sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Isaac Asimov & Robert Silverberg: Yö Saapuu

Tähän on kiva päättää lukuvuosi: hyvä kirja!

Itselleni tieteiskirjallisuuden keskeinen kiehtovuus liittyy ajatusten herättämiseen, ei juurikaan avaruustaisteluihin tai örkkeihin tai muuhun seikkailuun. Hyvässä scifissä pohditaan asioita, leikitään ajatuksilla, jotka liippaavat jollain tavalla läheltä todellisuutta sellaisena kuin me sen tunnemme. Toki ajatus voi joskus lentää pitkälle ja korkealle, ja on hyvä seikkailukin monesti ihan maukasta luettavaa, mutta tällaiset Asimovin kaltaiset kirjailijat ovat kuitenkin erityisesti sydäntä lähellä.

Yö Saapuu on kirjoitettu jo aiemmin julkaistun novellin ympärille, sitä laajentaen taustoilla ja lisäselostuksella. En ole pelkkää novellia erikseen lukenut, mutta se lienee kirjan keskimmäinen osa, noin suurin piirtein. Robert Silverbergin muuta tuotantoa en tunne, mutta tämän tekeleen perusteella taidan kyllä tutustua herran aikaansaannoksiin.

Kirjassa pohditaan tuntemattoman kohtaamista sivilisaation tasolla, yksilöiden kautta. Eletään toisessa maailmassa; maailmassa jossa kotiplaneettaa kiertää useita aurinkoja. Koskaan ei ole pimeää. Kun sitten lopulta kuitenkin pimeys saapuu ja ihmiskunta näkee tähdet ensimmäisen kerran, ja avaruuden äärettömyys vyöryy päälle, seuraa kaaos. Jengi ns. sekoaa. Huolella.

Noin lyhykäisyydessään kuvailtuna juoni kuulostaa aika pöhelöltä, mutta kirja on kirjoitettu todella taitavasti. Tuleva pimeys alkaa raottua arkeologian ja uskonnon historian kautta tavalla, jossa varsinaiset tähtitieteilijät ovat jäädä jalkoihin. Tapahtumien kulku kerrotaan yksilötasolla siten, että kunkin yksilön omakohtaiset uskomukset ohjaavat paitsi yksilön toimintaa, myös kokonaisuutta. Reaktiot pimennykseen ja niistä seuraavat tapahtumat ovat jossain määrin uskottavasti kuvattuja; niin uskottavasti kuin nyt fiktiivisessä teoksessa on ylipäätään tarpeen.

Pimennyksen jälkeen maailma syöksyy kaaokseen, ja kirjan loppuosa kuvailee paitsi kaaosta myös siitä selviytymistä. Jos jotenkin pitäisi arvottaa osioita erikseen, on mielestäni kirjan alku varsin vaikuttava; miten tapahtumat alkavat valjeta. Keskiosa, kun tapahtumat vyöryvät päälle, on myös hyvä, mutta loppuosa on ehkä jo aavistuksen heikompaa - kenties osin siksi, että verrokki-osiot ovat niin kovatasoisia.

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Scifi-faneille tietenkin, ja niille jotka eivät tieteiskirjallisuudesta vielä mitään tiedä (täh, onko se mahdollista?) tässä on erittäin, erittäin hyvä "porttihuume"-teos aiheeseen. Viisi aurinkoa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti