lauantai 28. maaliskuuta 2020

Donald E. Westlake: Miksi Juuri Minä

Oi joi ja vieläpä voi että, voiko kirja enää paremmaksi tulla? Ei juurikaan. Miksi Juuri Minä on Westlaken parhaimmistoa ja Dortmunder-sarjan helmiä, niin absurdi ja samalla älykäs hassuttelu, että taisin lukaista kutakuinkin yhdellä rupeamalla koko kirjan.

Dortmunder on huono-onninen, pessimismiin (usein syystäkin) taipuvainen varas. Tällä kertaa homma alkaa ihan mukavasti, jalokiviliikkeen ryöstö sujuu lähes suunnitellusti ja saalistakin kertyy ihan kivasti. Saaliin seassa on kuitenkin jotain, mitä ei olisi pitänyt ottaa mukaan - sormus, jossa on valtavankokoinen rubiini, niin suuri että Dortmunder päättelee sen olevan arvoton jäljitelmä.

No eipä aikaakaan kun Dortmunderin perässä on koko New Yorkin poliisikunta, ja lisäksi poliisien kovistelusta ärtynyt alamaailmakin. Kun ajojahtiin liittyy vielä FBI ja terroristiryhmittymiä ainakin kolmesta eri maasta, käy Dortmunderin elämä varsin kurjaksi.

Westlake kuljettaa tarinaa hilpeästi, mutta lempeästi. Pidän itse eniten tämän tyyppisestä huumorista; kenellekään ei olla oikeasti ilkeitä vaan enemmänkin nauretaan asioille, ei ihmisille. Ja tasapuolisuuden nimissä, kaikki saavat kyllä kyytiä, ketään ei säästellä.

Dortmunderin hahmo on kirjallisuuden aliarvostetuimpia. Kyseessä on oikeasti todellinen mestariteos, kuin uskomattoman vähin siveltimenvedoin maalattu taideteos, joka kuvaa ihmisyyden taakkaa täydellisen osuvasti. Dortmunderin osalta ei voi kuin todeta, että haluaisinpa tarjota tälle kaverille oluen - sillä hän jos kuka sen totisesti ansaitsee, ja tarvitsee.

Täydet viisi jalokiveä. Älä jätä lukematta!

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Sylvain Neuvel: Heräilevät Jumalat

Ai että kuulkaa minä olen mielissäni; ihan parasta kun löytää uuden Scifi-kirjailijan jonka tyyli ja tarinat ovat kuin suoraan omasta toivelistasta! Sylvain Neuvel osui meikäläisen makuun tosi mainiosti. Kerrostalon kokoisia avaruusrobotteja - voiko olla parempaa!

Heräilevät Jumalat on teossarjan toinen osa, ja jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Jättiläismäinen robotti on löydetty osissa ympäri maailman, kasattu ja saatu toimimaan; robotti paljastuu jonkinlaiseksi vieraan sivilisaation aseeksi. Ihmiskunnalla tietenkin polttelee sormia päästä sohimaan moisen pläjänderin kanssa, ja sitähän sitten kokeillaankin. Ja hupsista, sehän houkutteleekin paikalle toisen, samanlaisen jättiläisrobotin. Tällä kertaa ilmeisesti sisällään muukalaisia - eivätkä nämä ole ystävällismielisiä.

Kirja on kirjoitettu samaan tyyliin kuin ensimmäinen osa, haastatteluin ja raportein, ei varsinaisesti kertoen. Tarina kuitenkin muodostuu melko suoraviivaisesti, joitain aukkoja paikkaillaan pitkin matkaa ja jatkuva epätietoisuus välittyy myös lukijan epätietoisuutena. Ovelaa.

Loppua kohden ihmiskunnan tilanne alkaa näyttää aika heikolta. Turpaan tulee ja totaalisesti. Kirja pitää hyvin otteessaan, vaikka tarinan yksityiskohdat ovatkin välillä melko pöhköjä. Loppuratkaisu on ehkä kirjan heikoin lenkki, jotenkin päälleliimatun oloinen kommervenkki, mutta menköön.

Hyvää scifiä lajityypin diggareille - muista ehdottomasti lukea ensimmäinen osa ensin! Neljä nyrkkiä.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Dean Koontz: Pelastus

Spoiler: ei todellakaan parasta Koontzia.

