sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Isaac Asimov & Robert Silverberg: Yö Saapuu

Tähän on kiva päättää lukuvuosi: hyvä kirja!

Itselleni tieteiskirjallisuuden keskeinen kiehtovuus liittyy ajatusten herättämiseen, ei juurikaan avaruustaisteluihin tai örkkeihin tai muuhun seikkailuun. Hyvässä scifissä pohditaan asioita, leikitään ajatuksilla, jotka liippaavat jollain tavalla läheltä todellisuutta sellaisena kuin me sen tunnemme. Toki ajatus voi joskus lentää pitkälle ja korkealle, ja on hyvä seikkailukin monesti ihan maukasta luettavaa, mutta tällaiset Asimovin kaltaiset kirjailijat ovat kuitenkin erityisesti sydäntä lähellä.

Yö Saapuu on kirjoitettu jo aiemmin julkaistun novellin ympärille, sitä laajentaen taustoilla ja lisäselostuksella. En ole pelkkää novellia erikseen lukenut, mutta se lienee kirjan keskimmäinen osa, noin suurin piirtein. Robert Silverbergin muuta tuotantoa en tunne, mutta tämän tekeleen perusteella taidan kyllä tutustua herran aikaansaannoksiin.

Kirjassa pohditaan tuntemattoman kohtaamista sivilisaation tasolla, yksilöiden kautta. Eletään toisessa maailmassa; maailmassa jossa kotiplaneettaa kiertää useita aurinkoja. Koskaan ei ole pimeää. Kun sitten lopulta kuitenkin pimeys saapuu ja ihmiskunta näkee tähdet ensimmäisen kerran, ja avaruuden äärettömyys vyöryy päälle, seuraa kaaos. Jengi ns. sekoaa. Huolella.

Noin lyhykäisyydessään kuvailtuna juoni kuulostaa aika pöhelöltä, mutta kirja on kirjoitettu todella taitavasti. Tuleva pimeys alkaa raottua arkeologian ja uskonnon historian kautta tavalla, jossa varsinaiset tähtitieteilijät ovat jäädä jalkoihin. Tapahtumien kulku kerrotaan yksilötasolla siten, että kunkin yksilön omakohtaiset uskomukset ohjaavat paitsi yksilön toimintaa, myös kokonaisuutta. Reaktiot pimennykseen ja niistä seuraavat tapahtumat ovat jossain määrin uskottavasti kuvattuja; niin uskottavasti kuin nyt fiktiivisessä teoksessa on ylipäätään tarpeen.

Pimennyksen jälkeen maailma syöksyy kaaokseen, ja kirjan loppuosa kuvailee paitsi kaaosta myös siitä selviytymistä. Jos jotenkin pitäisi arvottaa osioita erikseen, on mielestäni kirjan alku varsin vaikuttava; miten tapahtumat alkavat valjeta. Keskiosa, kun tapahtumat vyöryvät päälle, on myös hyvä, mutta loppuosa on ehkä jo aavistuksen heikompaa - kenties osin siksi, että verrokki-osiot ovat niin kovatasoisia.

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Scifi-faneille tietenkin, ja niille jotka eivät tieteiskirjallisuudesta vielä mitään tiedä (täh, onko se mahdollista?) tässä on erittäin, erittäin hyvä "porttihuume"-teos aiheeseen. Viisi aurinkoa!

tiistai 25. joulukuuta 2018

Philip K. Dick: Anna Kyynelten Tulla, Pyysi Poliisi

On kirjaa nimellä siunattu, on. Philip K. Dick on mielestäni parhaillaan silloin, kun asetelma on sopivasti nyrjällään jo alusta asti. Tässä kirjassa Jason Taverner on julkkis, teeveestä tutu ja laulajanakin tunnettu. Kunnes herää eräänä eräänä aamuna ja huomaa, ettei häntä olekaan olemassa - kukaan ei ole kuullutkaan Jason Tavernerista.

Riemastuttavan Dick:iä, juuri sitä mistä hänet parhaiten tunnetaan. Otetaan arkipäiväinen tilanne ja ravistellaan se päälaelleen, ilman selityksiä. Pistetään lukijan aivot töihin, annetaan niille ajateltavaa.

