just joo. Juonessa on myös mukana mm. Israelilaisia, jotka tietenkin hääräävät suomessa. Niinpä niin. Ja lopulta koko homma ratkeaa aivan naurettavan pölvästillä tavalla; Suomi on yllättäen maailmanpolitiikassa niin tärkeä, että yhdysvalloissa pistetään presidentti viralta.

Haukotus.

Suuri osa toiminnasta on myös hirveää kohkaamista eestaas, joka toistaa aikaisempien kirjojen kaavaa. Tästä kirjasarjasta olisi mielestäni riittänyt yhden tai enintään kahden kirjan mittainen tiivistys, jolloin eestaas venkslaamista olisi ollut vähemmän, ja mielenkiinto olisi ehkä pysynyt jotenkin kasassa.

Perushuttua. Viihdyttävää kotimaista Hollywood-tuotantoa. Olisko se sitten Heinolaa? Kolme ohilaukausta.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Veikko Huovinen: Joe-setä

Huovinen kirjoittaa tässä selvästi Veitikan jälkeisessä noususuhdanteessa Stalinista, mutta hieman eri tyyliin. Tällä kertaa ei lähtökohtaisesti naureta diktaattorille (no toki jonkun verran), vaan etsitään miestä, ihmistä, myytin takaa.

Kirjassa seurataan Josifin elämää lapsesta hautaan. Kukaanhan ei synny hirmuhallitsijaksi, vaan sellaiseksi kasvetaan, jotenkin. Huovinen ei varsinaisesti etsi syitä ja seurauksia, eikä kirja liene historiallisesti ihan tarkka - ainakaan kalaretkien aikana käytyjä keskusteluja ei varmaankaan ole kukaan tallentanut - vaan enemmänkin koittaa kuvailla, minkälainen ihminen voisi Josif Stalin olla ollut.

Kirja on paikoin aika hauskaa luettavaa, toisinaan taas hieman setämäisen selostavaa, ehkä tarpeettoman alleviivaavaa. Joskus jopa hieman väkinäistä. Eikä kirjassa ole mitään erityisiä paljastuksia, eikä se yritä kertoa mitään historiallisesti merkityksellistä. Sen lukeminen on kuitenkin aika mielenkiintoinen kokemus: yleensähän ajatuksemme diktaattoreista keskittyvät vain hirmutekojen kauhisteluun; niitähän historiaan kirjoitetaan. Mutta kauheimmatkin hirviöt ovat kuitenkin pohjimmiltaan ihmisiä. Tykkäävät kalakeitosta, laulavat juovuspäissään ja kaipaavat seuraa.

Stalin kuvataan kirjassa takakannen mukaan "ihmisheppulina", ja se on mielestäni aika kuvaavasti sanottu. Suosittelen!

Kolme siikaa.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Umayya Abu-Hanna: Sinut

Sinut on Umayya Abu-Hannan omakohtainen kertomus omasta elämästään Suomessa. Kirja on melko kronologista muistelua ja pohdiskelua, ja varsinkin alkupuoliskollaan hyvin oivaltavaa ja terävää havainnointia suomesta ja suomalaisuudesta, ulkopuolisin silmin.

Jokaiselle tekisi hyvää lukea tämä kirja; miltä näyttää suomalainen käytös täysin toisenlaisesta kulttuurista tulevan ihmisen silmin? No aika oudoltahan se, vaikka meille itsellemme tietenkin kaikki on kovin tavanomaista, luontevaa. Kielimuuri on valtava, ja suomalaisten tavatkin varsin erilaiset kuin arabimaissa. Tuntuu, että kaikki tehdään jotenkin nurinpäin.

Abu-Hanna kirjoittaa välillä hyvinkin teräviä havaintoja, mutta loppua kohden kirja menee ehkä aavistuksen paasaamisen puolelle. Aihe (aiheet) on kyllä tärkeä, mutta Palestiinalaisten kohtelua on suomalaisittain jotenkin hieman vaikea hahmottaa, eikä siitä paasaaminen jaksa ihan hirveästi kiinnostaa. Vaikka varmaankin pitäisi. Liekö vain niin, että kauempana tapahtuvat asiat nyt vaan ovat vaikeampia käsitellä; liian abstrakteja, jotenkin?

