Jānis Joņevs: Doom 94

Nyt ollaan metallimuusiikin äärellä, ja varsin oivaltavasti kirjoitettua tarinaa onkin saatu kansien väliin! Doom 94 kertoo nuoren pojan heräämisestä metallimusiikkiin Nirvanan myötä, ja kasvukertomuksen omaisesti kuinka poika ja musiikkimaku kasvavat ja kehittyvät 1990-luvun Latvialaisessa lähiössä.

Tarina on hauska ja ehkä välillä vähän surullinenkin, mutta ilmeisen hyvällä aiheen tuntemuksella kasaan kyhäilty. Kirjailijan on pakko olla jonkinsortin metallipää, niin hienosti kokemukset osuvat maaliin - vastaavat omia muistojani monelta osin, kun itse keksi rokkenrollin ja raskaamman musiikin nuorukaisena.

Kertojahahmo Jānis tuskailee elämän vietävänä. Musiikki antaa tyhjältä tuntuvalle olemiselle sisältöä, ja siihen on helppo mennä mukaan. Ystävät ja muut metallidiggarit kuuluvat laajennettuun perheeseen, jossa Jānis on eniten kuin kotonaan, vaikka tunteekin ilmeisen selvästi ulkopuolisuuden tunnetta. 

Kaikki tuntevat, erityisesti nuorena. Jos sen vain olisi tajunnut tuolloin nuorena, olisi elämä ollut kenties hieman helpompaa.

Alkoholi ja jossain määrin huumeetkin näkyvät ja kuuluvat kuvaan, ja yleinen sekoilu on arkea - tuoden arkeen jotain jännitystä, seikkailua, jotain suurempaa kuin mitä "ne muut" voivat ymmärtää.

Kirjan loppu on ehkä vähän erikoinen mutta mikäs siinä, voi sen noinkin kertoa.

Oikein hieno kertomus, vahva suositus varsinkin jos itse pidät metallista tai noin yleensä raskaammasta musiikista. Neljä bändiä!

Fredrik Backman: Mies, Joka Rakasti Järjestystä

Ove on kärttyinen vanha mies, aika lailla samaa kaliiberia kuin Mielensäpahoittaja. Oven vaimo on kuollut, ja Ove haluaisi myös kuolla. Kirjassa Ove yrittää kuolla monta kertaa, mutta aina menee pieleen. Aina tapahtuu jotain joka vie huomion.

Jonkinlainen buumi näitä "mielensäpahoittajia" on ollut viime vuonna, ja tästä(kin) kirjasta on tehty elokuvakin, A Man Called Otto, jossa pääosaa näyttelee Tom Hanks. Kirja on ihan onnistunut tekele aiheen tiimoilta, vaikka aihe onkin oikeastaan aika suppea eikä itsessään kovin kiinnostava.

Kirjan alkupuolisko on melkeinpä uuvuttava. Ove kierii omassa tympeydessään ja on kaikki muita kohtaan paskamainen ja todella ärsyttävä. Itse en jaksaisi tuollaista aikuisvauvaa katsella hetkeäkään. Kirjan teemana on Oven oikeudenmukaisuuden taju; selkeän oikein-väärin rajan ymmärtäminen ja kaike mustavalkoisuus. Johonkin saakka se toimiikin, mutta toistoa toistoa toistoa on ehkä vähän liikaa - juu tuli jo selväksi että Ove ajattelee asioista vähän yksioikoisemmin kuin me muut ja on sen vuoksi... niin mitä, symppiskö? Ei varsinaisesti, lähinnä vain todella rasittava.

Tarina kuitenkin muuttuu pikkuhiljaa sivuhahmojen ottaessa enemmän roolia. Monet näistä tuntuvat jopa pitävän Ovesta - miksi, en voi ymmärtää. Ove kokee velvollisuudekseen auttaa näitä erilaisissa askareissa, ja loppua kohden meno jopa hieman piristyy - Ove ei toki, mutta kun on paljon tekemistä, ei ehdi kuolemaan.

Pienellä editoinnilla tästä olisi saanut ehkä vielä napakamman teoksen, mutta ihan mukiinmenevä (lasiin kulkeva? outo sana tuo) tekele tällaisenaankin. Kevyttä hömppää, kolme Saabia.

Heidi Airaksinen: Maa Jota Ei Ole

Maa Jota Ei Ole kertoo 1920-luvun Saksasta Suomalaisin, seksuaalisen identiteettinsä kanssa kipuilevin henkilöhahmoin.

Freddy ja Harriet eivät ole kotonaan omissa kehoissaan. He matkustavat Berliiniin tapaamaan kuuluisaa tohtoria, joka osaa auttaa ja on jopa toteuttanut leikkauksia, joilla sukupuolta voidaan korjata. Harriet kuitenkin sekaantuu tahtomattaan murhaan, josta alkaa dekkarimainen seikkailu.

Murhamysteeri on melko tavanomainen ja ihan mukiinmenevä. Erilaista kontekstia tuovat 1920-luvun saksan jännitteet sekä seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat päähahmot. Osa hahmoista on enemmän, osa vähemmän järjissään, mutta kaikki joutuvat elämään jatkuvassa salaisuuksien, salailun ja pelon ilmapiirissä.

Kerronta on melko toimivaa, joskin ehkä hetkittäin hieman pitkitettyä. Hyvin toimivana yksityiskohtana Freddyn ja Harrietin "alkuperäistä" sukupuolta ei varsinaisesti kerrota, vaan se jää jotenkin hämärän peittoon - niin kuin oikein onkin, koska kyseinen asia ei ole näille henkilöille itselleenkään mitenkään yksiselitteinen tai helppo.

1920-luvun Berliinin kuvaus on melko ohut, sitä olisi ehkä toivonut enemmänkin. Nyt lähinnä vietetään aikaa yökerhoissa juhlien, ja poliisilaitoksen putkassa.

Kiinnostava ja ihan mainio teos. Kolme tanssiorkesteria.