Matkustajalentokone syöksyy maahan. Kaikki kuolevat. Paitsi yksi ihminen, joka ilmeisesti kävelee pois turmapaikalta ilman naarmuakaan. Perheensä turmassa menettänyt mies kohtaa tuon pelastuneen salaperäisesti, ja alkaa jahtaamaan tätä. Kaiken takana on tietenkin paha valtion virasto jossa tehdään kaikenlaista keljua, ja alkaa ajojahti. Totuutta etsitään ja pyssyt paukkuu.

Kirja on ihan tajuttoman pitkitetty; varsinainen tarina on todella ohut ja pölvästi, ja sitä yritetään paikata loputtomalla perheensä menettäneen tuskissa kierimiseen ja menneisyydessä vellomiseen, mutta Koontz ei kyllä ole mikään ihmisten sielunelämän sulavin tulkki. Aikamoista pahvia, ja todella, todella paljon. Loppuratkaisukin on aikamoista huttua eikä oikeastaan mitenkään kiinnostava tai uskottava.

Turhaa paperin tuhlausta. Yksi tähdenlento poispäin.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Sylvain Neuvel: Uinuvat Jättiläiset

Pitkästä aikaa sopivasti erilainen Scifipläjäys, joka ei sortunut kikkailun paineessa - vaikka aika kikkaillen tämäkin on kirjoitettu, erilaisten haastattelujen ja raporttien kautta; varsinaista kerrontaa kirjassa ei oikeastaan ole lainkaan. Tarina pysyy silti mainiosti kasassa, ja kelautuu auki melko vaivattomasti.

Ympäri maailmaa löytyy valtavia mekaanisia ruumiinosia. Pikkuhiljaa näistä alkaa muodostua kerrostalon kokoinen patsas, tai oikeammin robotti. robotin alkuperä vaikuttaa maan ulkopuoliselta, ja sen käyttötarkoitus sotaisalta. Mistä oikein on kysymys, ja kuka lopulta saa jättiläisen haltuunsa - ja mitä siitä sitten seuraa? Siinäpä kysymyksiä jotka ovat ihan turhia, sen kun luet kirjan, sieltä se selviää.

Kirjassa on ihan kohtuullisia henkilöhahmoja, ei mitään kovin moniuloitteisia vaan aika perus scifi-arkkityyppejä; on nerokasta tutkijaa, ilkeää poliitikkoa, kiukuttelevaa huippulentäjää, plaa plaa. Onneksi hahmoja ei ruveta taustoittamaan väkinäisesti ja näin tuomaan erityisesti esiin, kuinka tyhjänpäiväisiä nämä lopulta ovat. Sen sijaan keskitytään tarinaan, joka toimii aika kivasti.

Pidin tästä kirjasta varsin paljon, varasin samantien seuraavan osan kirjastosta. Kyseessä on siis ilmeisesti ainakin trilogia, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan on melko ennalta arvattavissa, oli tämä kuitenkin ihan nastaa luettavaa.

Katso myös kirjasarjan osa 2: Heräilevät Jumalat

Neljä sormea.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Clive Cussler: Jäävirta

Clive Cussler - joka muuten menehtyi vain parisen viikkoa sitten - kirjoittaa taas periaatteessa samaa tarinaa: NUMAn tutkijat / seikkailijat Pitt:in perhe tovereineen joutuu tahtomattaan mukaan maailmaa uhkaavan pahan henkilön juoniin, ja päätyy tottakai ratkaisemaan tilanteen parhain päin, letkeän sanailun ja toinen toistaan tämäpämpien pelastumisten kautta.

Tällä kertaa seikkaillaan pohjoisessa, pohjoisväylän maisemissa. Maailman voi joko pelastaa tai tuhota löytämällä hyvin harvinaista metallia, jota on yllättäen mahdollista löytää kauan sitten kadonneen retkikunnan muistiinpanojen avulla. Ja sitten mennään. Ajellaan, veneillä, sukelletaan, ajellaan sukellusveneillä, laivoilla, lentokoneilla - aina meren läheisyydessä, ja aina täysillä tai vähän yli.

Jäävirta on ihan mukiinmenevä seikkailu. Kovin pitkiä suvantokohtia tarinan kuljetukseen ei tule, ja kerronta on sen verran sujuvaa että juonen aukot eivät juuri menoa pääse haittaamaan. Ihan kelpo viihdettä.

Kolme syvänmerensukellusta.