Tämä kirja olisi ollut mielestäni erittäin hyvä, ellei se lopussa sortuisi juurikin selittelyyn. Kummallisuudelle keksitään selitys, joskin toki aika pimahtanut mutta kuitenkin jotenkin muka uskottava. Siihen saakka tarina on aika hauska; siinä ei oikein ole päätä eikä häntää, mutta olemattomuuden teemalla leikittely on hauskaa aivojen venyttämistä. Tarina rullaa ja henkilöhahmot ovat, no, melko siedettäviä jos nyt ei mitenkään erityisen merkillepantavia.

Dickin ystäville suositeltavaa luettavaa, scifin ystäville varmaankin joo, muille ehkä ei niinkään. Dick-kontekstissa kolme leimaa väärennettyyn paperiin.

torstai 20. joulukuuta 2018

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri

Muovisin, epäkiinnostavin kirja pitkään aikaan. Tuntuu ihan einesmaksalaatikolta, kirjoitettu täysin laskelmoiden olemaan "tosi kiinnostava" kirja, ja metsään menee. Kirjassa seurataan täysin epäkiinnostavien ihmisten tylsää elämää ja jonninjoutavia pohdiskeluja huttukirjallisuuden kuningattaren, Jane Austenin kirjojen teemoilta, eikä mihinkään väliin mahdu mitään kiinnostavaa. Kaikki henkilöt ovat sydänjuuriaan myöten muovisia ja teennäisiä, eikä näiden välisillä "jännitteillä" saisi edes taskulamppua välkähtämään.

Soopaa, ei kannata haaskata aikaansa tätä lukemalla. Yksi ämpärillinen kaurapuuroa.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Taavi Soininvaara: Vihan Enkeli

Ratamo ratsastaa jälleen, ja voi morjes, jos voi väsyneemmän juonen keksiä kuin raamattuun kilahtanut sarjamurhaaja niin… enpä tahdo siitä kuulla. Sanottakoon se nyt tässä ihan selkeästi: raamattu on umpitylsä ja ihan loppuu kaluttu, eikä sitä pitäisi enää käyttää yhteenkään kirjaan juonenpalasten yhteenliittämiseen, niin kuraa kuin onkin.

No joo, se siitä. Vihan Enkeli on ihan perusjännäri. On isoja ilkeitä monikansallisia yrityksiä (onko muunlaisia olemassakaan? Ei varmaan ainakaan dekkareissa), luonnonsuojelijoita jotka menevät liian pitkälle ja häikäilemättömiä poliitikkoja. Ja tietenkin superpoliisi joka lopulta selvittää sotkun. Tällä kertaa tarinassa huidotaan ympäri eurooppaa ja uhkana on aina ydinvoimalan räjäyttämiseen asti kaikenlaista harmia. Soppaa hämmentää häiriintynyt sarjamurhaaja joka pohdiskelee raamatun höpinöitä ja näkee itsensä, no, vihan enkelinä.

Yhtään omaperäistä sivua kirjassa ei ole, mutta helppo tätä on lukea. Sanat ovat tuttuja, niiden järjestyskin pääosin moneen otteeseen koeteltu ja yllätykset on jätetty sopivasti muiden kirjoitettavaksi. Kolme perusharmaata tähteä, ihan ok ajanvietettä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Ernest Cline: Ready Player One

Nörttifiilistelyä! Muistan kun lapsena näin ensimmäisen kerran War Games -elokuvan, ja mietin jo silloin miksei tietokoneisiin ja nörtsäilyyn liittyviä leffoja tehdä enempää. Nykyään se ihmetyttää vieläkin enemmän kun huomioi, kuinka paljon esimerkiksi ohjelmoijia on olemassa.

Ready Player One on Gibsonin Neurovelhon suora perillinen. Kirjassa ollaan jonkinlaisessa tulevaisuudessa - ei tosin hirveän kaukaisessa, jos vähänkään ympärilleen katsoo - jossa suuri osa ihmiskunnasta viettää aikansa kirjautuneena simulaatioon, peliin, virtuaaliseen todellisuuteen. Olen itse jonkun verran leikkinyt esimerkiksi Second Life -virtuaalimaailman kanssa, ja tunnistan tämän ilmiön erittäin hyvin. Virtuaalimaailmassa kaikki on parempaa kuin todellisuudessa, ja siihen on helppo koukuttua hyvinkin vakavasti.