En ole itse aiemmin lukenyt Abu-Hannan teoksia enkä juuri seurannut hanta muutenkaan, mutta oma arvostukseni nousi kyllä valtavasti, niin hienosti hän käsittelee vaikeitakin asioita. Kirja on paikoin humoristinen, mutta ei liiaksi; vaikeille asioille voi aina nauraa, mutta nauraminen ei saa estää niiden käsittelyä oikeasti. Tässä tasapainottelussa kirja onnistuu mielestäni valtavan hyvin. Osa pohdinnoista on suorastaan luentoja erilaisuudesta, identiteetistä, maailmankuvan rakentamisesta. Näitä kannattaa todellakin lukea!

Aivan loistava kirja. Suosittelen tätä ihan jokaiselle suomalaiselle, ja muillekin. Neljä liukastumista lumen peittämällä jäällä.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Philip K. Dick: Lies, Inc

Lies, Inc alkaa lähes tavanomaisen scifi-seikkailun tapaan: kaukaisen Valaan suun planeetale on avattu teleportti. Planeetalla kerrotaan olevan valtavasti tila ihmisille, jotka kärsivät ylikansoittuneesta maapallosta. Ihmisiä lähtee etsimään uutta onnea. Mutta teleportti toimii vain yhteen suuntaan; kukaan ei voi palata kertomaan, mitä Valaan suussa oikeasti tapahtuu.

Onko kyseessä juoni? Onko koko homma silkkaa huijausta, jolla hyväuskoiset ihmiset saadaan astumaan suden - tai valaan - suuhun mukisematta, vastaan panematta? Yksi mies päättää matkustaa Valaan suuhun avaruusaluksella, toteamaan itse tilanteen todellisen laidan. Matka tulee kestämään kahdeksantoista vuotta - yhteen suuntaan.

Ja sitten Dick tekee tavanomaisen temppunsa, ja koko homma lähtee lapasesta suoraan palmun alle, sitten porsaanreiän kautta avaruuden ympäri ämpäri ja morjes, homma on sekaisin. Puolenvälin jälkeen en oikein enää pysynyt kirjassa perässä; lopullista selvyyttä Valaan suun tapahtumista on myöskin turha odottaa. Tai no, kerrotaanhan asiat kyllä, mutta ota niistä nyt sitten selvää. Hallusinaatioiden ja rinnakkaisten todellisuuksien syövereissä mennään sellaisilla loikilla että tukka nousee pystyyn kaljullakin.

Itse pidän edelleen Dickin helpommista, "tylsemmistä" teoksista enemmän. Täytyy kuitenkin nostaa hattua, on taas pistetty aika kovat keitokset porisemaan, ja jotenkin kumman tavalla saatu pidettyä vielä soppa kasassa. Ehkä. En tiedä.

Kaksi rinnakkaista todellisuutta. Lue jos haluat haasteita.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Douglas Adams: Sielun Pitkä Pimeä Teehetki

Douglas Adamsin tunnetuin teos on tietenkin mainio Linnunradan Käsikirja Liftareille -sarja; kirjasarja, joka määritteli uusiksi koko hassuttelu-scifin genren. Ja pari muutakin genreä ihan vain aikansa kuluksi.

Sielun Pitka Pimeä Teehetki on jonkinlainen jatkumo Adamsin aikaisemmalle teokselle Dirk Gentlyn Holistinen Etsivätoimisto. Samainen Dirk Gently seikkailee - tai sekoilee - tässäkin kirjassa. Valitettavasti on pakko sanoa, että kirja ei ole kovin hyvä.

Linnunradan käsikirja oli silkkaa ilotulitusta, jatkuvaa hassuttelun ylilyöntien sinfonia. Teehetki taas tuntuu tosi väkinäiseltä, ihan kuin Adams olisi päättänyt osoittaa osaavansa kirjoittaa muutakin kuin hassuttelua, muttei sitten osannutkaan ja jotenkin vain feikkasi koko homman, huonosti. Kirjan kieli poskessa vedetty liioittelu on epäluontevaa ja huonosti rytmitettyä, eikä juonesta tule tolkkua mitenkään. Mahdollisimman "kreisit" hahmot - jumalat ja ihmiset - tuntuvat teennäisesti kehitellyiltä, eikä kirja oikein tunnu osaavan päättää mikä se on, tai miksi.

Eipä voi suositella tätä opusta. Varsinkin, jos tykkäät Linnunradan Käsikirjasta, kannattaa ehkä tämä pettymys jättää väliin ja lukea vaikka käsikirja uudestaan. Kaksi tyhmää jumalaa.