Kirjan tapahtumat alkavat kun eksentrinen miljardööri, virtuaalimaailman alkuperäinen kehittäjä kuolee ja hänen testamenttinsä paljastuu eräänlaiseksi kilpajuoksuksi. Virtuaalimaailmaan on piilotettu joukko avaimia joista annetaan epämääräisiä vihjeitä, ja ensimmäiselle kaikki vihjeet selvittäneelle on luvassa kaikki. Rahaa, mainetta, kunniaa ja ties mitä.

Tämä on varmaan aika tylsähkö kirja, jos ei satu olemaan kovan luokan nörtti - ja vähintään 40-vuotias, väittäisin. Nimittäin, hyvin suurta osaa kirjassa näyttelevät erilaiset viittaukset tietotekniikan todelliseen historiaan; muistatko esim. TSR-80:n? Tai Arcade:n? Entäs Zork:in? No niin justiinsa. Jos noista nousee hymy huulille niin tämä kirja on enemmän kuin maukas pala - jos taas et tiedä yhtään mistä on kyse, anna ehkä olla. Kyseessä ei ole mikään kirjallinen suurteos, vaikkakin ihan sujuvasti kirjoitettua viihdettä ja mäiskettä ja meininkiä tarjoillaan isolla kädellä alusta loppuun. Ehkä pitkittyneet taistelukohtaukset virtuaalitodellisuudessa ovat vähän uuvuttavia (taidan olla jo liikaakin yli neljänkymmenen), mutta muuten tyhjäkäyntiä ei juurikaan esiinny.

Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kyllä ihan silkkaa paskaa.

Nörteille viiden tähden opus, muille ehkä… kaksi?

torstai 6. joulukuuta 2018

Ursula K. Le Guin: Taivaan Työkalu

Jos oli edellinen kirja aikamoista puppua, niin tämä on ihan toisesta laidasta, erittäin hyvä kirja. Le Guin on aika monen scifi-klassikon kynäillyt, ja ainakin omalta osaltani tämä kuuluu teosten parhaimmistoon.

Kirja kertoo Geroge Orr nimisestä miehestä, jonka unet muuttavat todellisuutta. Georgen uneksiessa asiat muuttuvat, mutta kaikille muille uusi asiaintila on aina ollut - kukaan muu ei tiedä erilaisesta menneestä aikajanasta. George yrittää olla nukkumatta, käyttää liikaa lääkkeitä ja joutuu pakolliseen psykiatriseen hoitoon. Hoitava lääkäri havaitsee todellisuutta muuttavat unet ja ryhtyy käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa, hyvää tarkoittaen mutta kuitenkin vain oman näkemyksensä mukaisesti. Lopulta asiat alkavat mennä pieleen, tietenkin - todellisuuden luonne ei noin vain alistu muokattavaksi, vaan seuraa toinen toistaan sekopäisempiä muutoksia joiden hallitseminen on aina vain vaikeampaa.

Kirjan teemana on lopulta jonkinlainen yksilönvapaus ja vastuu. Tarina on kerrottu hienosti, se punoutuu ja rakentuu kuin vaivihkaa valtaviin teemoihin pienten ihmisten ja pienten tapahtumien kautta. Henkilöitä ei ole monta, eikä varsinaisesti mitenkään merkittävää toiminnallista meininkiä, mutta silti tarina etenee koko ajan reippaasti. Hyvin luontevasti.

Kirja ei saarnaa, vaikka sellaiselle polulle olisi näillä teemoilla varmasti ollut helppo lipsahtaa. Tarinassa ei myöskään ole päälleliimattua opetusta tai muutakaan itsestäänselvyyttä, vaan sen merkitystä joutuu ihan oikeasti itse pohtimaan. Se jos mikä on harvinaista herkkua.

Suosittelen lämpimästi kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville, tai aiheesta uteliaille. Viisi vaihtoehtoista ja samalla vääjäämätöntä tulevaisuutta!